Eräässä lastensuojelun palaverissa kuultua:
-tää koko asiakkuus ahdistaa mua
-ei, ei, nyt sinä koet tämän jotenkin oudosti, tässä on tarkoitus, tarkoituksena lapsen etu
-juurihan mä kysyin, mikä se etu nyt sitten olis niin et mä voisin, päästäis joskus niinku eroon tästä
-tässä on niin monia asioita kesken, että...
-no sanokaa nyt joku
-no ei varsinaisesti voida eritellä tiettyä yksittäistä asiaa, tässähän on näitä...
-no kai te nyt osaatte sanoa edes yhden asian, jonka pitäis muuttua?
-tässä ei ole nyt tarkoitus lähteä erittelemään...
-sano nyt saatana yksi asia jos sulla on sellainen edes
-no itsehän sinä kuvasit olevasi ahdistunut
-siis ootko tosissas, siis sekö nyt on sitten joku syy olla tässä asiakkuudessa kun tää asiakkuus ahdistaa mua?
Erään äidin pohdintaa:
"Kaikesta, mikä muille on normaalia, on tehty epäilyttävää. En tarkoita nyt tällä sitä, kun perhetyöntekijä saapuu kirjailemaan jotakin kodin siisteystasosta, tai mitään muutakaan yleistä läppää, jota sosiaalivirkailija kehittää.
Minä puhun nyt elämästä virka-ajan ulkopuolella, elämästä silloin, kun kukaan ei ole kirjaamassa:
Naapurin lapset ovat kylässä, mukanaan kännykät, joilla tehdään kaikkea muuta, paitsi soitetaan puheluita. Kaikilla on kauhean hauskaa jotakin videota katsellessa. Menen ja kysyn, saanko minäkin nähdä? Lapset ovat innokkaita näyttämään, ja huomaan pian katsovani kissaa, joka ampuu sotilaita konekiväärillä, kunnes tarkka-ampuja posauttaa kissalta pään irti. Mieleeni tulvivat kaikki ne kerrat, kun minua on kyseenalaistettu vanhempana siitä, ovatko lasteni dvd-ohjelmat tai nettipelit heille sopivia. Olen sittemmin kieltänyt kaikki ja meillä pelataan korkeintaan Ekapeliä. Tiedostan, miten liioittelen, kun kiellän kaiken alle kolmevuotiaille sopivan jopa kaksitoistavuotiaalta. Samaan aikaan ajattelen, jos lapseni kertovat jossakin ääneen katsoneensa kissan tappamista, mitä siitä seuraa? Ohjaan lapset laulamaan lastenkaraokea. Peppi Pitkätossua ja sen semmoista, joka ei kiinnosta kolmea sekuntia kauempaa, ja he kaivavat jälleen kännykkänsä esille, ja nyt siellä on jokin laulava kettu, joka liiskaa kiveksiä asfalttiin.
No entä siivoaminen? En voi tietää enää, mikä on normaalia. Jos tiskipöydällä on kasa lautasia, onko se epäsiistiä? Jos ei ole, onko se epäilyttävän siistiä? Asian ajattelemiseen kuluu enemmän energiaa, kuin itse siivoamiseen.
Lasten käytös on arvaamatonta, etenkin, kun on erityislapsi. Pelkästään se, että lapsi saattaa kaupalla heittäytyä äksäksi lattialle karkkihyllyn kohdalla ja alkaa huutaa, olisi riittävää. Mutta kun lapsi on erityislapsi, se on vasta lopun alkua. Joudun laskemaan jonossa olevat ihmiset ostoksineen, punnitsemaan, kauanko heillä menee aikaa, ennen kuin on minun vuoroni, ja ehdinkö ulos ennen kuin erityisen tietty poksahtamispiste ohitetaan.
