Varhaisen puuttumisen (Varpu) ideologia väittää pyrkivänsä tekemään lastensuojelusta kaikkien yhteisen asian ja poistamaan esteitä lastensuojelun tieltä, korostaen moniammatillisuutta ja verkostotyötä, jossa jokainen toimija voi kehittää omia toimintamallejaan ja käytäntöjään (Lähde: Syvälä, Hukassa huostassa, 2013). Sen alkuperäinen tarkoitus oli omaan huolen tunteeseen tukeutuen (Huolen vyöhykkeistö) tunnistaa ja auttaa lapsia, joiden elinolosuhteisiin liittyi paljon riskejä. 


Matkalla huolesta huoleen: uuden huoliliputuksen piirissä on jo 80 000 lasta

Tutkija Kaisa Hintikan mukaan varhaisen puuttumisen ja huolen vyöhykkeistön voidaan nähdä muovaavan ammattilaisen subjektiivisesta huolesta pätevää työvälinettä. Subjektiivinen huoli kääntyy objektiivisen tiedon asemaan. Sosiaalipolitiikan professori J P Roos toteaa, että erityisesti lastensuojelussa varhaisen puuttumisen ja huolen käyttö voi olla lapselle ja tämän perheelle kohtalokasta (Hintikka, 2010, 71). Varhaisen puuttumisen eetos näyttää Hintikan mukaan sisältävän tendenssin muokata suhtautumista myönteisemmäksi interventiopolitiikkaa kohtaan (Hintikka, 2010, 75).

Leeni Ikosen mukaan varhainen puuttuminen kyseenalaistaa vanhempien kasvatuskyvyn ja perustelee näin kasvatusvallan siirtoa viranomaiselle. Hyvistä tarkoituksista huolimatta "käytäntö on osoittanut, että huolen työtavat keskittyvät yksinomaan tyypittelemään ja leimaamaan lapsia. Kunnissamme tehdään huolikartoituksia ja Stakes on v. 2001-2002 huolikartoittanut n. 30 000 lasta."

Huolen vyöhykkeistön kehittäjän Tom Arnkilin varoituksista huolimatta työntekijöiden subjektiivista huolta mittaamaan tarkoitettuja huolen vyöhykkeitä käytetään edelleen laittomasti lasten luokittamiseen ja leimaamiseen "huolilapsiksi".

Vaikka huolen vyöhykkeistön väärää käyttöä ei ole saatu kuriin, sen rinnalle on kehitetty uusi varhaisen puuttumisen menetelmä; huoliliputus, jossa kahden viranomaisen huolestuminen johtaa hälytykseen. Hankkeen juridisia sovellutuksia, käytäntöjä tai suhdetta henkilötietolakiin ei ole vielä päätetty. Silti Suomen eduskunnan alaisen Sitran huoliliputus on jo käytössä ja sen piirissä on jo liki 80 000 lasta.

Espoossa huoliliputetaan, jos nuorella on ehkä hätä.


Varhaisen puuttumisen väkivaltaisuudesta: huoli estää kuulemisen

Varhaisen puuttumisen ideologian käsitys ajasta, ihmisistä, vallankäytöstä ja sen oikeutuksesta on outo ja väkivaltainen. Varhainen puuttuminen sisältää neljä elementtiä:

1) Puuttuja tuntee moraalista ylemmyyttä suhteessa puuttumisen kohteeseen eli asettaa itsensä toisen yläpuolelle.

2) Puuttuja tuntee tarvetta ojentaa tai rangaista mielestään epäsopivasti tai eri tavalla käyttäytyvää tai elävää lähimmäistään.

3) Puuttuja käyttää kuluvaa hetkeä astinlautanaan huolestuttavaksi olettamalleen tulevaisuudelle.

4) Puuttuja oikeuttaa toimintansa tuntemallaan subjektiivisella huolella.

Lastensuojelussa varhaiseksi puuttumiseksi kutsutun toiminnan lähtökohta, sisältö ja moraalinen oikeutus on kyseenalainen, sillä puuttumista harjoittavat usein epäpätevät, puutteellisen ammattitaidon ja elämänkokemuksen omaavat jäävit henkilöt vailla valvontaa, tutkimustietoa, näyttöä puuttumisen tuloksista tai vastuu- ja korvausvelvoitteita väärinkäytöksistään.

