Neuvoisin lastensuojelun asiakkaiden vanhempia olemaan puhumatta itsetuhoisuudesta sosiaalitoimelle, ellen tietäisi, että itsetuhoiset asiat ovat vakava asia ja ajatukset voivat johtaa vakavaan ja surulliseen tekoon.
Sosiaalitoimen suurin ongelma on kuitenkin ammattitaidottomuus ja siksi joudun toteamaan, että vanhempien tulisi harkita mitä sanoittaa sosiaalitoimelle. Sosiaalitoimi ei välttämättä ole kykenevä tekemään asiallista tutkimusta siitä mitä tarkoitatte sanoillanne, eikä ole kykenevä tukemaan vanhemmuutta. Se saattaa tulkita kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla ja synnyttää valtavan ongelman toiminnallaan teille.
Olen kauhukseni joutunut huomaamaan, kuinka lastensuojelun toimittamat THL:n ohjeistusten vastaiset toimenpiteet saavat vanhemmat kriisireagoinnissaan myös ajattelemaan itsetuhoisia ajatuksia. Sosiaalitoimi tehdessän vakavaa henkistä väkivaltaa lasten vanhempia kohtaan, saa näiden kognitioon kriisissä vakavan kärsimyksen kokemuksen aikaan, jonka ensihavannointi saattaa saada niin voimakasta ahdistusta aikaan, että vanhempi ajattelee halussaan päästä eroon pahoinvoinnistaan jopa tappavansa itsensä. Tästä seuraa kognition kierteeseen mielen toisinaan häiriötilaa muistuttava tila, joka on kriisireagointina kuitenkin ymmärrettävissä normaaliksi ja silti otettava psykologisessa mielessä sekä sosiaalitoimen silmissä vakavasti.
Vakavasti otettaessa sitä ei kuitenkaan oteta vakavasti muussa mielessä, kuin vain lapsen "suojelemisen" mielessä ja vanhemmuuden tukeminen unohdetaan täysin. Syy tähän on sosiaalitoimen alhainen koulutus biologiseen psykologiaan sekä kriisityön alkeisiin. Sosiaalitoimi on jäykkä viranomainen, eikä suinkaan ihminen joka kohtaa ihmisen.
THL:n pitäisi osata kiinnittää huomiota paremmin siihen, miten lastensuojelussa ei toteuteta edes heidän ohjeistuksia ja kuinka "inhimilliseksi" suunnitellun toiminnan mitätöinti asettaa vanhemmat niin valtavan haasteen eteen, että se saa mielen ja aivojen toiminnassa sellaisen biologisen reaktion, että lapsen edun ei voi nähdä toteutuvan. Vahemmuutta ei suinkaan tueta, vaan vanhempaa koetetaan haavoittaa. Tämä ei ole lapsien etu.
Leimaaminenhan on yhteisöväkivaltaa ja yksi hurjin muoto kohdistaa ihmiseen henkistä väkivaltaa. Tätä kuitenkin toteuttaa sosiaalitoimi paljon. Erään äidin kanssa keskustellessani kauhukseni havaitsin kuinka hän oli mennyt leimaamisen ja lapsen menettämisen kokemuksen jälkeen sanoittamaan sosiaalitoimelle itsetuhoisia ajatuksiaan ja kenties näin syventänyt ongelmaansa.
Lapsen taustat olivat julmat. Vanhempien erokriisi oli kestänyt vuosia ja huolto-oikeudenkäyntejä oli käyty vaikka kuinka. Äidin puheista en ota selvää onko hän vieraanuttaja vai onko isä huoltokiusaaja kuten hän asian kuvaa. Oletan tilanteessa molempien asioden toteutuneen ja vanhempien olevan toisiaan vastaan yhteistyön sijaan. Viha on otettu vanhemmuudessa välineeksi ja kylmä sota kuvaa tilannetta äidin kertomusta tutkiessani. Isä ei ole minulle tuttu. Vanhempien riitely on kuitenkin johtanut siihen, että lähihuoltajaäiti ei saa tavata kiirellisesti sijoitettua lastaan kuin harvoin valvotusti ja isä saa lapsen loma-ajoiksi kotiinsa säännöllisesti. Tämä saa minut pohtimaan onko sosiaalitoimi sitä mieltä, että äiti olisi vieraannuttaja tai tämä yhteistyökyvyttömämpi vanhempi, joka tahtoo pitää yllä huolto-oikeudenkäyntikierrettä omalla toiminnallaan taistellessaan isää vastaan?
Tarkalleen en tiedä mitä hakee isä, mutta äidin kohdalla olen havainnut, että äiti kirjoittaa lapsen haluttomuudesta tavata isäänsä. Tällöin herää aina kysymys vieraannuttamisesta, sillä vaikka isän huoltotavoissa olisi ongelmia, tulisi lapsen ja isän suhdetta tukea ja pohtia miten lapsen tapaamista saadaan lapselle mukavia isän kanssa, sen sijaan että tapaamisa koetetaan estää.
Lapsi luonnollisesti vanhempien riidoista sekä sosiaalitoimen toiminnoista huolimatta sanoittaa ikävää äitinsä luokse ja on jäänyt kaikkien näiden ihmisten jalkoihin. Mielestäni virannuttajaankaan tai mahdolliseen vieraannuttjaan ei saa kohdistaa vieraannuttamista. Kosto ei ole vastaus.
En usko valtavien rajoitteiden tukevan todella perheitä, edes vieraanuttamistapauksissa, mutta tätä epänormaalia olosuhdetta tarjoaa sosiaalitoimi haastavien tilanteiden korjaamiseksi yksin omaan tarjoamatta mitään todellista vanhemmuuden tukea samalla. En usko päihdeongelmaisen tai mielenterveysongelmaisen kanssa valtavien rajotteiden olevan myöskään tarpeellisia, jos lasta tavataan sijoituspaikassa. Kyllä sijoituspaikka näkee, jos vanhempi on päihtynyt tai mielentilaltaan liian kuormittunut saapuessaan ja ei tuolloin valvottuakaan tapaamista saa järjestää. Vain jos on havaittu vanhemman sanoittavan lapsen kuullen sopimattomuuksi, eikä vanhempi keskustelun avulla ymmärrä toimineensa sopimattomasti, tulee tapaamiset valvoa ja tukea noissa tilanteissa vanhempaa ja lasta.
Lapselle tulisi aina järjestää mahdollisimman normaalit olosuhteet. Se tukee lapsen henkisiä kehitystarpeita sekä vanhempien henkisiä tarpeita. Sosiaalitoimen tulee tukea. Tapaamisten ei tarvitse olla liian lyhyitä tai valvottuja. Ne voivat olla tuettuja ja kestää vaikka kokonaisen päivän. Hyvä sijoituspaikka ottaa vastaan vaikka vanhemman kokonaiseksi päiväksi ja yöksi viikonloppuna ja tukee tapaamista, jos lasta ei uskalleta kotiin vielä päästää.
Tuo äiti joka kertoi pitkästä erokriisistään ja riitautumisen pahenemisesta sosiaalitoimen toiminnoilla, kuvaili erittäin inhottavaa tilannetta. Hän oli mennyt noutamaan lastaan koulusta, mutta häntä oli ollut vastassa rehtori. Sosiaalitoimi oli ilman äidin tapaamista käynyt noutamassa lapsen koulusta ja sijoittanut kiireellisesti. Rehtori oli myös kertonut äidille, että äidillä on lapseensa tapaamisrajoitus, eikä hän saa tavata lastaan normaalisti.