Autossa voin jo toimia vapaammin. Mutta kaupassa on silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita. Ostanko sittenkin sen patukan ja selviän kaupasta ilman kohtausta? Toisaalta silloin menee kaikelta työltä pohja. Annan pirulle pikkusormen ja seuraavalla kerralla se vie koko käden, sillä erityisen kanssa ei toimita kuten tavallisen. Ostan kuitenkin suklaata ja tunnin kuluttua kiroan itseni alimpaan helvettiin. Olisin päässyt kuitenkin vähemmällä kärsimällä kaupassa totaalisen attakin, kuin nyt, kotona, kun sokerihumalainen erityinen kuluttaa kaikilta muilta perheenjäseniltä loppuillan riehumalla ja kiukuttelemalla. Kello käy virka-aikaa, joten lasken päässäni todennäköisyyttä perhetyön piipahtamiseen.
Pukeutuminen kouluun. Lapseni myöhästyy joka toinen aamu, koska etsin parillisia sukkia. T-paidassa on tahra. Voi jumalauta!!! Ovesta ulos hermot kireällä ja autoon, ylinopeutta koululle ja päiväkotiin. Jonne tuuppaan ylisiististi puetut lapseni vain huomatakseni, että joka toisella päiväkotilapsukaisella on osa aamupuurosta paidallaan. Ajattelen nopeasti: "Niin, mutta nuo eivät ole lastensuojelussa." Kotimatkalla soimaan jo itseäni siitä, että taas meni yksi aamu päin helvettiä, olipa kivaa taas, etenkin lapsilla.
Alan miettiä kaikkia niitä kertoja, joilla minua on katsottu "sillä silmällä", sanottu jotakin, jonka rivien välissä piilee sanoma "sä et nyt ole ihan ookoo vanhempi". Minulle on sanottu suoraan, ei näin, ei noin, tuohan on aivan väärin. Kauhukseni huomaan, että minusta on hyvää vauhtia tulossa se, miksi minua on koko ajan väitetty:
Onko lapsille tarpeeksi aikaa?
- Ei ole! Kaikki aika menee nykyään siihen, että ajattelen, voinko tehdä jonkin asian lasten kanssa vai en, koska en ole varma onko se oikein vai väärin.
Onko lapsille asetettu rajat?
- En minä vaan tiedä. Jos minä komennan, niin onko se sitten uhkaamista taikka kiristystä? Jos minä en komenna niin rajoja ei ole. Kultaisella keskitiellä en uskalla korotella ääntäni, mutta silloin lapset eivät kuuntele. Ja sitten minulla ei ole auktoriteettia. Jäähylle laittaminen on vapaudenriistoa. Ja niin edelleen. Joten en minä tiedä. Ainakaan enää.
Onko lapsilla rytmi?
- En minä tiedä. Kukaan ei selittänyt koskaan, millainen sen tulisi olla. Ennen oli aamupala, lounas, päivällinen, iltapala, siinä välissä söivät, kun oli nälkä. Mutta sittemmin olen joutunut kyttäämään kelloa, koska lasten omasta halusta huolimatta pitäisi olla ateriat kellon mukaan tasan eikä melkein. Aikojen noudattamisesta on tullut ydinsotia keittiössä, sillä lapsia on vaikea pakottaa syömään, ellei ole nälkä.
Rytmiin kuuluu uni. Meillä nukutaan yöllä. Koulu valittaa koko ajan, että poika on väsynyt... siitäkin tulee paniikki. Mitä minä nyt teen? Univaikeuksia? Äitinä pitäisi olla kaikkivoipa, ja saada lapsi nukkumaan hyvin, on osoitettu, että vika on minussa. Ja opettaja on sanonut, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Että minun tulee laittaa hänet tuntia aiemmin nukkumaan. Siis puoli kahdeksalta. Yhdeksänvuotias. Mutta kun poikaa ei nukuta ja hän nukahtaa vasta yhdeksältä. Niin minä olen jälleen kerran huono äiti.
