Kuvakaappaus: dramakidsfranchise.com -No se auko päätä ja vittuili, mulla palo käämi ja kävin päälle.
Näin ei kerro vain joku vaan aika moni, kun selvitellään koulukiusaamistapauksia.
Väkivaltaan on ehdoton nollatoleranssi. Ketään ei saa lyödä, vaikka kuinka vittuiltaisiin. Lyöjä ansaitsee aina rangaistuksensa. Kerron tämän heti, jotta kukaan ei lukiessaan tätä blogia ajattelisi hetkeäkään, että oikeuttaisin senkan ottamisen nenästä missään muodossa tai tapauksessa.
Mutta asiaan: koulukiusaamisen ehkä raakalaismaisin oire on toisen lyöminen. Ja se näkyy, se kuuluu, se kauhistuttaa. Mutta se, mistä se johtuu, jää usein selvittämättä.
Suurin osa kouluampujista on ollut koulukiusattuja. Jokaisessa palaverissa, jossa ikinä olen istunut tukihenkilönä tapauksessa, jossa on lyöty, on ollut taustalla suullinen ja pitkäaikainen suunsoitto.
Ihmiset ymmärtävät vain sen, minkä näkevät, eivät sitä, mitä he eivät näe.
Ja mitä he eivät näe on pinnan alla tapahtuva piilovittuilu. Se voi kestää vuosia. Se on vaivihkaista ja vaikeasti todennettavaa kiusaamista. Sen oireet ovat moninaiset ja usein sen sorttisia, että oireen hoito ja sanktiot kohdistetaan kiusattuun. Valitettavan usein suunsoittaja saa vastaanottaa anteeksipyynnön, saa sympatiat ja selviää rangaistuksetta.
Mitä se piilovittuilu oikein on?
Se on äänensävyjä. Kuvitelkaa, miten monella sävyllä sinun oma nimesi voidaan lausua. Kysyen, samalla haastaen, ivallisesti. Joku lausuu nimesi sävyllä, jonka sisältö tarkoittaa "no niin idiootti, vastaa jotain, ääliö, tiedät kyllä olevasi tyhmä, reagoi, reagoi, jos uskallat!" Lainausta ei koskaan sanota ääneen, se ilmenee äänen sävystä.
Kouluissa neuvotaan: kerro opettajalle!
Menetkö kertomaan opettajalle, että "toi sano mun nimeni"? Et mene. Ja senhän kiusaajat tietävät.
Se tapahtuu ruokajonossa. Kuiskaten: "läski", "paljonko aattelit syödä tänään?". Välitunnilla, kun välituntivalvoja on niin kaukana, ettei kuule, vaikka näkee.
Jos sattuu joutumaan asiasta puhutteluun, siitä selviää helposti väittämällä, ettei todellakaan ole aukonut päätään. Kuka sen kykenisi todistamaan? Ainoa todistaja on se kiusattu ja kukaan ei usko sitä, koska se on se, jolla hemot menevät. Ja kun ne menevät, kaikki muistavat vain sen reaktion, alkavat pitää vähän heiheinä ja "se nyt on semmoinen".
Joku porukasta voisi todistaa piilovittuilun, mutta eivät ne uskalla, koska ovat itsekkin syyllistyneet siihen. Joten, jos joku vasikoi, se kostautuu itselle.
Joten kiusaaja voi vain räpsytellä ripsiään opettajalle ja totisella naamalla sanoa, ettei ole yhtään haukkunut tai härnännyt. Ja lisätä vielä varmuuden vuoksi "mutta se itte kyllä on". Eikä se ole edes vale, koska kiusattu on aika ajoin kyllä haukkunut takaisin. Yleensä juuri ennen räjähtämistään, josta se hauskin show sitten yleensä alkaakin, Kerran se repi kirjat, kerran se heitti pulpetin nurin ja kerran se huusi kaikki tuntemansa kirosanat opelle. Ja se on hauskaa, niin helvetin hauskaa. Niin hauskaa, että se halutaan nähdä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun siitä ei jää edes kiinni, "meidän päällehän se käydä koittaa, joten meitä kohdellaan uhreina joka kerta ja se saa sen sanktion".
Mitä asialle sitten voidaan tehdä?
Kun kiusaamisesta koululle kerrotaan ja vaaditaan toimenpiteitä, ensimmäinen vastapallo on Kivakoulu. SItä vastaan on vaikea taistella väittäen, että se ei toimi. Saat eteesi barometrin, josta näkee, kuinka paljon kiusaaminen on mukamas vähentynyt Kivakoulun ansiosta.
