Monelle sana kiintymyssuhde on vain psykologista diibadaabaa, moni taas ei tunnista termiä. Moni saa hermoromahduksen: “taas yksi keino puuttua meidän elämään!” Kiintymyssuhteesta ei kukaan tule neuvolassa kertomaan. Kiintymyssuhde on termi, joka piileskelee salaisissa kansioissa, eikä sitä lastensuojelun kentällä välttämättä edes ymmärretä. Sitä sivutaan sanoilla katsekontakti, vuorovaikutus tai riittämätön vanhemmuus. Mutta mikä kummajainen tämä kiintymyssuhde sitten on?
Mitä lapsi tarvitsee? Ruokaa, huolenpitoa, turvaa, rakkautta, suojaa. Listaa voisi jatkaa pitkälle, sillä lapsilla on monenlaisia tarpeita ja lisäksi on monenlaisia lapsia, joten on huomioitava myös lapsen yksilölliset tarpeet. Lyhyesti voisi sanoa, että kun lapsi on varma, että hänen tarpeisiinsa vastataan, syntyy tästä turvallisuuden tunteesta terve kiintymyksen suhde lapsen ja hänen hoitajansa välille.
Kiintymyssuhde perustuu vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta on lapsen suojaaminen, mikä tarkoittaa lapsen fyysisen ja psyykkisen kehittymisen suojaamista. Raskaana oleva äiti lopettaa tupakoinnin ja lapsen isä ei kuuntele autostereoitaan nupit kaakossa, kun lapsi on kyydissä. Nämäkin asiat ovat lapsen suojaamista eli huomioimista. Vuorovaikutus on myös tarpeiden tyydyttämistä: lapselle annetaan mm.ruokaa, lepoa ja hänen hygieniastaan huolehditaan, mutta tarpeiden tyydyttäminen on muutakin. Se on tunteisiin vastaamista. Ei ole yhdentekevää, miten lapsi pestään, ruokitaan taikka laitetaan yöunille. Mekaaninen suorittaminen ei riitä, eikä lapsen kanssa kommunikointikaan riitä, ellei lasta ymmärretä tai haluta ymmärtää.
Vuorovaikutuksen ydin on siinä, että aikuinen kykenee kuuntelemaan ja ymmärtämään, mikä on lapsen näkökulma asiassa. Tämä ei tarkoita periksi antamista vaan lapsen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Lapsella tulee saada olla oikeus vaikuttaa omaan elämäänsä. Lapsi voi esim.pelätä pimeää. Aikuinen sytyttää lapsen huoneeseen yövalon ja rauhoittaa lasta nukahtamaan. Tällä tavalla aikuinen myös tukee lapsen kehitystä. Aikuinen "lukee" lasta (ahaa, häntä pelottaa) ja opastaa sekä tukee lasta (asetan yövalon ja kerron, ettei niitä luurankoja siellä sängyn alla ole olemassa sekä jään hetkeksi, että hän nukahtaa). Jos lapsi rauhoittuu yöunilleen esimerkissämme, hän saattaa pelätä silti pimeää vielä vuoden. Tämä vaatii aikuiselta ymmärrystä. Eihän ensiaskeleensa juuri ottanut taaperokaan huomenna juokse maratonia. Kuuluisat vanhan ajan "siperia opettaa", "pitäis osata jo", “pitäs tuon ikäisen tajuta jo” ovat tyhjiä ja turhia moitteita. Elämä ei ole mikään kilpailu, jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan.
Lapsilla on eräänlainen korjausmekanismi itsessään. Ellei olisi, me aikuiset tuhoaisimme kaikki omien lastemme psyyken nanosekunneissa. Kun puhutaan terveestä kiintymyssuhteesta, ei tarkoiteta täydellistä aikuista ja lasta. Jokainen mokaa joskus. Kiintymyssuhteen kannalta tärkeää on, että aikuisen ja lapsen välille syntyy luottamus siten, että lapsi kykenee pitkässä juoksussa tuntemaan olevansa hyväksytty sellaisena kuin hän on. Ettei lasta alisteta, ettei hänen tarvitse ajatella olevansa huono tai riittämätön vaan hän voi negatiivisessakin tunteenpurkauksessa turvautua aikuiseen ja saada ymmärrystä.