Kuten näette kirjoituksestani, ei sosiaalitoimi ollut toiminut THL:n ohjeistusten mukaan. Ennen kiirellistä sijoituusta tulisi tavata vanhemmat ja käydä läpi keskustelut siitä, miten voisi vanhempi myötävaikuttaa siihen, että kiireellistä sijoitusta ei tarvitse tehdä. Kaikkia avohuollon tukitoimia tulisi tarjota tuossa vaiheessa, jotta kiireellistä sijoitusta ei tarvitse toteuttaa. Tässä tapauksessa sosiaalitoimi oli kuitenkin jättänyt äidin tapaamatta, jättänyt kertomatta kiireellisestä sijoituksesta, jättänyt ennen sitä kysymättä äidin mielipiteen asiaan, jättänyt tarjoamatta avohuollon lievempiä tukitoimia.
Myöskään äidin kanssa ei oltu ennen tapaamisrajoituksen tekemistä istuttu palaverissa yhdessä alas THL:n ohjeistusten mukaisesti ja keskusteltu siitä, kuinka äiti voisi myötävaikuttaa siihen, ettei tapaamistenrajoitusta tarvitse tehdä.
Äiti kertoi, ettei ole ollut itsetuhoinen aiemmin, vaikka isän toiminta on ollut hänelle kokemuksena henkisesti erittäin rankkaa. Useat huolto-oikeudenkäynnit ovat saaneet hänet haurastumaan ihmisenä. Henkinen kuormitus on väsyttänyt henkisesti. Hän on koettanut saada sosiaalitoimen näkemään kuinka isän toiminta haavoittaa onnistumatta tässä. Sosiaalitoimi on nähnyt vain haavoittumisen, mutta ei äidin kuvaamaa isän vallankäyttöä. Äiti vaikuttaa minusta surulliselta, pelästyneeltä, ahdistuneelta, vihaiselta ja aggressiiviselta. Kaikki nuo ovat tilanteeseen nähden ihan normaaleja tunnereaktioita, varsinkin, kun äiti ei saa tukea sosiaalitoimelta.
Eroperheen kriisiterpaiaahan ei lastensuojelu ole tarjonnut eroperheelle jostain kumman syystä tässäkään tilanteessa.
Nyt siis oli päättänyt sosiaalitoimi kuormittaa äitiä lisää lapsen kiirellisellä sijoittamisella mikä on aina vanhemmalle henkisesti erittäin raskasta, koska perhe-elämän kunnioittamisen sijaan kosketaan perhe-elämään ja tämän lisäksi äiti oli leimattu erittäin suurella epäluottamuksella ja hänelle oli tehty tapaamisrajoituspäätös. Kaikki tämä tehtiin työryhmäpalavereissa tapaamatta äitiä tai lasta äidin selän takana. Edellisenä päivänä äiti oli ollut turvallinen ja seuraavana päivänä ei enää ollutkaan. Päätöksestä vielä ilmoitti rehtori, eikä suinkaan sosiaalitoimi ja äiti ei päässyt keskustelemaan ollenkaan päätöksestä ja neuvottelemaan olosuhteiden parantamisesta.
Näyttää siltä, että tässä tilanteessa sosiaalitoimi ei ole tehnyt kiireellistä sijoitusta niistä syistä, joista sitä saa käyttää työvälineenä, vaan on retoorisin keinoin oikeuttanut istelleen tämän väineen käytön.
Äiti kertoi minulle kertoneensa sosiaalitoimelle, kuinka tilanne, jossa rehtori kertoi hänelle mitä oli tapahtunut oli aiheuttanut hänelle valtavaa henkistä pahoinvointia ja tätä kautta psykosomaattista fyysistä pahoinvointia ja saanut hänet haluamaan omaa kuolemaansa ja mielikuvissaan jopa suunnittelemaan tätä.
Iso virhe äidiltä!
Saatuaan kuulla itsetuhosta oli sosiaalitoimi saanut loistavan sulan hattuunsa, jolla kirjoittaa päätöksiin jatkoa ja jolla perustella päätös muodossa: "Meillä oli huoli ja huoli osottautui aiheelliseksi."
Äidin tavasta puhua, itsetuohoisuutta tutkittuani, minulle selviää, ettei äiti ole niinkään itsetuhoinen todella, vaan hän sanoitta pahaa oloaan ja siitä syntyneitä ajatuksia joiden kanssa hän joutuu painimaan. Hän etsii ratkaisua ulos pahasta olostaan yksin, koska lastensuojelu hylkäsi hänet. Paha olo syntyi siitä, että hän joutui lastensuojelun hylkäämäksi ja mitätöimäksi. Yksinäisyydessään hän ei tiedä kriisin uhrina mitä tehdä ja tulkitsee kokemuksessaan, että elämältä on viety pohja ja mitätöitynä hän on turha yhteisössä, että hänen elämä on merkityksetöntä ja voimakkaassa tunnetilassa ajatus johtaa seuraavaan - "merkityksettömänä ilman ihmisarvoa voin kuolla."
Äiti kertoo sinnitellensä tästä ajatusketjusta huolimatta lapsen takia. Äiti kertoo, että hetkittäin hän ymmärtää sosiaalitoimen toimineen väärin ja hänen reagoivan tähän. Kriisin uhrina tosin kognition alentumisen takia, tuo ymmärrys välillä katoaa ja ajatusketju saa taas valtaansa.
Äidin kertoma isän äitiin kohdistama henkinen väkivalta on myös vaikuttanut äidin henkisen suojamuurin eli itsetunnon alenemiseen vuosien aikana ja useat huoltajuusoiekudenkäynnit ovat alentaneet itsetuntoa ja tähän koki hyväksi ratkaisuksi sosiaalitoimi kehittää lisää äidin itsetuntoa laskevia toimenpiteitä. Tämä kielii siitä, kuinka amamttitaidoton on sosiaalitoimi.
Koska biologinen psykologia ei ole tuttua sosiaalitoimelle, ei se ymmärrä miten kriisi vaikuttaa ihmisen aivojen ja mielen toimintaan. Tästä syystä monet sosiaalivirkailjat eivät välitä siitä miten tulisi toimia missäkin tilanteessa. He eivät kouluttamattomina osaa välittää, heillä ei ole valmiuksia välittämiseen.
Erittäin surullista on, että THL ei ole kirjannut lastensuojelun käsikirjaan, että kiirellisen sijoituksen alussa sekä tapaamisrajoitusten alussa, tulisi vanhemmuuden tukemisen olla tehostettua ja vanhemmille antaa tarpeellista ammatillisesti pätevää kriisitukea. Nämä lastensuojelun toimenpiteet eivät ole suunniteltu kunnolla, koska katastrofipsykologinen näkökulma on hyvin nuori ja sitä ei ymmärretä edes lastensuojelullisessa työssä.
Minusta vanhempien olisi hyvä miettiä sitä mitä todella kannattaa kertoa sosiaalitoimelle, joka ei tarjoa tukea, vaan toimii tutkivana viranomaisena vain otaakseen lapsen heti pois, jos jokin näyttäytyy hälyttävänä heidän mielestään. Olisi hyvä muistaa, että kaikki mitä sanotte on myös materiaalia, jota voidaan käyttää teitä vastaan ja sosiaalitoimi on koulutettu näkemään huolia kaikessa ja käyttämään sanomaanne suoraan teitä vastaan tutkimatta edes onko heidän tulkintansa sanomastanne todella totta.
