Kävin tsekkaamassa KiVakoulun sivuja. Löytyi barometriä ja tilastoa vuodesta 2009, sekä liuta empiirisiä tutkimuksia. Kiusaaminen on mukamas vähentynyt ja oppilaskyselyt osoittavat, että turvallisuus kouluissamme on lisääntynyt.
Hevonkukkua sanon minä. KiVakoulun metodi ei aseta lapsia kohtaamaan ongelmaa. Puhutaan, erikseen puhutellaan, ei pyydetä anteeksi. Se on jonkun hienon psykologisen tutkimuksen lopputulema, että anteeksi pyytäminen ei ole hyväksi. Kiusaaja joutuu opettajalle vastaamaan, kirjoittamaan jonkin mitä-missä-milloin paperin ja lupaamaan, ettei jatka. Sitten tarkkaillaan, että lupaus pitää.
Tarpeen tullen istuä kökötetään palaverissa. Käsitellään asiaa, paitsi ettei käsitellä. Alkusyihin ei mennä, ettei vain syytetä ketään. No jumalauta jossakin on syy siihen, että Pekka löi Kallea turpaan, eikö niin? Mutta tätä syytä ei saa kaivaa esiin, sillä pitää keskittyä tulevaan ja siihen, että kiusaaminen loppuu ja ei jatku.
Sama kuin veisi auton korjaamolle ja kieltäisi korjaamasta pakoputkea. Kyllä se korjautuu, kun nätisti puhutaan ja sovitaan. Reikä umpeutuu ja lakkaa vuotamasta. Paitsi ettei lakkaa, sen sijaan se suurenee, kunnes putoaa koko putki.
Tasan yhtä yksinkertaista se on kiusaamisen kanssa. Jos syytä ei kaiveta esiin, eritellä, käsitellä, avata, kuulla osapuolia kokemuksineen ja saada aikaan korjaavaa syiden ymmärtämystä, mikään ei muutu. Kiusaaminen voi loppua kyseessä olevan kiusatun kohdalla, mutta se jatkuu toisaalla tai jossain muussa muodossa. Kiusaajalla on tekoihinsa syy ja siihen syyhyn pitää pureutua.
Harva kiusaa vain siksi, että harjoittelee tulevaksi sarjamurhaajaksi. Hulluja psykopaatteja on mikroskooppinen osa ihmisistä. Sen sijaan moni kiusaa suojatakseen itseään joltakin, pieni riita on voinut saada järjettömät mittasuhteet, kiusataan ehkä ihan ajattelemattomuuttaan.
Hyvin usein kuulee lapsen vastaavan "emmätiä" kun häneltä kysytään, miksi hän kiusaa? Tuo vastaus on hyvinkin olennainen, ehkä hän ei tosiaan tiedäkkään. Ei ainakaan ennen kuin asian tiimoilla käydään kunnon paneelikeskustelut siitä, miten koko homman on mennyt itse kunkin näkökulmasta, mitä kukin on tarkoittanut ja ymmärtänyt.
Mutta hei, tähän menee liikaa aikaa. Siksi pitkällistä dialogia ei haluta soveltaa, sen sijaan tyydytään tehottomaan KiVakouluohjelmaan, jolla jostain kumman syystä on jumalaton suksee. KiVakoulun sivuilla kiinnitin huomiota myös siihen, että siellä kiitetään koulujen henkilökuntaa. Niin, taas kerran aikuisia. Missä ovat lasten mielipiteet, heidän kokemuksensa (paitsi niissä empiiristen tutkimusten rasti-ruutuun-kyseilyissä, joita harva mukula täyttää oikeasti edes ajatellen asiaa)? Miksi, jos KiVakoulu kerran toimii, jatkuvasti nousee esille etenkin nuorten suusta kuultuna "kukaa ei tee mitää", "opet ei välitä", "mua ei uskottu", "mua ei kuunneltu"?
Kun kiusaamista ei saada kuriin, aletaan syytellä koteja. Millaisen kasvatuksen ja esimerkin vanhemmat antavat lapsilleen? Varmasti on kehnoja kasvattajia, jotka liittäisivät lapsensa vaikka Klux Klux Klaaniin, jos se olisi mahdollista ja ampuisivat kaikki läskit, rumat ja köyhät. Enemmistö kasvattaa lapsensa kuitenkin hyvin ja oikein, kunnioittamaan toisia ja olemaan kiusaamatta. Kiusaajan vanhemmille kiusaaminen tuleekin usein täytenä yllätyksenä.
Me emme tunne lapsiamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikka olisimme läsnä koko ajan omasta mielestämme, emme me voi ymmärtää lapsen kokemusta. Emme edes silloin, vaikka muistaisimme oman kokemuksemme lapsena. Aika muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, me olemme väkisin myöhässä ymmärryksinemme, siksi meidän tulisi kuunnella lapsia ja ottaa vastaan aito kokemus. Usein neuvomme, mikä on hyvä. Usein toteamme, että lapsi on väärässä tai erehtynyt tai ymmärtää väärin. Omaa kokemustaan ei kuitenkaan ole mahdollista ymmärtää väärin, koska se on kokemus, ei mikään absoluuttinen fakta, joka on mitattavissa.
