Iltalehden artikkeli koulukiusaamisesta kertoo, että jopa viidesluokkalaiset kiusaavat ja käyttävät väkivaltaa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014081618575779_uu.shtml
Koulukiusaaminen on jälleen tapetilla, koska koulut alkoivat. Kauankohan asian ruotiminen taas kestää? Niin kauan, että perinteinen vuotuinen asian esiin tuominen on kunnialla toteen toimitettu ja jouluun mennessä voidaan keskittyä taas muihin asioihin?
Minua ärsyttää se, että asiasta vaahdotaan kaikkialla mediassa, somessa ja kouluissa pidetään asian tiimoilta puheita. Ihan kuin koulukiusaaminen olisi jokasyksyinen muotipuheenaihe. Ajat kuluvat ja muuttuvat, mutta koulukiusaaminen pysyy.
Ei se nyt ole mikään uusi asia, että kouluissa lapset toisiaan hakkaavat. Sopisi muistaa, että ne tekevät sitä ympäri vuoden. Tekivät jo 80-luvulla, kun minä kävin peruskoulua.
Kävin Tampereen Haiharan ala-astetta. Kiusaaminen alkoi ensimmäisen luokan ensimmäisenä päivänä, koska minä olin lihava.
Nimittely ja syrjiminen oli jokapäiväistä touhua, hiljalleen kiusaaminen paheni. Kolmannella luokalla se riistäytyi käsistä kokonaan.
Annalan kaupunginosaan rakennettiin uusi ala-aste, jonne joutui minun ainoa ystäväni minun jäädessäni Haiharan ala-asteelle. Luokat ryhmiteltiin uudelleen, kolmas luokka oli siten täynnä minulle outoja ihmisiä.
Luokalleni tuli viisi poikaa, jotka ryhtyivät ensimmäisenä päivänä potkimaan minua perseelle, kun istuin pulpetissa:
"Läskien kuningas!"
"Kattokaa kuinka syvälle mun jalka uppoo tonne läskiin!"
Nämä pojat käyttivät raakaa väkivaltaa päivittäin. Minua hakattiin nyrkeillä päähän tuntien alussa, kun opettaja oli vielä opettajainhuoneessa. Hautasin pääni käsivarsiini ja makasin pulpettini päällä. Nämä pojat kiersivät ympyrää ja jokainen vuorollaan löi nyrkillä takaraivooni. Näitä lyöntejä sanottiin "kopsuiksi".
Jossakin vaiheessa joku keksi, että viivotin on kiva juttu. Pojat löivät viivottimilla selkääni ja nauroivat.
Tietysti lyönneistä jäi jälkiä. Kotona en kertonut koskaan, että minua kiusattiin. Peittelin jälkeni. Äitini peitepuikko oli paras kaverini.
Koulussakaan en kertonut, en edes itkenyt, sillä se olisi provosoinut poikia lisää. Onnistuin aina kotonakin harhauttamaan vanhempiani hyvillä koenumeroilla. Sain kiitettäviä, koska olin niin ahkera lukemaan. Vanhempani olivat minusta ylpeitä, koska hoidin kouluni niin itsenäisesti ja hyvin numeroin.
Pelkäsin, että vanhempani puuttuisivat asiaan ja saisin koulussa kahta kauheammin turpaani. "Harrastin" siis myös lukemista, vaikka en edes osannut lukea sujuvasti. Mutta ei sitäkään kukaan tiennyt, paitsi minä itse.
Kotiväki piti minua puheliaana ja reippaana tyttönä, joka tykkäsi piirtää ja lukea yksin omassa huoneessaan. Muistan, miten kotiväki oli ylpeä minusta: "Elenasta tulee vielä pärjäävä tyttö, hän on niin sinnikäs ja avoin."
Kehitin jo lapsena mielikuvitusmaailman, jonne pakenin väkivaltaa. Kun minua lyötiin tai potkittiin, tuntui, kuin katselisin sitä kaikkea ulkopuolelta. En muista kokeneeni kipua. Muistan vain tietoisuuden siitä, että tunnin alku kestää korkeintaan kymmenen minuttia.
