Jokaisesta yhteydenotosta käy ilmi, että lapsen reagoinnit on laitettu kotiolojen syyksi, samoilla syillä on myös perusteltu huostaanotot.
Asiaan tulisi pikimmiten puuttua päättäjätasolla.
On kohtuutonta, että vanhempia, jotka itse hakevat apua lapselleen, syytetään lapsen fysiologisista ongelmista. Kohtuutonta on myös se, etteivät lapset tunnu olevan sosiaaliviranomaiselle edes ihmisiä vaan vailla omaa ymmärrystä olevia kohteita, joita voi mielivaltaisesti sijoitella eri ympäristöihin.
Lasten kuuleminen, eli lapsen oma osallistumisoikeus on evätty lähes jokaisessa tapauksessa ja niissäkin, joissa lapsen väitetään osallistuneen, kyse on ollut lähinnä sossulähtöisestä manipulaatiosta, kuten "tämä olisi sellainen mukava paikka, siellä on eläimiäkin rapsuteltavaksi, tykkäätkös sinä hevosista?"
Jos lapsi on mennyt vastaamaan tämmöiseen johdatteluun "joo", niin kirjauksissa seisoo, että lasta on kuultu, eikä lapsi vastusta sijoitusta.
Moni lapsi onkin alkanut reagoida voimakkaasti sijoitukseen, kun on huomannut ja ymmärtänyt, ettei tämä nyt olekkaan mikään kiva pikku loma vaan ihan pysyvä tilanne. Kotiin ei päästetä, tavata saa harvoin ja yhteydenpitoa on rajoitettu perustellen "lapsen kiinnittymisellä sijaishuoltoon".
Tällainen peli ei ole lain mukaista, sillä jokaisen huostaanoton tavoite tulee olla perheen jälleenyhdistäminen, ei sijoituksen jatkaminen erilaisilla jatkoselityksillä.
Yleistä on, että lapsi, erityinen etenkin, reagoi voimakkaasti kotilomiin ja puheluihin kotiväen kanssa. Koska lapsella on ikävä, ja hän haluaa takaisin kotiin. Kun on palattava vieraaseen kotiin, tuntuu ikävältä ja lapsen käytös on tunteen mukainen. En usko, etteikö sossukin tätä ymmärtäisi, se ei vain halua ymmärtää.
Kun puhutaan erityislapsista, useimmiten autismin kirjosta, olennaisinta siinä ovat juuri muuttuvat olosuhteet. Sijoitus pois kotoa on erittäin radikaali muutos. Muutos on erityiselle aina vaikea, mitä rankempi muutos, sitä katastrofaalisempi se lapselle on. Jokainen ammattilaistaho terveydenhuollon saralla tähdentää aina, että erityislapselle tulee taata arki, joka on ennakoitavissa. Jokaiselle perheelle tulee eteen muutoksia, näistä muutoksista tulee lapsen kanssa keskustella mahdollisuuksien mukaan hyvissä ajoin, jotta erityinen kykenee sisäistämään tulevaa.
On lapsen edun vastaista, että tällaisia lapsia roikotetaan sosiaaliviranomaisessa löyhässä hirressä kuukausia tuoden ilmi jatkuvaa uhkaa mahdollisuudesta joutua kotoa pois. Kyllä lapsi sellaisen ymmärtää ja toki pelkää. Kun pelko käy toteen, ei lapsen voi odottaa muuta kuin reagoivan voimakkaasti.
Lasta hoitavat tahot ovat joissakin tapauksissa itse soittaneet sosiaalitoimeen tällä samaisella asialla saamatta ymmärrystä. Sosiaalitoimessa ollaan käännetty asia niin päin, että vanhemmat ovat aivopesseet ammattilaiset.
Meno on kuin villissä lännessä.
Kun ketään ei saa apuun
Pahinta asiassa on, ettei valvovia tahoja ole saatavilla akuutteihin tilanteisiin. Aluehallintovirastoon voi kannella, mutta ratkaisu ei ole velvoittava ja ratkaisun saaminen kestää vuoden. Hallinto-oikeus on toinen taho, jossa perhe on valitettavasti altavastaaja, ellei ehdi asialle ensin.
Ongelmana on lisäksi se, että ihmiset tarvitsisivat juristia jo silloin, kun lapsen asioissa vasta palaveerataan ja asioita kirjataan. Juristeja ei kuitenkaan näihin palavereihin saa, he tulevat kuvioihin vasta, kun huostaanottoa käsitellään hallinto-oikeudessa. Suurin osa mielivaltaisuuksista ja lain rikkomisista tapahtuu nimenomaan asian käsittelyn alkupäässä, asiakaspalavereissa ja kirjaamisissa.
