NOSTO:
Osa lastensuojeluprojekteista väittää ottavansa sijoitetut lapset mukaan kehittämään tai tutkimaan lastensuojelua leikin ja lapsilähtöisten menetelmien kautta.
Projektivetäjät vakuuttavat, että kyseessä on lasten voimaannuttaminen. He pitävät projektien eettisen laadun takeena koulutustaan tai tietämättömyyttään lasten sijoitussyistä ja -historiasta.
Projekteissa lapset eivät saa kuitenkaan yleensä kertoa kokemuksiaan ilman aikuisten ohjailua ja tulkintaa. Projektit kuulostavat usein kehittämis- ja tutkimustoiminnan sijaan pikemminkin leikkiin ja pelaamiseen piilotetulta aikuisten harjoittamalta urkinnalta ja manipulaatiolta.
Osa lastensuojeluprojekteista väittää ottavansa sijoitetut lapset mukaan kehittämään tai tutkimaan lastensuojelua leikin ja lapsilähtöisten menetelmien kautta.
Projektivetäjät vakuuttavat, että kyseessä on lasten voimaannuttaminen. He pitävät projektien eettisen laadun takeena koulutustaan tai tietämättömyyttään lasten sijoitussyistä ja -historiasta.
Projekteissa lapset eivät saa kuitenkaan yleensä kertoa kokemuksiaan ilman aikuisten ohjailua ja tulkintaa. Projektit kuulostavat usein kehittämis- ja tutkimustoiminnan sijaan pikemminkin leikkiin ja pelaamiseen piilotetulta aikuisten harjoittamalta urkinnalta ja manipulaatiolta.
Lähes kaikki tuntemani vanhemmat osaavat nukettaa lapsiaan vaistonvaraisesti ilman erillistä koulutusta. Yleensä nuketus tapahtuu spontaanisti ilman muita tarkoitusperiä – kuin leikki: lapsella on lupa keksiä, vaihtaa rooleja ja kokeilla hurjiakin hahmoja ilman aikuisen manipulointia. Leikkiin tarvitaan vain mielikuvitusta. Nukkena voi toimia vanha kunnon Hipsis Hapsis Hapsiainen eli oma käsi.
Ikiaikaisen, kaikkien kansojen tunteman nukettamisen menetelmällistäminen lastensuojelun työvälineeksi ja tiedonhankintamenetelmäksi tuntuu pahalta, lähes pyhäinhäväistykseltä. Se muuttaa nuketuksen motiiveja, muotoja ja sisältöjä.
Neuvolassa neuvolantädit "osaavat" jo paheksua vanhempien nuketusta, mikäli nuketuksessa ei ole tätien toivomaa tai olettamaa konformistista roolijakoa ja loppua. Onko tämä lastensuojelullisen nuketuskoulutuksen aikaansaannosta?
Haluaako lastensuojelu jo päättää siitäkin, mitä ja miten lapset saavat leikkiä? Varmistaa, että leikissä kunnioitetaan ja uskotaan auktoriteetteja ja viranomaisia?
Ylevästi välinpitämättömät: sosiaalityötä "salattujen merkkien" lumoissa
Lastensuojelun vastaanottokotien ja tutkimushankkeiden työntekijät vakuuttavat usein olevansa täysin tietämättömiä asiakaslastensa huostaanottojen syistä. Tarkoitus lienee sama kuin edellisen lapsiasiavaltuutetun Maria Kaisa Aulan haluttomuudessa ottaa kantaa "yksittäistapauksiin"; ajaa ylevästi ja puolueettomasti yleistä lapsen etua sotkeutumatta oikeiden lasten hämäriin lastensuojeluprosesseihin.
Tuollainen tietämättömyys tuntuu lapsista ja vanhemmista vain loukkaavalta. On loukkaavaa, että viranomaistahoa, jonka ensisijainen tehtävä on asiakkaan tilanteeseen paneutuminen, asiakkaan oikeusturvan varmistus ja oikeudenmukainen kohtelu sekä lakien ja eettisten periaatteiden noudattaminen, ei tunnu kiinnostavan, onko tehty vapaudenriisto laillinen vai laiton, mitkä ovat sen vaikutukset asiakkaan elämään, mikä on oletetun ongelman alkuperä ja mahdollinen ratkaisu, tai onko sijaishuolto oikea, laillinen ratkaisu ongelmaan.
Jälleen kerran taho, jonka pitäisi auttaa ja kunnella asiakasta vetäytyy välinpitämättömänä salassapidon suojiin.
Jos lastensuojeluhankkeiden todellinen tarkoitus on tiedonkeruu, niin miksi lapsilta ei kysytä suoraan heidän kokemuksistaan kodista, lastensuojeluprosesseista ja sijaishuollosta? Lapset osaavat kyllä kertoa elämästään, kotioloistaan ja vaikeuksistaan, jos rehti ihminen kysyy asiaa heiltä kiertelemättä ilman vilppiä ja salattuja tarkoitusperiä, tarkoituksenaan vain selvittää tosiasiat.
Tuntuu kuin lastensuojelussa ei enää kyettäisi eikä haluttaisi suoraan kommunikaatioon tai tosiasioiden selvittämiseen. Onko se liian amatöörimäistä, halpaa, rahvaanomaista, kaikkien tavisten ulottuvilla olevaa, itsestäänselvää, hohdotonta?
Vai eikö tosiasioita edes haluta tietää?
Miksi lastensuojelussa elää sanonta "totuuteen pyrkijälle käy huonosti"?
Miksi lastensuojelun työntekijät käyvät mielummin kalliissa koulutuksissa opiskelemassa, kuinka etsitään ja tulkitaan salattuja merkkejä salatuista (kuvitelluista) eksoottisista häiriöistä, puutteista, pahasta perimästä ja perhepatologioista – vain pätevöityäkseen vuorovaikutuksen, lapsilähtöisten menetelmien yms. erityisasiantuntijoiksi?
Ihmisten ongelmat ovat kaikkialla samanlaisia, tylsiä ja usein rakenteellista alkuperää; rankkoja historioita, työttömyyttä, köyhyyttä ja sen tuomaa osattomuutta, sairautta, uupumusta, toivottomuutta... Ovatko oikeiden ihmisten oikeat ongelmat liian arkisia erityisasiantuntijastatusta janoaville korkeakoulutetuille?
Vai kammottaako lastensuojelun työntekijöitä rakenteellisten ongelmien ratkaisun vaikeus, josta on jo luovuttu kuittaamalla "köyhät teillä on aina keskuudessanne"?
Suomalaisilla sosiaalityöntekijöillä on todettu olevan Pohjoismaiden kovimmat asenteet köyhiä kohtaan: he pitävät köyhyyttä useammin itseaiheutettuna kuin pohjoismaalaiset virkasisarensa. Ratkaisuja köyhyyden ja puuttuvien peruspalvelujen ongelmiin haetaan riskiennustajiksi ryhtymällä ja pylpyrää pyörittämällä.
Kermat kakusta: pikkupsykiatri haluaa pikkuasiakkaan
Monilla sosiaalityöntekijöillä on yhtä pitkä koulutus kuin psykiatreilla. Ensin ollaan käyty kolme-neljä vuotta sosionomikoulutuksessa, sitten viisi-kuusi vuotta sosiaalityön yliopistokoulutuksessa, ja lopuksi vielä muutamia vuosia kalliissa erikoistumiskoulutuksissa.
On harmittavaa, jos tuollaista koulutustaustaa vasten pääsee vain "hyysäämään juoppoja ja tekemään toimeentulotukilaskelmia työttömille", siis tekemään huonosti palkattua työtä piilossa pienessä konttorissa. Pitkän ja kalliin koulutuksen pitäisi sentään näkyä jossakin
– ja kyllähän se nykyään näkyy.
Sosiaalityön tutkijat puhuvat kermankuorinnasta, siitä, että sosiaalityöntekijät ovat alkaneet valikoida asiakaskuntaansa. He siis suostuvat työskentelemään vain tietynlaisten "helppojen" ja samaistuttavien asiakkaiden kanssa, ja siten syrjäyttävät ei-toivotut asiakkaat ulos sosiaalipalvelujärjestelmästä.
Esittävä, liian ilmeisiä merkityksiä kantava kohde katsotaan mielenkiinnottamaksi eikä sitä haluta tutkia. Kirjaamisen ja huomion kohteeksi kelpaa vain "puhdas" ja tyhjä teos, tabula rasa. Sen voi täyttää itsevalitsemillaan tulkinnoilla ja merkityksillä, minkä kautta asiantuntija saa esittää asiantuntemustaan ja perehtyneisyyttään – ja samalla paljastaa yleisölle kaiken lukeneisuutensa ja tietämyksensä.
Sosiaalityöntekijän ammatillisuuden alusta ja heijastuspinta on lapsi. Asiantuntemuksen ja ammattitaidon avain on huoli, tuo postmoderni rakennelma ja muuttuja, joka taipuu perehtyneisyyden ja salapoliisityön näyttämöksi ja oletetun ammatillisuuden ehtymättömäksi lähteeksi.
Eksoottinen rikos: lastensuojelu kutkuttavan salapoliisileikin jatkumona
Olen kuullut vertauksen sosiaalityöstä salapoliisityönä sosiaalityöntekijöiden suusta niin monta kertaa ja monissa yhteyksissä, että ilmiön taustalla on oltava jotakin. Lastensuojelijat tuntuvat haluavan rinnastaa työnsä (jonka pitäisi olla lapsen ja perheiden auttamista) rikoksia ja syyllisiä etsivään salapoliisitoimintaan.
Lastensuojeluprosesseja voi pitää huolen ja salapoliisityön tai pikemminkin salapoliisileikin jatkumona. Lastensuojeluprosesseille on tyypillistä, että alkuperäisen huolen tilalle keksitään toisia uusia huolia, kun näyttöä alkuperäisestä huolesta ei löydykään.
Salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäilty tiedä eikä hänelle paljasteta hänen itsensä olevan epäilyksen kohde. Salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen, tarkkailee ja seuraa epäiltyä salaa, nuuskii kodin, yrittää saada epäillyn avautumaan ja uskoutumaan, haastattelee epäillyn lähipiiriä, tekeytyy epäillyn ystäväksi ja luotetuksi tai on jopa ottavinaan epäillyn mukaan omaan tutkimustyöhönsä todistaakseen epäilyksensä oikeaksi.
Kaikki kootut tiedonsirpaleet; huhu, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Salapoliisileikissä tutkimuksen etiikka, saatu näyttö ja sen arviointi tai oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja syytetyn oikeussuoja ovat yhdentekeviä asioita. Olennaista on pääosanesittäjän, salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen".
Olennaista on myös työn hedelmien dramaattinen ja yllättävä julkistaminen. Lopuksi salapoliisi nimittäin kutsuu kaikki koolle kartanon kabinettiin, istahtaa alas ja esittelee hämmästyttävät ja mielikuvitukselliset päättelyketjunsa, joita yleisö kuuntelee silmät pyöreänä ja henkeään haukkoen. Kun yllättävä ja epätodennäköinen syyllinen on paljastettu, salapoliisin etukäteen soittama (julkinen) poliisi ponkaisee paikalle sireenit ulvoen ja raahaa pois vastustelevan epäillyn, josta emme enää kuule mitään. Salapoliisi, joka on jälleen kerran osoittautunut ylivertaiseksi asiantuntijaksi, hymyilee salaperäisesti, kohottaa kahvikupin huulilleen ja tarttuu pullanpalaan yleisön taputtaessa hänelle.
Ei ihme, että salapoliisileikkiin tunkeutuvat tosielämän avoimuus-, julkisuus-, laillisuus-, eettisyys-, yhteistyö- ja valvontavaateet turhauttavat ja suututtavat salapoliisia. Sekin turhauttaa, että asiakkaat tuntevat joutuneensa syytetyiksi ja lavastetuiksi rikoksiin, joiden rikosnimikettä ei kuitenkaan paljasteta heille.
Salapoliisityö perustuu etiikan ja empirian ohittavaan mielikuva/nojatuolityöskentelyyn ja luokkayhteiskuntaan, jossa luokkahierarkia takaa sen, että itseoppineen ja omalakisen salapoliisi-satraapin mandaattia ja legitimiteettiä ei kyseenalaista kukaan. Salapoliisilla on oikeus harjoittaa urkkimistoimintaansa pelkästään sukutaustansa, suhteidensa ja oletettujen yläluokkaisten hyveidensä perusteella ilman oikeusvalvontaa ja oikeusviranomaispuuttumisia.
Tämäkö on nykyisen lastensuojelun työskentelyihanne ja päämäärä?
Toimeentulotukea hakenut asiakas sai kuulla sosiaalityöntekijältään, että toimeentulotuki on salapoliisityötä. Hän oli juuri itse luovuttanut sosiaalityöntekijälle vapaaehtoisesti nivaskan arkaluontoisia tietoja itsestään; virkatodistuksen, opintosuoritusotteen, verokortin, todistuksen omaisuudesta ja veloista, lääkärintodistuksen, lääkekuitin, vuokrasopimuksen, pankkitiliotteen... Kaikki ne olivat tietoja, joita missään muussa yhteydessä ei kehdata edes kysyä, eikä niitä tarvitse paljastaa kenellekään.
Toinen sosiaalityöntekijä ilmoitti toimeentulotukea hakeneelle yksinhuoltajaksi joutuneelle äidille, että "kyllä sussa täytyy jotain vikaa olla, kun et pystynyt miestä pitämään".
Ilmeisesti salapoliisityöksi muuttunut sosiaalitoimen asiakastyö on käytännössä sosiaalityöntekijän luulotteleman vian tai rikoksen etsimistä asiakkaasta.
Normirikkeiden selvittelijät: Juoruämmästä Äiti Ammaksi?
Miksi salapoliisityö kiehtoo sosiaalityöntekijöitä?
Onko miespoliisi ilmeisiä, julkisia rikoksia selvittävä julkinen poliisi, kun taas sosiaalityöntekijänainen on salaisia rikoksia salaa selvittävä salainen poliisi?
Siinä missä tavallinen poliisi selvittää julkisesti näkyviä rikoksia; varkauksia, petoksia, ryöstöjä, murhia ja raiskauksia, niin "salapoliisisosiaalityöntekijä" selvittää salaa
– mitä?
En keksi mitään rikostyyppiä, jota poliisi ei jo hoitaisi tai voisi hoitaa.
Selvittääkö sosiaalityöntekijä-salapoliisi rikosten sijaan normirikkeitä, siis poikkeamia yleisistä käytös- ja elämäntapasäännöistä, vai poikkeamia vain sosiaalityöntekijän omista normeista ja säännöistä, joiden haastamisen hän luulottelee rankaisua vaativiksi rikoksiksi koko yhteiskuntaa kohtaan?
Vai etsitäänkö sosiaalityössä vain ajatusrikollisia?
Onko ajattelu jo itsessään rikos vai vain väärä mielipide?
Entä onko sosiaalityön professionaalisuus loppujen lopuksi vain AMMAtillisuutta; pyrkimystä Äiti AMMAksi; halua saada Jumalan valtuudet ja status vetoamalla mystiseen ja synnynnäiseen potentiaaliin, äitiyden tuomaan kaikkivaltiuteen ja -tietävyyteen?
Lastensuojelu korostaa aina perhe-elämän, tarkemmin sanottuna köyhien perhe-elämän väkivaltaisuutta.
Ainut todellinen rikos ja häpeä on olla köyhä, joka tarkoittaa sitä, ettei kykyne salaamaan ongelmiaan. Joku on sattuvasti sanonut, että normaalius on sitä, että kykenee kätkemään oman todellisen luontonsa ja ongelmansa.
Normaaliuden tae on tällöin ongelmien kätkemispotentiaali eli raha. Rikkaathan voivat kätkeä ongelmansa piiloon julkisuudelta, hoidattaa äitien mielisairaudet, tytärten abortit ja anoreksian, mummojen kleptomanian, isien juoppohäiriköinnit sekä poikien ilkivallan ja itsemurhat yksityisesti omalla rahalla ilman virkavallan väliintuloa.
Sosiaalityössä yhteiskunnasta piirretään mustavalkoista sarjakuvaa. Siinä perhe-elämässä pesii perverssiys ja väkivalta, josta palvelujärjestelmä, järjestystoimi ja sijaishuolto katsotaan vapaiksi. Todellisuudessa kuitenkin väkivaltaa on kaikkialla. Lapsilla suurempi todennäköisyys todistaa väkivaltaa koulussa ja sijaishuollossa kuin omassa kodissaan.
”Huoli” eri muodoissaan on Suomessa yleisin huostaanottoperuste. Huoli on nimensä mukaisesti jotakin, joka on varmistamatonta ja jättää tyhjää tilaa sosiaalityöntekijän salapoliisityölle ja päättelyketjuille. Sosiaalityöntekijät ovat jo tottuneet ja mieltyneet salapoliisityöhön, jossa heillä on itsellään lupa kuvitella perusteet ja menetelmät, joilla selvitystyö alkaa.
Neiti Marpleja ja Holmeseja eivät kiinnosta makkaravarkauksiin syyllistyvät köyhät tai heidän ongelmiensa selvittely. Varma ja ilmeinen ongelma ei nimittäin mahdollista vaativaa asiantuntija- ja selvitystyötä; se ei välttämättä enää kelpaakaan työskentelyn pohjaksi. Kun siis lastensuojelussa työskentelevä sosiaalityöntekijä kohtaa ilmiselviä ja arkisia ongelmia, lapsi ei enää kelpaakaan asiakkaaksi, asiantuntemuksen kohteeksi tai edes huostaanotettavaksi.
"Voimaannutuksen" tai "puuttumisen" kohteeksi halutaan joku puhdas ja viaton, ei jo-merkitty. Mieluiten neitseellinen kohde, jota voi muokata mieleisekseen ja johon voi jättää jäljen itsestään; todisteen omasta ekspertiisistä ja pelastusvoimasta. Turmeltumattomia lastensuojelun neitsyitä vain on vaikea enää löytää nykyisen lastensuojeluilmoitus-ilmiantojärjestelmän ansiosta.
Mitä enemmän lapsille kertyy kokemuksia ammattiauttajista, sitä enemmän he pelkäävät – ja sitä varauksellisemmin ja negatiivisemmin he suhtautuvat auttajiiin ja auttamisjärjestelmiin. Kokemus tuo asiantuntemusta ja varmuutta. Palvelujärjestelmän satuiluun ja naamioleikkeihin ei enää uskota.
Siksikö lastensuojelussa "puuttumista" pyritään aina varhaistamaan?
Vaiennetaanko vanhat traumatisoivista puuttumisista raportoivat vain uusien, yhä varhemmin "voimaannutettavien" löytämiseksi?
Onko etiikka ja empiria negatiivisuutta?
Miksi lastensuojelun asiantuntija ei halua tietää, onko huolta herättävä huostaanotettu esimerkiksi köyhän lapsi, ja onko köyhyyden ja huostaanoton välillä syy-seuraussuhde? Eikö tämä olisi tärkeä tieto lapsen auttamiseksi?
Tuoko köyhyys työskentelyyn liikaa sosiaalihuollollista, toivottoman vanhanaikaista sävyä? Vai tuoko köyhyyden lievitys tuhokapitalismin "jokainen on oman onnensa seppä" -ajatteluun sopimatonta kristillistä laupeudentyön eetosta?
Vanha selkärankaan muinoin tatuoitu ihmisyyden ihanne/muisto saattaa vielä nostaa päätään aiheuttaen paheksuntaa ja viranomaispuuttumista vaativaa riskikäyttäytymistä esimerkiksi mieleltään järkkyneiden ja muiden riskiyksilöiksi luokiteltujen peräänkatsomista ja hoitamista, nälkäisten ruokkimista ja kodittomien majoittamista, vierailuja vankien ja muun pahan perimän omaavan "riskiaineksen" luo, ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kuuluttamista, jonka viranomaiset kokevat negatiivisuudeksi ja vihapuheeksi.