Muut oppilaat eivät puuttuneet asiaan, mutta oli minulla sentään yksi hyvä ystävä, jonka avulla jaksoin.
Koulussa oli jaetut englannin tunnit. Taisi olla tiistaisin, kun englantia oli aamuisin ryhmällä yksi ja perjantaisin iltapäivällä ryhmällä kaksi. Minä kävin molemmissa ryhmissä, jotta sain rauhan koulumatkallani edes perjantaisin, sillä kiusaajat olivat minun ryhmässäni. Perjantaina he olivat jo kotona, kun minä "innokas lontoonkurssin kävijä" pääsin vasta koulusta.
Aamuisin lähdin kouluun kello yhdeksään jo kello 7 aamulla; etsimään koulun pihasta piilopaikkaa, jossa saisin olla rauhassa. Haiharan koulussa sellainen oli vessassa, ei muualla, sillä piha on avoin paikka. Vessaan en kuitenkaan voinut mennä, sillä sinnekin minua seurattiin. En voinut käyttää vessaa, sillä kiusaajat tunkivat koppiin, potkivat kopin seiniä ja minua. Kehitin hemmetin kestävän seurustelurakon jo ala-asteella.
Kuljin koulussa kävellen, usein kotimatkalla en enää kyennyt pidättelemään vaan kusin housuihini. Kotiin päästyäni pesin vaatteeni koneessa ennen kuin vanhempani huomasivat mitään. Kastelustakaan en siis jäänyt kiinni. Olin vain reipas tyttö, joka huolehti itse puhtaudestaan ja vaatteistaan.
Koulumatkani olisi ollut noin kilometrin mittainen, mutta käytin kiertoteitä. Kuljin kauppakeskuksen mäen kautta ja yleensä etsin jonkun mummon tai vaarin matkaseurakseni. Tunsin Kaukajärveltä paljon mummoja ja vaareja. Kun kuljin heidän seurassaan, sain olla rauhassa.
Sain ainakin liikuntaa, minulla on edelleen vahvat jalat.
Kerran, eräänä tiistaiaamuna englannin tunnin alussa en enää kestänyt. Menin opettajainhuoneeseen kertomaan englanninopettajalle, joka oli mukava mutta tiukka, että minua kiusataan. Että minä pelkään, en voi olla luokassa tunnin alussa. Kerroin, että pojat lyövät minua. Opettaja lupasi puuttua asiaan ja lähetti minut takaisin luokkaan odottamaan.
Hän komensi poikia ja siirsi minut istumaan toiselle puolelle luokkaa.
Jopas auttoi. Ihan, kuin pojat eivät osaisi kävellä ikkunarivistä seinäriviin minua hakkaamaan? Osasivat, seuraavan tunnin alussa. Ihan hyvin.
Muita toimenpiteitä ei koskaan tehty. Ymmärsin, että apua ei tule. Luokanvalvojalla oli kyllä aikaa setviä poikien välitunneilla tulleita kinoja jalkapallopelistä tai pistepelin säännöistä. Aikaa oli niin äärettömästi, että useammankin kerran näitä "oliko-se-maali-vaiko-eikö-se-ollut"-riitoja puitiin kolmekin tuntia koulupäivästä.
Kyse ei ollut siitä, etteikö kohteluni olisi ollut julkista. Kiusaamista tapahtui myös välitunnilla, liikunnassa, joka paikassa. Muistan 60 metrin juoksut, jossa minua kannustettiin sanalla "läski". Muistan erään joulujuhlanäytelmän, jossa opettaja antoi minulle erivapauden tulla lavalle pomppien. Käsikirjoituksen mukaan tonttujen tuli saapua lavalle heittäen kärrynpyöriä. Minä sain pomppia, koska "et kumminkaan pääse kärrynpyörää".
Kyllä minä sen perkeleen kärrynpyörän osasin heittää. Mutta juhlassa saavuin lavalle pomppien.
Muistan myös jalkapallon pelaamisen. Minä sain mennä maaliin, koska "oot nii iso ettei pallo mahdu sinne".
