On ihan ymmärrettävää, että ihmiset suuttuvat, kun naisiin ja lapsiin kohdistetaan seksuaalista väkivaltaa. Itsekkin olen vihainen. Siitä huolimatta järkeni ei ole ottanut menolippua Mombasaan, vaikka tuntuu siltä, että monen on. 

Ensimmäinen järjettömyys on pelko. Se paljon rienattu lausahdus "ei saa antaa pelolle valtaa" oli ihan hyvä neuvo, ei sillä tarkoitettu huolettomuutta tai välinpitämättömyyttä vaan sitä, että peloissaan ihminen toimii irrationaalisesti. Maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten johdosta on nyt käynyt niin, että tuiki tavalliset ulkomaalaiset ovat joutuneet perusteettoman vihan kohteeksi. Sellaiset, jotka eivät ole tehneet mitään väärää. 

Toinen järjettömyys on kyseenalaistamatta jättäminen. Kun kyseenalaistin tilastotieteen pätevyyttä, en kauheasti saanut kannatusta. Uutisissa vilkkuvat rikostilastot suomalaisten tekeminä vs. ulkomaalaisten tekeminä. Mielestäni näitä ei voinut verrata suoraan siten, että vertailu kävisi perusteesta millekkään väitteelle. Tämä johtuu siitä, että suomen kansalaisuuden saanut ulkomaalainen esiintyy tiastoissa suomalaisena. Kotikuntaa vailla olevat ulkomaalaiset eivät näy tilastoissa, ja käsittääkseni turvapaikanhakijoilla ei ole kotikuntaa. Nämä kaksikin seikkaa ovat mielestäni olennaisia muuttujia, toki en ole matemaatikko. Tilastot osoittavat kuitenkin vertailukelvottomuudessaankin, että ulkomaalaisten tekemät seksuaalirikokset ovat lisääntyneet ja se kertoo siitä, että asialle tulee tehdä jotakin. Hassua tässä oli se, että minut tunnetaan "suvakkina" ja nyt, kun kritisoin tilastoja "vastapuolen hyväksi", minusta tehtiin takinkääntäjä. Pääasia tuntui olevan se, mille puolelle minun tulisi asettua asiassa, ei itse asia.

Kolmas järjettömyys on sanoa, että suurin osa raiskauksista on kantasuomalaisten tekemiä. Niin onkin. Sillä ei ole merkitystä tässä. Merkitystä ei ole silläkään, että muuallakaan ei ole hyväksyttävää raiskata lasta. Merkitystä on sillä, että maahamme on saapunut hekilöitä, jotka tekevät rikoksia, jotka eivät ole hyväksyttäviä heidän omassakaan maassaan. Näihin rikoksentekijöihin tulee reagoida kaikissa tapauksissa. 

Neljäs järjettömyys onkin itse reagointi. Jo kauan on kansa kiukutellut siitä, että seksuaalirikoksista ei saa kunnon rangaistusta. Ehdollista annetaan tai muutama vuosi vankeutta. Lehdissä ja uutisissa on jo ääneen todettu, että muualla maamme oikeuskäytäntö on vitsi. Seksuaalirikoksen tekijälle tämä maa on kuin karkkikauppa lapselle, ilman valvontaa. Nyt sitten ollaan kiireellä tekemässä tiukennuksia lakiin ja odotetaan sen tehoavan. Tälläkin hetkellä laki mahdollistaa jopa 10 vuoden vankeusrangaistukset, niitä vain eivät tuomarit langeta. Siksi itse ehdotin rangaistusasteikon alarajan korottamista ja lieventävien asianhaarojen huomiotta jättämistä. Tarkoitin sitä, ettei etenkään lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista olisi mahdollistakaan tuomita muuta kuin vankeutta. Ei, vaikka kyseessä olisi ensikertalainen tai nuori rikoksentekijä. Ei olisi myöskään mahdollista pohtia 10-vuotiaan suostumusta. 

Reagoinnin järjettömyys näkyy myös politiikassa. Asialla ratsastetaan. Toinen puoli huutaa rajoja kiinni ja toinen huutaa kansainvälisistä sopimuksista ja humanitäärisyydestä. Siinä tohinassa unohtuu yksi pieni perusseikka. Se, että nämä asiat eivät sulje toisiaan pois.Perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia on mahdollista rajoittaa rikoksen ollessa kyseessä. 

Reagoinni järjettömyys näkyy myös tavallisissa ihmisissä. Huudetaan milloin ulkomaalaislaista, milloin rikoslaista, mutta kumpaakaan ei ole edes luettu. Siksipä netissä kiertää aloitteita, joiden sisältö on sama kuin laissa jo on. Tämän lisäksi ihmiset keskittyvät haukkumaan toisiaan rasisteiksi ja suvakkihuoriksi. Se ei ole toiminnallisesti hyödyllistä itse asian korjaamiseksi. 
Relevanttia ei ole se, paljonko joku tietää Irakilaisista. Tai se, osaako joku kertoa paremmin kuin toinen, millainen on naisten ja lasten asema Afganistanissa. On yhdentekevää tulkita mitään asiaa, jos itse asialle ei tehdä mitään. Ainoa järkevä ja merkityksellinen ja meille yhteinen seikka on, että maassamme on vakavien seksuaalirikosten aika ja sille on tehtävä jotakin. Nopeasti. 

Totta on se, että nyt piikki näissä rikoksissa liittyy vahvasti ulkomaalaisiin. Silloin ainoa keino on poistaa toreilta ja turuilta nämä rikoksia tekevät ulkomaalaiset. He kuuluvat lukkojen taakse. Sama tulee tehdä kantasuomalaisille vastaavia tekoja tekeville. Teko on se, joka aiheuttaa uhrille kipua, tuskaa, elinikäisen trauman. Ja tekoon on meidän keskityttävä. Sekä lainsäädännöllisesti, että tulkinnallisesti ja myös lainkäytöllisesti.  Oli tekijä sitten vaikka avaruusolento.

Olen tässä kuunnellut ihmisiä viime päivät ja ihmetellyt sitä, mitä helvetin merkitystä tämän hetken asioihin on sillä, että vuonna kukka ja keppi moni menetti neitsyytensä alaikäisenä, tai että joku muistaa, kuinka 90-luvulla naapurinkin tyttö seurusteli aikuisen miehen kanssa. Tai sillä, että on joutunut 20 vuotta sitten soittamaan poliisit somalimiehen vuoksi, joka leikki puukkohippaa tyttöystävänsä kanssa. Näillä asioilla ei ole minkäänlaista syy-yhteyttä tapahtumiin tänään. Silti näitä yksittäisiä tapahtumia esitetään puolin ja toisin perusteena milloin missäkin yhteydessä. Sekaan tuodaan vielä netti, televisio, muoti, uskonto, kas kun ei Keisaripingviinit.

Seksuaalirikokset ovat erittäin vakavia rikoksia. Niitä ei saa kukaan tehdä kenellekkään missään olosuhteissa. Asia on juurikin näin yksinkertainen. Ei tarvita Persuja eikä Vassareita tätä yksinkertaisuutta selventämään, vielä vähemmän professoria. Jokaisen, jolla on järki päässä, tulee ymmärtää asia muutoinkin. ​

Kävin tsekkaamassa KiVakoulun sivuja. Löytyi barometriä ja tilastoa vuodesta 2009, sekä liuta empiirisiä tutkimuksia. Kiusaaminen on mukamas vähentynyt ja oppilaskyselyt osoittavat, että turvallisuus kouluissamme on lisääntynyt.
Hevonkukkua sanon minä. KiVakoulun metodi ei aseta lapsia kohtaamaan ongelmaa. Puhutaan, erikseen puhutellaan, ei pyydetä anteeksi. Se on jonkun hienon psykologisen tutkimuksen lopputulema, että anteeksi pyytäminen ei ole hyväksi. Kiusaaja joutuu opettajalle vastaamaan, kirjoittamaan jonkin mitä-missä-milloin paperin ja lupaamaan, ettei jatka. Sitten tarkkaillaan, että lupaus pitää.