Sosiaalityöntekijät ja lapsiasiavaltuutettu väittävät, etteivät ota kantaa "yksittäistapauksiin". Vaikka kuitenkin ja koko ajan ottavat. Entinen lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula väitti, ettei tiedä julkisuuteen päätyneen lastensuojelutapauksen taustoja. Kuitenkin hän oli hämmästyttävän usein halukas ottamaan tapauksiin moraalisesti kantaa; lastensuojelu ei erehdy, vaan vika on vanhemmissa. Aivan kuin hän olisi suojellut itseään tietämiseltä, jotta voi ottaa kantaa.
Liika tieto on vain vahingoksi.
Juuri tähän kannanottamisen välttelyyn tai pikemminkin salaamiseen lastensuojelussa tuhlataan energiaa. Tosiasiassa lastensuojelijat tekevät räikeän poliittisia valintoja ja kannanottoja koko ajan. Valintojen ja kannanottojen poliittisuutta ei vain ole lupa huomata tai sanoa ääneen.
AMMAA ei saa arvostella eikä keskeyttää, vaikka tämä käyttäytyisi kuin viheliäinen juoruämmä.
Lastensuojelussa ilmeisesti luullaan, että naissukupuoli sinänsä tai sosiaalityön koulutus vaikeasti todennettavine hiljaisine tietoineen ja muine mystisine kuviteltuine taitoineen ja hyveineen tekee sosiaalityöntekijöistä etiikan, ihmissuhteiden, perhe-elämän ja lasten suvereeneja asiantuntijoita ja viisaita tutkijoita ja päättäjiä.
Ei tee.
Alastomalle keisarille ei saa vaatteita, eikä vallan väärinkäyttöä voi kätkeä kauniilla diskurssilla. Ämmästä ei valitettavasti tule AMMAA edes hallinto-oikeuden päätöksellä.
Ei, vaikka jokaista tämän tosiasian toteajaa rangaistaisiin hullun leimalla, edunvalvojalla tai vapaudenriistolla.
Pirullinen positivismi: ei-tietämisen tärkeydestä
Sosiaalityön eniten viljelemä slogan on nykyisin "ole positiivinen". Sitä mainostetaan yhteisleikeillä, leikkimielisillä hengennostatuksilla ja ongelmista vaikenemalla. Lausetta hoetaan niin paljon, että se on jo alkanut epäilyttää ja maistua keinotekoiselta.
Lastensuojelussa positiivisuutta vaaditaan vain toisilta; asiakkailta, medialta ja sosiaalitoimeen kohdistuvalta palautteelta. Sosiaalitoimen omien työsisältöjen ja -käytäntöjen on lupa jäädä negatiivisiksi asiakkaita leimaaviksi syytösstrategioiksi. Vain niihin puuttuminen tulkitaan negatiivisuudeksi, jopa vihapuheeksi.
Positiivisuus tarkoittaa tosiasiassa siis virkamiehen, vahvemman puolelle asettumista, sitä, ettei haasteta laittomuuksiakaan ja niitä ylläpitävää status quota. Pakotettu positiivisuus on pelkkää keinomakeutusainetta, josta jää ikävä jälkimaku. Se ei poista todellista nälkää ja vain syventää lastensuojelun kriisiä.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ovatko tieto ja positiivisuus siis toisensa poissulkevat? Onko jo tutkimustieto itsessään negatiivisuutta ja vihapuhetta?
Viimeaikoina viattomaksi positiivisuudeksi luuloteltua tietämättömyyttä on yritetty kääntää ei-tietämisen filosofiaksi. Onko kyse jostain orwellilaisesta silmänkääntötempusta, yrityksestä naamioida puutteet vahvuudeksi, vai tieteellisen tutkimisen halveksunnasta, maailmankuvasta, jossa havainnoitsijan ulkopuolista totuutta ei katsota olevan olemassa ja jossa hyväntekijäksi itsensä kuvittelevalla vallan väärinkäyttäjällä katsotaan olevan oikeus valita mieleisensä samanarvoisiksi luulottelemistaan totuuksista ja julistaa toisinajattelevat mielisairaiksi tai rikollisiksi?
Lastensuojeluun ei kuulu oman toiminnan motiivien, käytäntöjen tai seurausten arviointi, haastaminen tai kyseenalaistaminen eikä itsekritiikki. Kysymyksiä ei esitetä uusien näkökulmien avaamiseksi vaan vanhojen vahvistamiseksi. Vain asiakkaita arvioidaan, ja ainoastaan tietyntyyppiset kysymykset ovat sallittuja. Niillä pyritään oikeuttamaan oma toiminta ja toiminnan pohjana olevat ennakko-olettamat.
Lastensuojelussa ei siten kysytä: "Miksi epäilen tätä asiakasta?"
Siellä kysytään: "Miten saan hänet tunnustamaan?"
Siellä ei kysytä: "Miksi kuvittelen tämän toimenpiteen auttavan?"
Siellä kysytään: "Miten saan tämän toimenpiteen toteutettua?"
Tiedonmuodostuksen ja oppimisen ennakkoehto – nöyryys ja avoin mieli eli ei-tietämisen tunnustaminen –kääntyy lastensuojelussa tutkimustiedon ja -etiikan mitätöinniksi.
Yritetäänkö siis omat negatiiviset ennakko-olettamat sekä tutkimusetiikan ja -tiedon hylkääminen naamioida ja oikeuttaa iloisella tietämättömyydellä mitättömistä "yksittäistapauksista" ja yksityiskohdista, joiksi katsotaan tutkintavankien vapaudenriiston syyt, laillisuus ja seuraukset?
Lastensuojelussa lapsista on lupa tehdä tätien tulkinta- ja tulkintavankeja, leikkipotilaita. Lasten sanoista, leikeistä ja elämästä on täysin luvallista loihtia yleistä tarkkailu- ja täytemateriaalia aikuisten edunsaajien ammattilehtiin ja projekteihin. Lastensuojelun ilmiantolait pitävät huolen siitä, että tutkinta- ja tulkintavankien virta on ehtymätön.
Koneiston suorittamien "kallonporausten" ja vapaudenriistojen vaikutukset sen sijaan jäävät lasten yksityisasioiksi, samoin kuin heidän karu kohtelunsa "yksittäistapaukseksi" tuhansien sosiaaliviraston mappeihin haudattujen vastaavien kohtaloiden joukkoon.
Niin kauan, kun tutkintavangit pysyvät hellyttävän muumimaisissa Kindchenschema-mitoissa ja suostuvat lastensuojelun tulkittaviksi, tulkattaviksi ja stalkattaviksi maskoteiksi, heille lupaillaan kultaisia tähtiä sekä voimaannuttavia elämys- ja seikkailuleirejä:
”Lapset, teillä ei ole mitään syytä huoleen. Me haluamme vain teidän parastanne. Piakkoin lähdette täältä ja pääsette todella hienoihin paikkoihin. Teitä odottaa ihana elämä.”
Perheet yksi toisensa jälkeen saapuvat matkalaukkuineen keräilyasemille, hoitokoteihin, perhekuntoutuksiin ja vanhemmuudenarviointeihin yhteistyöhalukkuuttaan vakuutellen ja uskoen lastensuojelun lupaukseen siitä, että (yhteis)työ tekee vapaaksi.
Ei tee.
Ei-tietämisen tärkeyden korostaminen on tuskin typerää tietämättömyyttä tai halua kieltäytyä tutkimasta ja ymmärtämästä. Tarkoitus ei-tietämisessä lienee ollut lastensuojelun fakkiutuneesta ajattelusta poisoppiminen sekä toisinajattelun ja -toimimisen mahdollistaminen; kyky päästää irti rajoittuneen ja lukitun ymmärryksen kahleista eli pitää kaikessa kysymysmerkki mukana.
Mutta juuri kysymysmerkki lastensuojelusta puuttuu.
?
?
?
Lastensuojelupäivien lehdistötilaisuuksien ja (pseudo)filosofoinnin jälkeisessä todellisuudessa toisinajattelijat ja -kysyjät – siis toisinajattelijat ja -toimijat – syrjäytetään ja merkitään rekistereihin edunvalvojaa, psykiatrista hoitoa ja hallinnollista vapaudenriistoa kaipaaviksi lastensuojelukriitikoksi ja vihapuhujiksi.
Vaikka sadat kansalaiset kertovat yhdenmukaisesti karmeista kokemuksistaan, lehdistö ja päättäjät eivät herää. Onhan lastensuojelulle kiusalliseen ongelmaperhekysymykseen ja vihapuheeseen löydettävä jokin ratkaisu. Sitäpaitsi sosiaalityöntekijöiden suojelujoukothan noudattavat vain annettuja ohjeita ja joutuvat tekemään vaikeita valintoja:
"Jotain on pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina.”
Koko lastensuojelujärjestelmä tuntuu perustuvan kyseenalaistamattomille ja tutkimattomille olettamuksille, teorioille, käytännöille ja periaatteille. Asiakastyökin perustuu usein sosiaalityöntekijän subjektiivisille ennakkoluuloille ja käsityksille asiakkaiden haastattelun, kuulemisen ja tosiasioiden selvittämisen sijaan.
Miksi?
Ja miksi miksi on kielletty kysymys?
Salatun "tiedon" lähteillä: luuloteltu tietämättömyys vai tietoinen luulottelu?
Onko tarkoitushakuinen ajatus lastensuojelijoiden julkikuulutetun huostasyistä tietämättömyyden taustalla se, että asiantuntija voi tietämättömyyttään vakuuttaen puhdistaa johtamansa laitoksen tai projektin epäilyistä?
Esimerkiksi voidaan ottaa kansalaisen epäily siitä, että laitoksen/projektin henkilökunta juonittee asiakastaan vastaan esimerkiksi keräämällä tai väärentämällä huostapäätöksen tehneelle sosiaalityöntekijälle tai sijaishuoltotaholle todistusaineistoa asiakkaan oletetun ongelman toteennäyttämiseksi, tehtyjen viranomaistoimien oikeuttamiseksi tai huostaanoton jatkamiseksi leikin tai projektin varjolla.