Opettajat osaltaan hyväksyivät kohteluni, ja osoittivat omilla erivapauksillaan muille sen, että minua saakin kiusata, koska olen läski.
Minä opin kunnolla lukemaan vasta kolmannella luokalla, koska pelkäsin niin, etten uskaltanut viitata, vastata tai puhua tunneilla mitään. Lainasin kirjastolta lastenkirjoja. Tyhmyyksissäni vein ne kouluun. Pojat löysivät ne ja saivat ihanan aiheen. "Toi läski on niin tyhmä et se lukee viä näitä tavutettuja satukirjoja!"
Välitunneilla hakeuduin vakipääksi pyörittämään hyppynarua, että saisin olla rauhassa. Yritin pysytellä lähellä välituntivalvojia, poistua ruokailusta nopeasti, huolehtia siitä, etten juo ettei tule pissahätä.
Koulun terveydenhoitaja huolestui liikalihavuudestani. Hän punnitsi minua aika ajoin ja antoi syömäohjeita. Muistan, kuinka hän saattoi kesken tunnin hakea minut punnitukseen luokasta: "Mikkola, sinulla olisi vastaanotto."
Koko luokka tiesi, miksi. Julkinen nolaus.
Koulun vessassa minua pidettiin pakolla ja päätäni tungettiin lavuaariin, kunnes kertoisin, paljonko olin tällä kertaa painanut. "Hyi saatana mitä sää oikeen syöt?!"
Jossakin vaiheessa tytötkin kääntyivät suurelta osin minua vastaan, kun eräs luokkatoverini, jota luulin ystäväkseni, varasti minulta 60 markkaa rahaa. Vanhempani ottivat yhteyden tytön vanhempiin, jotka haukuivat minut valehtelijaksi. Tyttö käänsi asian syykseni koulussa. Olin täysin yksin.
Tai en ihan, sillä sain yllättävältä taholta tukea. Luokallani oli eräs tyttö, joka tuli luokseni juttelemaan. Hän luultavasti pelasti henkeni näin jälkeenpäin ajatellen, sillä muistan ajatelleeni kolmannen luokan loppupuolella, mikä olisi helpoin tapa tappaa itsensä.
Minä ryhdyin kulkemaan hänen kanssaan koulumatkaa. Hän asui täysin vastakkaisella suunnalla koululta päin katsoen kuin minä. Mutta minä lähdin aamuisin niin aikaisin, että ehdin kävellä tai pyöräillä hänen luokseen, mistä kuljimme yhdessä kouluun. Se rauhoitti koulumatkojani suuresti.
Tämä tyttö on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Me ryhdyimme yhdessä laihduttamaan viidennen-kuudennen luokan vaihtuessa, sillä hän oli pyöreä. Minä sen sijaan olin jättiläinen. Painoin 97 kiloa ja olin vajaat 160 senttiä pitkä. Olin poistanut pahaa oloani syömällä.
Saatoin syödä kolme suklaalevitteellä täytettyä kokonaista ranskanleipää välipalaksi. Tai suolaisen nälkääni kokonaisen pötkön balkanmakkaraa. Söin vuorokaudessa enemmän, kuin aikuinen syö yhdessä viikossa. Öisin, jos heräsin painajaisiin, minä söin. Syömisiini käytin omia viikkorahojani, en suinkaan ollut niin tyhmä, että olisin lohtusyöpötellyt vanhempieni nähden sellaisia määriä ja herättänyt epäilyksiä.
Terveydenhoitaja oli kyllä yhteydessä kotiin painoni vuoksi, mutta onnekseni isääni, joka viis piittasi jonkun terkan mutinoista.
Ystäväni avulla, hitaasti mutta varmasti minä sitten laihduin. Juoksin, jumppasin, laadin ruokavalion yksin, lukemalla Valittujen palojen artikkelia "Hyi hyi, hiilihydraatit pois!". En tiedä montako kertaa juoksin pururadalla tai makasin napakelkan aisan alla ja potkin sille vauhtia joka kerta, kun se tuli kohdalle.