Jos aikuisella on esimerkiksi päihde - tai mielenterveysongelma, saattaa aikuinen olla lapsen tarpeisiin reagoimaton. Tällaisessa tilanteessa lapsen tarpeisiin ei myöskään vastata. Aikuinen ei havaitse lapsen tunnetiloja, saati ymmärrä niitä. Aikuinen saattaa menettää malttinsa, hän ei jaksa odottaa lapsen "tajuamista", hän saattaa huutaa tai moittia lasta tai pahimmassa tapauksessa käydä lapseen käsiksi. Tällöin lapsi ei hae aktiivisesti tukea aikuiselta oman käytöksensä sääntelyn vaan vastaa siitä sääntelystä yksin. Tämä saattaa ilmetä yhtä lailla syrjään vetäytymisenä ja apatiana kuin yltiöpäisenä koheltamisenakin.
Monesti on paljon puhetta varhaisesta kiintymyssuhteen häiriöstä ja silloin puhutaan äidin ja vauvan välisestä vuorovaikutuksesta. Kiintymyssuhteen häiriö huomataan kuitenkin usein vasta myöhemmällä iällä, sen oirehditaan voidaan kiinnittää huomiota vaikkapa päiväkodissa tai esikoulussa. Usein huomataan, että vanhemmat itse kokevat lapsen hankalaksi tai tottelemattomaksi. "Olemme kieltäneet" vanhemmat sanovat, “ja antaneet rangaistuksia tottelemattomuudesta”. Peruskauraa ihan jokaiselle vanhemmalle. Ero peruskauraporukkaan on lapsen ymmärryskyvyn ymmärtämisessä ja siinä, osaako aikuinen suhteuttaa lapsen tekemän “rikoksen ja rangaistuksen”. Jos aikuinen kokee vauvan kiukuttelevan tahallaan tai ottaa kaksi vuotiaan ulottuvilta pois kaiken, koska “se rikkoo kaiken”, voidaan jo kyseenalaistaa suhteellisuuden mielekkyys. Lapsen kehityksen kannalta lasta olisi suotavaa kannustaa autonomiaan, esimerkiksi ruokapöydässä. "Älä sotke!!!" ja "Otahan lusikka ettei mene kaikki lattialle, katsos näin, nam nam" ovat täysin eri tavalla virittäytynyttä imperatiivia, jos kyseessä on puolitoistavuotias lapsi. “Tuon ikäisen pitäis jo osata” taas ei kuulu pienen lapsen kasvatusrepertuaariin lainkaan.
Lapsi leikkii usein aikuisesta tylsiä leikkejä. Kaikki lapsen omatoimisuus on yhtä kuin kehitystä. Lapsen itsetunto kehittyy, kun hän saa positiivista palautetta. Kuuden palan muistipeli on ehkä aikuiselle tappavan tylsä asia, mutta lapselle tuiki tärkeää on saada kuulla kymmeneen kertaan, kuinka hienosti hän osaa pelata sen sijaan että aikuinen kuittaisi "mä en jaksa" tai "tehään jotain järkevämpää". Joskus lapsi yrittää itselleen vielä liian haastavaa tehtävää, jolloin aikuisen tulisi rohkaista yrittämisessä sen sijaan, että toteaisi "sä et osaa tätä kumminkaan". Kaikki tämä on myös vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lapseen. Tapa, jolla aikuinen lapsen tekemisiin suhtautuu on lapsen peili, josta hän omaa hyväksyntäänsä peilaa. Turvallisuuden tunne siitä, että on hyvä ja ansaitseekin olla, syntyy tähän peiliin katsomalla.
Turvaton lapsi kieltää itseltään oikeuden saada vuorovaikutusta. Hän kokee, ettei ole sen arvoinen, tarpeeksi hyvä. Reaktiot ovat moninaiset. Yllättävää kyllä, lapsi ei läheskään aina ole apaattinen tai syrjäytyneen oloinen vaan reagoikin täysin päin vastoin. Jos lapsi on oppinut säätelemään kielteiset tunteensa ( nehän ovat aiheuttaneet aina aikuisessa vain negatiivisen reaktion, huutoa, rangaistuksia tai jopa lyömistä), lapsi pyrkiikin olemaan positiivinen ja reipas aina ja kaikkialla. Vain reippaana ja iloisena, helppona siis, lapsi on saanut hyväksyntää, mitä kovasti kaipaa. Joten hän käyttää reippauden keinoa myös päiväkodissa tai koulussa. "Ongelmaa ei ole" sanovat aikuiset, mutta lapsi on ehkä sisimmältään hyvinkin rikkinäinen.