Tarpeen tullen istuä kökötetään palaverissa. Käsitellään asiaa, paitsi ettei käsitellä. Alkusyihin ei mennä, ettei vain syytetä ketään. No jumalauta jossakin on syy siihen, että Pekka löi Kallea turpaan, eikö niin? Mutta tätä syytä ei saa kaivaa esiin, sillä pitää keskittyä tulevaan ja siihen, että kiusaaminen loppuu ja ei jatku. 
Sama kuin veisi auton korjaamolle ja kieltäisi korjaamasta pakoputkea. Kyllä se korjautuu, kun nätisti puhutaan ja sovitaan. Reikä umpeutuu ja lakkaa vuotamasta. Paitsi ettei lakkaa, sen sijaan se suurenee, kunnes putoaa koko putki.

Tasan yhtä yksinkertaista se on kiusaamisen kanssa. Jos syytä ei kaiveta esiin, eritellä, käsitellä, avata, kuulla osapuolia kokemuksineen ja saada aikaan korjaavaa syiden ymmärtämystä, mikään ei muutu. Kiusaaminen voi loppua kyseessä olevan kiusatun kohdalla, mutta se jatkuu toisaalla tai jossain muussa muodossa. Kiusaajalla on tekoihinsa syy ja siihen syyhyn pitää pureutua.

Harva kiusaa vain siksi, että harjoittelee tulevaksi sarjamurhaajaksi. Hulluja psykopaatteja on mikroskooppinen osa ihmisistä. Sen sijaan moni kiusaa suojatakseen itseään joltakin, pieni riita on voinut saada järjettömät mittasuhteet, kiusataan ehkä ihan ajattelemattomuuttaan. 
Hyvin usein kuulee lapsen vastaavan "emmätiä" kun häneltä kysytään, miksi hän kiusaa? Tuo vastaus on hyvinkin olennainen, ehkä hän ei tosiaan tiedäkkään. Ei ainakaan ennen kuin asian tiimoilla käydään kunnon paneelikeskustelut siitä, miten koko homman on mennyt itse kunkin näkökulmasta, mitä kukin on tarkoittanut ja ymmärtänyt. 
​
Mutta hei, tähän menee liikaa aikaa. Siksi pitkällistä dialogia ei haluta soveltaa, sen sijaan tyydytään tehottomaan KiVakouluohjelmaan, jolla jostain kumman syystä on jumalaton suksee. KiVakoulun sivuilla kiinnitin huomiota myös siihen, että siellä kiitetään koulujen henkilökuntaa. Niin, taas kerran aikuisia. Missä ovat lasten mielipiteet, heidän kokemuksensa (paitsi niissä empiiristen tutkimusten rasti-ruutuun-kyseilyissä, joita harva mukula täyttää oikeasti edes ajatellen asiaa)? Miksi, jos KiVakoulu kerran toimii, jatkuvasti nousee esille etenkin nuorten suusta kuultuna "kukaa ei tee mitää", "opet ei välitä", "mua ei uskottu", "mua ei kuunneltu"? 

Kun kiusaamista ei saada kuriin, aletaan syytellä koteja. Millaisen kasvatuksen ja esimerkin vanhemmat antavat lapsilleen? Varmasti on kehnoja kasvattajia, jotka liittäisivät lapsensa vaikka Klux Klux Klaaniin, jos se olisi mahdollista ja ampuisivat kaikki läskit, rumat ja köyhät. Enemmistö kasvattaa lapsensa kuitenkin hyvin ja oikein, kunnioittamaan toisia ja olemaan kiusaamatta. Kiusaajan vanhemmille kiusaaminen tuleekin usein täytenä yllätyksenä. 

Me emme tunne lapsiamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikka olisimme läsnä koko ajan omasta mielestämme, emme me voi ymmärtää lapsen kokemusta. Emme edes silloin, vaikka muistaisimme oman kokemuksemme lapsena. Aika muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, me olemme väkisin myöhässä ymmärryksinemme, siksi meidän tulisi kuunnella lapsia ja ottaa vastaan aito kokemus. Usein neuvomme, mikä on hyvä. Usein toteamme, että lapsi on väärässä tai erehtynyt tai ymmärtää väärin. Omaa kokemustaan ei kuitenkaan ole mahdollista ymmärtää väärin, koska se on kokemus, ei mikään absoluuttinen fakta, joka on mitattavissa. 

Se, mikä aikuisesta on hömelöä tai turhaa voi olla lapselle tuiki tärkeää. 
​Sen vuoksi ei riitä, että kiusaamistilanteissa käsitellään vain nykyhetki ja tulevaisuus, allekirjoitetaan paperi, jossa luvataan yhtä ja toista ja joudutaan tarkkailuun. Lapsen täytyy saada, tai jopa nöyrtyä, kertomaan oma kokemuksensa. Hänet täytyy laittaa siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa avataan se "emmätiä" ja levitetään se pöydälle niin pieniin osiin, että jokainen pyöreän pöydän panelisti ymmärtää, mitä se "emmätiä" pitää sisällään. 

Jos toinen kokee, että asia on jonkun syy, hänellä tulee olla oikeus sanoa se. Ei siihen väliin saa tulla opettaja huutamaan, että hei, eipäs syytellä ketään! Ei, vaan se pitää sanoa. Sen jälkeen voidaan purkaa se, miksi toinen kokee, että tilanne on jonkun syytä. "Syytetty" voi sitten vastata tähän. Kuorimalla tilannesipulia päästään lopulta alkupisteeseen, jota edes osapuolet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi. Kiusaaminen vain on alkanut ja jatkunut ja siitä on tullut tapa "ilman syytä". Paitsi, että syy on kyllä olemassa, kukaan ei vain tiedä sitä. Eikä saakkaan tietää, jos sitä ei esille kaiveta.

Ja kaivaminen on paskaista puuhaa. Se myös sattuu. Se ei ole kivaa. Siinä kun joutuu vastaamaan toiselle, mutta ennen kaikkea itselleen. 
​
Tätä kaivamista ei ole yksikään koulu saati KiVakoulu vielä tehnyt, koska ei ole aikaa. Osoittelemme kyllä itse kukin sormella milloin mitäkin tahoa moittien, että lapsille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Mutta näinkin vakavan asian kuin lapsen tekemän rikoksen (kiusaaminen on rikos) selvittelyyn keneltäkään ei siis liikene aikaa tai halua?


Alkuperäinen juttu julkaistiin täällä:
Koulukiusaaminen ei lopu kivoilla keinoilla

Leipäjonojen asiaperusta on yksinkertainen. Siitä on kuitenkin saatu aikaiseksi niin merkillinen lillukanvarsikimppu, että arvon päättäjät ovat ryhtyneet puhumaan jo leipäjonorekistereistä. Tänään 19.6 Hesarissa on uutinen siitä, mitä leipäjonoille ollaan oikeasti tekemässä. Suora lainaus: "Tällä hetkellä suurin poliittinen kysymys liittyykin tähän: ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta. Pitäisi siis olla jonkinlainen asiakaskortti, paperinen tai sähköinen. Samalla syntyisi väistämättä uusi rekisteri köyhistä ihmisistä." 

Perusteeksi esitetään köyhyyden vähentämisen tarve. Se ei ole riittävä peruste ihmisten rekisteröimiseen. Henkilötietolain 3.luvun 11§ säätää arkaluontoisten tietojen  käsittelykiellon ja samaisen pykälän kohta 6) mainitsee nimenomiasesti tällaisina tietoina sosiaalihuollon tarpeen ja henkilön sieltä saamat palvelut.  Sama koskee terveydentilaa ja saatuja hoitoja. Toisin sanoen henkilö, joka nostaa toimeentulotukea, ei ole rekisteröitävissä tämän tiedon osalta missään leipäjonossa. Henkilöä ei voida oikeastaan lainkaan rekisteröidä rikkomatta tätä pykälää. Terveydentila ja lääkitykset sun muut ovat ihmisen yksityisasioita. Ja myös asioita, joihin kuluu pirusti rahaa. Henkilökohtainen budjetti voi siis olla miinuksella pahasti, vaikka palkka olisi kohtuullinen. Joten sen määrittely, kuka on oikeutettu ilmaiseen ruokaan, on mahdotonta ilman, että tällaiset tiedot kerätään rekisteriin. Tällaisia tietoja ei käyttökiellosta johtuen kuitenkaan saa käyttää, joten ollaan tilanteessa, jossa kukaan ei voi todeta yhdellekkään jonottajalle, että "sä et ole tarpeeksi köyhä saadaksesi ilmaista ruokaa!"
Paitsi jos leipäjonoihin tuodaan sosiaalitädit ja Kelan sedät. Laki nimittäin mahdollistaa tietojen käsittelyn ja käytön viranomaiselle silloin, kun kyse on henkilön huollon kannalta välttämättömistä tiedoista. Jos asiakkaita aletaan ohjata palveluiden piiriin, kuten uutisessa kerrotaan, voidaan luoda myös rekisteri ja vedota siihen, että tietoja käsittelee sossu ja sossu on viranomainen.