Jos näin on, eikö ennakollinen juonittelun ja tiedontavoittelun kieltäminen sekä sitä seuraava puhdistautumisyritys kieli päinvastaisesta, siitä, että kyse on juuri hämärästä väärennystoiminnasta?
Tietämättömyys huostaanoton syistä ei estä vallan väärinkäyttöä tai epäeettistä toimintaa eikä takaa työn puolueettomuutta tai eettistä laatua. Lastensuojelun tutkijat valittelevat, että lastensuojelusta puuttuu tutkimustieto huostaanottojen syistä ja tuloksista, sijaishuollon olosuhteista, lastensuojeluprosessien ja niiden menettelytapojen oikeellisuudesta, vaikuttavuudesta ja seurauksista lapsille ja perheille. Lastensuojelu ja sijaishuolto voi yhtä hyvin auttaa kuin vahingoittaakin lasta eikä kukaan tiedä, minkälaisia vaikutuksia lastensuojelulla saadaan.
Tutkimustiedon puuttumisesta huolimatta lastensuojeluprojektien taustaoletuksena on aina se, että
1) huostaanotto on tehty laillisin perustein ja että
2) lastensuojelu toimii moitteettomasti ja lasta hyödyttäen, että
3) huostaanotettu lapsi on kärsinyt traumaattisesta kaltoinkohtelusta, ja
4) kaltoinkohtelu/trauma on biologisten vanhempien aiheuttama.
Väitetystä tietämättömyydesta huolimatta lastensuojelun toiminta perustuu vankkoihin ennakkoluuloihin ja kyseenalaistamattomaan hiljaiseen tietämiseen lapsen, tämän perheen ja henkilöhistorian laadusta, sekä katteettomaan uskoon viranomaistoiminnan moitteettomuudesta ja tehokkuudesta. Nämä ennakkoluulot eivät voi olla vaikuttamatta työskentelyyn ja sen eettisyyteen, vaikkei hallinto-oikeudelle toimitettu huostasyy olisikaan tiedossa.
Pahimmillaan hiljainen tieto on vain väärää ja vanhentunutta tietoa, kyseenalaistamattomia oletuksia ja ennakkoluuloja sekä rutiineiksi muuttuneita lainvastaisia ja vahingollisia toimintakäytäntöjä. Oletukset yhdenmukaisista taustoista tuskin palvelevat yksittäisiä lapsia, joita seulautuu lastensuojeluun monista syistä, myös väärien päätösten tuloksena.
Omituinen on myös olettama siitä, että sosiaalityöntekijälle puhuminen tai "avautuminen" helpottaisi lapsen oloa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksessa nuoret raportoivat, että puhuminen asiantuntijoille pelottaa ja pahentaa heidän oloaan. Lapset valittivat, etteivät asiantuntijat ota heitä vakavasti.
Joissain maissa huostaanoton kriteeri on se, että lapsi tuntee helpotusta päästessään kotoaan pois.
Suomessa huostaanoton perusteeksi riittää sosiaalityöntekijän tuntema helpotus.
Monet huostaanotetuista lapsista eivät tiedä eivätkä osaa kertoa, miksi heidät on huostaanotettu. Aluehallintovirasto AVI:n mukaan huostaanoton syitä ei aina kerrota myöskään vanhemmille, vaan he saavat kuulla syyt joskus vasta hallinto-oikeuskäsittelyssä tutustuessaan ensimmästä kertaa itsestään salaa laadittuun dokumenttipinoon. Sitä he eivät ole aiemmin nähneet, eivätkä he tunnista siitä itseään.
Lastensuojelujuristien mukaan myöskään huolen, huostassapidon tai "riittävän vanhemmuuden" kriteerejä ei osata kertoa asiakkaille.
Salassa pidettävästä manipuloinnista: me vastaan ne
Manipulatiivisten kysymysten sekä toivotun tunnustuksen ja tulkinnan hakeminen lapsilta lastensuojelutyöntekijän päässä elävästä kaltoinkohtelu- tai muusta olettamasta jutustelun, käsinuken, korttien, piirrosten tai leikin kautta ei ole lastensuojelun kehittämistä, lapsen ottamista mukaan lastensuojelutyöhön tai lastensuojelututkimusta vaan pahimmanlaatuista manipulaatiota, puoskarointia, henkistä raiskaamista ja väkivaltaa.
Epäeettistä toimintaa ei oikeuta se, että manipuloijat kuvittelevat tekevänsä hyvää tai eivät tiedä alkuperäistä hallinnollisen vapaudenriiston syytä. Kun lapsi alistetaan epäeettisen ja epätieteellisen tutkimisen kohteeksi tutkimuksen todelliset tarkoitusperät salaamalla, on kyseessä vain aikuisten häpeällinen valehtelu, ei mitään hohdokkaampaa.
Törkeää lapsen pettämistä on uskotella hänen pääsevän asiantuntijaksi ja kanssatutkijaksi, jos todellinen tarkoitus on valheellisin lupauksin ja leikin varjolla saada hänet suojattomaksi tutkittavaksi ja avautumaan, jotta aikuiset voivat nyhtää ja tulkita hänestä tietoja omiin tarkoituksiinsa. Lastensuojelussa nämä tarkoitusperät ovat liian usein sijaishuollon liiketoiminnan edistäminen, koko lapsuuden mittainen huostaanotto sekä lasten ja hänen läheistensä yhteydenpidon estäminen.
On anteeksiantamatonta, jos lastensuojelun laittomia käytäntöjä yritetään salaa oikeuttaa lapsille pumppaamalla heihin leikin varjolla valheellisia käsityksiä lastensuojelusta erehtymättömänä auttajana ja mielikuvia lapsista itsestään biologisissa perheissään kaltoinkohdeltuina lastensuojelun pelastuskohteina. Propagandatyön tekee tietysti helpommaksi lastensuojelijoiden väite tietämättömyydestä ja haluttomuudesta lasten todellisten historioiden tuntemiseen, mutta se ei missään nimessä oikeuta toimintaa.
Eettisyydeksi naamioitu sosiaalityöntekijöiden pakkomielle olla ottamatta kantaa yksittäistapauksiin, halu tietämättömyyteen tutkittavien taustoista ja tarve näiden tapauskertomusten salassapitoon on outoa.
Ettei vain olisi kyse halusta lastensuojelun omien epäeettisten taustaideologioiden, työprosessien ja
-käytäntöjen sekä niiden huonojen tulosten ja vaikutusten salassapitoon?
Myös käsitys asiakkaiden elämänilmiöiden häpeällisyydestä ja salaamistarpeesta elää usein vain salassapitäjän päässä. Kun tuikitavallisista ongelmista tehdään salassapitoa vaativia ja elämästään kertovien kanssaeläjien kasvot mustataan, ääni muunnetaan ja tunnistetiedot peitetään, tuotetaan tavallisista elämänilmiöistä ja niiden kokijoista ennakkoluuloja, stigmoja ja tabuja.
Juuri salailu tuottaa ja ylläpitää stigmoja vahvistaen ihmisten välisiä erotteluja meihin ja niihin.
Lisäksi paljon valvomatonta valtaa kätkevä sosiaali- ja terveydenhoitoala houkuttaa piiriinsä paljon häiriintyneitä persoonia. Terveydenhuollossa potilaita vahingoittaneiden ja tappaneiden hoitajien motiivi on ollut usein ollut "pelastaa" potilas sen jälkeen, kun hoitaja on ensin itse omalla toiminnallaan aiheuttanut potilaan sairastumisen ja terveydentilan heikkenemisen ja vaarantumisen. Näiden myrkkyhoitajien kiinnijäämistä on vaikeuttanut ihmisten sinisilmäisyys ja luottamus terveydenhuollossa toimivien etiikkaan.
Onko sosiaalialalla työskentelyn aloituskynnys ja lapsen huomioimisen edellytys ja ehto nimenomaan traumatisoiva kaltoinkohtelu, joka työntekijän täytyy aiheuttaa vaikka itse, jotta hän pääsisi kokeilemaan ylvästä pelastustoimintaa?
Yhdysvaltalaistutkimus terveydenhuollon väkivallantekijöistä listaa helposti sosiaalitoimeenkin sovellettavia riskin merkkejä; korkea asiakaskuolleisuus/syrjäytyneisyys, jonka työntekijä "osaa" ennustaa, useita lyhyitä työsuhteita, salaileva käytös, aiemmat virheet työssä, työntekijän kyvyttömyys surra asiakkaalle aiheuttamaansa kohtaloa, useat valitukset työntekijän käytöksestä, yli-ystävällinen käytös mutta ongelmia ihmissuhteissa, ja halu saada erityistä tunnustusta työstään.
Pitäisikö lastensuojelun suosimia riskiluetteloita alkaa käyttää myös työntekijöiden riskiseulomiseen?
Tutkimus- vai oikeuttamismenetelmiä: kuka osaa kertoa?
On hienoa, jos lastensuojelussa todella kehitetään uusia lapsilähtöisiä lastensuojelun tutkimusmenetelmiä lasten ehdoilla eikä perinteisiä aikuislähtöisiä lastensuojelun oikeutusmenetelmiä lasten kustannuksella.
Toivottavasti lastensuojeluprojektit eivät jää alati lisääntyvien ja vaihtuvien aikuisten edunsaajien yrityksiksi saada lastensuojelun ja lapsen edun varjolla pelkästään akateemista meritoitumista, sijaishuollon kumppaneita tai virkoja, huomiota, kunniaa, statusta menetelmien keksijöinä ja leikin menetelmällistäjinä, projektirahoitusta ja good willia.
Aikuisten urkinnan ja puoskaroinnin pukeminen yhteistutkimiseksi ja salapoliisileikiksi ei auta eikä voimaannuta lapsia.
Lastensuojelun vertauskuvana salapoliisileikki sen sijaan toimii.