Miksi lastensuojelutoimenpiteiden käynnistäjänä ja kriteerinä pidetään ulkopuolisten tunnetilaa (huoli) ja mielikuvia tulevaisuudesta, eikä sitä, millaiseksi lastensuojelun asiakasperhe ja toimenpiteiden kohteena oleva lapsi itse kokevat nykyisen elämänsä?

Juuri työntekijän tuntema huoli estää pahimmillaan asiakkaiden kuulemisen, rationaalisen päätöksenteon ja toiminnan – ja tuudittaa harhaan, että pelkästään huolestumalla olisi jo saatu jotakin aikaan.


Hurmoksellinen usko sijaishuollon autuaallisuuteen sokeuttaa

Henkinen opettaja, kirjailija Eckhard Tolle erottaa reaali- tai kellonajan kuvitteellisesta psykologisoivasta ajasta, joka merkitsee menneeseen samaistumista ja jatkuvaa pakonomaista tulevaisuuden pohtimista. Jos esimerkiksi teit erehdyksen menneisyydessä ja opit siitä nyt, käytät edellistä. Jos sen sijaan jauhat tuota erehdystä mielessäsi, arvostelet ja syyllistät itseäsi ja teet siitä virheellisesti itsetuntosi osan, siirryt psykologisoivaan aikaan, joka on aina sidoksissa väärään kuvaan minuudesta.

Pelon piiskaama pakonomaiseen onnistumisen tai jonkin saavuttamisen tarpeeseen sairastunut ihminen alistaa kuluvat hetket astinlaudoiksi tulevaisuuteen, vailla omaa arvoa, ja menettää kykynsä havaita ja tuntea nykyhetken mahdollisuudet ja kauneuden ja aistia suoraan.

Tolle rinnastaa läsnäolosta ja nykyhetkestä irtaantuvan psykologisen ajan mielisairauteen; poliittisin ääriliikkeisiin ja lahkoihin, jotka toimivat siltä pohjalta, että kuvitteellinen korkein hyvä on saavutettavissa tulevaisuudessa, ja päämäärä pyhittää siksi kaikki käytetyt keinot. Ihmisiä orjuutetaan, kidutetaan ja murhataan edelleenkin kuvitteellisten korkeimpien hyvien saavuttamiseksi (Tolle, 2002).

Lastensuojelun usko sijaishuollossa kasvavaan tulevaisuuden kunnon kansalaiseen ja veronmaksajaan estää havaitsemasta lasten ja perheiden nykyisyyden mahdollisuuksia. Tulevaisuuden päämäärä tuntuu pyhittävän jatkuvat oikeusturvaloukkaukset, perheiden auttamatta jättämisen, sijaishuollon valvontapuutteet ja väärinkäytökset ja mitätöivän lasten omat toiveet ja osallisuuden tässä hetkessä.

Monet lastensuojeluyritykset toimivat edelleen lastensuojelubisneksen futuurikauppiaina vaikka aikaisemmatkin futuurit jäävät lunastamatta. Pelastukseksi uskoteltu siirto helvetiksi oletetusta kodista taivaaksi oletettuun sijaishuoltoon on osoittautunut kuplaksi kaikkialla. Todellisuudessa siirrytään usein ojasta allikkoon. Huolentäyteinen, laittomatkin keinot oikeuttava ja nykyisyyden voimavarat hukkaava toiminta aiheuttaa korvaamattomia menetyksiä niin perheille kuin kansantaloudelle.

Samalla kun lastensuojelun voimavarat haaskaantuvat poikkeaviksi katsottujen lasten ja perheiden seulomiseen, kunnon kansalaisuuden fasadia ylläpitämään kykenevissä perheissä kärsivät lapset jäävät havaitsematta ja auttamatta.


Huolestuminen vallankäyttönä, huoliloiset kaukaa-näkemisen estäjinä

Tutkijat Sendhil Mullainathan ja Eldar Sharif osoittavat kirjassaan Scarcity kuinka köyhyys pakottaa ihmiset kuvitteelliseen psykologiseen aikaan; murehtimaan tulevia. Teosta ruotivan toimittaja Jani Kaaron mukaan tulevaisuuden huolet ovat kuin loisia, jotka kaappaavat käyttöönsä merkittävän osan ihmisten aivokapasiteetista. Huolten täyttäessä mielen, aivojen kapasiteetti käsitellä asioita kapenee; laajakaista kaventuu puhelinlangaksi. Kun aivokapasiteetti ylikuormittuu, ihmisten kyky keskittymiseen ja itsehillintään heikkenee ja heidän käytöksensä muuttuu aggressiivisemmaksi ja impulsiivisemmiksi. Huolen aivoloinen heikentää juuri niitä ominaisuuksia, jotka auttaisivat suunnittelemaan elämää pidemmälle ja tekemään harkittuja päätöksiä.