Köyhyyttä halutaan siis vähentää. Leipäjonot edustavat köyhyyttä, mutta niiden avulla ei vähennetä köyhyyttä vaan hoidetaan köyhyyden oiretta. Jos halutaan eroon köyhyydestä, tulee tarkastella ihan eri asioita kuin leipäjonoja. Työvoimapolitiikasta on hyvä aloittaa, niistä loukuista ja mutkaisista byrokratioista, joita mm.aktiivimalli on nopeasti luonut jättäen monia jopa ihan rahatta. Opiskelijoiden ja eläkeläisten tulot ovat minimaaliset, menot järjettömiä. Tavallinen palkansaajakin elää jo senttejä laskien, kiitos kikyjen ja paikallisten sopimisten, sun muiden Sipilän hallituksen keksintöjen. Suomi palvelee ainoastaan suuria yrityksiä, joiden palveluita on pakko käyttää. Esimerkkinä terveydenhuoltoalan paisuneet pullapojat, kuten Pihlajalinna tai Attendo.

Samaan aikaan maksaa asuminen enemmän, ruoka enemmän, kaikki enemmän. Politikot puhuvat jostakin, mitä ei arjessa edes hahmota. On korkoa, on barometriä, on veroja sekä suoria, vääriä-että progressiivisia, on puhetta budjeteista investointimenoineen, suhteellisine velkaantumisineen, kuntakonserneineen, valtion apuineen, takauksineen, lainakantoineen. Kun tavallinen ihminen katselee ja kuuntelee höpinöitä näistä, on ihan sama, puhutaanko suomea vai japania, itse asia jää ihan yhtä epäselväksi. Köyhälle nämä termistöt eivät merkitse tuon taivaallista, mutta kolmen kuukauden vuokrarästit ovat todellisia. Ja niihin ei saa apua mistään.

Kaiken päälle tulevat päättäjät kravateissaan puhumaan, kuinka epäinhimillistä, syrjäyttävää, alentavaa, katukuvaa pilaavaa leipäjonotus on. Tahallaan ollaan tekemässä auttamisesta monimutkaista "osallistamisella" ja "yhteisöllistämällä"..
Suunnitellaan ruokailuhalli, tuodaan sinne vielä muutama sossu ja Kelan virkailija. Kyttäämään, vaikka julkisesti puhutaan asiakkaiden ohjaamisesta palveluiden pariin. Ohjaaminen on täällä ruohonjuuritasolla todettu ei-toivottujen ihmisryhmien hallinnoimiseksi.
Samalla rekisteröidään "pakon edessä kaikki", jotta saadaan tietää, kenellä on oikeasti oikeus olla nälissään ja kuka on liikkeellä muuten vain. Jälkimmäiset voisivat jopa maksaa hävikkiruoastaan, sehän on nyt muotiakin. Nakataan vielä pari leipäjonottajaa "kokemusasiantuntijoiksi" uudistustiimiin, jotta tämä touhu menee läpi.

Sitten, kun tämä on hoidettu pois katukuvasta, pääsemme röyhistelemään jälleen lintukodolla, jossa ei näy köyhyyden häivääkään. 

Toistan: leipäjonoilla ei kuulukkaan vähentää köyhyyttä. Köyhä ei rikastu leipäjonossa käymisen vuoksi, taloudellinen tilanne ei parane mihinkään suuntaan. Tavoite köyhyyden poistamiseksi uudistamalla ja rekisteröimällä leipäjonot on bullshittiä, puuta heinää, silkkaa paskaa ja valhetta. Totuus on se, että huono politiikka on luonut nämä jonot. Uudistus tulee kyllä tehdä ja sen voi aloittaa vaikkapa vaihtamalla hallituksen. 

Kovasti huohotetaan vapaaehtoisuudesta, ettei kenenkään ole pakko kertoa tulojaan. Ettei se estä ruoan saantia. Kyse ei ole siitä, onko suunnitellun uudistuksen seurauskirjo vapaaehtoista vaan siitä, että sellaisia seurauksia, jotka menevät henkilön yksityisyyden suojan piiriin, ylipäätään ollaan suunnittelemassa. Rekisteri on tällainen seuraus.
​ 
Yhteisissä tiloissa köyhyyskortin heiluttelu ei ole passin heiluttelua lentokentällä. Kaikilla voi olla passi, mutta kaikilla ei ole köyhyyskorttia. Ihminen, jolla on nälkä, menee ruoka-apuun ja joutuu kyselyjen kohteeksi? Kenties ohjatuksi sossuun tai Kelaan? Jopa työllistymispalveluun? Vain, koska tuli hakemaan ruokaa? Kun ei mukamas itse osaa ja kykene? Kuka näistä päättäjistä oikeasti kuvittelee, etteikö tällainen ole alentavaa jo ajatuksenakin? Ja mikä, jos ei tämä, on ihmisen vapaan tahdon tarkoituksellista hallinnointia?
​
Perheeseeni kuuluu 7 henkilöä. Jos menen ruoka-apuun, en todellakaan halua jäädä sinne yhteisruokailuun ja osallistumaan yhtään mihinkään. Minä haluan saada sen, mitä minulle sillä kerralla suodaan, jotta pääsen kotiin laskemaan, mihin se apu riittää, mitä saan valmistettua, mitä pitää pakosti ostaa kaupasta ja mitä minulle tämän kaiken jälkeen jää käteen. Minä haluan ruokailla kotona. Enkä jossakin holokaustiruokalassa sossujen ja Kelan akkojen silmän alla. Enkä halua, että joku rekisteröi minua mihinkään kategoriaan sen perusteella, että jonotan kassillista makaroonia. 

Suomessa on siedetty jo paljon. Työttömien ruoskimiset, toimeentulotuen saamisen vaikeuttaminen (koska sitä se Kelassa on), aktiivimalli, koulutusleikkaukset, lasten hoidostakin päättää jo Sipilä eivätkä lapsen omat vanhemmat (päivähoito-oikeus), lastensuojelu on rikottu toimimattomaksi, palkkoja on alennettu, lomista ja lomarahoista kiristetty, jne. Ja nytkö alkavat loppua riistettävät? Joten käydään sen viimeisen, kaikista köyhimmän, ruokaa jonottavan porukan kimppuun? Ja vihjalillaan, että näissä jonoissa seisoisi joku huvikseen, tuulessa ja tuiskussa, aina uudestaan ja uudestaan kuukaudesta toiseen? 
Näin nimenomaisesti vihjaillaan ja annetaan nyt ymmärtää. Mikään muu ei selitä siteerausta, että "ilmaiseen ruokaan oikeutetut pitäisi tunnistaa joukosta".

Lopuksi jätän teidät ajattelemaan vielä yhtä kysymystä liittyen tuohon oikeutukseen:
Joku jossakin tulisi määrittelemään jokaisen henkilön oikeuden saada ilmaista ruoka-apua. Ihmisen tulisi näyttää toteen, että hänellä on oikeutetusti nälkä.
Miksi kukaan ei kysele sitä oikeutusta, jolla tämä jonottava ihmisryhmä aiotaan rekisteröidä?