Lastensuojelija voi pahimmillaan olla luokkayhteiskunnan tuottamiseen ja uusintamiseen sekä köyhien elämäntapavalvontaan keskittynyt sosiaalipoliisi, joka toimii salaa. Lastensuojelutyö on pahimmillaan ylikoulutettujen, turhautuneiden naisten salapoliisileikkiä, josta lankeaa kestämätön lasku lapsille, perheille ja kansantaloudelle.
– Myyrä
Lähteitä:
http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/lastensuojeluntieto.pdf
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/81366/gradu04130.pdf?sequence=1
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/lastensuojelun-myytit-lastensuojelutoimet-perustuvat-lakiin/
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkimus+Suomen+sosiaalityöntekijät+Pohjoismaiden+tylyimpiä+/1135262664287
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/120891-”halyttava-ilmio”-nuorten-keskuudessa
http://blogit.mtv.fi/elinkautinen/2009/05/20/terveydenhuollon-sarjamurhaaja/
http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/lastensuojelun-irvikuva---vanhemmille-ei-valttamatta-kerrota-huostaanoton-syyta/2428506
Ikiaikaisen, kaikkien kansojen tunteman nukettamisen menetelmällistäminen lastensuojelun työvälineeksi ja tiedonhankintamenetelmäksi tuntuu pahalta, lähes pyhäinhäväistykseltä. Se muuttaa nuketuksen motiiveja, muotoja ja sisältöjä.
Neuvolassa neuvolantädit "osaavat" jo paheksua vanhempien nuketusta, mikäli nuketuksessa ei ole tätien toivomaa tai olettamaa konformistista roolijakoa ja loppua. Onko tämä lastensuojelullisen nuketuskoulutuksen aikaansaannosta?
Haluaako lastensuojelu jo päättää siitäkin, mitä ja miten lapset saavat leikkiä? Varmistaa, että leikissä kunnioitetaan ja uskotaan auktoriteetteja ja viranomaisia?
Ylevästi välinpitämättömät: sosiaalityötä "salattujen merkkien" lumoissa
Lastensuojelun vastaanottokotien ja tutkimushankkeiden työntekijät vakuuttavat usein olevansa täysin tietämättömiä asiakaslastensa huostaanottojen syistä. Tarkoitus lienee sama kuin edellisen lapsiasiavaltuutetun Maria Kaisa Aulan haluttomuudessa ottaa kantaa "yksittäistapauksiin"; ajaa ylevästi ja puolueettomasti yleistä lapsen etua sotkeutumatta oikeiden lasten hämäriin lastensuojeluprosesseihin.
Tuollainen tietämättömyys tuntuu lapsista ja vanhemmista vain loukkaavalta. On loukkaavaa, että viranomaistahoa, jonka ensisijainen tehtävä on asiakkaan tilanteeseen paneutuminen, asiakkaan oikeusturvan varmistus ja oikeudenmukainen kohtelu sekä lakien ja eettisten periaatteiden noudattaminen, ei tunnu kiinnostavan, onko tehty vapaudenriisto laillinen vai laiton, mitkä ovat sen vaikutukset asiakkaan elämään, mikä on oletetun ongelman alkuperä ja mahdollinen ratkaisu, tai onko sijaishuolto oikea, laillinen ratkaisu ongelmaan.
Jälleen kerran taho, jonka pitäisi auttaa ja kunnella asiakasta vetäytyy välinpitämättömänä salassapidon suojiin.
Jos lastensuojeluhankkeiden todellinen tarkoitus on tiedonkeruu, niin miksi lapsilta ei kysytä suoraan heidän kokemuksistaan kodista, lastensuojeluprosesseista ja sijaishuollosta? Lapset osaavat kyllä kertoa elämästään, kotioloistaan ja vaikeuksistaan, jos rehti ihminen kysyy asiaa heiltä kiertelemättä ilman vilppiä ja salattuja tarkoitusperiä, tarkoituksenaan vain selvittää tosiasiat.
Tuntuu kuin lastensuojelussa ei enää kyettäisi eikä haluttaisi suoraan kommunikaatioon tai tosiasioiden selvittämiseen. Onko se liian amatöörimäistä, halpaa, rahvaanomaista, kaikkien tavisten ulottuvilla olevaa, itsestäänselvää, hohdotonta?
Vai eikö tosiasioita edes haluta tietää?
Miksi lastensuojelussa elää sanonta "totuuteen pyrkijälle käy huonosti"?
Miksi lastensuojelun työntekijät käyvät mielummin kalliissa koulutuksissa opiskelemassa, kuinka etsitään ja tulkitaan salattuja merkkejä salatuista (kuvitelluista) eksoottisista häiriöistä, puutteista, pahasta perimästä ja perhepatologioista – vain pätevöityäkseen vuorovaikutuksen, lapsilähtöisten menetelmien yms. erityisasiantuntijoiksi?
Ihmisten ongelmat ovat kaikkialla samanlaisia, tylsiä ja usein rakenteellista alkuperää; rankkoja historioita, työttömyyttä, köyhyyttä ja sen tuomaa osattomuutta, sairautta, uupumusta, toivottomuutta... Ovatko oikeiden ihmisten oikeat ongelmat liian arkisia erityisasiantuntijastatusta janoaville korkeakoulutetuille?
Vai kammottaako lastensuojelun työntekijöitä rakenteellisten ongelmien ratkaisun vaikeus, josta on jo luovuttu kuittaamalla "köyhät teillä on aina keskuudessanne"?
Suomalaisilla sosiaalityöntekijöillä on todettu olevan Pohjoismaiden kovimmat asenteet köyhiä kohtaan: he pitävät köyhyyttä useammin itseaiheutettuna kuin pohjoismaalaiset virkasisarensa. Ratkaisuja köyhyyden ja puuttuvien peruspalvelujen ongelmiin haetaan riskiennustajiksi ryhtymällä ja pylpyrää pyörittämällä.
Kermat kakusta: pikkupsykiatri haluaa pikkuasiakkaan
Monilla sosiaalityöntekijöillä on yhtä pitkä koulutus kuin psykiatreilla. Ensin ollaan käyty kolme-neljä vuotta sosionomikoulutuksessa, sitten viisi-kuusi vuotta sosiaalityön yliopistokoulutuksessa, ja lopuksi vielä muutamia vuosia kalliissa erikoistumiskoulutuksissa.
On harmittavaa, jos tuollaista koulutustaustaa vasten pääsee vain "hyysäämään juoppoja ja tekemään toimeentulotukilaskelmia työttömille", siis tekemään huonosti palkattua työtä piilossa pienessä konttorissa. Pitkän ja kalliin koulutuksen pitäisi sentään näkyä jossakin
– ja kyllähän se nykyään näkyy.
Sosiaalityön tutkijat puhuvat kermankuorinnasta, siitä, että sosiaalityöntekijät ovat alkaneet valikoida asiakaskuntaansa. He siis suostuvat työskentelemään vain tietynlaisten "helppojen" ja samaistuttavien asiakkaiden kanssa, ja siten syrjäyttävät ei-toivotut asiakkaat ulos sosiaalipalvelujärjestelmästä.
Esittävä, liian ilmeisiä merkityksiä kantava kohde katsotaan mielenkiinnottamaksi eikä sitä haluta tutkia. Kirjaamisen ja huomion kohteeksi kelpaa vain "puhdas" ja tyhjä teos, tabula rasa. Sen voi täyttää itsevalitsemillaan tulkinnoilla ja merkityksillä, minkä kautta asiantuntija saa esittää asiantuntemustaan ja perehtyneisyyttään – ja samalla paljastaa yleisölle kaiken lukeneisuutensa ja tietämyksensä.
Sosiaalityöntekijän ammatillisuuden alusta ja heijastuspinta on lapsi. Asiantuntemuksen ja ammattitaidon avain on huoli, tuo postmoderni rakennelma ja muuttuja, joka taipuu perehtyneisyyden ja salapoliisityön näyttämöksi ja oletetun ammatillisuuden ehtymättömäksi lähteeksi.
Eksoottinen rikos: lastensuojelu kutkuttavan salapoliisileikin jatkumona
Olen kuullut vertauksen sosiaalityöstä salapoliisityönä sosiaalityöntekijöiden suusta niin monta kertaa ja monissa yhteyksissä, että ilmiön taustalla on oltava jotakin. Lastensuojelijat tuntuvat haluavan rinnastaa työnsä (jonka pitäisi olla lapsen ja perheiden auttamista) rikoksia ja syyllisiä etsivään salapoliisitoimintaan.
Lastensuojeluprosesseja voi pitää huolen ja salapoliisityön tai pikemminkin salapoliisileikin jatkumona. Lastensuojeluprosesseille on tyypillistä, että alkuperäisen huolen tilalle keksitään toisia uusia huolia, kun näyttöä alkuperäisestä huolesta ei löydykään.
Salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäilty tiedä eikä hänelle paljasteta hänen itsensä olevan epäilyksen kohde. Salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen, tarkkailee ja seuraa epäiltyä salaa, nuuskii kodin, yrittää saada epäillyn avautumaan ja uskoutumaan, haastattelee epäillyn lähipiiriä, tekeytyy epäillyn ystäväksi ja luotetuksi tai on jopa ottavinaan epäillyn mukaan omaan tutkimustyöhönsä todistaakseen epäilyksensä oikeaksi.
Kaikki kootut tiedonsirpaleet; huhu, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Salapoliisileikissä tutkimuksen etiikka, saatu näyttö ja sen arviointi tai oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja syytetyn oikeussuoja ovat yhdentekeviä asioita. Olennaista on pääosanesittäjän, salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen".
Olennaista on myös työn hedelmien dramaattinen ja yllättävä julkistaminen. Lopuksi salapoliisi nimittäin kutsuu kaikki koolle kartanon kabinettiin, istahtaa alas ja esittelee hämmästyttävät ja mielikuvitukselliset päättelyketjunsa, joita yleisö kuuntelee silmät pyöreänä ja henkeään haukkoen. Kun yllättävä ja epätodennäköinen syyllinen on paljastettu, salapoliisin etukäteen soittama (julkinen) poliisi ponkaisee paikalle sireenit ulvoen ja raahaa pois vastustelevan epäillyn, josta emme enää kuule mitään. Salapoliisi, joka on jälleen kerran osoittautunut ylivertaiseksi asiantuntijaksi, hymyilee salaperäisesti, kohottaa kahvikupin huulilleen ja tarttuu pullanpalaan yleisön taputtaessa hänelle.