Se, mikä aikuisesta on hömelöä tai turhaa voi olla lapselle tuiki tärkeää.
Sen vuoksi ei riitä, että kiusaamistilanteissa käsitellään vain nykyhetki ja tulevaisuus, allekirjoitetaan paperi, jossa luvataan yhtä ja toista ja joudutaan tarkkailuun. Lapsen täytyy saada, tai jopa nöyrtyä, kertomaan oma kokemuksensa. Hänet täytyy laittaa siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa avataan se "emmätiä" ja levitetään se pöydälle niin pieniin osiin, että jokainen pyöreän pöydän panelisti ymmärtää, mitä se "emmätiä" pitää sisällään.
Jos toinen kokee, että asia on jonkun syy, hänellä tulee olla oikeus sanoa se. Ei siihen väliin saa tulla opettaja huutamaan, että hei, eipäs syytellä ketään! Ei, vaan se pitää sanoa. Sen jälkeen voidaan purkaa se, miksi toinen kokee, että tilanne on jonkun syytä. "Syytetty" voi sitten vastata tähän. Kuorimalla tilannesipulia päästään lopulta alkupisteeseen, jota edes osapuolet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi. Kiusaaminen vain on alkanut ja jatkunut ja siitä on tullut tapa "ilman syytä". Paitsi, että syy on kyllä olemassa, kukaan ei vain tiedä sitä. Eikä saakkaan tietää, jos sitä ei esille kaiveta.
Ja kaivaminen on paskaista puuhaa. Se myös sattuu. Se ei ole kivaa. Siinä kun joutuu vastaamaan toiselle, mutta ennen kaikkea itselleen.
Tätä kaivamista ei ole yksikään koulu saati KiVakoulu vielä tehnyt, koska ei ole aikaa. Osoittelemme kyllä itse kukin sormella milloin mitäkin tahoa moittien, että lapsille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Mutta näinkin vakavan asian kuin lapsen tekemän rikoksen (kiusaaminen on rikos) selvittelyyn keneltäkään ei siis liikene aikaa tai halua?
Alkuperäinen juttu julkaistiin täällä:
Koulukiusaaminen ei lopu kivoilla keinoilla
Hevonkukkua sanon minä. KiVakoulun metodi ei aseta lapsia kohtaamaan ongelmaa. Puhutaan, erikseen puhutellaan, ei pyydetä anteeksi. Se on jonkun hienon psykologisen tutkimuksen lopputulema, että anteeksi pyytäminen ei ole hyväksi. Kiusaaja joutuu opettajalle vastaamaan, kirjoittamaan jonkin mitä-missä-milloin paperin ja lupaamaan, ettei jatka. Sitten tarkkaillaan, että lupaus pitää.
Tarpeen tullen istuä kökötetään palaverissa. Käsitellään asiaa, paitsi ettei käsitellä. Alkusyihin ei mennä, ettei vain syytetä ketään. No jumalauta jossakin on syy siihen, että Pekka löi Kallea turpaan, eikö niin? Mutta tätä syytä ei saa kaivaa esiin, sillä pitää keskittyä tulevaan ja siihen, että kiusaaminen loppuu ja ei jatku.
Sama kuin veisi auton korjaamolle ja kieltäisi korjaamasta pakoputkea. Kyllä se korjautuu, kun nätisti puhutaan ja sovitaan. Reikä umpeutuu ja lakkaa vuotamasta. Paitsi ettei lakkaa, sen sijaan se suurenee, kunnes putoaa koko putki.
Tasan yhtä yksinkertaista se on kiusaamisen kanssa. Jos syytä ei kaiveta esiin, eritellä, käsitellä, avata, kuulla osapuolia kokemuksineen ja saada aikaan korjaavaa syiden ymmärtämystä, mikään ei muutu. Kiusaaminen voi loppua kyseessä olevan kiusatun kohdalla, mutta se jatkuu toisaalla tai jossain muussa muodossa. Kiusaajalla on tekoihinsa syy ja siihen syyhyn pitää pureutua.
Harva kiusaa vain siksi, että harjoittelee tulevaksi sarjamurhaajaksi. Hulluja psykopaatteja on mikroskooppinen osa ihmisistä. Sen sijaan moni kiusaa suojatakseen itseään joltakin, pieni riita on voinut saada järjettömät mittasuhteet, kiusataan ehkä ihan ajattelemattomuuttaan.