Perheet ovat erittäin stressaantuneita, eivätkä osaa, tiedä tai jaksa kaiken keskellä ajaa omaa oikeusturvaansa yksin. Monelle viranomainen on auktoriteetti, jonka sana on laki.
Ei sossu kerro tai neuvo, mistä ja miten voi hakea oikaisua kirjauksiin, että on asianosaisoikeus asiakirjoihin, että heillä on puolueeton kuulemisvelvoite, että lapsi on 12 vuotiaana puhevaltainen, että avohuollon toimenpiteet ovat vapaaehtoisia...
Päin vastoin perheitä kiusataan pimittämällä kirjaukset, esittämällä väitteitä tosiseikkoina, pakottamalla avohuollon toimenpiteisiin, joista yleisin erityisten kohdalla on perhekuntoutukseen pakottaminen huostaanoton uhalla.
Hulluinta koko sopassa on se, että sosiaaliviranomainen vaatii yhteistyötä ja luottamusta. Miten ihminen saattaisi luottaa henkilöön, joka alati vihjaa, että hänellä on valta viedä lapsi määrättömäksi ajaksi jonnekkin, josta ei pääse enää takaisin kotiin?
Sossu ei kunnioita perheiden tietotaitoa
Eiryislasten kodit ovat erilaisia. Koska erityiset ovat erilaisia yhtä lailla kuin nk.normaalitkin lapset. Jokaisen erityislapsen perhe on ajan oloon ja kokemuksen kautta löytänyt optimaalisia tapoja selviytyä arjen haasteista. Nämä tavat ovat kaukana lasten kasvatusoppaiden yleispätevistä neuvoista. Ulkopuolisen silmin voi näyttää hälyttävältä, että lapsi kulkee epäsopivissa vaatteissa. Lapsella voi olla tuntoaistin herkkyyttä, jolloin hän ei kykene pitämään muita kuin ylisuuria vaatteita. Oma poikani kulki ensimmäiset 6 vuotta pelkissä kalsareissa, joka oli yksi sen aikaisen lastensuojelun asiakkuuteni syistäkin.
Voi olla merkillistä, että lapsi ei suostu syömään tai käymään asioillaan missään muualla kuin kotona. Erityisen vanhemmalle sellainen on ihan perusjuttu. Tuttuus puuttuu. Kyläpaikassa tai päiväkodissa täytyy käydä ainakin puoli vuotta, että lapsi tottuu ja rupeaa syömään ja käymään siellä vessassa.
Ihmetystä voi aiheuttaa kirkuminen. Lapsi on ehkä yliherkkä kuuloltaan ja kirkumisella hän peittää ulkoapäin tulevia, häntä häiritseviä ääniä. Oma huuto ei haittaa, se on omaa huutoa, tuttua ääntä.
Voi olla, että lapsi käyttäytyy agressiivisesti ihan tavallisissa tilanteissa, jos hänellä on hahmottamisen vaikeutta. Lapsi voi kokea uhkana toisen henkilön, jos ei pidä esim.koskettamisesta. Kosketus on ikävää, lapsen maailmassa ikävä on myös ärsyttävää. Kun siihen sitten tullaan taputtelemaan että nono, rauhoitutaampas nyt, niin tulos on agressio. Asia korjaantuu iän myötä, sietokyvyn kasvaessa ja oikein kohdennettujen tukevien palveluiden myötä. Siihen asti on äidin ja isän vain jaksettava tiedoittaa päikkyyn ja kouluun, mistä on kysymys.
Reagointeja on monenlaisia. Reagointien syytkin ovat moninaiset. Joskus kyse on ihan ohimenevästäkin tilasta, kuten tunne-elämän häiriötilasta, jos lapsi on kokenut trauman. Kyse voi olla jopa normaalista surusta läheisen kuoleman vuoksi tai sitten ihan neurologisesta, fysiologisesta tilasta. Asian ydin on kuitenkin se, että mitään näistä ei sossu paranna, eikä edesauta.
Sekaantuminen, määräily ja uhkailu eivät ole keinoja, joilla erityiset lapsemme saataisiin sietämään yhteiskunnan rakenteita ja tapoja. Keinoja olisivat perheiden ymmärtäminen, tukeminen ja pitkäjänteisyys ja ennen kaikkea oikein kohdennettu apu.
Viimeisintä perheet yleensä lähtevät hakemaankin. Sen sijaan, että sitä heille annettaisiin, heitä viedään koko lapsi.
Alkuperäinen blogiteksti on Elena Maria Uusitalon henkilökohtaisesta blogista - Kun avun saanti maksaa lapsen verran.