Vanhempien olisi aina pohdittava miten tehdä yhteistyötä keskenään tilanteen parantamiseksi. Toisen vanhemmuutta vastaan ei pitäisi lähteä toimimaan ikinä.
Ymmärrän sosiaalitoimea, koska on todella hankalaa erottaa milloin ihminen on todella itsetuhoinen ja lapselle vaarallinen. Huolen edessä lasta ei saisi kuitenkaan vaarantaa ja siksi sosiaalitoimen reaktiot ovat voimakkaita. Kriisireagoiva vanhempi on hermostunut ja hänen keskittymiskykynsä on alentunut ja hän vaikuttaa impulsiiviselta sekä rajattomalta. Tämän edessä on vaikeaa työskennellä tilanteen rauhoittamiseksi muutoin kuin tekemällä tapaamisrajoituksia, jos ei ole saanut koulutusta muuhun ja jos ei esimiehetkään osaa neuvoa ja ohjeistaa tässä. Myöskin muiden toimintatapojen kokeileminen on riskialtista, sillä arvioinnin tekeminen on vaikeaa ja lasta ei saa vaarantaa.
Edellisen ymmärtäminen vanhemman näkökulmasta on vaikeaa sosiaalitoimelle sekä vanhemmalle ristiriitaisten ajatusten keskellä sillä kriisin takia alentuntu kognitio ei ymmärrä mitä tapahtuu ja miksi. Mieli ei kykene näkemään, että vanhemmuudessa kokemus vaarattomuudesta lapselle ei välttämättä ole totta tai ei kykene näkemän, että vaarattomuus lapselle on totta, mutta ristiriitaisten tunteiden ja niistä syntyneiden ajatusten sanoittaminen saa sosiaalitoimen miettimään vanhemman vaarattomuutta lapselle.
Sosiaalitoimi ei tiedä mitä todella tapahtuu, koska ei pääse ihmisten pään sisälle ja joutuu turvaamaan lapset. Sosiaalitoimi on yhtä eksyksissä kuin vanhemmat alhaisen koulutuksen takia näissä tilanteissa.
Vain silloin kun vanhemmalla on todella todettu kunnollisella tutkimuksella ja ensikäden kertomuksilla sekä ensikäden havainnoilla vakava päihdeongelma tai vakava mielenterveysongelma tai vakavaa väkivaltaisuutta, on sosiaalitoimi selvillä olosuhteista. Kuinka usein kiireellinen sijoitus toteutetaan tällaisessa tilanteessa?
Ongelma olisi avattavissa aidolla kriisituella tilanteissa, joissa olosuhteiden todellinen olevuus ei ole todella tiedossa, mutta on valtava huoli. Vanhempia ei tulisi kuormittaa hylkäämisenkokemuksella monen mitätöivän näkemyksen jälkeen, vaan heille tulisi antaa tuki heti. Tuon tuen tulisi olla kotiinpäin tehtävää ja siihen tulisi asettaa päämäärä heti.
Hyvä olisi muistaa, että Eerikan äiti hylättii ja mitätöitiin sosiaalitoimen toimesta ja siksi Eerika kuoli. Onneksi äiti jäi eloon Eerikan kuoleman jälkeen, sillä lapsen kuolema voi johtaa vanhemman itsemurhaan, jos asianmukaista tukea ei ole saatavilla.
Tämän äidin kohdalla, joka kertoi itsetuhoa kuvaavista puheistaan sosiaalitoimelle, olisin sosiaalivirkailijana toiminut toisin. Olisin kutsunut äidin ennen kiireellistä sijoitusta sosiaalitoimen tiloille ja keskustellut kiireellisestä sijoittamisesta ensin tutkien sen tarpeellisuutta vakavasti. Pohtinut äidin kanssa ongelmia ja ehdottanut niihin muita ratkaisuja. Olisin tuonut esille, että olen huolissani omasta kyvystäni auttaa ja kiireellisen sijoutuksen tarpeelliseksi, jos olisin havainnut, etten kykene saamaan aikaan ratkaisua, jolla lapsi voisi olla kotona. Jos äiti olisi vaikuttanut haluttomalta yhteistyöhön ja lapsi olisi todella vaarassa, olisin sijoittanut lapsen perustellen tarkkaan miksi. Olisin tutkinut mahdollisuutta sijoittaa lapsen äitinsä kanssa perhekuntoutukseen, jos tilanteessa olisin nähnyt tämän mahdollisena.
Olisin myös tapaamisten rajoituksesta puhunut äidin kanssa ja keskustellut tarkkaan miksi tätä ajattelen vaihtoehdoksi ja keskustellut muista vaihtoehdoista.
Jos olisin päätynyt kiireelliseen sijoittamiseen, olisin puhunut äidin kanssa siitä miten hän kokee olonsa, kykeneekö hän kanssani lähtemään hakemaan lasta yhdessä ja viemään lasta yhdessä kiireelliiseen sijoitukspaikkaan. Olisinhan minä siinä valvovana viranomaisena mukana rajaamassa äidin puhetta tarvittaessa. Matkalla lasta hakemaan kertoisin lapsen kannalta mitä lapsi tarvitsee äidiltään tilanteessa ja miten lapselle asian voisi selittää, jotta lapsen ei ole paha olla.
Lapselle soittamisen oikeuden antaisin luonnollisesti jokaiselle viikonpäivälle molemmille vanhemmille. Jos vanhempien välillä olisi riitaa ja lapsi olisi kouluikäinen, velvottaisin vanhemmat kuitenkin suomaan lapsen tavatessa heitä toisella vanhemmalla sovittuun kellonaikaan soitto-oikeuden. Vanhempi soittaa lapselle, eikä toisinpäin. Lapselle kertoisin, että jos hän kokee tarvetta saada soittaa vanhemmalle, on hänellä tähän oikeus (rajoituksen aikana neuvoisin sosiaalitoime tarkistamaan vanehmman kunnon - mm. päihtyminen - ensin ja antamaan sitten lapsen puhua).
Olen käsittänyt, että useat sosiaalivirkailijat antavat vanhempien soittaa lapsilleen kiireellisen sijoituksen aikana vain kerran viikossa tai 2-3 kertaa viikossa, koska olettavat tämän olevan lapsen etu. En tiedä mikä sairas mieli saa uskomaan tällaista, koska lapsi kokee joutuneensa vanhemman hylkäämäksi ja eristetyksi, vanhemman menettäneeksi, kiirellisen sijoutuksen aikana ja tämä kokemus on lapselle kamala. Hyvänyön toivotus illalla voi olla se mikä auttaa lasta jaksamaan läpi kamalan kiireellisen sijoituksen kokemuksen (ellei kyse ole Eerikan kaltaisesta tilanteesta, jossa lapsi tarvitsee oikeasti kiirellisen sijoituksen sijaan jopa huostaanottoa).
Soitto-oikeus tukee vanhemman vanhemmuutta.