Lue myös: ​Leivänhakijat pakkorekisteröidään-ruokaa ei voi enää hakea anonyymisti

Eräässä lastensuojelun palaverissa kuultua:

-tää koko asiakkuus ahdistaa mua
-ei, ei, nyt sinä koet tämän jotenkin oudosti, tässä on tarkoitus, tarkoituksena lapsen etu
-juurihan mä kysyin, mikä se etu nyt sitten olis niin et mä voisin, päästäis joskus niinku eroon tästä
-tässä on niin monia asioita kesken, että...
-no sanokaa nyt joku
-no ei varsinaisesti voida eritellä tiettyä yksittäistä asiaa, tässähän on näitä...
-no kai te nyt osaatte sanoa edes yhden asian, jonka pitäis muuttua?
-tässä ei ole nyt tarkoitus lähteä erittelemään...
-sano nyt saatana yksi asia jos sulla on sellainen edes
-no itsehän sinä kuvasit olevasi ahdistunut
-siis ootko tosissas, siis sekö nyt on sitten joku syy olla tässä asiakkuudessa kun tää asiakkuus ahdistaa mua?

Erään äidin pohdintaa:

"Kaikesta, mikä muille on normaalia, on tehty epäilyttävää. En tarkoita nyt tällä sitä, kun perhetyöntekijä saapuu kirjailemaan jotakin kodin siisteystasosta, tai mitään muutakaan yleistä läppää, jota sosiaalivirkailija kehittää.

Minä puhun nyt elämästä virka-ajan ulkopuolella, elämästä silloin, kun kukaan ei ole kirjaamassa: 
Naapurin lapset ovat kylässä, mukanaan kännykät, joilla tehdään kaikkea muuta, paitsi soitetaan puheluita. Kaikilla on kauhean hauskaa jotakin videota katsellessa. Menen ja kysyn, saanko minäkin nähdä? Lapset ovat innokkaita näyttämään, ja huomaan pian katsovani kissaa, joka ampuu sotilaita konekiväärillä, kunnes tarkka-ampuja posauttaa kissalta pään irti. Mieleeni tulvivat kaikki ne kerrat, kun minua on kyseenalaistettu vanhempana siitä, ovatko lasteni dvd-ohjelmat tai nettipelit heille sopivia. Olen sittemmin kieltänyt kaikki ja meillä pelataan korkeintaan Ekapeliä. Tiedostan, miten liioittelen, kun kiellän kaiken alle kolmevuotiaille sopivan jopa kaksitoistavuotiaalta. Samaan aikaan ajattelen, jos lapseni kertovat jossakin ääneen katsoneensa kissan tappamista, mitä siitä seuraa? Ohjaan lapset laulamaan lastenkaraokea. Peppi Pitkätossua ja sen semmoista, joka ei kiinnosta kolmea sekuntia kauempaa, ja he kaivavat jälleen kännykkänsä esille, ja nyt siellä on jokin laulava kettu, joka liiskaa kiveksiä asfalttiin. 

No entä siivoaminen? En voi tietää enää, mikä on normaalia. Jos tiskipöydällä on kasa lautasia, onko se epäsiistiä? Jos ei ole, onko se epäilyttävän siistiä? Asian ajattelemiseen kuluu enemmän energiaa, kuin itse siivoamiseen.

Lasten käytös on arvaamatonta, etenkin, kun on erityislapsi. Pelkästään se, että lapsi saattaa kaupalla heittäytyä äksäksi lattialle karkkihyllyn kohdalla ja alkaa huutaa, olisi riittävää. Mutta kun lapsi on erityislapsi, se on vasta lopun alkua. Joudun laskemaan jonossa olevat ihmiset ostoksineen, punnitsemaan, kauanko heillä menee aikaa, ennen kuin on minun vuoroni, ja ehdinkö ulos ennen kuin erityisen tietty poksahtamispiste ohitetaan.

Autossa voin jo toimia vapaammin. Mutta kaupassa on silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita. Ostanko sittenkin sen patukan ja selviän kaupasta ilman kohtausta? Toisaalta silloin menee kaikelta työltä pohja. Annan pirulle pikkusormen ja seuraavalla kerralla se vie koko käden, sillä erityisen kanssa ei toimita kuten tavallisen. Ostan kuitenkin suklaata ja tunnin kuluttua kiroan itseni alimpaan helvettiin. Olisin päässyt kuitenkin vähemmällä kärsimällä kaupassa totaalisen attakin, kuin nyt, kotona, kun sokerihumalainen erityinen kuluttaa kaikilta muilta perheenjäseniltä loppuillan riehumalla ja kiukuttelemalla. Kello käy virka-aikaa, joten lasken päässäni todennäköisyyttä perhetyön piipahtamiseen. 

Pukeutuminen kouluun. Lapseni myöhästyy joka toinen aamu, koska etsin parillisia sukkia. T-paidassa on tahra. Voi jumalauta!!! Ovesta ulos hermot kireällä ja autoon, ylinopeutta koululle ja päiväkotiin. Jonne tuuppaan ylisiististi puetut lapseni vain huomatakseni, että joka toisella päiväkotilapsukaisella on osa aamupuurosta paidallaan. Ajattelen nopeasti: "Niin, mutta nuo eivät ole lastensuojelussa." Kotimatkalla soimaan jo itseäni siitä, että taas meni yksi aamu päin helvettiä, olipa kivaa taas, etenkin lapsilla. 

Alan miettiä kaikkia niitä kertoja, joilla minua on katsottu "sillä silmällä", sanottu jotakin, jonka rivien välissä piilee sanoma "sä et nyt ole ihan ookoo vanhempi". Minulle on sanottu suoraan, ei näin, ei noin, tuohan on aivan väärin. Kauhukseni huomaan, että minusta on hyvää vauhtia tulossa se, miksi minua on koko ajan väitetty:

Onko lapsille tarpeeksi aikaa?

- Ei ole! Kaikki aika menee nykyään siihen, että ajattelen, voinko tehdä jonkin asian lasten kanssa vai en, koska en ole varma onko se oikein vai väärin. 
Onko lapsille asetettu rajat?

- En minä vaan tiedä. Jos minä komennan, niin onko se sitten uhkaamista taikka kiristystä? Jos minä en komenna niin rajoja ei ole. Kultaisella keskitiellä en uskalla korotella ääntäni, mutta silloin lapset eivät kuuntele. Ja sitten minulla ei ole auktoriteettia. Jäähylle laittaminen on vapaudenriistoa. Ja niin edelleen. Joten en minä tiedä. Ainakaan enää.
Onko lapsilla rytmi?

- En minä tiedä. Kukaan ei selittänyt koskaan, millainen sen tulisi olla. Ennen oli aamupala, lounas, päivällinen, iltapala, siinä välissä söivät, kun oli nälkä. Mutta sittemmin olen joutunut kyttäämään kelloa, koska lasten omasta halusta huolimatta pitäisi olla ateriat kellon mukaan tasan eikä melkein. Aikojen noudattamisesta on tullut ydinsotia keittiössä, sillä lapsia on vaikea pakottaa syömään, ellei ole nälkä. 
Rytmiin kuuluu uni. Meillä nukutaan yöllä. Koulu valittaa koko ajan, että poika on väsynyt... siitäkin tulee paniikki. Mitä minä nyt teen? Univaikeuksia? Äitinä pitäisi olla kaikkivoipa, ja saada lapsi nukkumaan hyvin, on osoitettu, että vika on minussa. Ja opettaja on sanonut, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Että minun tulee laittaa hänet tuntia aiemmin nukkumaan. Siis puoli kahdeksalta. Yhdeksänvuotias. Mutta kun poikaa ei nukuta ja hän nukahtaa vasta yhdeksältä. Niin minä olen jälleen kerran huono äiti. 

Joinakin päivinä on vaan ihan kauhean huono päivä. Minullakin. Joskus. Alennun lapsen tasolle ja riitelen. En jaksa pestä pyykkiä tai tehdä perunamuusia perunoista ja teen sen sitten jauheesta. Kukaan ei tiedä tästä, ainakaan lastensuojelussa, mutta minun pitää hävittää pakkaukset saman tien. Jos joku tulee ja näkee. Naapuriin tilataan melkein joka ilta pizzaa. He istuvat iltaa takapihalla usein viikonloppuisin. Minutkin on sinne kutsuttu, mutta joudun aina keksimään tekosyitä. En minä voi sinne mennä! Jos joku kuulee siitä. Kateudesta vihreänä tuijotan ikkunasta ja katselen naapuriin, jossa syödään ja juodaan, lapset leikkivät iloisina. Kukaan ei riehu eikä örvellä, Mölkkyä pelaavat. Ihan normaalia. Niille, joilla ei ole lastensuojeluasiakkuutta. Jos minä haluan ostaa kaksi saunakaljaa, minä ajan autolla seuraavaan kylään. Siellä minua ei tunneta, ja riski leimautua alkoholistiksi pienenee huomattavasti.