Kuudennen luokan keväällä painoin 65 kiloa ja olin venähtänyt mittaan 165 cm, johon pituuskasvuni pysähtyi.
Kiusaaminen loppui toukokuussa. Muistan jopa sen päivän, jona se loppui. Koko laihduttamisen ajan olin kulkenut vanhoissa jättikokoisissa vaatteissani, mutta luokkaretkipäivänä minä puin päälleni uudet kokoani vastaavat vaatteet.
"Vähänksääoot laihtunu!". Sanoi kiusaajalauman johtaja.
"Sää oot hyvän näkönen!" Jatkoi kiusaajalauman johtaja.
En ollut enää lihava. Sain käydä ala-asteen viimeisen viikon koulua rauhassa.
Kerroin äidilleni olleeni koulukiusattu, kun olin 25 vuotias. Äitini purskahti itkuun.
Olen nyt itse neljän lapsen äiti. Ymmärrän, miksi äitini itki.
Ei ollut äitini syy, että hän ei puuttunut syömiseeni tai kiusaamiseeni. Minä nimittäin söin salaa ja pysyin vaiti kaikesta pahasta.
Muistuttaisin kaikkia vanhempia kysymään lapsiltaan, mitä kuuluu? Miten koulussa menee? Monen kiusatun vanhemmat tietävät, että heidän lastansa kiusataan. Mutta on sellaisiakin lapsia, jotka osaavat salata kaiken.
Jotkut lapset näkevät suunnattomasti vaivaa salatakseen asian ja kykenevät esittämään, että kaikki on ok. Niinkuin minä. Sellaisen asian salaaminen etenkin äidiltäni vuosikausien ajan oli raskasta ja kävi sitä raskaammaksi, mitä enemmän äitini luuli minulla kaiken olevan hyvin.
Asiantuntijoille, ammattilaisille, päiväkotien henkilökunnalle, opettajille, kuraattoreille, psykologeille ja muille minulla on yksi kysymys:
Koska koulukiusaamiseen puututaan konkreettisesti?
Elena Uusitalo
Muita Lokakuun liikkeen juttuja aiheesta:
Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen
Koulukiusaaminen räjähti käsiin
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014081618575779_uu.shtml
Koulukiusaaminen on jälleen tapetilla, koska koulut alkoivat. Kauankohan asian ruotiminen taas kestää? Niin kauan, että perinteinen vuotuinen asian esiin tuominen on kunnialla toteen toimitettu ja jouluun mennessä voidaan keskittyä taas muihin asioihin?
Minua ärsyttää se, että asiasta vaahdotaan kaikkialla mediassa, somessa ja kouluissa pidetään asian tiimoilta puheita. Ihan kuin koulukiusaaminen olisi jokasyksyinen muotipuheenaihe. Ajat kuluvat ja muuttuvat, mutta koulukiusaaminen pysyy.
Ei se nyt ole mikään uusi asia, että kouluissa lapset toisiaan hakkaavat. Sopisi muistaa, että ne tekevät sitä ympäri vuoden. Tekivät jo 80-luvulla, kun minä kävin peruskoulua.
Kävin Tampereen Haiharan ala-astetta. Kiusaaminen alkoi ensimmäisen luokan ensimmäisenä päivänä, koska minä olin lihava.
Nimittely ja syrjiminen oli jokapäiväistä touhua, hiljalleen kiusaaminen paheni. Kolmannella luokalla se riistäytyi käsistä kokonaan.
Annalan kaupunginosaan rakennettiin uusi ala-aste, jonne joutui minun ainoa ystäväni minun jäädessäni Haiharan ala-asteelle. Luokat ryhmiteltiin uudelleen, kolmas luokka oli siten täynnä minulle outoja ihmisiä.
Luokalleni tuli viisi poikaa, jotka ryhtyivät ensimmäisenä päivänä potkimaan minua perseelle, kun istuin pulpetissa:
"Läskien kuningas!"
"Kattokaa kuinka syvälle mun jalka uppoo tonne läskiin!"