Joinakin päivinä on vaan ihan kauhean huono päivä. Minullakin. Joskus. Alennun lapsen tasolle ja riitelen. En jaksa pestä pyykkiä tai tehdä perunamuusia perunoista ja teen sen sitten jauheesta. Kukaan ei tiedä tästä, ainakaan lastensuojelussa, mutta minun pitää hävittää pakkaukset saman tien. Jos joku tulee ja näkee. Naapuriin tilataan melkein joka ilta pizzaa. He istuvat iltaa takapihalla usein viikonloppuisin. Minutkin on sinne kutsuttu, mutta joudun aina keksimään tekosyitä. En minä voi sinne mennä! Jos joku kuulee siitä. Kateudesta vihreänä tuijotan ikkunasta ja katselen naapuriin, jossa syödään ja juodaan, lapset leikkivät iloisina. Kukaan ei riehu eikä örvellä, Mölkkyä pelaavat. Ihan normaalia. Niille, joilla ei ole lastensuojeluasiakkuutta. Jos minä haluan ostaa kaksi saunakaljaa, minä ajan autolla seuraavaan kylään. Siellä minua ei tunneta, ja riski leimautua alkoholistiksi pienenee huomattavasti.
Illalla makaan sängyssä pimeässä silmät auki ja mietin. Minusta ei taida olla mihinkään. Ajattelen vain, ja jokainen ajatus on huono. Oli minulla ennen hyviäkin ajatuksia, mutta ne eivät ole enää valikossa mukana. Pitää osoittaa, näyttää, varmentaa, todistaa, että olen tarpeeksi hyvä olemaan vanhempi. Se pitää osoittaa sosiaalitoimelle. Yhteiskunnalle. Pitää, vaikka tiedän, että ei minun pidä. Kumminkin, niin on viisainta, koskaan ei voi olla varma. Ei vara venettä kaada."
Syytösstrategia
Kun lukee pohdinnan edellä, tulee mieleen kysymys, miten hitossa ihmisestä saadaan moinen stressipallo? Miksi ihminen ei sitten vain tee kuten sieltä sossusta ehdotellaan niin, että sossut pääsevät toteamaan kaiken olevan kunnossa ja lopettamaan asiakkuuden? Siksi, että ihminen ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Huomauttelua siitä, mikä on mukamas huonosti tulee kiitettävästi, mutta neuvontaa siitä, miten asioiden tulisi muuttua, ei tule ollenkaan. Perheen jättäminen epätietoisuuden tilaan on yksi tapa syyttää perhettä, se on eräs syytösstrategian keinoista.
Kyseisen strategian esitti Bo Edvardsson (University of Örebro, School of Law, Psychology and Social Work 2009). Syytösstrategia tarkoittaa sitä, että sosiaaliviranomainen ei ole sinua kohtaan objektiivinen. Päin vastoin hän käyttää tiettyjä menetelmiä (keksittyjä huolia, normaalien asioiden epänormalisointia, vanhemmuuden kyseenalaistamista, olemattomien syy-yhteyksien kehittelyä, negatiivisen palautteen antamista, perheen mielipiteen vähättelyä, totuuksien vääristelyä jne ) osoittaakseen olevansa itse oikeassa.
Yhdistän tähän ajatukseen myös Jukka Kumpuvuoren tutkielman perusoikeuksien rajoittamisesta kehitysvammapalveluiden toteuttamisessa (Vike, julkaisusarja nro 3). Tutkielmassa mainitaan, että “Sanismi johtaa pretekstuaalisuuteen”. Se tarkoittaa, että epäluulo vammaisia kohtaan on integroitunut yhteiskuntaan niin syvälle, että perustuslain vastaisia pakkotoimia perustellaan perustuslain vastaisesti. Kukaan ei kyseenalaista esimerkiksi kehitysvammaisen sitomista, koska hän laulaa liian lujaa ja siten häiritsee laitoksen henkilökuntaa. Sana “etu” on saanut vääristyneen merkityksen, henkilön “etua” käytetään häntä itseään vastaan (vammainen sidotaan, koska hän on levoton). Väärästä toiminnasta on tullut yleinen tapa, joka yleisesti hyväksytään.
Näin on myös lastensuojelussa. Kun Edvarsson puhuu syytösstrategioista, minä uskon, että osa sosiaaliviranomaisista käyttää niitä paitsi tahallaan, myös tajuamattaan. Ne ovat tulleet tavaksi, integroituneet lastensuojelun käytäntöön, eikä niitä ymmärretä kyseenalaistaa.