Illalla makaan sängyssä pimeässä silmät auki ja mietin. Minusta ei taida olla mihinkään. Ajattelen vain, ja jokainen ajatus on huono. Oli minulla ennen hyviäkin ajatuksia, mutta ne eivät ole enää valikossa mukana. Pitää osoittaa, näyttää, varmentaa, todistaa, että olen tarpeeksi hyvä olemaan vanhempi. Se pitää osoittaa sosiaalitoimelle. Yhteiskunnalle. Pitää, vaikka tiedän, että ei minun pidä. Kumminkin, niin on viisainta, koskaan ei voi olla varma. Ei vara venettä kaada."

​
Syytösstrategia

Kun lukee pohdinnan edellä, tulee mieleen kysymys, miten hitossa ihmisestä saadaan moinen stressipallo? Miksi ihminen ei sitten vain tee kuten sieltä sossusta ehdotellaan niin, että sossut pääsevät toteamaan kaiken olevan kunnossa ja lopettamaan asiakkuuden? Siksi, että ihminen ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Huomauttelua siitä, mikä on mukamas huonosti tulee kiitettävästi, mutta neuvontaa siitä, miten asioiden tulisi muuttua, ei tule ollenkaan. Perheen jättäminen epätietoisuuden tilaan on yksi tapa syyttää perhettä, se on eräs syytösstrategian keinoista.
 
Kyseisen strategian esitti Bo Edvardsson (University of Örebro, School of Law, Psychology and Social Work 2009). Syytösstrategia tarkoittaa sitä, että sosiaaliviranomainen ei ole sinua kohtaan objektiivinen. Päin vastoin hän käyttää tiettyjä menetelmiä (keksittyjä huolia, normaalien asioiden epänormalisointia, vanhemmuuden kyseenalaistamista, olemattomien syy-yhteyksien kehittelyä, negatiivisen palautteen antamista, perheen mielipiteen vähättelyä, totuuksien vääristelyä jne ) osoittaakseen olevansa itse oikeassa.
Yhdistän tähän ajatukseen myös Jukka Kumpuvuoren tutkielman perusoikeuksien rajoittamisesta kehitysvammapalveluiden toteuttamisessa (Vike, julkaisusarja nro 3). Tutkielmassa mainitaan, että “Sanismi johtaa pretekstuaalisuuteen”. Se tarkoittaa, että epäluulo vammaisia kohtaan on integroitunut yhteiskuntaan niin syvälle, että perustuslain vastaisia pakkotoimia perustellaan perustuslain vastaisesti. Kukaan ei kyseenalaista esimerkiksi kehitysvammaisen sitomista, koska hän laulaa liian lujaa ja siten häiritsee laitoksen henkilökuntaa. Sana “etu” on saanut vääristyneen merkityksen, henkilön “etua” käytetään häntä itseään vastaan (vammainen sidotaan, koska hän on levoton). Väärästä toiminnasta on tullut yleinen tapa, joka yleisesti hyväksytään.
​
Näin on myös lastensuojelussa. Kun Edvarsson puhuu syytösstrategioista, minä uskon, että osa sosiaaliviranomaisista käyttää niitä paitsi tahallaan, myös tajuamattaan. Ne ovat tulleet tavaksi, integroituneet lastensuojelun käytäntöön, eikä niitä ymmärretä kyseenalaistaa. 

Sijaishuollossa olevan lapsen oikeutta pitää yhteyttä vanhempiinsa voidaan rajoittaa.
Kyse on siis lapsen oikeudesta. Ja perusoikeudesta. Ja ihmisoikeudesta. Oikeuden pitää yhteyttä vanhempiinsa ja läheisiinsä perusta on siis erittäin vahva. 

Jos lapsen oikeutta pitää yhteyttä läheisiinsä rajoitetaan, tulee perusteiden tulee olla tarkoin lakiin perustuvat ja pätevät:
-rajoittamisen tulee olla välttämätöntä
-yhteydenpidosta on vaaraa lapsen hengelle tai terveydelle
-rajoittaminen on välttämätöntä muiden turvallisuuden vuoksi
-12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa yhteydenpitoa
-yhteydenpito vaarantaa sijaishuollon tarkoituksen toteutumisen

Viimeisin peruste on tulkinnanvaraisin ja sitä käytetään usein väärin.
Rajoittamisesta voidaan sopia vanhempien kanssa ja tämä sitten kirjataan asiakassuunnitelmaan. Jos rajoituksesta on erimielisyyttä, tulee asiasta tehdä muutoksenhakukelpoinen päätös. 

Asiakassuunnitelma ei ole asiakirja, joka sitoo osapuolia (kuten vanhempia tai lasta) tiettyihin järjestelyihin, viranomainen ei voi vedota asiakassuunnitelmaan ja väittää asiasta sovitun pysyvällä tavalla. Epäselvissä tapauksissa tulee viranomaisen aina tiedustella perheen näkemystä tapaamisten suhteen. Mikäli yhteisymmärrystä ei synny, tulee tehdä yhteydenpidon rajoittamisesta päätös. (AOA 2620/4/96)

Yhteydenpidon rajoittaminen sijaishuollon tarkoituksen toteutumisen perusteella: 
Esimerkiksi vanhemman kieltäytyminen neuvottelusta tietyn sosiaaliviranomaisen kanssa ei ole peruste. (AOA/331/4/11)
Vanhempien viranomaisvastaisuus tai se, että ei tule toimeen sosiaaliviranomaisen kanssa, ei ole lastensuojelulain mukainen peruste rajoittaa lapsen yhteydenpitoa vanhempiinsa. Sen sijaan vanhemman käytös lasta kohtaan voi olla peruste. 

HAO T09/0806/2 päätöksessä todettiin, yhteydenpidon rajoittaminen lastensuojelulain vastaiseksi. Kyse oli oikeuspsykiatrisen tutkimuksen ajaksi asetetusta rajoittamisesta. Sosiaalitoimi perusteli rajoitusta sijaishuollon tarkoituksen toteutumisella ja välttämättömyydellä. Hallinto-oikeus kumosi päätöksen. Lapsella on lähtökohtaisesti oikeus yhteydenpitoon, se turvataan perustuslaissa sekä kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa (oikeus yksityiselämään ja luottamuksellisen viestin suojaan). Lastensuojelulain rajoitussäännöksiä tulee tulkita suppeasti, tässä tapauksessa lastensuojelun toimet olisi tullut erottaa poliisin tutkinnallisista syistä, jotka eivät sellaisenaan ole peruste yhteydenpidon rajoittamiselle. Perusteen tulee olla lastensuojelulakiin perustuva. Esitutkintaan tai muuhun vetoaminen ei siis yksin riitä.

Usein näkee yhteydenpitoa rajoitetun syyllä, että lapsen tulee saada kiinnittyä sijaishuoltoon. Sosiaalitoimi vetoaa rauhoittumiseen ja totutteluun. Tämä erittäin yleinen peruste ei ole lain mukainen. Sen sijaan sijaishuollon toteutumisen tarkoitus voidaan turvata yhteydenpidon rajoituksella, jos kyse on vaikkapa vanhempien vakavasta päihdeongelmasta ja rajoittamaton yhteydenpito olisi lapsen kehitykselle vahingollista. Tässäkin siis sanat "vaarantuminen" ja "välttämätön" ovat rajoittamisen edellytyksiä. Sosiaaliviranomaisen usein kuultu "näkemys" asiasta ei ole peruste. Perusteen tulee löytyä laista.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan R.v.Suomi 30.5.06 todennut sosiaaliviranomaisen tarkoituksellisesti vaikeuttaneen biovanhempien ja lapsen suhdetta rajuin rajoittamispäätöksin. Sosiaaliviranomainen oli jättänyt huomioimatta perheen jälleenyhdistämisen tavoitteen ja päättänyt lapsen tarvitsevan pitkäaikaista sijoitusta ja täten vahvistanut lapsen suhdetta sijaishuoltoon. Ihmisoikeussopimuksen artikla 8 takaa oikeuden yksityisyyden ja perhe-elämän suojaan, johon viranomainen ei voi puuttua ilman laissa olevaa perustetta.
"Mikäli yhteydenpitoa rajoitetaan voimakkaasti, lapsen ja vanhemman suhde ei saa tällaisessa tilanteessa tilaisuutta kehittyä myönteisellä tavalla ja lapsi ja vanhempi etääntyvät toisistaan" (Räty, Lastensuojelulaki s.470, EIT R.v Suomi 30.5.06 ja H.K.v Suomi26.9.06).