Nämä pojat käyttivät raakaa väkivaltaa päivittäin. Minua hakattiin nyrkeillä päähän tuntien alussa, kun opettaja oli vielä opettajainhuoneessa. Hautasin pääni käsivarsiini ja makasin pulpettini päällä. Nämä pojat kiersivät ympyrää ja jokainen vuorollaan löi nyrkillä takaraivooni. Näitä lyöntejä sanottiin "kopsuiksi".
Jossakin vaiheessa joku keksi, että viivotin on kiva juttu. Pojat löivät viivottimilla selkääni ja nauroivat.
Tietysti lyönneistä jäi jälkiä. Kotona en kertonut koskaan, että minua kiusattiin. Peittelin jälkeni. Äitini peitepuikko oli paras kaverini.
Koulussakaan en kertonut, en edes itkenyt, sillä se olisi provosoinut poikia lisää. Onnistuin aina kotonakin harhauttamaan vanhempiani hyvillä koenumeroilla. Sain kiitettäviä, koska olin niin ahkera lukemaan. Vanhempani olivat minusta ylpeitä, koska hoidin kouluni niin itsenäisesti ja hyvin numeroin.
Pelkäsin, että vanhempani puuttuisivat asiaan ja saisin koulussa kahta kauheammin turpaani. "Harrastin" siis myös lukemista, vaikka en edes osannut lukea sujuvasti. Mutta ei sitäkään kukaan tiennyt, paitsi minä itse.
Kotiväki piti minua puheliaana ja reippaana tyttönä, joka tykkäsi piirtää ja lukea yksin omassa huoneessaan. Muistan, miten kotiväki oli ylpeä minusta: "Elenasta tulee vielä pärjäävä tyttö, hän on niin sinnikäs ja avoin."
Kehitin jo lapsena mielikuvitusmaailman, jonne pakenin väkivaltaa. Kun minua lyötiin tai potkittiin, tuntui, kuin katselisin sitä kaikkea ulkopuolelta. En muista kokeneeni kipua. Muistan vain tietoisuuden siitä, että tunnin alku kestää korkeintaan kymmenen minuttia.
Muut oppilaat eivät puuttuneet asiaan, mutta oli minulla sentään yksi hyvä ystävä, jonka avulla jaksoin.
Koulussa oli jaetut englannin tunnit. Taisi olla tiistaisin, kun englantia oli aamuisin ryhmällä yksi ja perjantaisin iltapäivällä ryhmällä kaksi. Minä kävin molemmissa ryhmissä, jotta sain rauhan koulumatkallani edes perjantaisin, sillä kiusaajat olivat minun ryhmässäni. Perjantaina he olivat jo kotona, kun minä "innokas lontoonkurssin kävijä" pääsin vasta koulusta.
Aamuisin lähdin kouluun kello yhdeksään jo kello 7 aamulla; etsimään koulun pihasta piilopaikkaa, jossa saisin olla rauhassa. Haiharan koulussa sellainen oli vessassa, ei muualla, sillä piha on avoin paikka. Vessaan en kuitenkaan voinut mennä, sillä sinnekin minua seurattiin. En voinut käyttää vessaa, sillä kiusaajat tunkivat koppiin, potkivat kopin seiniä ja minua. Kehitin hemmetin kestävän seurustelurakon jo ala-asteella.
Kuljin koulussa kävellen, usein kotimatkalla en enää kyennyt pidättelemään vaan kusin housuihini. Kotiin päästyäni pesin vaatteeni koneessa ennen kuin vanhempani huomasivat mitään. Kastelustakaan en siis jäänyt kiinni. Olin vain reipas tyttö, joka huolehti itse puhtaudestaan ja vaatteistaan.
Koulumatkani olisi ollut noin kilometrin mittainen, mutta käytin kiertoteitä. Kuljin kauppakeskuksen mäen kautta ja yleensä etsin jonkun mummon tai vaarin matkaseurakseni. Tunsin Kaukajärveltä paljon mummoja ja vaareja. Kun kuljin heidän seurassaan, sain olla rauhassa.
Sain ainakin liikuntaa, minulla on edelleen vahvat jalat.