-tää koko asiakkuus ahdistaa mua
-ei, ei, nyt sinä koet tämän jotenkin oudosti, tässä on tarkoitus, tarkoituksena lapsen etu
-juurihan mä kysyin, mikä se etu nyt sitten olis niin et mä voisin, päästäis joskus niinku eroon tästä
-tässä on niin monia asioita kesken, että...
-no sanokaa nyt joku
-no ei varsinaisesti voida eritellä tiettyä yksittäistä asiaa, tässähän on näitä...
-no kai te nyt osaatte sanoa edes yhden asian, jonka pitäis muuttua?
-tässä ei ole nyt tarkoitus lähteä erittelemään...
-sano nyt saatana yksi asia jos sulla on sellainen edes
-no itsehän sinä kuvasit olevasi ahdistunut
-siis ootko tosissas, siis sekö nyt on sitten joku syy olla tässä asiakkuudessa kun tää asiakkuus ahdistaa mua?
Erään äidin pohdintaa:
"Kaikesta, mikä muille on normaalia, on tehty epäilyttävää. En tarkoita nyt tällä sitä, kun perhetyöntekijä saapuu kirjailemaan jotakin kodin siisteystasosta, tai mitään muutakaan yleistä läppää, jota sosiaalivirkailija kehittää.
Minä puhun nyt elämästä virka-ajan ulkopuolella, elämästä silloin, kun kukaan ei ole kirjaamassa:
Naapurin lapset ovat kylässä, mukanaan kännykät, joilla tehdään kaikkea muuta, paitsi soitetaan puheluita. Kaikilla on kauhean hauskaa jotakin videota katsellessa. Menen ja kysyn, saanko minäkin nähdä? Lapset ovat innokkaita näyttämään, ja huomaan pian katsovani kissaa, joka ampuu sotilaita konekiväärillä, kunnes tarkka-ampuja posauttaa kissalta pään irti. Mieleeni tulvivat kaikki ne kerrat, kun minua on kyseenalaistettu vanhempana siitä, ovatko lasteni dvd-ohjelmat tai nettipelit heille sopivia. Olen sittemmin kieltänyt kaikki ja meillä pelataan korkeintaan Ekapeliä. Tiedostan, miten liioittelen, kun kiellän kaiken alle kolmevuotiaille sopivan jopa kaksitoistavuotiaalta. Samaan aikaan ajattelen, jos lapseni kertovat jossakin ääneen katsoneensa kissan tappamista, mitä siitä seuraa? Ohjaan lapset laulamaan lastenkaraokea. Peppi Pitkätossua ja sen semmoista, joka ei kiinnosta kolmea sekuntia kauempaa, ja he kaivavat jälleen kännykkänsä esille, ja nyt siellä on jokin laulava kettu, joka liiskaa kiveksiä asfalttiin.
No entä siivoaminen? En voi tietää enää, mikä on normaalia. Jos tiskipöydällä on kasa lautasia, onko se epäsiistiä? Jos ei ole, onko se epäilyttävän siistiä? Asian ajattelemiseen kuluu enemmän energiaa, kuin itse siivoamiseen.
Lasten käytös on arvaamatonta, etenkin, kun on erityislapsi. Pelkästään se, että lapsi saattaa kaupalla heittäytyä äksäksi lattialle karkkihyllyn kohdalla ja alkaa huutaa, olisi riittävää. Mutta kun lapsi on erityislapsi, se on vasta lopun alkua. Joudun laskemaan jonossa olevat ihmiset ostoksineen, punnitsemaan, kauanko heillä menee aikaa, ennen kuin on minun vuoroni, ja ehdinkö ulos ennen kuin erityisen tietty poksahtamispiste ohitetaan.