Ei ihme, että salapoliisileikkiin tunkeutuvat tosielämän avoimuus-, julkisuus-, laillisuus-, eettisyys-, yhteistyö- ja valvontavaateet turhauttavat ja suututtavat salapoliisia. Sekin turhauttaa, että asiakkaat tuntevat joutuneensa syytetyiksi ja lavastetuiksi rikoksiin, joiden rikosnimikettä ei kuitenkaan paljasteta heille.
Salapoliisityö perustuu etiikan ja empirian ohittavaan mielikuva/nojatuolityöskentelyyn ja luokkayhteiskuntaan, jossa luokkahierarkia takaa sen, että itseoppineen ja omalakisen salapoliisi-satraapin mandaattia ja legitimiteettiä ei kyseenalaista kukaan. Salapoliisilla on oikeus harjoittaa urkkimistoimintaansa pelkästään sukutaustansa, suhteidensa ja oletettujen yläluokkaisten hyveidensä perusteella ilman oikeusvalvontaa ja oikeusviranomaispuuttumisia.
Tämäkö on nykyisen lastensuojelun työskentelyihanne ja päämäärä?
Toimeentulotukea hakenut asiakas sai kuulla sosiaalityöntekijältään, että toimeentulotuki on salapoliisityötä. Hän oli juuri itse luovuttanut sosiaalityöntekijälle vapaaehtoisesti nivaskan arkaluontoisia tietoja itsestään; virkatodistuksen, opintosuoritusotteen, verokortin, todistuksen omaisuudesta ja veloista, lääkärintodistuksen, lääkekuitin, vuokrasopimuksen, pankkitiliotteen... Kaikki ne olivat tietoja, joita missään muussa yhteydessä ei kehdata edes kysyä, eikä niitä tarvitse paljastaa kenellekään.
Toinen sosiaalityöntekijä ilmoitti toimeentulotukea hakeneelle yksinhuoltajaksi joutuneelle äidille, että "kyllä sussa täytyy jotain vikaa olla, kun et pystynyt miestä pitämään".
Ilmeisesti salapoliisityöksi muuttunut sosiaalitoimen asiakastyö on käytännössä sosiaalityöntekijän luulotteleman vian tai rikoksen etsimistä asiakkaasta.
Normirikkeiden selvittelijät: Juoruämmästä Äiti Ammaksi?
Miksi salapoliisityö kiehtoo sosiaalityöntekijöitä?
Onko miespoliisi ilmeisiä, julkisia rikoksia selvittävä julkinen poliisi, kun taas sosiaalityöntekijänainen on salaisia rikoksia salaa selvittävä salainen poliisi?
Siinä missä tavallinen poliisi selvittää julkisesti näkyviä rikoksia; varkauksia, petoksia, ryöstöjä, murhia ja raiskauksia, niin "salapoliisisosiaalityöntekijä" selvittää salaa
– mitä?
En keksi mitään rikostyyppiä, jota poliisi ei jo hoitaisi tai voisi hoitaa.
Selvittääkö sosiaalityöntekijä-salapoliisi rikosten sijaan normirikkeitä, siis poikkeamia yleisistä käytös- ja elämäntapasäännöistä, vai poikkeamia vain sosiaalityöntekijän omista normeista ja säännöistä, joiden haastamisen hän luulottelee rankaisua vaativiksi rikoksiksi koko yhteiskuntaa kohtaan?
Vai etsitäänkö sosiaalityössä vain ajatusrikollisia?
Onko ajattelu jo itsessään rikos vai vain väärä mielipide?
Entä onko sosiaalityön professionaalisuus loppujen lopuksi vain AMMAtillisuutta; pyrkimystä Äiti AMMAksi; halua saada Jumalan valtuudet ja status vetoamalla mystiseen ja synnynnäiseen potentiaaliin, äitiyden tuomaan kaikkivaltiuteen ja -tietävyyteen?
Lastensuojelu korostaa aina perhe-elämän, tarkemmin sanottuna köyhien perhe-elämän väkivaltaisuutta.
Ainut todellinen rikos ja häpeä on olla köyhä, joka tarkoittaa sitä, ettei kykyne salaamaan ongelmiaan. Joku on sattuvasti sanonut, että normaalius on sitä, että kykenee kätkemään oman todellisen luontonsa ja ongelmansa.
Normaaliuden tae on tällöin ongelmien kätkemispotentiaali eli raha. Rikkaathan voivat kätkeä ongelmansa piiloon julkisuudelta, hoidattaa äitien mielisairaudet, tytärten abortit ja anoreksian, mummojen kleptomanian, isien juoppohäiriköinnit sekä poikien ilkivallan ja itsemurhat yksityisesti omalla rahalla ilman virkavallan väliintuloa.
Sosiaalityössä yhteiskunnasta piirretään mustavalkoista sarjakuvaa. Siinä perhe-elämässä pesii perverssiys ja väkivalta, josta palvelujärjestelmä, järjestystoimi ja sijaishuolto katsotaan vapaiksi. Todellisuudessa kuitenkin väkivaltaa on kaikkialla. Lapsilla suurempi todennäköisyys todistaa väkivaltaa koulussa ja sijaishuollossa kuin omassa kodissaan.
”Huoli” eri muodoissaan on Suomessa yleisin huostaanottoperuste. Huoli on nimensä mukaisesti jotakin, joka on varmistamatonta ja jättää tyhjää tilaa sosiaalityöntekijän salapoliisityölle ja päättelyketjuille. Sosiaalityöntekijät ovat jo tottuneet ja mieltyneet salapoliisityöhön, jossa heillä on itsellään lupa kuvitella perusteet ja menetelmät, joilla selvitystyö alkaa.
Neiti Marpleja ja Holmeseja eivät kiinnosta makkaravarkauksiin syyllistyvät köyhät tai heidän ongelmiensa selvittely. Varma ja ilmeinen ongelma ei nimittäin mahdollista vaativaa asiantuntija- ja selvitystyötä; se ei välttämättä enää kelpaakaan työskentelyn pohjaksi. Kun siis lastensuojelussa työskentelevä sosiaalityöntekijä kohtaa ilmiselviä ja arkisia ongelmia, lapsi ei enää kelpaakaan asiakkaaksi, asiantuntemuksen kohteeksi tai edes huostaanotettavaksi.
"Voimaannutuksen" tai "puuttumisen" kohteeksi halutaan joku puhdas ja viaton, ei jo-merkitty. Mieluiten neitseellinen kohde, jota voi muokata mieleisekseen ja johon voi jättää jäljen itsestään; todisteen omasta ekspertiisistä ja pelastusvoimasta. Turmeltumattomia lastensuojelun neitsyitä vain on vaikea enää löytää nykyisen lastensuojeluilmoitus-ilmiantojärjestelmän ansiosta.
Mitä enemmän lapsille kertyy kokemuksia ammattiauttajista, sitä enemmän he pelkäävät – ja sitä varauksellisemmin ja negatiivisemmin he suhtautuvat auttajiiin ja auttamisjärjestelmiin. Kokemus tuo asiantuntemusta ja varmuutta. Palvelujärjestelmän satuiluun ja naamioleikkeihin ei enää uskota.
Siksikö lastensuojelussa "puuttumista" pyritään aina varhaistamaan?
Vaiennetaanko vanhat traumatisoivista puuttumisista raportoivat vain uusien, yhä varhemmin "voimaannutettavien" löytämiseksi?
Onko etiikka ja empiria negatiivisuutta?
Miksi lastensuojelun asiantuntija ei halua tietää, onko huolta herättävä huostaanotettu esimerkiksi köyhän lapsi, ja onko köyhyyden ja huostaanoton välillä syy-seuraussuhde? Eikö tämä olisi tärkeä tieto lapsen auttamiseksi?
Tuoko köyhyys työskentelyyn liikaa sosiaalihuollollista, toivottoman vanhanaikaista sävyä? Vai tuoko köyhyyden lievitys tuhokapitalismin "jokainen on oman onnensa seppä" -ajatteluun sopimatonta kristillistä laupeudentyön eetosta?
Vanha selkärankaan muinoin tatuoitu ihmisyyden ihanne/muisto saattaa vielä nostaa päätään aiheuttaen paheksuntaa ja viranomaispuuttumista vaativaa riskikäyttäytymistä esimerkiksi mieleltään järkkyneiden ja muiden riskiyksilöiksi luokiteltujen peräänkatsomista ja hoitamista, nälkäisten ruokkimista ja kodittomien majoittamista, vierailuja vankien ja muun pahan perimän omaavan "riskiaineksen" luo, ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kuuluttamista, jonka viranomaiset kokevat negatiivisuudeksi ja vihapuheeksi.
Sosiaalityöntekijät ja lapsiasiavaltuutettu väittävät, etteivät ota kantaa "yksittäistapauksiin". Vaikka kuitenkin ja koko ajan ottavat. Entinen lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula väitti, ettei tiedä julkisuuteen päätyneen lastensuojelutapauksen taustoja. Kuitenkin hän oli hämmästyttävän usein halukas ottamaan tapauksiin moraalisesti kantaa; lastensuojelu ei erehdy, vaan vika on vanhemmissa. Aivan kuin hän olisi suojellut itseään tietämiseltä, jotta voi ottaa kantaa.
Liika tieto on vain vahingoksi.
Juuri tähän kannanottamisen välttelyyn tai pikemminkin salaamiseen lastensuojelussa tuhlataan energiaa. Tosiasiassa lastensuojelijat tekevät räikeän poliittisia valintoja ja kannanottoja koko ajan. Valintojen ja kannanottojen poliittisuutta ei vain ole lupa huomata tai sanoa ääneen.