Kerran, eräänä tiistaiaamuna englannin tunnin alussa en enää kestänyt. Menin opettajainhuoneeseen kertomaan englanninopettajalle, joka oli mukava mutta tiukka, että minua kiusataan. Että minä pelkään, en voi olla luokassa tunnin alussa. Kerroin, että pojat lyövät minua. Opettaja lupasi puuttua asiaan ja lähetti minut takaisin luokkaan odottamaan.
Hän komensi poikia ja siirsi minut istumaan toiselle puolelle luokkaa.
Jopas auttoi. Ihan, kuin pojat eivät osaisi kävellä ikkunarivistä seinäriviin minua hakkaamaan? Osasivat, seuraavan tunnin alussa. Ihan hyvin.
Muita toimenpiteitä ei koskaan tehty. Ymmärsin, että apua ei tule. Luokanvalvojalla oli kyllä aikaa setviä poikien välitunneilla tulleita kinoja jalkapallopelistä tai pistepelin säännöistä. Aikaa oli niin äärettömästi, että useammankin kerran näitä "oliko-se-maali-vaiko-eikö-se-ollut"-riitoja puitiin kolmekin tuntia koulupäivästä.
Kyse ei ollut siitä, etteikö kohteluni olisi ollut julkista. Kiusaamista tapahtui myös välitunnilla, liikunnassa, joka paikassa. Muistan 60 metrin juoksut, jossa minua kannustettiin sanalla "läski". Muistan erään joulujuhlanäytelmän, jossa opettaja antoi minulle erivapauden tulla lavalle pomppien. Käsikirjoituksen mukaan tonttujen tuli saapua lavalle heittäen kärrynpyöriä. Minä sain pomppia, koska "et kumminkaan pääse kärrynpyörää".
Kyllä minä sen perkeleen kärrynpyörän osasin heittää. Mutta juhlassa saavuin lavalle pomppien.
Muistan myös jalkapallon pelaamisen. Minä sain mennä maaliin, koska "oot nii iso ettei pallo mahdu sinne".
Opettajat osaltaan hyväksyivät kohteluni, ja osoittivat omilla erivapauksillaan muille sen, että minua saakin kiusata, koska olen läski.
Minä opin kunnolla lukemaan vasta kolmannella luokalla, koska pelkäsin niin, etten uskaltanut viitata, vastata tai puhua tunneilla mitään. Lainasin kirjastolta lastenkirjoja. Tyhmyyksissäni vein ne kouluun. Pojat löysivät ne ja saivat ihanan aiheen. "Toi läski on niin tyhmä et se lukee viä näitä tavutettuja satukirjoja!"
Välitunneilla hakeuduin vakipääksi pyörittämään hyppynarua, että saisin olla rauhassa. Yritin pysytellä lähellä välituntivalvojia, poistua ruokailusta nopeasti, huolehtia siitä, etten juo ettei tule pissahätä.
Koulun terveydenhoitaja huolestui liikalihavuudestani. Hän punnitsi minua aika ajoin ja antoi syömäohjeita. Muistan, kuinka hän saattoi kesken tunnin hakea minut punnitukseen luokasta: "Mikkola, sinulla olisi vastaanotto."
Koko luokka tiesi, miksi. Julkinen nolaus.
Koulun vessassa minua pidettiin pakolla ja päätäni tungettiin lavuaariin, kunnes kertoisin, paljonko olin tällä kertaa painanut. "Hyi saatana mitä sää oikeen syöt?!"
Jossakin vaiheessa tytötkin kääntyivät suurelta osin minua vastaan, kun eräs luokkatoverini, jota luulin ystäväkseni, varasti minulta 60 markkaa rahaa. Vanhempani ottivat yhteyden tytön vanhempiin, jotka haukuivat minut valehtelijaksi. Tyttö käänsi asian syykseni koulussa. Olin täysin yksin.
Tai en ihan, sillä sain yllättävältä taholta tukea. Luokallani oli eräs tyttö, joka tuli luokseni juttelemaan. Hän luultavasti pelasti henkeni näin jälkeenpäin ajatellen, sillä muistan ajatelleeni kolmannen luokan loppupuolella, mikä olisi helpoin tapa tappaa itsensä.