Lastensuojelun kannalta olisi tärkeää tunnistaa tällaisetkin lapset. He kehittyvät tilanteissa, joissa vanhempi on lapselle peräti vaarallinen. Puhutaan pseudopositiivisesta lapsesta, joka on miellyttävä ja helppo, vaikka voisi kuvitella toisin. Mutta, koska lapsi on oppinut, ettei hän voi turvautua aikuiseen vaan hänen on käsiteltävä negatiiviset tunteensa yksin, hän voi paitsi vetäytyä aikuisen seurasta, myös hakeutua kenen tahansa aikuisen seuraan valikoimattomasti ja ujostelematta. Usein, jos lapsi on täysin kiinnittymätön, eli hänellä ei ole kiintymyssuhdetta ollenkaan, hän onkin vetäytyvä ja apaattinen. Kiinnittymätön lapsi voi olla kuitenkin myös "kaikkien kaveri" ja hakeutua vieraidenkin syliin, kysyä postinjakajalta "oletko sinä minun äitini?". Lapsi rikkoo nk. sosiaalisia rajoja tuntemattomien ihmisten kanssa saadakseen jostakin kaipaamaansa turvaa.
Kiintymyssuhde voi olla myös ristiriitainen, jolloin lapsi kehittää erilaisia keinoja saadakseen huomiota. Huomionhakuisuus voi olla positiivista tai negatiivista. Lapsi saattaa riehua ja kiukutella tiettyyn pisteeseen asti, ja saatuaan aikuisen huomion heittäytyä alahuuli rullalla syliin. Tämän hän tekee siksi, ettei kielteisellä tavalla saatu huomio menisi sen rajan ylitse, jossa aikuinen hermostuu liikaa ja lasta ei enää huolita syliin vaan hänet laitetaan esim. jäähylle, käsittelemään sisäiset ristiriitansa yksin: "istu siellä ja mieti teemisisäs!". Lapselle tällaisten miettimishetkien ainoa saldo on turvattomuuden tunne. Lapsi ei kykene, etenkään jo vaurioituut lapsi, ymmärtämään saati käsittelemään "tekemisisään" tai niiden syitä. Eihän aikuinen ole koskaan auttanut häntä ymmärtämään! Kaikki lapset toki kiukuttelevat ja tulevat sen jälkeen syliin, ero kiintymyssuhdehäiriöön onkin siinä, kuinka aikuinen suhtautuu lapsille varsin normaaleihin sattumuksiin ja vahinkoihin . Saako lapsi hyväksynnän, vaikka käyttäytyi kaupassa huonosti? Vaikka ei syönytkään lautasta tyhjäksi? Vaikka ei ehtinytkään vessaan asti vaan lirahti osa housuun? Vai joutuuko lapsi "vastaamaan teoistaan"? Pidetäänkö lasta minikokoisena aikuisena, jolla on aikuisen ymmärrys?
Jotta voitasiin tunnistaa ja erottaa kiintymyssuhteiden häiriöt normaalin lapsiarjen uhmista ja kiukunpuuskista, olisi tärkeätä tunnistaa kiintymyssuhteen vaurioitumisen oireilu ja perheet, joissa vanhemmuus on esim.patologista. Patologinen vanhemmuus tarkoittaa laiminlyöntiä joko fyysisesti, psyykisesti tai molempia. Lasta voidaan pahoinpidellä tai häntä vähätellään, uhkaillaan, nimitellään, nöyryytetään julkisesti tai rangaistaan suhteettomasti. Lapsi voi olla alati väheksynnän kohteena ja häntä saatetaan pelotella: "jos kerrot tästä kenellekkään, niin..." Lapsen on luovuttava omista tarpeistaan ja kannettava vastuu "kulisseista", joten lapsi hautaa kielletyt tunteensa, jotka ajan oloon tietekin purkautuvat erilaisina käytösmalleina (joita kotoisammin kutsumme häiriöiksi). Edellä mainitun yltiöreippauden lisäksi lapsi saattaa selviytyä lapsuudestaan, mutta ajautua myöhemmin porukoihin (hyväksyntää hakemaan) tai käyttäytyä agressiivisesti (hyökkäys lienee paras puolustus) tai ajautua päihdekäyttäjäksi (kemiallinen hyvän olon tunne korvaa kielletyn tarpeen).