Hyvin usein kuulee lapsen vastaavan "emmätiä" kun häneltä kysytään, miksi hän kiusaa? Tuo vastaus on hyvinkin olennainen, ehkä hän ei tosiaan tiedäkkään. Ei ainakaan ennen kuin asian tiimoilla käydään kunnon paneelikeskustelut siitä, miten koko homman on mennyt itse kunkin näkökulmasta, mitä kukin on tarkoittanut ja ymmärtänyt.
Mutta hei, tähän menee liikaa aikaa. Siksi pitkällistä dialogia ei haluta soveltaa, sen sijaan tyydytään tehottomaan KiVakouluohjelmaan, jolla jostain kumman syystä on jumalaton suksee. KiVakoulun sivuilla kiinnitin huomiota myös siihen, että siellä kiitetään koulujen henkilökuntaa. Niin, taas kerran aikuisia. Missä ovat lasten mielipiteet, heidän kokemuksensa (paitsi niissä empiiristen tutkimusten rasti-ruutuun-kyseilyissä, joita harva mukula täyttää oikeasti edes ajatellen asiaa)? Miksi, jos KiVakoulu kerran toimii, jatkuvasti nousee esille etenkin nuorten suusta kuultuna "kukaa ei tee mitää", "opet ei välitä", "mua ei uskottu", "mua ei kuunneltu"?
Kun kiusaamista ei saada kuriin, aletaan syytellä koteja. Millaisen kasvatuksen ja esimerkin vanhemmat antavat lapsilleen? Varmasti on kehnoja kasvattajia, jotka liittäisivät lapsensa vaikka Klux Klux Klaaniin, jos se olisi mahdollista ja ampuisivat kaikki läskit, rumat ja köyhät. Enemmistö kasvattaa lapsensa kuitenkin hyvin ja oikein, kunnioittamaan toisia ja olemaan kiusaamatta. Kiusaajan vanhemmille kiusaaminen tuleekin usein täytenä yllätyksenä.
Me emme tunne lapsiamme niin hyvin kuin luulemme. Vaikka olisimme läsnä koko ajan omasta mielestämme, emme me voi ymmärtää lapsen kokemusta. Emme edes silloin, vaikka muistaisimme oman kokemuksemme lapsena. Aika muuttuu ja yhteiskunta muuttuu, me olemme väkisin myöhässä ymmärryksinemme, siksi meidän tulisi kuunnella lapsia ja ottaa vastaan aito kokemus. Usein neuvomme, mikä on hyvä. Usein toteamme, että lapsi on väärässä tai erehtynyt tai ymmärtää väärin. Omaa kokemustaan ei kuitenkaan ole mahdollista ymmärtää väärin, koska se on kokemus, ei mikään absoluuttinen fakta, joka on mitattavissa.
Se, mikä aikuisesta on hömelöä tai turhaa voi olla lapselle tuiki tärkeää.
Sen vuoksi ei riitä, että kiusaamistilanteissa käsitellään vain nykyhetki ja tulevaisuus, allekirjoitetaan paperi, jossa luvataan yhtä ja toista ja joudutaan tarkkailuun. Lapsen täytyy saada, tai jopa nöyrtyä, kertomaan oma kokemuksensa. Hänet täytyy laittaa siihen vaikeaan tilanteeseen, jossa avataan se "emmätiä" ja levitetään se pöydälle niin pieniin osiin, että jokainen pyöreän pöydän panelisti ymmärtää, mitä se "emmätiä" pitää sisällään.
Jos toinen kokee, että asia on jonkun syy, hänellä tulee olla oikeus sanoa se. Ei siihen väliin saa tulla opettaja huutamaan, että hei, eipäs syytellä ketään! Ei, vaan se pitää sanoa. Sen jälkeen voidaan purkaa se, miksi toinen kokee, että tilanne on jonkun syytä. "Syytetty" voi sitten vastata tähän. Kuorimalla tilannesipulia päästään lopulta alkupisteeseen, jota edes osapuolet eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi. Kiusaaminen vain on alkanut ja jatkunut ja siitä on tullut tapa "ilman syytä". Paitsi, että syy on kyllä olemassa, kukaan ei vain tiedä sitä. Eikä saakkaan tietää, jos sitä ei esille kaiveta.
Ja kaivaminen on paskaista puuhaa. Se myös sattuu. Se ei ole kivaa. Siinä kun joutuu vastaamaan toiselle, mutta ennen kaikkea itselleen.
Tätä kaivamista ei ole yksikään koulu saati KiVakoulu vielä tehnyt, koska ei ole aikaa. Osoittelemme kyllä itse kukin sormella milloin mitäkin tahoa moittien, että lapsille pitäisi löytyä enemmän aikaa. Mutta näinkin vakavan asian kuin lapsen tekemän rikoksen (kiusaaminen on rikos) selvittelyyn keneltäkään ei siis liikene aikaa tai halua?
Alkuperäinen juttu julkaistiin täällä:
Koulukiusaaminen ei lopu kivoilla keinoilla
RSS Feed