Olkaa siis tarkkoja niin yhteydenpidon rajoitusten kuin muidenkin rajoitusten perustelujen suhteen. Niiden tulee ilmetä laista, tarkemmin sanoen lastensuojelulain 11.luvusta. Mikä hyvänsä sosiaaliviranomaisen "näkemys" ei ole lain mukainen peruste, ellei viime yön aikana ole lakia muutettu siten, että sieltä löytyy sanamuoto "sosiaaliviranomaisen näkemyksen perusteella".


Lopuksi:
Päätöksen yhteydenpidon rajoittamisesta tulee olla määräaikainen, enintään yksi vuosi kerrallaan ja  päätöksessä on mainittava:
-rajoituksen syy
-henkilöt, joihin rajoitus kohdistuu
-millaista yhteydenpitoa rajoitus koskee
-missä laajuudessa rajoitus toteutetaan
​-milloin rajoitus alkaa ja päättyy
-muutoksenhakuoikeus, missä ajassa mutosta on haettava ja mistä
​

Alkuperäinen blogiteksti on Elena Maria Uusitalon henkilökohtaisesta blogista - Yhteydenpito on ihmisoikeus, sen rajoittaminen ei perustu sosiaaliviranomaisen näkemykseen vaan lakiin.

.

Erityislasten joutuminen lastensuojeluun, kiiresijoitukseen ja huostaanotetuiksi on noussut suureksi ongelmaksi erityislapsiperheissä. Sain jumalattoman määrän yhteydenottoja aikaisemmin kirjoittamani blogin "Neurososiaalista ajojahtia" julkaisun jälkeen. 
Jokaisesta yhteydenotosta käy ilmi, että lapsen reagoinnit on laitettu kotiolojen syyksi, samoilla syillä on myös perusteltu huostaanotot.

Asiaan tulisi pikimmiten puuttua päättäjätasolla.

On kohtuutonta, että vanhempia, jotka itse hakevat apua lapselleen, syytetään lapsen fysiologisista ongelmista. Kohtuutonta on myös se, etteivät lapset tunnu olevan sosiaaliviranomaiselle edes ihmisiä vaan vailla omaa ymmärrystä olevia kohteita, joita voi mielivaltaisesti sijoitella eri ympäristöihin.
Lasten kuuleminen, eli lapsen oma osallistumisoikeus on evätty lähes jokaisessa tapauksessa ja niissäkin, joissa lapsen väitetään osallistuneen, kyse on ollut lähinnä sossulähtöisestä manipulaatiosta, kuten "tämä olisi sellainen mukava paikka, siellä on eläimiäkin rapsuteltavaksi, tykkäätkös sinä hevosista?"
Jos lapsi on mennyt vastaamaan tämmöiseen johdatteluun "joo", niin kirjauksissa seisoo, että lasta on kuultu, eikä lapsi vastusta sijoitusta.

Moni lapsi onkin alkanut reagoida voimakkaasti sijoitukseen, kun on huomannut ja ymmärtänyt, ettei tämä nyt olekkaan mikään kiva pikku loma vaan ihan pysyvä tilanne. Kotiin ei päästetä, tavata saa harvoin ja yhteydenpitoa on rajoitettu perustellen "lapsen kiinnittymisellä sijaishuoltoon".

Tällainen peli ei ole lain mukaista, sillä jokaisen huostaanoton tavoite tulee olla perheen jälleenyhdistäminen, ei sijoituksen jatkaminen erilaisilla jatkoselityksillä.

Yleistä on, että lapsi, erityinen etenkin, reagoi voimakkaasti kotilomiin ja puheluihin kotiväen kanssa. Koska lapsella on ikävä, ja hän haluaa takaisin kotiin. Kun on palattava vieraaseen kotiin, tuntuu ikävältä ja lapsen käytös on tunteen mukainen. En usko, etteikö sossukin tätä ymmärtäisi, se ei vain halua ymmärtää. 
Kun puhutaan erityislapsista, useimmiten autismin kirjosta, olennaisinta siinä ovat juuri muuttuvat olosuhteet. Sijoitus pois kotoa on erittäin radikaali muutos. Muutos on erityiselle aina vaikea, mitä rankempi muutos, sitä katastrofaalisempi se lapselle on. Jokainen ammattilaistaho terveydenhuollon saralla tähdentää aina, että erityislapselle tulee taata arki, joka on ennakoitavissa. Jokaiselle perheelle tulee eteen muutoksia, näistä muutoksista tulee lapsen kanssa keskustella mahdollisuuksien mukaan hyvissä ajoin, jotta erityinen kykenee sisäistämään tulevaa. 
On lapsen edun vastaista, että tällaisia lapsia roikotetaan sosiaaliviranomaisessa löyhässä hirressä kuukausia tuoden ilmi jatkuvaa uhkaa mahdollisuudesta joutua kotoa pois. Kyllä lapsi sellaisen ymmärtää ja toki pelkää. Kun pelko käy toteen, ei lapsen voi odottaa muuta kuin reagoivan voimakkaasti.
Lasta hoitavat tahot ovat joissakin tapauksissa itse soittaneet sosiaalitoimeen tällä samaisella asialla saamatta ymmärrystä. Sosiaalitoimessa ollaan käännetty asia niin päin, että vanhemmat ovat aivopesseet ammattilaiset. 
Meno on kuin villissä lännessä. 

​Kun ketään ei saa apuun
Pahinta asiassa on, ettei valvovia tahoja ole saatavilla akuutteihin tilanteisiin. Aluehallintovirastoon voi kannella, mutta ratkaisu ei ole velvoittava ja ratkaisun saaminen kestää vuoden. Hallinto-oikeus on toinen taho, jossa perhe on valitettavasti altavastaaja, ellei ehdi asialle ensin. 

Ongelmana on lisäksi se, että ihmiset tarvitsisivat juristia jo silloin, kun lapsen asioissa vasta palaveerataan ja asioita kirjataan. Juristeja ei kuitenkaan näihin palavereihin saa, he tulevat kuvioihin vasta, kun huostaanottoa käsitellään hallinto-oikeudessa. Suurin osa mielivaltaisuuksista ja lain rikkomisista tapahtuu nimenomaan asian käsittelyn alkupäässä, asiakaspalavereissa ja kirjaamisissa. 

Perheet ovat erittäin stressaantuneita, eivätkä osaa, tiedä tai jaksa kaiken keskellä ajaa omaa oikeusturvaansa yksin. Monelle viranomainen on auktoriteetti, jonka sana on laki.
Ei sossu kerro tai neuvo, mistä ja miten voi hakea oikaisua kirjauksiin, että on asianosaisoikeus asiakirjoihin, että heillä on puolueeton kuulemisvelvoite, että lapsi on 12 vuotiaana puhevaltainen, että avohuollon toimenpiteet ovat vapaaehtoisia...

Päin vastoin perheitä kiusataan pimittämällä kirjaukset, esittämällä väitteitä tosiseikkoina, pakottamalla avohuollon toimenpiteisiin, joista yleisin erityisten kohdalla on perhekuntoutukseen pakottaminen huostaanoton uhalla.

Hulluinta koko sopassa on se, että sosiaaliviranomainen vaatii yhteistyötä ja luottamusta. Miten ihminen saattaisi luottaa henkilöön, joka alati vihjaa, että hänellä on valta viedä lapsi määrättömäksi ajaksi jonnekkin, josta ei pääse enää takaisin kotiin? 