Kiireelllisestä sijoittamisesta odottaisin kaksi päivää ja sitten järjestäisin ensimmäisen tapaamisen vanhempien kanssa. Odottaisin kaksi päivää, koska shokkitila on pahin tuossa vaiheessa. Tuolle kahdelle päivälle ostaisin ammatillisesti pätevää kriisiapua vanhemmille, jotta he pääsisivät purkamaan tunteitaan ja niistä syntyneitä ajatuksiaan ja käsittelemään niitä. Myös lapselle ostaisin ammatillisesti pätevän kriisituen, koska kodista pois joutuminen on aina lapselle rankkaa. Kriisitukijan kutsuisin myös ensimmäiseen sijoituspalaveriin, jossa alettaisiin rakentamaan tähtäimiä ja vahvennettaisiin lapsen tapaamissuunnitelma vanhempiin sijoituspaikan kanssa. Tämän jälkeen järjestäisin lapselle ja vanhemmille yhteisen hetken kriisityöntekijän kanssa, jotta he voisivat yhdessä käsitellä tilanteesta syntyneitä lapsen tunteita ja lasta kaikki yhdessän tukea. Tapaisin myös itse lasta, kuulisin hänen ajatuksiaan ja toiveitaan, niiden perusteluja ja pohtisin kaiken saamani tiedon valossa keinoja saada lapsi kotiutettua.
Jos kokisin tarvetta valvotuille tapaamisille tilanteen tutkimiseksi, koska en tietäisi olosuhteita, en tarjoasi niitä vain kerran viikkossa kaksi tuntia, vaan ostaisin palvelun, joka tukisi lapsen tapaamisia kolmesti viikossa neljä-kuusi tuntia. Tarkoitushan on katsoa onnistuisiko tapaamiset kunnolla laajemmin ilman valvontaa ja tämähän selviää ainoastaan kunnollisella tutkimuksella jossa tulisi olla vanhemmuuden tukemisen muoto mukana. Jo kahdessa viikossa kuuden neljän tunnin tapaamisen aikana varmasti saadaan selville onko suurta huolta todella olemassa.
Joka päivä kysyisin joko lyhyellä puhelulla tai tekstiviestillä vanhemmalta kuinka hän voi ja onko jokin asia mikä mietityttää. Päämääränäni olisi osoittaa, etten ole vanhempia vastaan, vaan olen tukemassa heitä ja välittämässä heistä. Kertoisin, että tahdon lapsen olosuhteet sellaiseksi, että lapsen voisi palauttaa ja löytää yhdessä tuon keinon päästä näihin olosuhteisiin. Minä en asettaisi vanhempaa hylkäämiskokemuksen eteen, enkä mitätöisi vanhempaa. Minä luopuisin vaikka ruokatunnistani tai tekisin ylityötä, jotta voisin olla tukena.
Lapsen joutuminen pois kodistaan ja lapsen joutuminen kauas vanhemmastaan on aina lapsella raskasta. Vaikka kotona olisi perheväkivaltaa tai muita vakavia vanhemmuuden puutteita, lapsi kärsii vanhemmasta eroonjoutumisesta. Siksi tekisin kaikkeni tukeakseni lapsen kiintymyssuhteita vanhempiinsa mahdollisimman paljon. Ei tapaamismininmin toteuttaminen ole hyvää sosiaalityötä. Se on osoitus sairaasta mielentoiminnasta, empatiakyvyttömyydestä sekä oman edun tavoittelusta, jossa sosiaalivirkailija tahtoo varmistaa ettei itse joudu syytetyksi lapsen heitteillejätöstä. Hyvä sosiaalityö tutkii mikä on laajin mahdollinen mahdollistettava tapaamisjärjestely, toteuttaa tämän ja antaa tuen tämän laajentamiseksi niin että tilanne saataisiin lopulta normalisoiduksi.
Täällä mieron tiellä olen huolissani siitä, kuinka moni vanhempi ei erota itsetuhoisuutta ajatuksesta päästä eroon pahasta olosta ja sanoittaa pahanolonkuvauksen ja siitä eroon pääsemisen toiveen sijaan halua kuolla. Samalla olen huolissani vanhemmista, jotka ajautuvat ensimmäisiä kertoja tuohon ajatukseen halusta kuolla, että kuinka useat ajautuvat tekemään itsemurhan puhtaasti sosialaitoimen toimintotapojen vuoksi.
Suomessa tehdään päivttäin 2,5, itsemurhaa. Viikottain joku kävelee junan alle. Näin ei saisi olla. Kuinka moni tappaa itsensä vuodessa lastensuojeluviranomaisen toteuttamien toimintojen vuoksi. Kuinka moni sosiaaliviranomainen laukaisee omalla toiminnallaan itsetuhoisuuden vanhemmassa vanhempaan kohdistamalla mitätöinnillä vanhemmuuden tukemisen sijaan?
Kuinka moni lapsi on mettänyt vanhempansa lastensuojelun takia.
Mielestäni toimintakäytäntöjä tulisi tiukentaa, tarkentaa sekä niiden merkitystä avata sosiaalitoimelle. Mielestäni vanhemmuuden tukisuunnitelma tulisi THL:n kirjoittaa kokonaan uudelleen auki, koska sosiaalitoimet eivät tätä itse osaa tehdä. Siihen tulisi avata erikseen sosiaalipsykologista näkökulmaa kuin myös biologisen psykologian näkökulmaa sekä katastrofipsykologista näkökulmaa. Nyt nämä eivät ole lastensuojelun käsikirjassa kunnolla avattuna.
Vanhemmille, jotka ajattelevat omaa kuolemaansa, tahdon kertoa, että he ovat minulle tärkeitä. Sosiaalitoimi, joka mitätöi teidät, on huonosti kasvatettuja kakaroita ja heistä ei pidä välittää. Älkää päästäkö heitä vaikuttamaan hyvinvointiinne sillä henkisellä väkivallala jota he kohdistavat teihin. Arvostakaa elämäänne, vaikka sosiaalitoimi ei osaa sitä arvostaa. Rakastakaa itseänne, jotta voitte paremmin.
Sosiaalitoimen olisi hyvä muistaa, että moni väärin perustein kiireellisesti sijoitettu lapsi, on regoinut kiirelliseen sijoitukseen halulla kuolla. Monen lapsen mielenterveysongelma on saanut alkunsa kiirellisestä sijoittamisesta ja sen aiheuttamasta traumasta. Luulo siitä että suojelee lasta on vain luulo.
Pitää osata erottaa mitä on epäsuora itsetuhoisuus ja mitä on itsetuhoisuus ja tarkistaa onko todella itsetuhoisuudesta kyse. Jos joku on todella itstuhoinen, tulee hakea tuke, ei hylätä leiman alle. Tärkeää on muistaa, että itsemurha-ajatuksia voi olla kaikilla ihmisillä jossain elämänsä vaiheessa. Ajatusten taustalla on usein tarve päästä eroon pitkään jatkuneesta, tuskallisesta olotilasta. Halu löytää apua ja selvitä on kuitenkin yleensä niin suuri, että siirtymä mielikuvista tekoihin on hyvin harvinaista.
Kun lastensuojelu arvottaa vanhemman negatiivisesti antamatta tälle tukea vanhemmuuteen, se mitätöi tämän elämän ja näin kohdistaa henkistä väkivaltaa. Hankalista asioista tulee osata keskustella vanhemmuutta kunnioittaen ja ihmiselämää arvostaen. Tulee etsiä toimivat asiat ja niitä vahventaa. Vanhempia ei tulisi mitätöidä, sillä se aiheuttaa henkistä kuormittumista ja voi johtaa vakavaan masennukseen sekä itsetuhoisuuteen pahimmillaan.