AMMAA ei saa arvostella eikä keskeyttää, vaikka tämä käyttäytyisi kuin viheliäinen juoruämmä.
Lastensuojelussa ilmeisesti luullaan, että naissukupuoli sinänsä tai sosiaalityön koulutus vaikeasti todennettavine hiljaisine tietoineen ja muine mystisine kuviteltuine taitoineen ja hyveineen tekee sosiaalityöntekijöistä etiikan, ihmissuhteiden, perhe-elämän ja lasten suvereeneja asiantuntijoita ja viisaita tutkijoita ja päättäjiä.
Ei tee.
Alastomalle keisarille ei saa vaatteita, eikä vallan väärinkäyttöä voi kätkeä kauniilla diskurssilla. Ämmästä ei valitettavasti tule AMMAA edes hallinto-oikeuden päätöksellä.
Ei, vaikka jokaista tämän tosiasian toteajaa rangaistaisiin hullun leimalla, edunvalvojalla tai vapaudenriistolla.
Pirullinen positivismi: ei-tietämisen tärkeydestä
Sosiaalityön eniten viljelemä slogan on nykyisin "ole positiivinen". Sitä mainostetaan yhteisleikeillä, leikkimielisillä hengennostatuksilla ja ongelmista vaikenemalla. Lausetta hoetaan niin paljon, että se on jo alkanut epäilyttää ja maistua keinotekoiselta.
Lastensuojelussa positiivisuutta vaaditaan vain toisilta; asiakkailta, medialta ja sosiaalitoimeen kohdistuvalta palautteelta. Sosiaalitoimen omien työsisältöjen ja -käytäntöjen on lupa jäädä negatiivisiksi asiakkaita leimaaviksi syytösstrategioiksi. Vain niihin puuttuminen tulkitaan negatiivisuudeksi, jopa vihapuheeksi.
Positiivisuus tarkoittaa tosiasiassa siis virkamiehen, vahvemman puolelle asettumista, sitä, ettei haasteta laittomuuksiakaan ja niitä ylläpitävää status quota. Pakotettu positiivisuus on pelkkää keinomakeutusainetta, josta jää ikävä jälkimaku. Se ei poista todellista nälkää ja vain syventää lastensuojelun kriisiä.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Ovatko tieto ja positiivisuus siis toisensa poissulkevat? Onko jo tutkimustieto itsessään negatiivisuutta ja vihapuhetta?
Viimeaikoina viattomaksi positiivisuudeksi luuloteltua tietämättömyyttä on yritetty kääntää ei-tietämisen filosofiaksi. Onko kyse jostain orwellilaisesta silmänkääntötempusta, yrityksestä naamioida puutteet vahvuudeksi, vai tieteellisen tutkimisen halveksunnasta, maailmankuvasta, jossa havainnoitsijan ulkopuolista totuutta ei katsota olevan olemassa ja jossa hyväntekijäksi itsensä kuvittelevalla vallan väärinkäyttäjällä katsotaan olevan oikeus valita mieleisensä samanarvoisiksi luulottelemistaan totuuksista ja julistaa toisinajattelevat mielisairaiksi tai rikollisiksi?
Lastensuojeluun ei kuulu oman toiminnan motiivien, käytäntöjen tai seurausten arviointi, haastaminen tai kyseenalaistaminen eikä itsekritiikki. Kysymyksiä ei esitetä uusien näkökulmien avaamiseksi vaan vanhojen vahvistamiseksi. Vain asiakkaita arvioidaan, ja ainoastaan tietyntyyppiset kysymykset ovat sallittuja. Niillä pyritään oikeuttamaan oma toiminta ja toiminnan pohjana olevat ennakko-olettamat.
Lastensuojelussa ei siten kysytä: "Miksi epäilen tätä asiakasta?"
Siellä kysytään: "Miten saan hänet tunnustamaan?"
Siellä ei kysytä: "Miksi kuvittelen tämän toimenpiteen auttavan?"
Siellä kysytään: "Miten saan tämän toimenpiteen toteutettua?"
Tiedonmuodostuksen ja oppimisen ennakkoehto – nöyryys ja avoin mieli eli ei-tietämisen tunnustaminen –kääntyy lastensuojelussa tutkimustiedon ja -etiikan mitätöinniksi.
Yritetäänkö siis omat negatiiviset ennakko-olettamat sekä tutkimusetiikan ja -tiedon hylkääminen naamioida ja oikeuttaa iloisella tietämättömyydellä mitättömistä "yksittäistapauksista" ja yksityiskohdista, joiksi katsotaan tutkintavankien vapaudenriiston syyt, laillisuus ja seuraukset?
Lastensuojelussa lapsista on lupa tehdä tätien tulkinta- ja tulkintavankeja, leikkipotilaita. Lasten sanoista, leikeistä ja elämästä on täysin luvallista loihtia yleistä tarkkailu- ja täytemateriaalia aikuisten edunsaajien ammattilehtiin ja projekteihin. Lastensuojelun ilmiantolait pitävät huolen siitä, että tutkinta- ja tulkintavankien virta on ehtymätön.
Koneiston suorittamien "kallonporausten" ja vapaudenriistojen vaikutukset sen sijaan jäävät lasten yksityisasioiksi, samoin kuin heidän karu kohtelunsa "yksittäistapaukseksi" tuhansien sosiaaliviraston mappeihin haudattujen vastaavien kohtaloiden joukkoon.
Niin kauan, kun tutkintavangit pysyvät hellyttävän muumimaisissa Kindchenschema-mitoissa ja suostuvat lastensuojelun tulkittaviksi, tulkattaviksi ja stalkattaviksi maskoteiksi, heille lupaillaan kultaisia tähtiä sekä voimaannuttavia elämys- ja seikkailuleirejä:
”Lapset, teillä ei ole mitään syytä huoleen. Me haluamme vain teidän parastanne. Piakkoin lähdette täältä ja pääsette todella hienoihin paikkoihin. Teitä odottaa ihana elämä.”
Perheet yksi toisensa jälkeen saapuvat matkalaukkuineen keräilyasemille, hoitokoteihin, perhekuntoutuksiin ja vanhemmuudenarviointeihin yhteistyöhalukkuuttaan vakuutellen ja uskoen lastensuojelun lupaukseen siitä, että (yhteis)työ tekee vapaaksi.
Ei tee.
Ei-tietämisen tärkeyden korostaminen on tuskin typerää tietämättömyyttä tai halua kieltäytyä tutkimasta ja ymmärtämästä. Tarkoitus ei-tietämisessä lienee ollut lastensuojelun fakkiutuneesta ajattelusta poisoppiminen sekä toisinajattelun ja -toimimisen mahdollistaminen; kyky päästää irti rajoittuneen ja lukitun ymmärryksen kahleista eli pitää kaikessa kysymysmerkki mukana.
Mutta juuri kysymysmerkki lastensuojelusta puuttuu.
?
?
?
Lastensuojelupäivien lehdistötilaisuuksien ja (pseudo)filosofoinnin jälkeisessä todellisuudessa toisinajattelijat ja -kysyjät – siis toisinajattelijat ja -toimijat – syrjäytetään ja merkitään rekistereihin edunvalvojaa, psykiatrista hoitoa ja hallinnollista vapaudenriistoa kaipaaviksi lastensuojelukriitikoksi ja vihapuhujiksi.
Vaikka sadat kansalaiset kertovat yhdenmukaisesti karmeista kokemuksistaan, lehdistö ja päättäjät eivät herää. Onhan lastensuojelulle kiusalliseen ongelmaperhekysymykseen ja vihapuheeseen löydettävä jokin ratkaisu. Sitäpaitsi sosiaalityöntekijöiden suojelujoukothan noudattavat vain annettuja ohjeita ja joutuvat tekemään vaikeita valintoja:
"Jotain on pakko päättää, ja päätöksen tekevät ihmiset, jotka työssään juoksevat aina.”
Koko lastensuojelujärjestelmä tuntuu perustuvan kyseenalaistamattomille ja tutkimattomille olettamuksille, teorioille, käytännöille ja periaatteille. Asiakastyökin perustuu usein sosiaalityöntekijän subjektiivisille ennakkoluuloille ja käsityksille asiakkaiden haastattelun, kuulemisen ja tosiasioiden selvittämisen sijaan.
Miksi?
Ja miksi miksi on kielletty kysymys?
Salatun "tiedon" lähteillä: luuloteltu tietämättömyys vai tietoinen luulottelu?
Onko tarkoitushakuinen ajatus lastensuojelijoiden julkikuulutetun huostasyistä tietämättömyyden taustalla se, että asiantuntija voi tietämättömyyttään vakuuttaen puhdistaa johtamansa laitoksen tai projektin epäilyistä?
Esimerkiksi voidaan ottaa kansalaisen epäily siitä, että laitoksen/projektin henkilökunta juonittee asiakastaan vastaan esimerkiksi keräämällä tai väärentämällä huostapäätöksen tehneelle sosiaalityöntekijälle tai sijaishuoltotaholle todistusaineistoa asiakkaan oletetun ongelman toteennäyttämiseksi, tehtyjen viranomaistoimien oikeuttamiseksi tai huostaanoton jatkamiseksi leikin tai projektin varjolla.
Jos näin on, eikö ennakollinen juonittelun ja tiedontavoittelun kieltäminen sekä sitä seuraava puhdistautumisyritys kieli päinvastaisesta, siitä, että kyse on juuri hämärästä väärennystoiminnasta?
Tietämättömyys huostaanoton syistä ei estä vallan väärinkäyttöä tai epäeettistä toimintaa eikä takaa työn puolueettomuutta tai eettistä laatua. Lastensuojelun tutkijat valittelevat, että lastensuojelusta puuttuu tutkimustieto huostaanottojen syistä ja tuloksista, sijaishuollon olosuhteista, lastensuojeluprosessien ja niiden menettelytapojen oikeellisuudesta, vaikuttavuudesta ja seurauksista lapsille ja perheille. Lastensuojelu ja sijaishuolto voi yhtä hyvin auttaa kuin vahingoittaakin lasta eikä kukaan tiedä, minkälaisia vaikutuksia lastensuojelulla saadaan.