Lastensuojelu on ala, jonka keskiöön on nostettu varhainen puuttuminen, huoli ja huolestuminen. Huoli on muutakin kuin emootio tai retoriikkaa; sillä oikeutetaan ja perustellaan varhaista puuttumista ja hallinnollisia vapaudenriistoja.

Huolestuminen on tehokas vallankäytön väline, josta kyllä varoitellaan narsismin yhteydessä, mutta joka jostain syystä hyväksytään kokonaisen ammattialan ekspertiisin, retoriikan ja toimintakäytäntöjen keskeiseksi sisällöksi.

Heiliöläinen lastensuojelulinjaus, josta on tullut maan virallinen oppi, pyrkii puuttumaan lasten elämään mahdollisimman varhain kasvattaakseen heistä sijaishuollossa tuottavia tulevaisuuden veronmaksajia. 
Linjauksen mukaan byrokraatin tuntema huoli on syy siirtää lapsi omasta kodistaan sijaishuoltoon, jota linjaus pitää vanhempia parempana kasvattajana. Lapsuutta ei nähdä itseisarvollisena olemassaolona, vaan välitilana ja odotushuoneena aikuisten määrittelemään tulevaisuuteen. Siksi lapsen ja perheen nykyhetki, todelliset tarpeet ja toiveet ja välitön auttaminen voidaan helposti sivuuttaa. 

Varhainen puuttuminen on toimintaa, jossa ohimenneistä tilanteista ja menneisyyden rekisterimerkinnöistä muodostetaan tulevaisuuden huolia ja kauhuskenaarioita. Varhainen puuttuminen sementoi pelkän ohimenevän tilanteen, tapahtuman tai tunteen puuttumista vaativaksi ongelmaksi. Se hävittää kuluvan hetken ja siihen sisältyvät voimavarat ja mahdollisuudet. Puuttumisen ideologiaa hallitsee deterministinen pessimismi: ongelmien kuvitellaan periytyvän ja menneisyyden virheistä kuvitellaan kasvavan tulevaisuuden ongelmia.


Varhaista leimaamista: Huolipuhe huolestuttavan todellisuuden rakentajana

Varhainen puuttuminen itsessään tuottaa ja ylläpitää juuri niitä ongelmia, joita se kuvittelee ratkaisevansa. Huolipuhe rakentaa huolestuttavaa todellisuutta ja pelkoregiimiä sekä alentaa puuttumisen kynnystä.

Vaikka huoli tai ongelma on usein vain huolestujan ja puuttujan omassa päässä, se siirretään kirjausten, kokousten ja moniammatillisen yhteistyön myötä – ja tartutetaan toisille toimijoille. Varhaisesta puuttumisesta tuleekin lapsen ja hänen perheensä varhaista leimaamista, johon osallistuu koko yhteisö. Puuttuminen siirtää huolestuttavan puutiaisensa, aivoloisensa, jokaiseen yhteistyökumppaniinsa ja puuttumisen kohteeseensa.

Yli seitsemänkymmentä vuotta ilman oikaisuoikeutta säilytettävät tarkistamattomat rekisterimerkinnät varmistavat sen, ettei asiakasperhe pysty asiakkuuden jälkeenkään elämään elämäänsä luottavaisesti ja läsnäollen kuluvassa hetkessä vaan joutuu kaikkialla taistelemaan leimoja ja niiden tuottamia tulevaisuudenuhkia vastaan. Varhaiseksi puuttumiseksi kutsuttu toiminta voi siis syrjäyttää puuttumisen kohteensa pysyvästi yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja päätöksenteosta ja vaikeuttaa heidän omaehtoista selviytymistään.

Varhainen puuttuminen on jo lähtökohtaisesti negatiivista, nykyisyyden mahdollisuudet hävittävää toimintaa, jossa ilmenee lisääntyviä taloudellisia intressejä, häiriö-orientaatiota, leimaamispyrkimyksiä ja tietosuoja- ja oikeusturvarikkeitä. Leeni Ikonen puhuukin huolibisneksestä, johon littyvät "Huoli puheeksi" -koulutustilaisuudet. Huolitalous puhuu ongelmien sijaan huolesta painottaen varhaista puuttumista ja lapsen etua. Sen mukaan ammattilaisen huoli on objektiivinen fakta.