Lue myös:
ITSETUHOISUUS -Itsemurha-ajatusten taustalla olevia asioita:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl…
Itsetuhoisuus:
http://mtkl.fi/tietoa-mielenterve…/aikuisille/itsetuhoisuus/
https://www.mielenterveystalo.fi/…/nuorten_mielenterveysong…
Itsemurha-ajatukset:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl?id=565
Sosiaalitoimen suurin ongelma on kuitenkin ammattitaidottomuus ja siksi joudun toteamaan, että vanhempien tulisi harkita mitä sanoittaa sosiaalitoimelle. Sosiaalitoimi ei välttämättä ole kykenevä tekemään asiallista tutkimusta siitä mitä tarkoitatte sanoillanne, eikä ole kykenevä tukemaan vanhemmuutta. Se saattaa tulkita kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla ja synnyttää valtavan ongelman toiminnallaan teille.
Olen kauhukseni joutunut huomaamaan, kuinka lastensuojelun toimittamat THL:n ohjeistusten vastaiset toimenpiteet saavat vanhemmat kriisireagoinnissaan myös ajattelemaan itsetuhoisia ajatuksia. Sosiaalitoimi tehdessän vakavaa henkistä väkivaltaa lasten vanhempia kohtaan, saa näiden kognitioon kriisissä vakavan kärsimyksen kokemuksen aikaan, jonka ensihavannointi saattaa saada niin voimakasta ahdistusta aikaan, että vanhempi ajattelee halussaan päästä eroon pahoinvoinnistaan jopa tappavansa itsensä. Tästä seuraa kognition kierteeseen mielen toisinaan häiriötilaa muistuttava tila, joka on kriisireagointina kuitenkin ymmärrettävissä normaaliksi ja silti otettava psykologisessa mielessä sekä sosiaalitoimen silmissä vakavasti.
Vakavasti otettaessa sitä ei kuitenkaan oteta vakavasti muussa mielessä, kuin vain lapsen "suojelemisen" mielessä ja vanhemmuuden tukeminen unohdetaan täysin. Syy tähän on sosiaalitoimen alhainen koulutus biologiseen psykologiaan sekä kriisityön alkeisiin. Sosiaalitoimi on jäykkä viranomainen, eikä suinkaan ihminen joka kohtaa ihmisen.
THL:n pitäisi osata kiinnittää huomiota paremmin siihen, miten lastensuojelussa ei toteuteta edes heidän ohjeistuksia ja kuinka "inhimilliseksi" suunnitellun toiminnan mitätöinti asettaa vanhemmat niin valtavan haasteen eteen, että se saa mielen ja aivojen toiminnassa sellaisen biologisen reaktion, että lapsen edun ei voi nähdä toteutuvan. Vahemmuutta ei suinkaan tueta, vaan vanhempaa koetetaan haavoittaa. Tämä ei ole lapsien etu.
Leimaaminenhan on yhteisöväkivaltaa ja yksi hurjin muoto kohdistaa ihmiseen henkistä väkivaltaa. Tätä kuitenkin toteuttaa sosiaalitoimi paljon. Erään äidin kanssa keskustellessani kauhukseni havaitsin kuinka hän oli mennyt leimaamisen ja lapsen menettämisen kokemuksen jälkeen sanoittamaan sosiaalitoimelle itsetuhoisia ajatuksiaan ja kenties näin syventänyt ongelmaansa.
Lapsen taustat olivat julmat. Vanhempien erokriisi oli kestänyt vuosia ja huolto-oikeudenkäyntejä oli käyty vaikka kuinka. Äidin puheista en ota selvää onko hän vieraanuttaja vai onko isä huoltokiusaaja kuten hän asian kuvaa. Oletan tilanteessa molempien asioden toteutuneen ja vanhempien olevan toisiaan vastaan yhteistyön sijaan. Viha on otettu vanhemmuudessa välineeksi ja kylmä sota kuvaa tilannetta äidin kertomusta tutkiessani. Isä ei ole minulle tuttu. Vanhempien riitely on kuitenkin johtanut siihen, että lähihuoltajaäiti ei saa tavata kiirellisesti sijoitettua lastaan kuin harvoin valvotusti ja isä saa lapsen loma-ajoiksi kotiinsa säännöllisesti. Tämä saa minut pohtimaan onko sosiaalitoimi sitä mieltä, että äiti olisi vieraannuttaja tai tämä yhteistyökyvyttömämpi vanhempi, joka tahtoo pitää yllä huolto-oikeudenkäyntikierrettä omalla toiminnallaan taistellessaan isää vastaan?
Tarkalleen en tiedä mitä hakee isä, mutta äidin kohdalla olen havainnut, että äiti kirjoittaa lapsen haluttomuudesta tavata isäänsä. Tällöin herää aina kysymys vieraannuttamisesta, sillä vaikka isän huoltotavoissa olisi ongelmia, tulisi lapsen ja isän suhdetta tukea ja pohtia miten lapsen tapaamista saadaan lapselle mukavia isän kanssa, sen sijaan että tapaamisa koetetaan estää.
Lapsi luonnollisesti vanhempien riidoista sekä sosiaalitoimen toiminnoista huolimatta sanoittaa ikävää äitinsä luokse ja on jäänyt kaikkien näiden ihmisten jalkoihin. Mielestäni virannuttajaankaan tai mahdolliseen vieraannuttjaan ei saa kohdistaa vieraannuttamista. Kosto ei ole vastaus.
En usko valtavien rajoitteiden tukevan todella perheitä, edes vieraanuttamistapauksissa, mutta tätä epänormaalia olosuhdetta tarjoaa sosiaalitoimi haastavien tilanteiden korjaamiseksi yksin omaan tarjoamatta mitään todellista vanhemmuuden tukea samalla. En usko päihdeongelmaisen tai mielenterveysongelmaisen kanssa valtavien rajotteiden olevan myöskään tarpeellisia, jos lasta tavataan sijoituspaikassa. Kyllä sijoituspaikka näkee, jos vanhempi on päihtynyt tai mielentilaltaan liian kuormittunut saapuessaan ja ei tuolloin valvottuakaan tapaamista saa järjestää. Vain jos on havaittu vanhemman sanoittavan lapsen kuullen sopimattomuuksi, eikä vanhempi keskustelun avulla ymmärrä toimineensa sopimattomasti, tulee tapaamiset valvoa ja tukea noissa tilanteissa vanhempaa ja lasta.
Lapselle tulisi aina järjestää mahdollisimman normaalit olosuhteet. Se tukee lapsen henkisiä kehitystarpeita sekä vanhempien henkisiä tarpeita. Sosiaalitoimen tulee tukea. Tapaamisten ei tarvitse olla liian lyhyitä tai valvottuja. Ne voivat olla tuettuja ja kestää vaikka kokonaisen päivän. Hyvä sijoituspaikka ottaa vastaan vaikka vanhemman kokonaiseksi päiväksi ja yöksi viikonloppuna ja tukee tapaamista, jos lasta ei uskalleta kotiin vielä päästää.
Tuo äiti joka kertoi pitkästä erokriisistään ja riitautumisen pahenemisesta sosiaalitoimen toiminnoilla, kuvaili erittäin inhottavaa tilannetta. Hän oli mennyt noutamaan lastaan koulusta, mutta häntä oli ollut vastassa rehtori. Sosiaalitoimi oli ilman äidin tapaamista käynyt noutamassa lapsen koulusta ja sijoittanut kiireellisesti. Rehtori oli myös kertonut äidille, että äidillä on lapseensa tapaamisrajoitus, eikä hän saa tavata lastaan normaalisti.