Tutkimustiedon puuttumisesta huolimatta lastensuojeluprojektien taustaoletuksena on aina se, että
1) huostaanotto on tehty laillisin perustein ja että
2) lastensuojelu toimii moitteettomasti ja lasta hyödyttäen, että
3) huostaanotettu lapsi on kärsinyt traumaattisesta kaltoinkohtelusta, ja
4) kaltoinkohtelu/trauma on biologisten vanhempien aiheuttama.
Väitetystä tietämättömyydesta huolimatta lastensuojelun toiminta perustuu vankkoihin ennakkoluuloihin ja kyseenalaistamattomaan hiljaiseen tietämiseen lapsen, tämän perheen ja henkilöhistorian laadusta, sekä katteettomaan uskoon viranomaistoiminnan moitteettomuudesta ja tehokkuudesta. Nämä ennakkoluulot eivät voi olla vaikuttamatta työskentelyyn ja sen eettisyyteen, vaikkei hallinto-oikeudelle toimitettu huostasyy olisikaan tiedossa.
Pahimmillaan hiljainen tieto on vain väärää ja vanhentunutta tietoa, kyseenalaistamattomia oletuksia ja ennakkoluuloja sekä rutiineiksi muuttuneita lainvastaisia ja vahingollisia toimintakäytäntöjä. Oletukset yhdenmukaisista taustoista tuskin palvelevat yksittäisiä lapsia, joita seulautuu lastensuojeluun monista syistä, myös väärien päätösten tuloksena.
Omituinen on myös olettama siitä, että sosiaalityöntekijälle puhuminen tai "avautuminen" helpottaisi lapsen oloa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksessa nuoret raportoivat, että puhuminen asiantuntijoille pelottaa ja pahentaa heidän oloaan. Lapset valittivat, etteivät asiantuntijat ota heitä vakavasti.
Joissain maissa huostaanoton kriteeri on se, että lapsi tuntee helpotusta päästessään kotoaan pois.
Suomessa huostaanoton perusteeksi riittää sosiaalityöntekijän tuntema helpotus.
Monet huostaanotetuista lapsista eivät tiedä eivätkä osaa kertoa, miksi heidät on huostaanotettu. Aluehallintovirasto AVI:n mukaan huostaanoton syitä ei aina kerrota myöskään vanhemmille, vaan he saavat kuulla syyt joskus vasta hallinto-oikeuskäsittelyssä tutustuessaan ensimmästä kertaa itsestään salaa laadittuun dokumenttipinoon. Sitä he eivät ole aiemmin nähneet, eivätkä he tunnista siitä itseään.
Lastensuojelujuristien mukaan myöskään huolen, huostassapidon tai "riittävän vanhemmuuden" kriteerejä ei osata kertoa asiakkaille.
Salassa pidettävästä manipuloinnista: me vastaan ne
Manipulatiivisten kysymysten sekä toivotun tunnustuksen ja tulkinnan hakeminen lapsilta lastensuojelutyöntekijän päässä elävästä kaltoinkohtelu- tai muusta olettamasta jutustelun, käsinuken, korttien, piirrosten tai leikin kautta ei ole lastensuojelun kehittämistä, lapsen ottamista mukaan lastensuojelutyöhön tai lastensuojelututkimusta vaan pahimmanlaatuista manipulaatiota, puoskarointia, henkistä raiskaamista ja väkivaltaa.
Epäeettistä toimintaa ei oikeuta se, että manipuloijat kuvittelevat tekevänsä hyvää tai eivät tiedä alkuperäistä hallinnollisen vapaudenriiston syytä. Kun lapsi alistetaan epäeettisen ja epätieteellisen tutkimisen kohteeksi tutkimuksen todelliset tarkoitusperät salaamalla, on kyseessä vain aikuisten häpeällinen valehtelu, ei mitään hohdokkaampaa.
Törkeää lapsen pettämistä on uskotella hänen pääsevän asiantuntijaksi ja kanssatutkijaksi, jos todellinen tarkoitus on valheellisin lupauksin ja leikin varjolla saada hänet suojattomaksi tutkittavaksi ja avautumaan, jotta aikuiset voivat nyhtää ja tulkita hänestä tietoja omiin tarkoituksiinsa. Lastensuojelussa nämä tarkoitusperät ovat liian usein sijaishuollon liiketoiminnan edistäminen, koko lapsuuden mittainen huostaanotto sekä lasten ja hänen läheistensä yhteydenpidon estäminen.
On anteeksiantamatonta, jos lastensuojelun laittomia käytäntöjä yritetään salaa oikeuttaa lapsille pumppaamalla heihin leikin varjolla valheellisia käsityksiä lastensuojelusta erehtymättömänä auttajana ja mielikuvia lapsista itsestään biologisissa perheissään kaltoinkohdeltuina lastensuojelun pelastuskohteina. Propagandatyön tekee tietysti helpommaksi lastensuojelijoiden väite tietämättömyydestä ja haluttomuudesta lasten todellisten historioiden tuntemiseen, mutta se ei missään nimessä oikeuta toimintaa.
Eettisyydeksi naamioitu sosiaalityöntekijöiden pakkomielle olla ottamatta kantaa yksittäistapauksiin, halu tietämättömyyteen tutkittavien taustoista ja tarve näiden tapauskertomusten salassapitoon on outoa.
Ettei vain olisi kyse halusta lastensuojelun omien epäeettisten taustaideologioiden, työprosessien ja
-käytäntöjen sekä niiden huonojen tulosten ja vaikutusten salassapitoon?
Myös käsitys asiakkaiden elämänilmiöiden häpeällisyydestä ja salaamistarpeesta elää usein vain salassapitäjän päässä. Kun tuikitavallisista ongelmista tehdään salassapitoa vaativia ja elämästään kertovien kanssaeläjien kasvot mustataan, ääni muunnetaan ja tunnistetiedot peitetään, tuotetaan tavallisista elämänilmiöistä ja niiden kokijoista ennakkoluuloja, stigmoja ja tabuja.
Juuri salailu tuottaa ja ylläpitää stigmoja vahvistaen ihmisten välisiä erotteluja meihin ja niihin.
Lisäksi paljon valvomatonta valtaa kätkevä sosiaali- ja terveydenhoitoala houkuttaa piiriinsä paljon häiriintyneitä persoonia. Terveydenhuollossa potilaita vahingoittaneiden ja tappaneiden hoitajien motiivi on ollut usein ollut "pelastaa" potilas sen jälkeen, kun hoitaja on ensin itse omalla toiminnallaan aiheuttanut potilaan sairastumisen ja terveydentilan heikkenemisen ja vaarantumisen. Näiden myrkkyhoitajien kiinnijäämistä on vaikeuttanut ihmisten sinisilmäisyys ja luottamus terveydenhuollossa toimivien etiikkaan.
Onko sosiaalialalla työskentelyn aloituskynnys ja lapsen huomioimisen edellytys ja ehto nimenomaan traumatisoiva kaltoinkohtelu, joka työntekijän täytyy aiheuttaa vaikka itse, jotta hän pääsisi kokeilemaan ylvästä pelastustoimintaa?
Yhdysvaltalaistutkimus terveydenhuollon väkivallantekijöistä listaa helposti sosiaalitoimeenkin sovellettavia riskin merkkejä; korkea asiakaskuolleisuus/syrjäytyneisyys, jonka työntekijä "osaa" ennustaa, useita lyhyitä työsuhteita, salaileva käytös, aiemmat virheet työssä, työntekijän kyvyttömyys surra asiakkaalle aiheuttamaansa kohtaloa, useat valitukset työntekijän käytöksestä, yli-ystävällinen käytös mutta ongelmia ihmissuhteissa, ja halu saada erityistä tunnustusta työstään.
Pitäisikö lastensuojelun suosimia riskiluetteloita alkaa käyttää myös työntekijöiden riskiseulomiseen?
Tutkimus- vai oikeuttamismenetelmiä: kuka osaa kertoa?
On hienoa, jos lastensuojelussa todella kehitetään uusia lapsilähtöisiä lastensuojelun tutkimusmenetelmiä lasten ehdoilla eikä perinteisiä aikuislähtöisiä lastensuojelun oikeutusmenetelmiä lasten kustannuksella.
Toivottavasti lastensuojeluprojektit eivät jää alati lisääntyvien ja vaihtuvien aikuisten edunsaajien yrityksiksi saada lastensuojelun ja lapsen edun varjolla pelkästään akateemista meritoitumista, sijaishuollon kumppaneita tai virkoja, huomiota, kunniaa, statusta menetelmien keksijöinä ja leikin menetelmällistäjinä, projektirahoitusta ja good willia.
Aikuisten urkinnan ja puoskaroinnin pukeminen yhteistutkimiseksi ja salapoliisileikiksi ei auta eikä voimaannuta lapsia.
Lastensuojelun vertauskuvana salapoliisileikki sen sijaan toimii.
Lastensuojelija voi pahimmillaan olla luokkayhteiskunnan tuottamiseen ja uusintamiseen sekä köyhien elämäntapavalvontaan keskittynyt sosiaalipoliisi, joka toimii salaa. Lastensuojelutyö on pahimmillaan ylikoulutettujen, turhautuneiden naisten salapoliisileikkiä, josta lankeaa kestämätön lasku lapsille, perheille ja kansantaloudelle.
– Myyrä
Lähteitä:
http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/lastensuojeluntieto.pdf
http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/81366/gradu04130.pdf?sequence=1
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/lastensuojelun-myytit-lastensuojelutoimet-perustuvat-lakiin/
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Tutkimus+Suomen+sosiaalityöntekijät+Pohjoismaiden+tylyimpiä+/1135262664287
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/120891-”halyttava-ilmio”-nuorten-keskuudessa
http://blogit.mtv.fi/elinkautinen/2009/05/20/terveydenhuollon-sarjamurhaaja/
http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/lastensuojelun-irvikuva---vanhemmille-ei-valttamatta-kerrota-huostaanoton-syyta/2428506
RSS Feed