Ikosen kirjoitusten mukaan: "Huolen oikeaksi todisteluun on kehitelty kirjava joukko erilaisia keinoja, joilla maailman terveimmistä suomalaisvauvoista saadaan puristetuksi sairaita koululaisia. Lapsesta etsitään jo pienestä pitäen kiintymyksen ja vuorovaikutuksen häiriöitä, psykiatrista diagnoosia, häntä juoksutetaan perheneuvolassa, lastenpsykiatrilla, häneen kohdistetaan kiinnipitoa, eristämistä, uhkailua, alistamista ja pakkoa. Moniammatilliset tiimit kokoontuvat hänen asioissaan.

Ei ole osoitettu, että näistä keinoista olisi mitään hyötyä lapselle, päin vastoin usein vain haittaa. Sen sijaan pieni ja rauhallinen päivähoitoryhmä ja koululuokka, hyvät harrastukset ja ennen kaikkea kannustava ja myönteinen, vanhempien kanssa yhteistyössä toimiva opettaja ovat monen lapsen pelastus. Huolirekisteri tuottaa ja muodostaa ns. vääriä positiivisia löydöksiä, jotka ovat vakava oikeusturvaongelma lapselle ja perheelle. Sen ainoaksi anniksi jää yhä uusien lasten huostaanotto ja lastenkotien liiketoiminnan kasvutavoitteiden lisääminen."

Lastensuojelussa kuluvaa hetkeä käytetään yleensä tulevaisuuden astinlautana, lapsen ohimenevää häiriötä merkkinä puuttumista vaativasta tulevaisuuden ongelmasta, perheen avuntarvetta ja tukitoimia todisteena tulevasta sijoitustarpeesta, perhetyötä keinona saada vahvistusta sosiaalityöntekijän epäilyksille ja kunnan köyhiä asiakkaita ponnahduslautoina sosiaalityöntekijän ammatilliseen ekspertiisiin ja paremminpalkattuun uraan yksityispuolella.


Miksi toimivia laajakaistoja minimoidaan tahallaan puhelinlangoiksi?

Mullainathanin ja Sharifin tutkimustulos saattaa lastensuojelun varhaisen puuttumisen ja huoli puheeksi- koulutukset outoon valoon.

Jos kerran huoli ja huolen tunteminen romuttaa aivokapasiteetin ja aggressio- ja impulssikontrollin, miksi ihmeessä huolestumiseen oikein koulutetaan? Miksi toimivia laajakaistoja minimoidaan tahallaan puhelinlangoiksi?

Kaikki perheiden kanssa työskentelevät ammattialat on nykyisin velvoitettu lastensuojelun kumppaneiksi "Huoli puheeksi"-koulutuksiin psyykkaamaan itseään pois läsnäolevan hetken mahdollisuuksista psykologiseen ja kuvitteelliseen ongelmakeskeiseen aikaan, tuntemaan kasvavaa tulevaisuudenhuolta ja arvioimaan ja luokittelemaan lapsia.

Huolikoulutukset tuottavat virheellisiä ilmiantoja, merkintöjä, leimoja, kärsimystä ja huostaanottouhkaa huoliluokitusten kohteina oleville perheille, joiden ongelmat olisivat usein ratkaistavissa peruspalveluilla ja oikea-aikaisella tuella. Yksi vaikuttavimmista avun keinoista olisi lapsiperheiden köyhyyden poistaminen. Jani Kaaro kirjoittaa: "Poista köyhiltä heidän huolensa, ja he saavat päivitettyä puhelinlankansa laajakaistaan. Anna rikkaille köyhien huolet, ja heidän laajakaistanopeutensa hidastuu puhelinlangaksi."

Jotkut ammattihuolestujat ja -puuttujat ovat alkaneet kouluttaa itseään mindfulness-kursseilla elämään ja tuntemaan laajennettua nykyhetkeä. Läsnäolon ja kuulemisen oppiminen onkin yksi kiireellisimmistä sosiaalialan oppimishaasteista, sillä lähes kaikki lastensuojelun asiakaslasten haastattelut kertovat lasten kokevan ja uskovan, etteivät työntekijät kuule heitä.