Kuten näette kirjoituksestani, ei sosiaalitoimi ollut toiminut THL:n ohjeistusten mukaan. Ennen kiirellistä sijoituusta tulisi tavata vanhemmat ja käydä läpi keskustelut siitä, miten voisi vanhempi myötävaikuttaa siihen, että kiireellistä sijoitusta ei tarvitse tehdä. Kaikkia avohuollon tukitoimia tulisi tarjota tuossa vaiheessa, jotta kiireellistä sijoitusta ei tarvitse toteuttaa. Tässä tapauksessa sosiaalitoimi oli kuitenkin jättänyt äidin tapaamatta, jättänyt kertomatta kiireellisestä sijoituksesta, jättänyt ennen sitä kysymättä äidin mielipiteen asiaan, jättänyt tarjoamatta avohuollon lievempiä tukitoimia.
Myöskään äidin kanssa ei oltu ennen tapaamisrajoituksen tekemistä istuttu palaverissa yhdessä alas THL:n ohjeistusten mukaisesti ja keskusteltu siitä, kuinka äiti voisi myötävaikuttaa siihen, ettei tapaamistenrajoitusta tarvitse tehdä.
Äiti kertoi, ettei ole ollut itsetuhoinen aiemmin, vaikka isän toiminta on ollut hänelle kokemuksena henkisesti erittäin rankkaa. Useat huolto-oikeudenkäynnit ovat saaneet hänet haurastumaan ihmisenä. Henkinen kuormitus on väsyttänyt henkisesti. Hän on koettanut saada sosiaalitoimen näkemään kuinka isän toiminta haavoittaa onnistumatta tässä. Sosiaalitoimi on nähnyt vain haavoittumisen, mutta ei äidin kuvaamaa isän vallankäyttöä. Äiti vaikuttaa minusta surulliselta, pelästyneeltä, ahdistuneelta, vihaiselta ja aggressiiviselta. Kaikki nuo ovat tilanteeseen nähden ihan normaaleja tunnereaktioita, varsinkin, kun äiti ei saa tukea sosiaalitoimelta.
Eroperheen kriisiterpaiaahan ei lastensuojelu ole tarjonnut eroperheelle jostain kumman syystä tässäkään tilanteessa.
Nyt siis oli päättänyt sosiaalitoimi kuormittaa äitiä lisää lapsen kiirellisellä sijoittamisella mikä on aina vanhemmalle henkisesti erittäin raskasta, koska perhe-elämän kunnioittamisen sijaan kosketaan perhe-elämään ja tämän lisäksi äiti oli leimattu erittäin suurella epäluottamuksella ja hänelle oli tehty tapaamisrajoituspäätös. Kaikki tämä tehtiin työryhmäpalavereissa tapaamatta äitiä tai lasta äidin selän takana. Edellisenä päivänä äiti oli ollut turvallinen ja seuraavana päivänä ei enää ollutkaan. Päätöksestä vielä ilmoitti rehtori, eikä suinkaan sosiaalitoimi ja äiti ei päässyt keskustelemaan ollenkaan päätöksestä ja neuvottelemaan olosuhteiden parantamisesta.
Näyttää siltä, että tässä tilanteessa sosiaalitoimi ei ole tehnyt kiireellistä sijoitusta niistä syistä, joista sitä saa käyttää työvälineenä, vaan on retoorisin keinoin oikeuttanut istelleen tämän väineen käytön.
Äiti kertoi minulle kertoneensa sosiaalitoimelle, kuinka tilanne, jossa rehtori kertoi hänelle mitä oli tapahtunut oli aiheuttanut hänelle valtavaa henkistä pahoinvointia ja tätä kautta psykosomaattista fyysistä pahoinvointia ja saanut hänet haluamaan omaa kuolemaansa ja mielikuvissaan jopa suunnittelemaan tätä.
Iso virhe äidiltä!
Saatuaan kuulla itsetuhosta oli sosiaalitoimi saanut loistavan sulan hattuunsa, jolla kirjoittaa päätöksiin jatkoa ja jolla perustella päätös muodossa: "Meillä oli huoli ja huoli osottautui aiheelliseksi."
Äidin tavasta puhua, itsetuohoisuutta tutkittuani, minulle selviää, ettei äiti ole niinkään itsetuhoinen todella, vaan hän sanoitta pahaa oloaan ja siitä syntyneitä ajatuksia joiden kanssa hän joutuu painimaan. Hän etsii ratkaisua ulos pahasta olostaan yksin, koska lastensuojelu hylkäsi hänet. Paha olo syntyi siitä, että hän joutui lastensuojelun hylkäämäksi ja mitätöimäksi. Yksinäisyydessään hän ei tiedä kriisin uhrina mitä tehdä ja tulkitsee kokemuksessaan, että elämältä on viety pohja ja mitätöitynä hän on turha yhteisössä, että hänen elämä on merkityksetöntä ja voimakkaassa tunnetilassa ajatus johtaa seuraavaan - "merkityksettömänä ilman ihmisarvoa voin kuolla."
Äiti kertoo sinnitellensä tästä ajatusketjusta huolimatta lapsen takia. Äiti kertoo, että hetkittäin hän ymmärtää sosiaalitoimen toimineen väärin ja hänen reagoivan tähän. Kriisin uhrina tosin kognition alentumisen takia, tuo ymmärrys välillä katoaa ja ajatusketju saa taas valtaansa.
Äidin kertoma isän äitiin kohdistama henkinen väkivalta on myös vaikuttanut äidin henkisen suojamuurin eli itsetunnon alenemiseen vuosien aikana ja useat huoltajuusoiekudenkäynnit ovat alentaneet itsetuntoa ja tähän koki hyväksi ratkaisuksi sosiaalitoimi kehittää lisää äidin itsetuntoa laskevia toimenpiteitä. Tämä kielii siitä, kuinka amamttitaidoton on sosiaalitoimi.
Koska biologinen psykologia ei ole tuttua sosiaalitoimelle, ei se ymmärrä miten kriisi vaikuttaa ihmisen aivojen ja mielen toimintaan. Tästä syystä monet sosiaalivirkailjat eivät välitä siitä miten tulisi toimia missäkin tilanteessa. He eivät kouluttamattomina osaa välittää, heillä ei ole valmiuksia välittämiseen.
Erittäin surullista on, että THL ei ole kirjannut lastensuojelun käsikirjaan, että kiirellisen sijoituksen alussa sekä tapaamisrajoitusten alussa, tulisi vanhemmuuden tukemisen olla tehostettua ja vanhemmille antaa tarpeellista ammatillisesti pätevää kriisitukea. Nämä lastensuojelun toimenpiteet eivät ole suunniteltu kunnolla, koska katastrofipsykologinen näkökulma on hyvin nuori ja sitä ei ymmärretä edes lastensuojelullisessa työssä.
Minusta vanhempien olisi hyvä miettiä sitä mitä todella kannattaa kertoa sosiaalitoimelle, joka ei tarjoa tukea, vaan toimii tutkivana viranomaisena vain otaakseen lapsen heti pois, jos jokin näyttäytyy hälyttävänä heidän mielestään. Olisi hyvä muistaa, että kaikki mitä sanotte on myös materiaalia, jota voidaan käyttää teitä vastaan ja sosiaalitoimi on koulutettu näkemään huolia kaikessa ja käyttämään sanomaanne suoraan teitä vastaan tutkimatta edes onko heidän tulkintansa sanomastanne todella totta.
Vanhempien olisi aina pohdittava miten tehdä yhteistyötä keskenään tilanteen parantamiseksi. Toisen vanhemmuutta vastaan ei pitäisi lähteä toimimaan ikinä.