Toinen vastapallo on se, että asiasta on puhuttu luokissa opettajien johdolla. Ja vanhempainillassa. Ja opettajia on ohjeistettu asiassa. Ihan hyvä, mutta se ei ole poistanut ongelmaa.
Kolmas vastapallo on terveyskysely, jossa kysytään myös kiusaamisesta. Se on luottamuksellinen ja siihen on helppo oppilaan vastata. Paitsi, että oppilaat vastaavat "kaikki ok", koska tietävät, mitä toisin vastaamisesta seuraa: huoli, koulupsykologi, moniammatillinen ryhmä, lastensuojelu ja jumalaton määrä lässytystä, mutta ei apua siihen, että se kiusaaminen loppuisi.
AIka moni isähahmo on todennut, että "väkivalta lopettaa vittuilun". Vanhemmista osa on niin kyllästynyt koulujen kyvyttömyyteen puuttua sanalliseen kiusaamiseen, että ei edes pidä turpaan lyömistä pahana asiana. "Loppuupa se suunsoitto ainakin".
Mutta se on paha asia. Se on paha asia, koska siinä käydään toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja se on rikos, se on pahoinpitely. Se on paha asia senkin vuoksi, että se on lapsella ja nuorella oire. Ja sen oireen syitä me emme poista, me rankaisemme oireesta.
Emme me voi ikuisuuksiin kääntää ongelmaa koteihinkaan, emme myöskään nettiin tai televisioon. Moni kiusaaja on hyvän kasvatuksen saanut. Olen nähnyt itkeviä äitejä, jotka eivät ole voineet käsittää, mitä he tekivät väärin? Eivät he mitään tehneet väärin, sillä eivät lapset ammenna kaikkea, mitä heille opettaa kotona. Valitettavasti asia on vaan niin. Eivät he myöskään ammenna käytöstään netistä, vaikka kaikenmaailman humputuksia seuraavatkin. Syyttely suuntaan, toiseen on vain vastuun siirtämistä itseltä pois.
On löydettävä keinoja. Nykyiset keinot eivät toimi, ne eivät ole riittäviä. Nyt on puhuttu jo tarpeeksi siitä, mistä kiusaaminen johtuu ja kenen se syy on. Lopetetaan se. Ja ryhdytään ideoimaan, soveltamaan ja toetuttamaan keinoja, joilla parantaa lastemme kouluturvallisuutta.
Jooko?
Alkuperäinen teksti Elena Uusitalon henkilökohtaisessa blogissa - Täällä.
Näin ei kerro vain joku vaan aika moni, kun selvitellään koulukiusaamistapauksia.
Väkivaltaan on ehdoton nollatoleranssi. Ketään ei saa lyödä, vaikka kuinka vittuiltaisiin. Lyöjä ansaitsee aina rangaistuksensa. Kerron tämän heti, jotta kukaan ei lukiessaan tätä blogia ajattelisi hetkeäkään, että oikeuttaisin senkan ottamisen nenästä missään muodossa tai tapauksessa.
Mutta asiaan: koulukiusaamisen ehkä raakalaismaisin oire on toisen lyöminen. Ja se näkyy, se kuuluu, se kauhistuttaa. Mutta se, mistä se johtuu, jää usein selvittämättä.
Suurin osa kouluampujista on ollut koulukiusattuja. Jokaisessa palaverissa, jossa ikinä olen istunut tukihenkilönä tapauksessa, jossa on lyöty, on ollut taustalla suullinen ja pitkäaikainen suunsoitto.
Ihmiset ymmärtävät vain sen, minkä näkevät, eivät sitä, mitä he eivät näe.
Ja mitä he eivät näe on pinnan alla tapahtuva piilovittuilu. Se voi kestää vuosia. Se on vaivihkaista ja vaikeasti todennettavaa kiusaamista. Sen oireet ovat moninaiset ja usein sen sorttisia, että oireen hoito ja sanktiot kohdistetaan kiusattuun. Valitettavan usein suunsoittaja saa vastaanottaa anteeksipyynnön, saa sympatiat ja selviää rangaistuksetta.
Mitä se piilovittuilu oikein on?
Se on äänensävyjä. Kuvitelkaa, miten monella sävyllä sinun oma nimesi voidaan lausua. Kysyen, samalla haastaen, ivallisesti. Joku lausuu nimesi sävyllä, jonka sisältö tarkoittaa "no niin idiootti, vastaa jotain, ääliö, tiedät kyllä olevasi tyhmä, reagoi, reagoi, jos uskallat!" Lainausta ei koskaan sanota ääneen, se ilmenee äänen sävystä.
Kouluissa neuvotaan: kerro opettajalle!
Menetkö kertomaan opettajalle, että "toi sano mun nimeni"? Et mene. Ja senhän kiusaajat tietävät.