THL:n lastensuojelun kehittämispäällikkö Mikko Orasen sanoin: "Miksi verkostopalavereja ja suuria kansankokouksia markkinoidaan lastensuojelun keskeisiksi työvälineiksi, vaikka lapset ja nuoret kokevat jäävänsä niissä herkästi yksin ja sanattomiksi? Mitä mieltä on sellaisissa ammatillisissa käytännöissä, jotka jättävät ulkopuolelle juuri niiden ihmisten kokemukset, joita varten työ on olemassa?"


Tuomioistuinta muistuttava lastensuojelu patologisoi asiakkaan ilonkin

Valitettavasti asiakkaiden kohdalla omassa nykyhetkessä eläminen ja sosiaalityöntekijän huolista ja tulevaisuudenskenaarioista kieltäytyminen patologisoidaan helposti rankaisua vaativaksi vastuuttomuudeksi ja kyvyttömyydeksi oikeaan päämääräorientoituneeseen kansalaisuuteen, vanhemmuuteen ja perhe-elämään.

Lastensuojelusta ja -psykiatriasta onkin muodostunut rikosoikeudelle rinnakkaisia tuomioistuimia, joissa tutkimuksen etiikka, saatu näyttö ja sen arviointi tai oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja syytetyn oikeussuoja ovat yhdentekeviä asioita: tuomiot ja vapaudenriistot langetetaan ja perustellaan viranomaisen tuntemalla subjektiivisella huolella.

Asiakasperheiden kykyä iloon ja huolettomuuteen, jonka lastensuojelu patologisoi vapaudenriistoa vaativaksi sairaudentunnottomuudeksi ja piittaamattomuudeksi vaikeista olosuhteista, tulisi alkaa arvostaa omaehtoisen selviytymisen ja vastuullisen itsehoidon välineenä. Huolettomasta läsnäolosta ja uskosta omiin mahdollisuuksiin ja voimiin tulisi palkita eikä rangaista kuten nykyisin tehdään.

Huolen vyöhykkeet pitäisi muuttaa Mullainathanin ja Sharifin tutkimustulosta vastaaviksi akselille puhelinlanka-laajakaista. Harmaa vyöhyke kuvaisi huolestujan aivojen kutistumista ja musta huolen vyöhyke stroke tilaa, jossa ollaan jo aiheettoman aggression, kadonneen impulssikontrollin ja harhaisen havainto- ja päättelykyvyn tilassa, joka johtaa usein tarpeettomaan lapsen ja hänen perheensä traumatisoivaan kohteluun ja vääriin päätöksiin.

Varhainen puuttuminen pitäisi ulottaa näihin heikentyneen tietoisuuden ja havaintokyvyn hämärässä tilassa huostapäätöksiä tehtaileviin huolestujiin. Kaikille lastensuojelun kanssa työskenteleville pitäisi säätää pakollinen ilmoitus- ja puuttumisvelvoite huolen pimeyteen vajonneista työntekijöistä, joiden toiminta vaarantaa vakavasti lasten kasvua ja kehitystä.

Työntekijä, joka toistuvasti perustaa tai käyttää laittomia huolirekistereitä tai tekee pelkkään huoleen perustuvia päätöksiä tulisi sijoittaa kiireellisesti mielenterveysyksikköön saamaan mindfulness-koulutusta, intensiivistä hoitoa ja erityistä huolenpitoa huolen hapertamille aivoilleen. Myös huolen tahallinen tartuttaminen yhteistyökumppaneihin tulisi tehdä rangaistavaksi.

Myyrä

Lue myös:
Huolikartoitus-kotitesti

Uusimpia juttuja:

Anu Suomela: "Äiti erotisoi lasta imettämällä": huostaanotto ja psykologinen todistelu lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikosten epäilyissä

Aamulehden uutinen uudelleentulkittuna

Koko lastensuojelukriisin keskiössä on 1936 lastensuojelulain henki ja poikkeaviksi leimattujen poislähettämisen kulttuuri, joka toimii pohjana myös kaikkialle lobatun heiliöläisen lastensuojelunäkemyksen pohjana. 

Sen mukaan sijaishuolto on lapsen parempi kasvattaja eikä biologisella perheellä tule olla mitään osaa lapsen elämään huostaanoton jälkeen.




Linjaus ei halua panostaa perheiden tukemiseen, se hyväksyy tiukat (lainvastaiset) lasten ja biologisten vanhempien tapaamisrajoitukset ja vieraannuttamisen ja sen, että perhettä ei edes pyritä jälleenyhdistämään. Linjauksen oletus sijaishuollon paremmuudesta lasten kasvattajana aiheuttaa myös sen, ettei sijaishuoltoa pyritä valvomaan ja sijaishuollon väärinkäytöksiä katsotaan läpi sormien.