Sossu ei kunnioita perheiden tietotaitoa

Eiryislasten kodit ovat erilaisia. Koska erityiset ovat erilaisia yhtä lailla kuin nk.normaalitkin lapset. Jokaisen erityislapsen perhe on ajan oloon ja kokemuksen kautta löytänyt optimaalisia tapoja selviytyä arjen haasteista. Nämä tavat ovat kaukana lasten kasvatusoppaiden yleispätevistä neuvoista. Ulkopuolisen silmin voi näyttää hälyttävältä, että lapsi kulkee epäsopivissa vaatteissa. Lapsella voi olla tuntoaistin herkkyyttä, jolloin hän ei kykene pitämään muita kuin ylisuuria vaatteita. Oma poikani kulki ensimmäiset 6 vuotta pelkissä kalsareissa, joka oli yksi sen aikaisen lastensuojelun asiakkuuteni syistäkin.

Voi olla merkillistä, että lapsi ei suostu syömään tai käymään asioillaan missään muualla kuin kotona. Erityisen vanhemmalle sellainen on ihan perusjuttu. Tuttuus puuttuu. Kyläpaikassa tai päiväkodissa täytyy käydä ainakin puoli vuotta, että lapsi tottuu ja rupeaa syömään ja käymään siellä vessassa.
Ihmetystä voi aiheuttaa kirkuminen. Lapsi on ehkä yliherkkä kuuloltaan ja kirkumisella hän peittää ulkoapäin tulevia, häntä häiritseviä ääniä. Oma huuto ei haittaa, se on omaa huutoa, tuttua ääntä. 

Voi olla, että lapsi käyttäytyy agressiivisesti ihan tavallisissa tilanteissa, jos hänellä on hahmottamisen vaikeutta. Lapsi voi kokea uhkana toisen henkilön, jos ei pidä esim.koskettamisesta. Kosketus on ikävää,  lapsen maailmassa ikävä on myös ärsyttävää. Kun siihen sitten tullaan taputtelemaan että nono, rauhoitutaampas nyt, niin tulos on agressio. Asia korjaantuu iän myötä, sietokyvyn kasvaessa ja oikein kohdennettujen tukevien palveluiden myötä. Siihen asti on äidin ja isän vain jaksettava tiedoittaa päikkyyn ja kouluun, mistä on kysymys.

Reagointeja on monenlaisia. Reagointien syytkin ovat moninaiset. Joskus kyse on ihan ohimenevästäkin tilasta, kuten tunne-elämän häiriötilasta, jos lapsi on kokenut trauman. Kyse voi olla jopa normaalista surusta läheisen kuoleman vuoksi tai sitten ihan neurologisesta, fysiologisesta tilasta. Asian ydin on kuitenkin se, että mitään näistä ei sossu paranna, eikä edesauta. 

Sekaantuminen, määräily ja uhkailu eivät ole keinoja, joilla erityiset lapsemme saataisiin sietämään yhteiskunnan rakenteita ja tapoja. Keinoja olisivat perheiden ymmärtäminen, tukeminen ja pitkäjänteisyys ja ennen kaikkea oikein kohdennettu apu.

Viimeisintä perheet yleensä lähtevät hakemaankin. Sen sijaan, että sitä heille annettaisiin, heitä viedään koko lapsi.

Alkuperäinen blogiteksti on Elena Maria Uusitalon henkilökohtaisesta blogista - Kun avun saanti maksaa lapsen verran.

Alkuperäinen blogiteksti on Elena Maria Uusitalon henkilökohtaisesta blogista - Esiintymiskieltoja sossusirkuksessa.

Olen saanut yhteydenottoja huolestuttavan paljon siitä, ettei lastensuojeluun joutunut perhe ole saanut käyttää tukihenkilöä tai asiamiestä asiassaan. 
Sosiaaliviranomainen on vedonnut salassapitoon ja antanut yksipuolisen päätöksen, ettei tukihenkilö tai asiamies saa olla asian käsittelyssä osallisena.
Lastensuojelu on kenttä, jossa rikotaan jatkuvasti perheiden oikeusturvaa. Nyt sossut ovat keksineet uuden kikan, jolla estää toimiensa päivänvaloon saattaminen entistä tehokkaammin. 

Moni lastensuojelun asiakas haluaa käyttää turvanaan ja todistajanaan ulkopuolista henkilöä. Henkilöä, joka tulee mukaan palavereihin ja katsoo yhdessä läpi asiakirjoja, jaksaa olla asialla selvittämässä oikaisumahdollisuuksia ja kantelukanavia silloin, kun omat voimat menevät pelätessä ja stressatessa.  


Valtakirja? Mikä se on?

Valtakirja on asiakirja, jolla henkilö valtuuttaa toisen toimimaan puolestaan. Valtuutettu on tällöin asiamies. Valtakirja on todiste valtuutuksesta, oikeudesta toimia toisen puolesta.
Yleensä valtakirjassa valtuutetaan toimimaan taloudellisissa asioissa, mutta myös hallintoasioiden hoitoon voidaan valtuuttaa. 
Valtakirjassa voi määrätä, mitä asiamies on oikeutettu tekemään. Voi esimerkiksi valtuuttaa henkilön toimimaan lastensuojeluasiassaan asiamiehenään. Näin on usein tehtykin, jotta sossut eivät voisi heittää asiakkaan pyynnöistä huolimatta tukihenkilöä ulos palaverista. Asiakkaan ilmoitus siitä, että hänen nimeämänsä henkilö on asiamies ja hänellä on oikeus olla läsnä tulisi riittää, sillä suullinen valtuutus on pätevä (hallintolainkäyttölaki 21§). Koska nämä suulliset valtakirjat sossu niputtaa kansioon "höpöhöpö ja täällä määrään minä", tehdäänkin yleensä kirjallinen valtakirja. 


Termit

Hallintoasiassa, jota lastensuojelukin on, termeinä ovat lain mukaan avustaja ja asiamies. Asiamies toimii valtuuttajansa puolesta, kun taas avustaja toimii rinnalla, ei puolesta. Nämä termit tuppaavat sekoittumaan, sillä sosiaalitoimi ei ole täysin ymmärtänyt, ettei valtakirjalla toimiva asiamies ole heitettävissä ulos ovesta hänen mandaattinsa ollessa laajempi kuin hallintoasiassa toimivan avustajan mandaatti. Hallintoasiassa avustaja on tukena, rinnalla, auttamassa. Niin kuin henkilökohtainen avustajakin auttaa ihmistä hänen päivittäisissä toimissaan, auttaa hallintoasiassa avustaja samalla tavoin asiakastaan. Tukemalla, ei toimimalla asiakkaan puolesta. Käytännössä lastensuojelun asioissa on sanan avustaja tilalla jo ikiajat käytetty sanaa tukihenkilö. Syy siihen on se, ettei sosiaalitoimessa ymmärretä perustermistöä, eikä eroteta tällaista avustajaa oikeusapulain tarkoittamista luvan saaneista oikeusavustajista ja juristeista. Saati asiamiehestä.
Valtakirjalla valtuutettu asiamies ei ole juristi. Käytännössä sana avustaja on lastensuojeluasioissa vallan varattu juristeille ja luvan saaneille oikeusavustajille.

Sosiaalitoimi on antanut päätöksiä esiintymiskiellosta ja päätöstekstissä päätös on koskenut asiakkaan avustajaa. Kuitenkin valtakirjoissa lukee "asiamies". Tukihenkilönä olemisesta taas harvemmin tehdään valtakirjaa. Päätös on pysytetty voimassa asiakkaan oikaisuista huolimatta.

Asia on melko yksinkertainen, mutta sosiaalitoimi tekee kaikesta tapansa mukaan helvetin monimutkaista. Se evää avustajia, joita ei ole olemassakaan. Toinen vaihtoehto on, että sosiaalitoimessa ylennetään automaattisesti jokainen asiamies saman tien juristiksi. Kolmas vaihtoehto on, että sossuille on annettu toimivalta evätä asiakkailtaan juristi. Neljäs vaihtoehto on, että sossut olettavat toimivansa yksityisoikeuden puolella, jossa toimivat juristit. Viides vaihtoehto on, että sossu kuvittelee olevansa esitutkintaviranomainen samalla kun se olettaa asiakkaansa olevan epäilty, jolla on oikeus asianajajaan. Tämä jatkuva puhe avustajista viittaa johonkin näistä viidestä vaihtoehdoista. Ei auta, vaikka nokan alle toimittaisi kissankokoisilla kirjaimilla valtakirjan kolmena kappaleena ja niissä kaikissa lukisi "asiamies".