Ymmärrän sosiaalitoimea, koska on todella hankalaa erottaa milloin ihminen on todella itsetuhoinen ja lapselle vaarallinen. Huolen edessä lasta ei saisi kuitenkaan vaarantaa ja siksi sosiaalitoimen reaktiot ovat voimakkaita. Kriisireagoiva vanhempi on hermostunut ja hänen keskittymiskykynsä on alentunut ja hän vaikuttaa impulsiiviselta sekä rajattomalta. Tämän edessä on vaikeaa työskennellä tilanteen rauhoittamiseksi muutoin kuin tekemällä tapaamisrajoituksia, jos ei ole saanut koulutusta muuhun ja jos ei esimiehetkään osaa neuvoa ja ohjeistaa tässä. Myöskin muiden toimintatapojen kokeileminen on riskialtista, sillä arvioinnin tekeminen on vaikeaa ja lasta ei saa vaarantaa.
Edellisen ymmärtäminen vanhemman näkökulmasta on vaikeaa sosiaalitoimelle sekä vanhemmalle ristiriitaisten ajatusten keskellä sillä kriisin takia alentuntu kognitio ei ymmärrä mitä tapahtuu ja miksi. Mieli ei kykene näkemään, että vanhemmuudessa kokemus vaarattomuudesta lapselle ei välttämättä ole totta tai ei kykene näkemän, että vaarattomuus lapselle on totta, mutta ristiriitaisten tunteiden ja niistä syntyneiden ajatusten sanoittaminen saa sosiaalitoimen miettimään vanhemman vaarattomuutta lapselle.
Sosiaalitoimi ei tiedä mitä todella tapahtuu, koska ei pääse ihmisten pään sisälle ja joutuu turvaamaan lapset. Sosiaalitoimi on yhtä eksyksissä kuin vanhemmat alhaisen koulutuksen takia näissä tilanteissa.
Vain silloin kun vanhemmalla on todella todettu kunnollisella tutkimuksella ja ensikäden kertomuksilla sekä ensikäden havainnoilla vakava päihdeongelma tai vakava mielenterveysongelma tai vakavaa väkivaltaisuutta, on sosiaalitoimi selvillä olosuhteista. Kuinka usein kiireellinen sijoitus toteutetaan tällaisessa tilanteessa?
Ongelma olisi avattavissa aidolla kriisituella tilanteissa, joissa olosuhteiden todellinen olevuus ei ole todella tiedossa, mutta on valtava huoli. Vanhempia ei tulisi kuormittaa hylkäämisenkokemuksella monen mitätöivän näkemyksen jälkeen, vaan heille tulisi antaa tuki heti. Tuon tuen tulisi olla kotiinpäin tehtävää ja siihen tulisi asettaa päämäärä heti.
Hyvä olisi muistaa, että Eerikan äiti hylättii ja mitätöitiin sosiaalitoimen toimesta ja siksi Eerika kuoli. Onneksi äiti jäi eloon Eerikan kuoleman jälkeen, sillä lapsen kuolema voi johtaa vanhemman itsemurhaan, jos asianmukaista tukea ei ole saatavilla.
Tämän äidin kohdalla, joka kertoi itsetuhoa kuvaavista puheistaan sosiaalitoimelle, olisin sosiaalivirkailijana toiminut toisin. Olisin kutsunut äidin ennen kiireellistä sijoitusta sosiaalitoimen tiloille ja keskustellut kiireellisestä sijoittamisesta ensin tutkien sen tarpeellisuutta vakavasti. Pohtinut äidin kanssa ongelmia ja ehdottanut niihin muita ratkaisuja. Olisin tuonut esille, että olen huolissani omasta kyvystäni auttaa ja kiireellisen sijoutuksen tarpeelliseksi, jos olisin havainnut, etten kykene saamaan aikaan ratkaisua, jolla lapsi voisi olla kotona. Jos äiti olisi vaikuttanut haluttomalta yhteistyöhön ja lapsi olisi todella vaarassa, olisin sijoittanut lapsen perustellen tarkkaan miksi. Olisin tutkinut mahdollisuutta sijoittaa lapsen äitinsä kanssa perhekuntoutukseen, jos tilanteessa olisin nähnyt tämän mahdollisena.
Olisin myös tapaamisten rajoituksesta puhunut äidin kanssa ja keskustellut tarkkaan miksi tätä ajattelen vaihtoehdoksi ja keskustellut muista vaihtoehdoista.
Jos olisin päätynyt kiireelliseen sijoittamiseen, olisin puhunut äidin kanssa siitä miten hän kokee olonsa, kykeneekö hän kanssani lähtemään hakemaan lasta yhdessä ja viemään lasta yhdessä kiireelliiseen sijoitukspaikkaan. Olisinhan minä siinä valvovana viranomaisena mukana rajaamassa äidin puhetta tarvittaessa. Matkalla lasta hakemaan kertoisin lapsen kannalta mitä lapsi tarvitsee äidiltään tilanteessa ja miten lapselle asian voisi selittää, jotta lapsen ei ole paha olla.
Lapselle soittamisen oikeuden antaisin luonnollisesti jokaiselle viikonpäivälle molemmille vanhemmille. Jos vanhempien välillä olisi riitaa ja lapsi olisi kouluikäinen, velvottaisin vanhemmat kuitenkin suomaan lapsen tavatessa heitä toisella vanhemmalla sovittuun kellonaikaan soitto-oikeuden. Vanhempi soittaa lapselle, eikä toisinpäin. Lapselle kertoisin, että jos hän kokee tarvetta saada soittaa vanhemmalle, on hänellä tähän oikeus (rajoituksen aikana neuvoisin sosiaalitoime tarkistamaan vanehmman kunnon - mm. päihtyminen - ensin ja antamaan sitten lapsen puhua).
Olen käsittänyt, että useat sosiaalivirkailijat antavat vanhempien soittaa lapsilleen kiireellisen sijoituksen aikana vain kerran viikossa tai 2-3 kertaa viikossa, koska olettavat tämän olevan lapsen etu. En tiedä mikä sairas mieli saa uskomaan tällaista, koska lapsi kokee joutuneensa vanhemman hylkäämäksi ja eristetyksi, vanhemman menettäneeksi, kiirellisen sijoutuksen aikana ja tämä kokemus on lapselle kamala. Hyvänyön toivotus illalla voi olla se mikä auttaa lasta jaksamaan läpi kamalan kiireellisen sijoituksen kokemuksen (ellei kyse ole Eerikan kaltaisesta tilanteesta, jossa lapsi tarvitsee oikeasti kiirellisen sijoituksen sijaan jopa huostaanottoa).
Soitto-oikeus tukee vanhemman vanhemmuutta.
Kiireelllisestä sijoittamisesta odottaisin kaksi päivää ja sitten järjestäisin ensimmäisen tapaamisen vanhempien kanssa. Odottaisin kaksi päivää, koska shokkitila on pahin tuossa vaiheessa. Tuolle kahdelle päivälle ostaisin ammatillisesti pätevää kriisiapua vanhemmille, jotta he pääsisivät purkamaan tunteitaan ja niistä syntyneitä ajatuksiaan ja käsittelemään niitä. Myös lapselle ostaisin ammatillisesti pätevän kriisituen, koska kodista pois joutuminen on aina lapselle rankkaa. Kriisitukijan kutsuisin myös ensimmäiseen sijoituspalaveriin, jossa alettaisiin rakentamaan tähtäimiä ja vahvennettaisiin lapsen tapaamissuunnitelma vanhempiin sijoituspaikan kanssa. Tämän jälkeen järjestäisin lapselle ja vanhemmille yhteisen hetken kriisityöntekijän kanssa, jotta he voisivat yhdessä käsitellä tilanteesta syntyneitä lapsen tunteita ja lasta kaikki yhdessän tukea. Tapaisin myös itse lasta, kuulisin hänen ajatuksiaan ja toiveitaan, niiden perusteluja ja pohtisin kaiken saamani tiedon valossa keinoja saada lapsi kotiutettua.