Heiliöläinen näkemys vaikuttaa myös 2008 voimaantullessa lastensuojelulaissa (417/2007), jonka lainvastaiset soveltamiskäytännöt ovat johtaneet lastensuojelutoiminnan kriisiytymiseen lisäämällä epäpätevien työntekijöiden subjektiivisiin arviointeihin tukeutuvaa varhaista puuttumista ja huoli-ilmoittelua samalla, kun perheiden tukitoimet ja oikeusturva ja sijaishuollon valvonta on jätetty retuperälle. 

Suomalaiset usein sijaishuoltoon sidoksissa olevat lastensuojelujärjestöt ovat yksissätuumin lähteneet toteuttamaan tätä lastensuojelulinjausta välittämättä tutkimustiedosta, sosiaalihuollon oikeusperiaatteista, EIT- tuomioista ja asiakkaiden ja oikeusoppineiden jo parikymmentä vuotta jatkuneista varoituksista ja hätähuudoista.

On selvää, että väärän, sijaishuollon edunvalvontaan painottuvan lastensuojelun toimintalinjauksen tuottamia ongelmia; kyseenalaista asiakashankintaa, huostaanottojen ensisijaisuutta ja lasten lähisuhteiden, terveydenhoidon ja koulunkäynnin vaarantumista valvomattomassa sijaishuollossa ei korjata muutamilla erityisprojekteilla. Varsinkaan kun näihin projekteihin ei sisälly puolueetonta asiakaspalautteen sisältävää tutkimusta ja sijaishuollon olosuhteiden selvitystä esim. koetun väkivallan, katkenneiden koulutusurien ja vieraannuttamisen osalta.


Sijaishuollon haitoista on hyllymetreittäin tutkimusnäyttöä

Edunkunnan oikeusasiamiehen raportti vuodelta 2013 osoittaa, että suomalainen lastensuojelu ja sijaishuolto on omaksunut Heiliöläisen, sijaishuollon paremmuuteen perustuvan lastensuojelulinjauksen hengen ja käytännöt. 

"Lastensuojelun sijaishuollon valvonta on riittämätöntä. Kuntien lastensuojeluviranomaiset eivät ehdi riittävästi vierailla sijaishuoltopaikoissa eivätkä ole riittävän hyvin perillä lasten olosuhteista ja kohtelusta... Perheiden avohuollon tukipalveluiden riittämättömyys ja viivästyminen aiheuttavat ongelmia palveluita tarvitsevissa perheissä... Rajoitustoimet voivat olla kokonaan perusteettomia, esimerkiksi ns. ”laitosvaltaan” nojautuvia ilman lainsäädännöllistä perustetta. Sääntelemättömissä tilanteissa rajoitustoimet voivat olla liiallisia tai epäyhtenäisiä. Rajoittamiskäytäntöjen valvonta on riittämätöntä ja toimenpiteiden kontrolloitavuus puutteellista, kun menettelylliset oikeusturvatakeet ovat sääntelemättä." ( Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2013, 67)

Sijaishuoltoon kiinnittymistä painottava lastensuojelulinjaus rikkoo räikeästi ja jatkuvasti niin lastensuojelulakia kuin kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia. Linjauksen eduista EI ole mitään tieteellistä tutkimusnäyttöä – haitoista sen sijaan hyllymetreittäin. Heiliöläisen lastensuojelulinjauksen vaikutuksia voisi tutkia haastattelemalla sijaishuollossa kasvaneita lapsia ja selvittämällä heidän olosuhteitaan, kokemuksiaan ja lastensuojeluprosessien ja sijaishuollon seurauksia. Valitettavasti Suomessa linjauksen tuottamien olosuhteiden ja vaikutusten tutkiminen tuntuu kuitenkin olevan kiellettyä.

Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos kirjoittaa kirjassaan Huostaanottokirja: "On hämmentävää todeta, miten täydellisesti suomalaiset viranomaiset ohittavat sen lapsipsykologisen ja -psykiatrisen tutkimuksen, joka on sekä kansallisen lainsäädännön että kansainvälisten sopimusten perustana. Lapsen eroahdistuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin teoksia ja myös suomalaisia vakuuttavia auktoriteetteja ja tutkimuksia löytyy."