Minä ryhdyin kulkemaan hänen kanssaan koulumatkaa. Hän asui täysin vastakkaisella suunnalla koululta päin katsoen kuin minä. Mutta minä lähdin aamuisin niin aikaisin, että ehdin kävellä tai pyöräillä hänen luokseen, mistä kuljimme yhdessä kouluun. Se rauhoitti koulumatkojani suuresti.
Tämä tyttö on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Me ryhdyimme yhdessä laihduttamaan viidennen-kuudennen luokan vaihtuessa, sillä hän oli pyöreä. Minä sen sijaan olin jättiläinen. Painoin 97 kiloa ja olin vajaat 160 senttiä pitkä. Olin poistanut pahaa oloani syömällä.
Saatoin syödä kolme suklaalevitteellä täytettyä kokonaista ranskanleipää välipalaksi. Tai suolaisen nälkääni kokonaisen pötkön balkanmakkaraa. Söin vuorokaudessa enemmän, kuin aikuinen syö yhdessä viikossa. Öisin, jos heräsin painajaisiin, minä söin. Syömisiini käytin omia viikkorahojani, en suinkaan ollut niin tyhmä, että olisin lohtusyöpötellyt vanhempieni nähden sellaisia määriä ja herättänyt epäilyksiä.
Terveydenhoitaja oli kyllä yhteydessä kotiin painoni vuoksi, mutta onnekseni isääni, joka viis piittasi jonkun terkan mutinoista.
Ystäväni avulla, hitaasti mutta varmasti minä sitten laihduin. Juoksin, jumppasin, laadin ruokavalion yksin, lukemalla Valittujen palojen artikkelia "Hyi hyi, hiilihydraatit pois!". En tiedä montako kertaa juoksin pururadalla tai makasin napakelkan aisan alla ja potkin sille vauhtia joka kerta, kun se tuli kohdalle.
Kuudennen luokan keväällä painoin 65 kiloa ja olin venähtänyt mittaan 165 cm, johon pituuskasvuni pysähtyi.
Kiusaaminen loppui toukokuussa. Muistan jopa sen päivän, jona se loppui. Koko laihduttamisen ajan olin kulkenut vanhoissa jättikokoisissa vaatteissani, mutta luokkaretkipäivänä minä puin päälleni uudet kokoani vastaavat vaatteet.
"Vähänksääoot laihtunu!". Sanoi kiusaajalauman johtaja.
"Sää oot hyvän näkönen!" Jatkoi kiusaajalauman johtaja.
En ollut enää lihava. Sain käydä ala-asteen viimeisen viikon koulua rauhassa.
Kerroin äidilleni olleeni koulukiusattu, kun olin 25 vuotias. Äitini purskahti itkuun.
Olen nyt itse neljän lapsen äiti. Ymmärrän, miksi äitini itki.
Ei ollut äitini syy, että hän ei puuttunut syömiseeni tai kiusaamiseeni. Minä nimittäin söin salaa ja pysyin vaiti kaikesta pahasta.
Muistuttaisin kaikkia vanhempia kysymään lapsiltaan, mitä kuuluu? Miten koulussa menee? Monen kiusatun vanhemmat tietävät, että heidän lastansa kiusataan. Mutta on sellaisiakin lapsia, jotka osaavat salata kaiken.
Jotkut lapset näkevät suunnattomasti vaivaa salatakseen asian ja kykenevät esittämään, että kaikki on ok. Niinkuin minä. Sellaisen asian salaaminen etenkin äidiltäni vuosikausien ajan oli raskasta ja kävi sitä raskaammaksi, mitä enemmän äitini luuli minulla kaiken olevan hyvin.
Asiantuntijoille, ammattilaisille, päiväkotien henkilökunnalle, opettajille, kuraattoreille, psykologeille ja muille minulla on yksi kysymys:
Koska koulukiusaamiseen puututaan konkreettisesti?
Elena Uusitalo
Muita Lokakuun liikkeen juttuja aiheesta:
Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen
Koulukiusaaminen räjähti käsiin
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
RSS Feed