Autossa voin jo toimia vapaammin. Mutta kaupassa on silminnäkijöitä ja korvin kuulijoita. Ostanko sittenkin sen patukan ja selviän kaupasta ilman kohtausta? Toisaalta silloin menee kaikelta työltä pohja. Annan pirulle pikkusormen ja seuraavalla kerralla se vie koko käden, sillä erityisen kanssa ei toimita kuten tavallisen. Ostan kuitenkin suklaata ja tunnin kuluttua kiroan itseni alimpaan helvettiin. Olisin päässyt kuitenkin vähemmällä kärsimällä kaupassa totaalisen attakin, kuin nyt, kotona, kun sokerihumalainen erityinen kuluttaa kaikilta muilta perheenjäseniltä loppuillan riehumalla ja kiukuttelemalla. Kello käy virka-aikaa, joten lasken päässäni todennäköisyyttä perhetyön piipahtamiseen.
Pukeutuminen kouluun. Lapseni myöhästyy joka toinen aamu, koska etsin parillisia sukkia. T-paidassa on tahra. Voi jumalauta!!! Ovesta ulos hermot kireällä ja autoon, ylinopeutta koululle ja päiväkotiin. Jonne tuuppaan ylisiististi puetut lapseni vain huomatakseni, että joka toisella päiväkotilapsukaisella on osa aamupuurosta paidallaan. Ajattelen nopeasti: "Niin, mutta nuo eivät ole lastensuojelussa." Kotimatkalla soimaan jo itseäni siitä, että taas meni yksi aamu päin helvettiä, olipa kivaa taas, etenkin lapsilla.
Alan miettiä kaikkia niitä kertoja, joilla minua on katsottu "sillä silmällä", sanottu jotakin, jonka rivien välissä piilee sanoma "sä et nyt ole ihan ookoo vanhempi". Minulle on sanottu suoraan, ei näin, ei noin, tuohan on aivan väärin. Kauhukseni huomaan, että minusta on hyvää vauhtia tulossa se, miksi minua on koko ajan väitetty:
Onko lapsille tarpeeksi aikaa?
- Ei ole! Kaikki aika menee nykyään siihen, että ajattelen, voinko tehdä jonkin asian lasten kanssa vai en, koska en ole varma onko se oikein vai väärin.
Onko lapsille asetettu rajat?
- En minä vaan tiedä. Jos minä komennan, niin onko se sitten uhkaamista taikka kiristystä? Jos minä en komenna niin rajoja ei ole. Kultaisella keskitiellä en uskalla korotella ääntäni, mutta silloin lapset eivät kuuntele. Ja sitten minulla ei ole auktoriteettia. Jäähylle laittaminen on vapaudenriistoa. Ja niin edelleen. Joten en minä tiedä. Ainakaan enää.
Onko lapsilla rytmi?
- En minä tiedä. Kukaan ei selittänyt koskaan, millainen sen tulisi olla. Ennen oli aamupala, lounas, päivällinen, iltapala, siinä välissä söivät, kun oli nälkä. Mutta sittemmin olen joutunut kyttäämään kelloa, koska lasten omasta halusta huolimatta pitäisi olla ateriat kellon mukaan tasan eikä melkein. Aikojen noudattamisesta on tullut ydinsotia keittiössä, sillä lapsia on vaikea pakottaa syömään, ellei ole nälkä.
Rytmiin kuuluu uni. Meillä nukutaan yöllä. Koulu valittaa koko ajan, että poika on väsynyt... siitäkin tulee paniikki. Mitä minä nyt teen? Univaikeuksia? Äitinä pitäisi olla kaikkivoipa, ja saada lapsi nukkumaan hyvin, on osoitettu, että vika on minussa. Ja opettaja on sanonut, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Että minun tulee laittaa hänet tuntia aiemmin nukkumaan. Siis puoli kahdeksalta. Yhdeksänvuotias. Mutta kun poikaa ei nukuta ja hän nukahtaa vasta yhdeksältä. Niin minä olen jälleen kerran huono äiti.