Suomesta Ruotsiin vietyjä sotalapsia on tutkittu aikuisina ja todettu, että ne lapset, jotka palautettiin vanhemmilleen jopa hyötyivät tästä interventiosta. Sen sijaan niillä, jotka jäivät sijaisperheisiinsä, on ollut monenlaisia psyykkisiä vaikeuksia.

Ruotsissa on vertailtu adoptiolapsia sellaisiin lapsiin, jotka palautettiin heikoissa oloissa eläville yksinhuoltajilleen; palautettujen lasten ryhmässä ei ollut juurikaan enempää nuorisorikollisuutta kuin väestössä keskimäärin. Adoptiolasten rikollisuusluvut sen sijaan olivat korkeat.

Tällaisia tutkimuksia on tehty niin runsaasti ja monesta näkökulmasta, vakuuttavin tuloksin, että on vaikea käsittää, miten hallitus voi esittää sellaisen käsityksen, ettei lasta voida palauttaa huostaanoton jälkeen biologiseen perheeseensä. Jos valtiovalta todella on tätä mieltä, niin miksi se on säätänyt nykyiset lait ja ratifioinut ihmisoikeussopimukset?

Hallitus toteaa, ettei tapaamisia voida sallia, jos ne ovat lapsen edun vastaisia. Toisaalta rajoituksia perustellaan sillä, että ne ovat yhteneviä huostaanoton tarkoituksen kanssa. Selvennettynä tämä tarkoittaa sitä, että hallituksen käsityksen mukaan lapsi tulee pysyvästi erottaa perheestään ja "juurruttaa terveeseen kasvualustaan, eli todellisuudessa pysyvästi irroittaa omasta perheestään ja suvustaan. Tapaamiset estävät tätä valtiovallan tavoitetta, kuten on luettavissa mm. K&T tuomiosta, jossa hallitus toistaa sitä näkemystä, että tapaamiset estävät lasten kiinnittymisen sijaisperheeseen." (Roos, Huostaanottokirja, 2002)

Tämä hallituksen linjaus tuottaa oikeusturvaongelmia edelleen:

Apulaisoikeusasiamies totesi vuoden 2013 kertomuksessaan, "ettei lastensuojelulaki tunne sellaista siirtymä- tai rauhoittumisaikaa, jolloin lapsen tapaamisia tai muuta yhteydenpitoa olisi mahdollista vähentää tai tapaamisissa voitaisiin pitää taukoa sillä perusteella, että lapsen vakiintuminen säännönmukaisesti edellyttäisi sitä. Lapsen yhteydenpitoa koskevilla ratkaisuilla tulee aina olla lain mukaiset perusteet, joiden taustalla on lapsen yksilölliset olosuhteet ja lapsen etu. Ainoastaan nämä perusteet voivat oikeuttaa tapaamisten vähentämisen myös sijoituksen alussa. AOA kiinnitti sosiaalitoimen huomiota asiaan (2833/3/13*)" (Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2013, 247)


Lakimiespalveluita, edunvalvontaa ja (pakko)adoptiota heiliöläisittäin

Anu Suomela kirjoittaa: "Piia-Liisa Heiliö oli muutamia vuosia Pelastakaa Lapset ry:ssä käynnistämässä varsin outoa projektia Ray:n avustuksella. Siinä PeLa tuottaa kunnille lakimiespalveluita nimenomaan lastensuojeluasioissa. Perheille noita palveluja ei tarjota, ilmeisesti koska ovat sossujen nk. ‘vastapuoli’."

Tätä Pelastakaa Lapset ry:n lakimiespalvelua sosiaalityöntekijät käyttävät hanakasti ja soittelevat Pelastakaa Lapset ry:n lakimiehille yleensä rangaistakseen lastensuojelun laittomuuksista sosiaalisessa mediassa kertovia asiakkaita.

Rangaistuksen välineeksi soveltuu toinen Pia-Liisa Heiliön Pelastakaa Lapset ry:n projekti – lastensuojelun edunvalvoja – joka kuhisee oikeusturvaongelmia ja jota onkin käytetty huostaanottojen varmistajana ja sijaishuollon – ei lapsen – edunvalvontaan; RAY:n tuella. Kartoitus lastensuojelun edunvalvojan käytöstä 78 kunnassa 2008-2009 osoittaa, että edunvalvonnat painottuvat huostaanottoon ja sijaishuoltoon, sosiaalityöntekijän sanoin "lähinnä siihen, että huostaanottoa jatkettaisiin; ei lakkautettaisi".