No, loputuloshan tässä on se, että sosiaalitoimessa itsensä maisteriksi asti lukenut henkilö antaa päätöksen, joka ei koske ketään. Koska valtakirjassa ei lue "avustaja", ei avustajan epäävällä päätöksellä ole lainvoimaa. Verrataan nyt vaikka näinkin typerään asiaan kuin oikeuden päätökseen eläintenpitokiellosta, joka rajataan koskemaan kissoja. Jos talossa on koira, kielto ei koske koiraa. Näin ollen avustajan eväävä päätös ei koske asiamiestä, koska termi on väärä ja avustaja ja asiamies ovat kaksi aivan eri asiaa.


Mitä sanoo laki

Hallintolaki 3:12§ toteaa seuraavaa:  "Hallintoasiassa saa käyttää asiamiestä ja avustajaa. Päämiehen on kuitenkin tultava henkilökohtaisesti paikalle, jos se on tarpeen asian selvittämiseksi. Asiamiehen on esitettävä valtakirja tai muulla luotettavalla tavalla osoitettava olevansa oikeutettu edustamaan päämiestä. Valtakirja on viranomaisen määräyksestä yksilöitävä, jos toimivallasta tai toimivallan laajuudesta on epäselvyyttä.
Asianajajan ja julkisen oikeusavustajan tulee esittää valtakirja ainoastaan, jos viranomainen niin määrää."
-jo tämä pykälä selkeästi osoittaa, että hallintoasiassa asiamies tai avustaja on eri asia kuin asianajaja tai julkinen oikeusavustaja. Käytännössä termiä avustaja ei käytetä missään muualla kuin oikeudessa. 

"Jos asiamies tai avustaja on tehtäväänsä sopimaton, viranomainen voi kieltää tätä esiintymästä asiassa siinä viranomaisessa. Kiellosta on ilmoitettava päämiehelle ja varattava tälle tilaisuus uuden asiamiehen tai avustajan hankkimiseen."
-sopimattomuutta säätää useammankin lain pykälistö. Parhaimmat esimerkit löytyvät, jos lukee lakia varallisuusoikeudellisista oikeustoimista, jossa asiamies tai avustaja on sopimaton silloin, kun hän saapuu vaikkapa humalapäissään paikalle. Sopimattomuusperusteita ovat myös harhaanjohtaminen, vahingon aiheuttaminen, tietojen hyväksikäyttö, väheksyvä tai halventava, asiaton käytös ja tietenkin salassapidon rikkominen.

Hallintolain 13§: " Asiamies tai avustaja ei saa luvattomasti ilmaista päämiehen hänelle asian hoitamista varten uskomaa luottamuksellista tietoa."

Salassapitovelvollisuuteen sovelletaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia: Asianosainen tai edustajansa tai tukihenkilönsä ei saa ilmaista sivullisille asianosaisaseman perusteella saatuja salassa pidettäviä tietoja, jotka koskevat muita kuin asianosaista itseään. Näitä tietoja ei myöskään saa käyttää omaksi hyödykseen eikä kenenkään toisen henkilön hyödyksi (hyväksikäyttökielto). Avustaja tai asiamies ei saa vahingoittaa ketään tiedoilla. 

Tietyissä tilanteissa asianosaisen avustaja tai asiamies saa kuitenkin käyttää muita kuin asianosaista itseään koskevia tietoja. Tämä on mahdollista silloin, kun kysymys on sen oikeuden, edun tai velvollisuuden hoitamista koskevasta asiasta, johon asianosaisen tiedonsaantioikeus on perustunut.

Jos siis ajetaan lapsen etua, oikeutta tai velvollisuutta on tietoja oikeus käyttää. Silloinhan hoidetaan lapsen asiaa. Lapsen huoltajalla on tietojensaantioikeus ja huoltaja on tiedot pyytänyt hoitaakseen lapsensa asian. Tämän sossu unohtaa vedotessaan julkisuuslakiin salassapidon osalta. Jos asiamies hoitaa äidin asiaa (äiti on asianosainen), voi hän käyttää lasta koskevia tietoja asian hoitamisessa. Sossu perustelee usein lapsen reagoinnit ja oireilut huonolla vanhemmuudella ja ongelmilla kotona. Äidin asia on siis liitännäinen lapsen asiaan ja myös asiakkaalla on oikeus perustella vastakkainen näkökantansa. Tähän tarvitaan sekä äidin että lapsen tietoja, joiden avulla sossun perustelut usein murenevatkin käsiin. Ja juuri sen murenemisen sossu haluaa estää ja siitä juontuu tämä ikuinen lässytys julkisuuslain pykälästä numero 23.


Miten se nyt oikeasti sitten menee?

Usein asiamies on sosiaaliviranomaisen toimesta evätty päätöksellä, jossa väitetään rikotun salassapitoa. Asiamies on valtuutettu toimittamaan valtuuttajansa asiaa ja lähes poikkeuksetta asioita toimitellaan muissa viranomaisissa. Samat viranomaiset ovat lapsen asiassa yleensä mukana jo valmiiksi: koulu, päiväkoti, perheneuvola, terveyskeskus, neurologinen, psykiatrinen, mikä milloinkin. Asiamiehet eivät soittele kerrostaloissa naapureiden ovikelloja ja paneelikeskustele teekupposen ääressä valtuuttajan lastensuojeluasiakkuuden perusteista. 

Käytännössä sossu siis evää asiakkailtaan tuen ja avun vain, koska se pelkää menettävänsä valtansa. Se pelkää, että ylimääräinen silmä -ja korvapari huomaavat, ettei kaikki mene kuten pitäisi. Se ei halua työpöydälleen vastinevaateita aluehallintovirastosta, eikä se tahdo kenenkään kirjoittelevan tällaisia blogeja.
​ 
Jännintä tässä eväilyssä onkin se, että asiamies tai tukihenkilö evätään päätöksellä aina silloin, kun sossu itse äkkää olevansa heikoilla jäillä. Jos palaverit onkin nauhoitettu. Jos asiakkaalla yht äkkiä onkin näyttöä siitä, että sossun perusteet pakkoperhekuntoutukseen ovat tuulesta temmattuja. Jos asiakkaalta löytyykin päivätty kirjaus asiakassuunnitelmasta, jota ei pitänyt olla enää olemassa. Silloin otetaan käyttöön taikasana salassapidettävä ja tehdään päätös sopimattomasta auttajasta, mellastetaan hyväksikäyttökiellosta ja saadulla lisäajalla ehditään sitten nuijia se asiakas takaisin sinne, minne se kuuluu, eli maan rakoon ja puolustuskyvyttömäksi.

Asiakkaat: lukekaa tämä kirjoitus uudelleen ja olkaa tarkkoja termien kanssa. Olkaa tarkkoina myös sopimattomuusperusteiden kanssa, sillä päätöksessä, jolla tukenne teiltä evätään, on oltava perustelut. Perusteluiksi ei riitä pelkkä lapsen etu, sillä lapsen etukin tulee eritellä ja yksilöidä. Muistakaa, että teillä on eväämispäätöksestä huolimatta oikeus käyttää toista asiamiestä. Ja oikeus saada aikaa (esimerkiksi siirtää palaveria) uuden asiamiehen hankkimiseen. 

Huomioikaa, että päätös evää asiamiehenne vain kyseisessä viranomaisessa, eli sossussa. Päätöksen sitovuus ei yllä muihin viranomaisiin. Käyttäkää muutoksenhakuoikeuttanne, ohjeet siihen tulee ilmetä päätöksestä.

Ja jos saatte päätöksen, jossa puhutaan avustajasta, vaikka olette valtuuttaneet asiamiehen niin sellainen päätös perustuu virheelliseen tietoon, jolloin päätöksestä voi taitella vaikka liidokin. Takansytykkeeksi en suosittele. Paska palaa tuoreena huonosti.