On muistettava, että myös kaltoinkohdeltu lapsi hakeutuu kaltoinkin kohtelevan aikuisen luokse toiveissaan jonkilainen turva, jonkinlainen "saaminen", joka lapselle kuuluisi. Miksi näin on? Siksi, koska lapsella ei juuri ole vaihtoehtoja. On lapsen luontainen, biologinenkin ominaisuus pyrkiä kiinnittymään edes johonkin, pieneen inhimillisyyteenkin, joka voi hyvänä päivänä löytyä psykoottisestakin tai vaikeasti päihderiippuvaisestakin aikuisesta. Ja mitä muutakaan lapsi voi tehdä tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei ole?
"Kyvyttömyys asettaa lapsen edut omien tarpeiden edelle on näkyvä piirre lastensuojelun toimenpiteitä tarvitsevissa perheissä". ( Kalland 2001) Sanoisin, että yhtä lailla, jos ajatellaan lapsen etua, löytyy ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa kiintymyssuhteen häiriötilaa, sen oireita saati siihen johtaneita syitä. Lapsi ja perhe saatetaan sitouttaa monenlaisiin tukitoimiin, joista yksikään ei liippaa edes läheltä varsinaista ongelmaa. Ja tämä itsessään on ongelma, johon tulisi puuttua.
(Lähteet: Lastensuojelu tänään, Puonti, Saarnio, Hujala. M.Kalland: Vauvan ja lapsen kehityksellisten tarpeiden huomioiminen lastensuojelussa. T.Saarnio: Perhetyö lastensuojelussa)
Uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja
☞ Varhaiskasvatuksen laatu hallituksen uudistuksen jälkeen
☞ Äärioikeistolaisen huostaanottotehtailun on loputtava – Fasismi alas!
☞ Lastensuojelun toimintakykymittari- uusi riskiseula?
☞ Sosiaalityön ja elämänhallinnan "uusi ihminen"
☞ Vaiettu kampanja laitoshoidon vaaroista
☞ Suomen lastensuojelu jälleen Astahovin syynissä
☞ Valtiollisesta rasismista
☞ Asianajaja Jean Boldt
☞ Sosiaalihuollon tiedonhallinta-uudistus rapauttaa asiakkaiden oikeusturvaa?
Mitä lapsi tarvitsee? Ruokaa, huolenpitoa, turvaa, rakkautta, suojaa. Listaa voisi jatkaa pitkälle, sillä lapsilla on monenlaisia tarpeita ja lisäksi on monenlaisia lapsia, joten on huomioitava myös lapsen yksilölliset tarpeet. Lyhyesti voisi sanoa, että kun lapsi on varma, että hänen tarpeisiinsa vastataan, syntyy tästä turvallisuuden tunteesta terve kiintymyksen suhde lapsen ja hänen hoitajansa välille.
Kiintymyssuhde perustuu vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta on lapsen suojaaminen, mikä tarkoittaa lapsen fyysisen ja psyykkisen kehittymisen suojaamista. Raskaana oleva äiti lopettaa tupakoinnin ja lapsen isä ei kuuntele autostereoitaan nupit kaakossa, kun lapsi on kyydissä. Nämäkin asiat ovat lapsen suojaamista eli huomioimista. Vuorovaikutus on myös tarpeiden tyydyttämistä: lapselle annetaan mm.ruokaa, lepoa ja hänen hygieniastaan huolehditaan, mutta tarpeiden tyydyttäminen on muutakin. Se on tunteisiin vastaamista. Ei ole yhdentekevää, miten lapsi pestään, ruokitaan taikka laitetaan yöunille. Mekaaninen suorittaminen ei riitä, eikä lapsen kanssa kommunikointikaan riitä, ellei lasta ymmärretä tai haluta ymmärtää.