Se tapahtuu ruokajonossa. Kuiskaten: "läski", "paljonko aattelit syödä tänään?". Välitunnilla, kun välituntivalvoja on niin kaukana, ettei kuule, vaikka näkee.
Jos sattuu joutumaan asiasta puhutteluun, siitä selviää helposti väittämällä, ettei todellakaan ole aukonut päätään. Kuka sen kykenisi todistamaan? Ainoa todistaja on se kiusattu ja kukaan ei usko sitä, koska se on se, jolla hemot menevät. Ja kun ne menevät, kaikki muistavat vain sen reaktion, alkavat pitää vähän heiheinä ja "se nyt on semmoinen".
Joku porukasta voisi todistaa piilovittuilun, mutta eivät ne uskalla, koska ovat itsekkin syyllistyneet siihen. Joten, jos joku vasikoi, se kostautuu itselle.
Joten kiusaaja voi vain räpsytellä ripsiään opettajalle ja totisella naamalla sanoa, ettei ole yhtään haukkunut tai härnännyt. Ja lisätä vielä varmuuden vuoksi "mutta se itte kyllä on". Eikä se ole edes vale, koska kiusattu on aika ajoin kyllä haukkunut takaisin. Yleensä juuri ennen räjähtämistään, josta se hauskin show sitten yleensä alkaakin, Kerran se repi kirjat, kerran se heitti pulpetin nurin ja kerran se huusi kaikki tuntemansa kirosanat opelle. Ja se on hauskaa, niin helvetin hauskaa. Niin hauskaa, että se halutaan nähdä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja kun siitä ei jää edes kiinni, "meidän päällehän se käydä koittaa, joten meitä kohdellaan uhreina joka kerta ja se saa sen sanktion".
Mitä asialle sitten voidaan tehdä?
Kun kiusaamisesta koululle kerrotaan ja vaaditaan toimenpiteitä, ensimmäinen vastapallo on Kivakoulu. SItä vastaan on vaikea taistella väittäen, että se ei toimi. Saat eteesi barometrin, josta näkee, kuinka paljon kiusaaminen on mukamas vähentynyt Kivakoulun ansiosta.
Toinen vastapallo on se, että asiasta on puhuttu luokissa opettajien johdolla. Ja vanhempainillassa. Ja opettajia on ohjeistettu asiassa. Ihan hyvä, mutta se ei ole poistanut ongelmaa.
Kolmas vastapallo on terveyskysely, jossa kysytään myös kiusaamisesta. Se on luottamuksellinen ja siihen on helppo oppilaan vastata. Paitsi, että oppilaat vastaavat "kaikki ok", koska tietävät, mitä toisin vastaamisesta seuraa: huoli, koulupsykologi, moniammatillinen ryhmä, lastensuojelu ja jumalaton määrä lässytystä, mutta ei apua siihen, että se kiusaaminen loppuisi.
AIka moni isähahmo on todennut, että "väkivalta lopettaa vittuilun". Vanhemmista osa on niin kyllästynyt koulujen kyvyttömyyteen puuttua sanalliseen kiusaamiseen, että ei edes pidä turpaan lyömistä pahana asiana. "Loppuupa se suunsoitto ainakin".
Mutta se on paha asia. Se on paha asia, koska siinä käydään toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja se on rikos, se on pahoinpitely. Se on paha asia senkin vuoksi, että se on lapsella ja nuorella oire. Ja sen oireen syitä me emme poista, me rankaisemme oireesta.
Emme me voi ikuisuuksiin kääntää ongelmaa koteihinkaan, emme myöskään nettiin tai televisioon. Moni kiusaaja on hyvän kasvatuksen saanut. Olen nähnyt itkeviä äitejä, jotka eivät ole voineet käsittää, mitä he tekivät väärin? Eivät he mitään tehneet väärin, sillä eivät lapset ammenna kaikkea, mitä heille opettaa kotona. Valitettavasti asia on vaan niin. Eivät he myöskään ammenna käytöstään netistä, vaikka kaikenmaailman humputuksia seuraavatkin. Syyttely suuntaan, toiseen on vain vastuun siirtämistä itseltä pois.
On löydettävä keinoja. Nykyiset keinot eivät toimi, ne eivät ole riittäviä. Nyt on puhuttu jo tarpeeksi siitä, mistä kiusaaminen johtuu ja kenen se syy on. Lopetetaan se. Ja ryhdytään ideoimaan, soveltamaan ja toetuttamaan keinoja, joilla parantaa lastemme kouluturvallisuutta.
Jooko?
Alkuperäinen teksti Elena Uusitalon henkilökohtaisessa blogissa - Täällä.
RSS Feed