Jos kokisin tarvetta valvotuille tapaamisille tilanteen tutkimiseksi, koska en tietäisi olosuhteita, en tarjoasi niitä vain kerran viikkossa kaksi tuntia, vaan ostaisin palvelun, joka tukisi lapsen tapaamisia kolmesti viikossa neljä-kuusi tuntia. Tarkoitushan on katsoa onnistuisiko tapaamiset kunnolla laajemmin ilman valvontaa ja tämähän selviää ainoastaan kunnollisella tutkimuksella jossa tulisi olla vanhemmuuden tukemisen muoto mukana. Jo kahdessa viikossa kuuden neljän tunnin tapaamisen aikana varmasti saadaan selville onko suurta huolta todella olemassa.
Joka päivä kysyisin joko lyhyellä puhelulla tai tekstiviestillä vanhemmalta kuinka hän voi ja onko jokin asia mikä mietityttää. Päämääränäni olisi osoittaa, etten ole vanhempia vastaan, vaan olen tukemassa heitä ja välittämässä heistä. Kertoisin, että tahdon lapsen olosuhteet sellaiseksi, että lapsen voisi palauttaa ja löytää yhdessä tuon keinon päästä näihin olosuhteisiin. Minä en asettaisi vanhempaa hylkäämiskokemuksen eteen, enkä mitätöisi vanhempaa. Minä luopuisin vaikka ruokatunnistani tai tekisin ylityötä, jotta voisin olla tukena.
Lapsen joutuminen pois kodistaan ja lapsen joutuminen kauas vanhemmastaan on aina lapsella raskasta. Vaikka kotona olisi perheväkivaltaa tai muita vakavia vanhemmuuden puutteita, lapsi kärsii vanhemmasta eroonjoutumisesta. Siksi tekisin kaikkeni tukeakseni lapsen kiintymyssuhteita vanhempiinsa mahdollisimman paljon. Ei tapaamismininmin toteuttaminen ole hyvää sosiaalityötä. Se on osoitus sairaasta mielentoiminnasta, empatiakyvyttömyydestä sekä oman edun tavoittelusta, jossa sosiaalivirkailija tahtoo varmistaa ettei itse joudu syytetyksi lapsen heitteillejätöstä. Hyvä sosiaalityö tutkii mikä on laajin mahdollinen mahdollistettava tapaamisjärjestely, toteuttaa tämän ja antaa tuen tämän laajentamiseksi niin että tilanne saataisiin lopulta normalisoiduksi.
Täällä mieron tiellä olen huolissani siitä, kuinka moni vanhempi ei erota itsetuhoisuutta ajatuksesta päästä eroon pahasta olosta ja sanoittaa pahanolonkuvauksen ja siitä eroon pääsemisen toiveen sijaan halua kuolla. Samalla olen huolissani vanhemmista, jotka ajautuvat ensimmäisiä kertoja tuohon ajatukseen halusta kuolla, että kuinka useat ajautuvat tekemään itsemurhan puhtaasti sosialaitoimen toimintotapojen vuoksi.
Suomessa tehdään päivttäin 2,5, itsemurhaa. Viikottain joku kävelee junan alle. Näin ei saisi olla. Kuinka moni tappaa itsensä vuodessa lastensuojeluviranomaisen toteuttamien toimintojen vuoksi. Kuinka moni sosiaaliviranomainen laukaisee omalla toiminnallaan itsetuhoisuuden vanhemmassa vanhempaan kohdistamalla mitätöinnillä vanhemmuuden tukemisen sijaan?
Kuinka moni lapsi on mettänyt vanhempansa lastensuojelun takia.
Mielestäni toimintakäytäntöjä tulisi tiukentaa, tarkentaa sekä niiden merkitystä avata sosiaalitoimelle. Mielestäni vanhemmuuden tukisuunnitelma tulisi THL:n kirjoittaa kokonaan uudelleen auki, koska sosiaalitoimet eivät tätä itse osaa tehdä. Siihen tulisi avata erikseen sosiaalipsykologista näkökulmaa kuin myös biologisen psykologian näkökulmaa sekä katastrofipsykologista näkökulmaa. Nyt nämä eivät ole lastensuojelun käsikirjassa kunnolla avattuna.
Vanhemmille, jotka ajattelevat omaa kuolemaansa, tahdon kertoa, että he ovat minulle tärkeitä. Sosiaalitoimi, joka mitätöi teidät, on huonosti kasvatettuja kakaroita ja heistä ei pidä välittää. Älkää päästäkö heitä vaikuttamaan hyvinvointiinne sillä henkisellä väkivallala jota he kohdistavat teihin. Arvostakaa elämäänne, vaikka sosiaalitoimi ei osaa sitä arvostaa. Rakastakaa itseänne, jotta voitte paremmin.
Sosiaalitoimen olisi hyvä muistaa, että moni väärin perustein kiireellisesti sijoitettu lapsi, on regoinut kiirelliseen sijoitukseen halulla kuolla. Monen lapsen mielenterveysongelma on saanut alkunsa kiirellisestä sijoittamisesta ja sen aiheuttamasta traumasta. Luulo siitä että suojelee lasta on vain luulo.
Pitää osata erottaa mitä on epäsuora itsetuhoisuus ja mitä on itsetuhoisuus ja tarkistaa onko todella itsetuhoisuudesta kyse. Jos joku on todella itstuhoinen, tulee hakea tuke, ei hylätä leiman alle. Tärkeää on muistaa, että itsemurha-ajatuksia voi olla kaikilla ihmisillä jossain elämänsä vaiheessa. Ajatusten taustalla on usein tarve päästä eroon pitkään jatkuneesta, tuskallisesta olotilasta. Halu löytää apua ja selvitä on kuitenkin yleensä niin suuri, että siirtymä mielikuvista tekoihin on hyvin harvinaista.
Kun lastensuojelu arvottaa vanhemman negatiivisesti antamatta tälle tukea vanhemmuuteen, se mitätöi tämän elämän ja näin kohdistaa henkistä väkivaltaa. Hankalista asioista tulee osata keskustella vanhemmuutta kunnioittaen ja ihmiselämää arvostaen. Tulee etsiä toimivat asiat ja niitä vahventaa. Vanhempia ei tulisi mitätöidä, sillä se aiheuttaa henkistä kuormittumista ja voi johtaa vakavaan masennukseen sekä itsetuhoisuuteen pahimmillaan.
Lue myös:
ITSETUHOISUUS -Itsemurha-ajatusten taustalla olevia asioita:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl…
Itsetuhoisuus:
http://mtkl.fi/tietoa-mielenterve…/aikuisille/itsetuhoisuus/
https://www.mielenterveystalo.fi/…/nuorten_mielenterveysong…
Itsemurha-ajatukset:
https://www.tukinet.net/aineisto/aineisto_tiedot.tmpl?id=565
RSS Feed