Vuorovaikutuksen ydin on siinä, että aikuinen kykenee kuuntelemaan ja ymmärtämään, mikä on lapsen näkökulma asiassa. Tämä ei tarkoita periksi antamista vaan lapsen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Lapsella tulee saada olla oikeus vaikuttaa omaan elämäänsä. Lapsi voi esim.pelätä pimeää. Aikuinen sytyttää lapsen huoneeseen yövalon ja rauhoittaa lasta nukahtamaan. Tällä tavalla aikuinen myös tukee lapsen kehitystä. Aikuinen "lukee" lasta (ahaa, häntä pelottaa) ja opastaa sekä tukee lasta (asetan yövalon ja kerron, ettei niitä luurankoja siellä sängyn alla ole olemassa sekä jään hetkeksi, että hän nukahtaa). Jos lapsi rauhoittuu yöunilleen esimerkissämme, hän saattaa pelätä silti pimeää vielä vuoden. Tämä vaatii aikuiselta ymmärrystä. Eihän ensiaskeleensa juuri ottanut taaperokaan huomenna juokse maratonia. Kuuluisat vanhan ajan "siperia opettaa", "pitäis osata jo", “pitäs tuon ikäisen tajuta jo” ovat tyhjiä ja turhia moitteita. Elämä ei ole mikään kilpailu, jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan.
Lapsilla on eräänlainen korjausmekanismi itsessään. Ellei olisi, me aikuiset tuhoaisimme kaikki omien lastemme psyyken nanosekunneissa. Kun puhutaan terveestä kiintymyssuhteesta, ei tarkoiteta täydellistä aikuista ja lasta. Jokainen mokaa joskus. Kiintymyssuhteen kannalta tärkeää on, että aikuisen ja lapsen välille syntyy luottamus siten, että lapsi kykenee pitkässä juoksussa tuntemaan olevansa hyväksytty sellaisena kuin hän on. Ettei lasta alisteta, ettei hänen tarvitse ajatella olevansa huono tai riittämätön vaan hän voi negatiivisessakin tunteenpurkauksessa turvautua aikuiseen ja saada ymmärrystä.
Jos aikuisella on esimerkiksi päihde - tai mielenterveysongelma, saattaa aikuinen olla lapsen tarpeisiin reagoimaton. Tällaisessa tilanteessa lapsen tarpeisiin ei myöskään vastata. Aikuinen ei havaitse lapsen tunnetiloja, saati ymmärrä niitä. Aikuinen saattaa menettää malttinsa, hän ei jaksa odottaa lapsen "tajuamista", hän saattaa huutaa tai moittia lasta tai pahimmassa tapauksessa käydä lapseen käsiksi. Tällöin lapsi ei hae aktiivisesti tukea aikuiselta oman käytöksensä sääntelyn vaan vastaa siitä sääntelystä yksin. Tämä saattaa ilmetä yhtä lailla syrjään vetäytymisenä ja apatiana kuin yltiöpäisenä koheltamisenakin.
Monesti on paljon puhetta varhaisesta kiintymyssuhteen häiriöstä ja silloin puhutaan äidin ja vauvan välisestä vuorovaikutuksesta. Kiintymyssuhteen häiriö huomataan kuitenkin usein vasta myöhemmällä iällä, sen oirehditaan voidaan kiinnittää huomiota vaikkapa päiväkodissa tai esikoulussa. Usein huomataan, että vanhemmat itse kokevat lapsen hankalaksi tai tottelemattomaksi. "Olemme kieltäneet" vanhemmat sanovat, “ja antaneet rangaistuksia tottelemattomuudesta”. Peruskauraa ihan jokaiselle vanhemmalle. Ero peruskauraporukkaan on lapsen ymmärryskyvyn ymmärtämisessä ja siinä, osaako aikuinen suhteuttaa lapsen tekemän “rikoksen ja rangaistuksen”. Jos aikuinen kokee vauvan kiukuttelevan tahallaan tai ottaa kaksi vuotiaan ulottuvilta pois kaiken, koska “se rikkoo kaiken”, voidaan jo kyseenalaistaa suhteellisuuden mielekkyys. Lapsen kehityksen kannalta lasta olisi suotavaa kannustaa autonomiaan, esimerkiksi ruokapöydässä. "Älä sotke!!!" ja "Otahan lusikka ettei mene kaikki lattialle, katsos näin, nam nam" ovat täysin eri tavalla virittäytynyttä imperatiivia, jos kyseessä on puolitoistavuotias lapsi. “Tuon ikäisen pitäis jo osata” taas ei kuulu pienen lapsen kasvatusrepertuaariin lainkaan.