Päämäärä on huolestuttava, sillä lastensuojelulain mukaan huostaanoton pitäisi olla lyhyimmäksi mahdolliseksi ajaksi tehty viimesijainen ja väliaikainen toimenpide, jossa pitäisi pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen. Vaikka lastensuojelun edunvalvontaprojektissa korostetaan, ettei erimielisyys sosiaalityöntekijän ja vanhemman välillä ole riittävä peruste edunvalvojan määräämiseen, lastensuojelun edunvalvojia haetaan sosiaalityöntekijöiden yleensä pysyvää huostaanottoa ajavan näkemyksen tueksi riita-asioissa perheiden kanssa.

Vanhempien erottaminen lapsistaan edunvalvojan avulla palvelee myös Pelastakaa Lapset ry:n ja Heiliön kolmatta kyseenalaista projektia, nimittäin avointa (pakko)adoptiota ja pysyvää huostaanottoa. Pysyvä huostaanotto on sinänsä turha projekti, sillä jo nykyisissä huostaanotoissa huostattuja ei palauteta kotiinsa- perheen jälleenyhdistämisvelvoitteen vastaisesti.

Tarja Pösön ja Aila Puustinen-Korhosen selvityksen mukaan suomalaiset huostaanotot tehdään koko lapsuuden ajaksi mutta ilman pysyvyyttä. Aila Paloniemen väittämä lapsen pallottelusta osoittautuukin tutkimustiedon valossa sijaishuoltopaikkojen väliseksi pallotteluksi. Eri sijoituspaikkoja on keskimäärin kolme eli paikat vaihtuvat kahden vuoden välein eikä niissä ole valvontaa. 


Pakkotoimioikeudet pois sosiaalityöntekijöiltä, huosta-asiat käräjille

Professori J.P. Roosin mukaan huostaanottoja vähentäisi pakkotoimioikeuksien poistaminen sosiaalityöntekijöiltä ja se, että huosta-asioiden käsittely siirrettäisiin hallinto-oikeuksista käräjäoikeuksiin, jolloin perheet saisivat mahdollisuuden puolueettomaan tutkintaan ja fair trial  -oikeudenkäyntiin.

Suomessa lastensuojeluperheillä ei ole oikeutta edes puolueettomaan oikeudenkäyntiin vaan huostaanotot ratkaisee käräjäoikeuden sijaan sosiaalityöntekijöiden oma hallinto-oikeus, jossa jo lähtöolettamana on oletus usein epäpätevän sosiaalityöntekijän lausunnon oikeellisuudesta, jota ei tarvitse todistaa. 

Oikeusasiamies kirjoittaa: "Tiettyjen epäkohtien toistuvuus osoittaa, että julkisen vallan reagointi esille nostettuihin puutteisiin perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisessa ei aina ole ollut riittävää. Periaatteessahan tilanteen pitäisi olla sellainen, että OA:n päätöksessa tai esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tuomiossa todettua loukkausta ei vastaisuudessa enää pitäisi tapahtua uudelleen. Julkisen vallan vastuulla on reagoida perus- ja ihmisoikeusepäkohtiin sellaisin toimenpitein, jotka ennaltaehkäisevät vastaavien tilanteiden syntymisen." (Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2013, 66.)

Suomen lastensuojelun saamat EIT- tuomiot eivät tunnu vaikuttavan lastensuojelun toimintakäytäntöihin lainkaan. Samat sijaishuollon paremmuuden harhaan perustuvat laittomuudet ja perheisiin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat vuodesta toiseen – julkisen vallan siunauksella.

Myyrä


Lue myös Lokakuun liikkeen muita juttuja aiheeseen liittyen:

Sijaisperheessä pahoinpideltyjen lasten äiti: "Taistelkaa!"

III Kemi-Tornio: Sijaisäiti sai ehdollista pahoinpitelystä
II Valtio ei ole ottanut sijaishuollon väkivaltaa vakavasti
I Kemi-Tornio: Lasten pahoinpitelystä syytetty sijaisvanhempi on lehtori ja Perhehoitoliiton hallituksen entinen jäsen

Maria Syvälä: Häkämiehiä ja hunninkoperheitä
Leeni Ikonen: Kuka laatisi tunnekylmän lastensuojelijan tunnistamisohjeet?
Tunnekylmän virkamiehen tunnistamisohjeet
Professori Saloviita & lapsiuhritutkimus uudelleentulkittuna

TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian 
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"

Anu Suomelan kirje: "Onko Suomi oikeusvaltio?"