Joinakin päivinä on vaan ihan kauhean huono päivä. Minullakin. Joskus. Alennun lapsen tasolle ja riitelen. En jaksa pestä pyykkiä tai tehdä perunamuusia perunoista ja teen sen sitten jauheesta. Kukaan ei tiedä tästä, ainakaan lastensuojelussa, mutta minun pitää hävittää pakkaukset saman tien. Jos joku tulee ja näkee. Naapuriin tilataan melkein joka ilta pizzaa. He istuvat iltaa takapihalla usein viikonloppuisin. Minutkin on sinne kutsuttu, mutta joudun aina keksimään tekosyitä. En minä voi sinne mennä! Jos joku kuulee siitä. Kateudesta vihreänä tuijotan ikkunasta ja katselen naapuriin, jossa syödään ja juodaan, lapset leikkivät iloisina. Kukaan ei riehu eikä örvellä, Mölkkyä pelaavat. Ihan normaalia. Niille, joilla ei ole lastensuojeluasiakkuutta. Jos minä haluan ostaa kaksi saunakaljaa, minä ajan autolla seuraavaan kylään. Siellä minua ei tunneta, ja riski leimautua alkoholistiksi pienenee huomattavasti.
Illalla makaan sängyssä pimeässä silmät auki ja mietin. Minusta ei taida olla mihinkään. Ajattelen vain, ja jokainen ajatus on huono. Oli minulla ennen hyviäkin ajatuksia, mutta ne eivät ole enää valikossa mukana. Pitää osoittaa, näyttää, varmentaa, todistaa, että olen tarpeeksi hyvä olemaan vanhempi. Se pitää osoittaa sosiaalitoimelle. Yhteiskunnalle. Pitää, vaikka tiedän, että ei minun pidä. Kumminkin, niin on viisainta, koskaan ei voi olla varma. Ei vara venettä kaada."
Syytösstrategia
Kun lukee pohdinnan edellä, tulee mieleen kysymys, miten hitossa ihmisestä saadaan moinen stressipallo? Miksi ihminen ei sitten vain tee kuten sieltä sossusta ehdotellaan niin, että sossut pääsevät toteamaan kaiken olevan kunnossa ja lopettamaan asiakkuuden? Siksi, että ihminen ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Huomauttelua siitä, mikä on mukamas huonosti tulee kiitettävästi, mutta neuvontaa siitä, miten asioiden tulisi muuttua, ei tule ollenkaan. Perheen jättäminen epätietoisuuden tilaan on yksi tapa syyttää perhettä, se on eräs syytösstrategian keinoista.
Kyseisen strategian esitti Bo Edvardsson (University of Örebro, School of Law, Psychology and Social Work 2009). Syytösstrategia tarkoittaa sitä, että sosiaaliviranomainen ei ole sinua kohtaan objektiivinen. Päin vastoin hän käyttää tiettyjä menetelmiä (keksittyjä huolia, normaalien asioiden epänormalisointia, vanhemmuuden kyseenalaistamista, olemattomien syy-yhteyksien kehittelyä, negatiivisen palautteen antamista, perheen mielipiteen vähättelyä, totuuksien vääristelyä jne ) osoittaakseen olevansa itse oikeassa.
Yhdistän tähän ajatukseen myös Jukka Kumpuvuoren tutkielman perusoikeuksien rajoittamisesta kehitysvammapalveluiden toteuttamisessa (Vike, julkaisusarja nro 3). Tutkielmassa mainitaan, että “Sanismi johtaa pretekstuaalisuuteen”. Se tarkoittaa, että epäluulo vammaisia kohtaan on integroitunut yhteiskuntaan niin syvälle, että perustuslain vastaisia pakkotoimia perustellaan perustuslain vastaisesti. Kukaan ei kyseenalaista esimerkiksi kehitysvammaisen sitomista, koska hän laulaa liian lujaa ja siten häiritsee laitoksen henkilökuntaa. Sana “etu” on saanut vääristyneen merkityksen, henkilön “etua” käytetään häntä itseään vastaan (vammainen sidotaan, koska hän on levoton). Väärästä toiminnasta on tullut yleinen tapa, joka yleisesti hyväksytään.
Näin on myös lastensuojelussa. Kun Edvarsson puhuu syytösstrategioista, minä uskon, että osa sosiaaliviranomaisista käyttää niitä paitsi tahallaan, myös tajuamattaan. Ne ovat tulleet tavaksi, integroituneet lastensuojelun käytäntöön, eikä niitä ymmärretä kyseenalaistaa.
RSS Feed