Lapsi leikkii usein aikuisesta tylsiä leikkejä. Kaikki lapsen omatoimisuus on yhtä kuin kehitystä. Lapsen itsetunto kehittyy, kun hän saa positiivista palautetta. Kuuden palan muistipeli on ehkä aikuiselle tappavan tylsä asia, mutta lapselle tuiki tärkeää on saada kuulla kymmeneen kertaan, kuinka hienosti hän osaa pelata sen sijaan että aikuinen kuittaisi "mä en jaksa" tai "tehään jotain järkevämpää". Joskus lapsi yrittää itselleen vielä liian haastavaa tehtävää, jolloin aikuisen tulisi rohkaista yrittämisessä sen sijaan, että toteaisi "sä et osaa tätä kumminkaan". Kaikki tämä on myös vuorovaikutusta, joka vaikuttaa lapseen. Tapa, jolla aikuinen lapsen tekemisiin suhtautuu on lapsen peili, josta hän omaa hyväksyntäänsä peilaa. Turvallisuuden tunne siitä, että on hyvä ja ansaitseekin olla, syntyy tähän peiliin katsomalla.
Turvaton lapsi kieltää itseltään oikeuden saada vuorovaikutusta. Hän kokee, ettei ole sen arvoinen, tarpeeksi hyvä. Reaktiot ovat moninaiset. Yllättävää kyllä, lapsi ei läheskään aina ole apaattinen tai syrjäytyneen oloinen vaan reagoikin täysin päin vastoin. Jos lapsi on oppinut säätelemään kielteiset tunteensa ( nehän ovat aiheuttaneet aina aikuisessa vain negatiivisen reaktion, huutoa, rangaistuksia tai jopa lyömistä), lapsi pyrkiikin olemaan positiivinen ja reipas aina ja kaikkialla. Vain reippaana ja iloisena, helppona siis, lapsi on saanut hyväksyntää, mitä kovasti kaipaa. Joten hän käyttää reippauden keinoa myös päiväkodissa tai koulussa. "Ongelmaa ei ole" sanovat aikuiset, mutta lapsi on ehkä sisimmältään hyvinkin rikkinäinen.
Lastensuojelun kannalta olisi tärkeää tunnistaa tällaisetkin lapset. He kehittyvät tilanteissa, joissa vanhempi on lapselle peräti vaarallinen. Puhutaan pseudopositiivisesta lapsesta, joka on miellyttävä ja helppo, vaikka voisi kuvitella toisin. Mutta, koska lapsi on oppinut, ettei hän voi turvautua aikuiseen vaan hänen on käsiteltävä negatiiviset tunteensa yksin, hän voi paitsi vetäytyä aikuisen seurasta, myös hakeutua kenen tahansa aikuisen seuraan valikoimattomasti ja ujostelematta. Usein, jos lapsi on täysin kiinnittymätön, eli hänellä ei ole kiintymyssuhdetta ollenkaan, hän onkin vetäytyvä ja apaattinen. Kiinnittymätön lapsi voi olla kuitenkin myös "kaikkien kaveri" ja hakeutua vieraidenkin syliin, kysyä postinjakajalta "oletko sinä minun äitini?". Lapsi rikkoo nk. sosiaalisia rajoja tuntemattomien ihmisten kanssa saadakseen jostakin kaipaamaansa turvaa.
Kiintymyssuhde voi olla myös ristiriitainen, jolloin lapsi kehittää erilaisia keinoja saadakseen huomiota. Huomionhakuisuus voi olla positiivista tai negatiivista. Lapsi saattaa riehua ja kiukutella tiettyyn pisteeseen asti, ja saatuaan aikuisen huomion heittäytyä alahuuli rullalla syliin. Tämän hän tekee siksi, ettei kielteisellä tavalla saatu huomio menisi sen rajan ylitse, jossa aikuinen hermostuu liikaa ja lasta ei enää huolita syliin vaan hänet laitetaan esim. jäähylle, käsittelemään sisäiset ristiriitansa yksin: "istu siellä ja mieti teemisisäs!". Lapselle tällaisten miettimishetkien ainoa saldo on turvattomuuden tunne. Lapsi ei kykene, etenkään jo vaurioituut lapsi, ymmärtämään saati käsittelemään "tekemisisään" tai niiden syitä. Eihän aikuinen ole koskaan auttanut häntä ymmärtämään! Kaikki lapset toki kiukuttelevat ja tulevat sen jälkeen syliin, ero kiintymyssuhdehäiriöön onkin siinä, kuinka aikuinen suhtautuu lapsille varsin normaaleihin sattumuksiin ja vahinkoihin . Saako lapsi hyväksynnän, vaikka käyttäytyi kaupassa huonosti? Vaikka ei syönytkään lautasta tyhjäksi? Vaikka ei ehtinytkään vessaan asti vaan lirahti osa housuun? Vai joutuuko lapsi "vastaamaan teoistaan"? Pidetäänkö lasta minikokoisena aikuisena, jolla on aikuisen ymmärrys?
Jotta voitasiin tunnistaa ja erottaa kiintymyssuhteiden häiriöt normaalin lapsiarjen uhmista ja kiukunpuuskista, olisi tärkeätä tunnistaa kiintymyssuhteen vaurioitumisen oireilu ja perheet, joissa vanhemmuus on esim.patologista. Patologinen vanhemmuus tarkoittaa laiminlyöntiä joko fyysisesti, psyykisesti tai molempia. Lasta voidaan pahoinpidellä tai häntä vähätellään, uhkaillaan, nimitellään, nöyryytetään julkisesti tai rangaistaan suhteettomasti. Lapsi voi olla alati väheksynnän kohteena ja häntä saatetaan pelotella: "jos kerrot tästä kenellekkään, niin..." Lapsen on luovuttava omista tarpeistaan ja kannettava vastuu "kulisseista", joten lapsi hautaa kielletyt tunteensa, jotka ajan oloon tietekin purkautuvat erilaisina käytösmalleina (joita kotoisammin kutsumme häiriöiksi). Edellä mainitun yltiöreippauden lisäksi lapsi saattaa selviytyä lapsuudestaan, mutta ajautua myöhemmin porukoihin (hyväksyntää hakemaan) tai käyttäytyä agressiivisesti (hyökkäys lienee paras puolustus) tai ajautua päihdekäyttäjäksi (kemiallinen hyvän olon tunne korvaa kielletyn tarpeen).
On muistettava, että myös kaltoinkohdeltu lapsi hakeutuu kaltoinkin kohtelevan aikuisen luokse toiveissaan jonkilainen turva, jonkinlainen "saaminen", joka lapselle kuuluisi. Miksi näin on? Siksi, koska lapsella ei juuri ole vaihtoehtoja. On lapsen luontainen, biologinenkin ominaisuus pyrkiä kiinnittymään edes johonkin, pieneen inhimillisyyteenkin, joka voi hyvänä päivänä löytyä psykoottisestakin tai vaikeasti päihderiippuvaisestakin aikuisesta. Ja mitä muutakaan lapsi voi tehdä tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei ole?
"Kyvyttömyys asettaa lapsen edut omien tarpeiden edelle on näkyvä piirre lastensuojelun toimenpiteitä tarvitsevissa perheissä". ( Kalland 2001) Sanoisin, että yhtä lailla, jos ajatellaan lapsen etua, löytyy ammattilaisia, jotka eivät osaa tunnistaa kiintymyssuhteen häiriötilaa, sen oireita saati siihen johtaneita syitä. Lapsi ja perhe saatetaan sitouttaa monenlaisiin tukitoimiin, joista yksikään ei liippaa edes läheltä varsinaista ongelmaa. Ja tämä itsessään on ongelma, johon tulisi puuttua.
(Lähteet: Lastensuojelu tänään, Puonti, Saarnio, Hujala. M.Kalland: Vauvan ja lapsen kehityksellisten tarpeiden huomioiminen lastensuojelussa. T.Saarnio: Perhetyö lastensuojelussa)
Uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja
☞ Varhaiskasvatuksen laatu hallituksen uudistuksen jälkeen
☞ Äärioikeistolaisen huostaanottotehtailun on loputtava – Fasismi alas!
☞ Lastensuojelun toimintakykymittari- uusi riskiseula?
☞ Sosiaalityön ja elämänhallinnan "uusi ihminen"
☞ Vaiettu kampanja laitoshoidon vaaroista
☞ Suomen lastensuojelu jälleen Astahovin syynissä
☞ Valtiollisesta rasismista
☞ Asianajaja Jean Boldt
☞ Sosiaalihuollon tiedonhallinta-uudistus rapauttaa asiakkaiden oikeusturvaa?
RSS Feed
