Diagnoosien viidakossa seikkailevat monet lapset, joilla on väärä diagnoosi. Samassa viidakossa joutuvat seikkailemaan näiden lasten vanhemmat.
Poikani syntyi vuonna 2004 ja huusi jo synnyttäneiden osastolla kuin palosireeni. Hän viihtyi vain minun sylissäni. Tiesin jo silloin, että tämä lapsi ei ole, kuten muut. Syytä, mistä minä sen tiesin, kutsutaan äidinvaistoksi.
Poikavauvani ei koskaan viihtynyt paikoillaan sitterissä. Pinnasänky oli hänelle vankila. Kun poika oppi konttaamaan, otin pinnasängystä irti pari kapulaa, jotta hänellä oli vapaus päättää, nukkuuko hän sängyssä vai vetääkö petivaatteensa lattialle ja nukkuu niiden päällä.
Poika valvotti yli kaksi vuotta. Kun yösyötöt loppuivat, poika tankkasi äitiään, siis minua. Tunnin välein nousin ylös ja menin huutavan lapseni luo. Tiesin, että poika vain halusi nähdä minut. Kaikki arvostelivat toimintaani: "Sinä opetat pojan siihen, että huutamalla saa tahtonsa läpi."
Minä en kuunnellut vaan toimin, kuten vaistoni sanoi. Ympäristön paineen vuoksi kuitenkin kokeilin unikoulua pojan ollessa kahden vuoden ikäinen. Tein ohjeen mukaan. Poika huusi 7 yötä nukkumatta hetkeäkään. Heitin ohjeilla vesilintua.
Silloinen mieheni arvosteli minua siitä, että olin päätynyt öisin jäämään pojan viereen nukkumaan. Mikä avioliitto tämä tällainen oli, jossa nukuttiin eri huoneissa.
Poika oppi kävelemään ja vauhti kiihtyi kiihtymistään. Poika oli nopea, temperamenttinen ja vilkas. Kuljetin häntä valjaissa vielä silloinkin, kun pikkusisar syntyi vuonna 2007. Eräs nainen tuohtui nähdessään lapsen kytkettynä kuin koiran ja huusi minulle asiasta.
Busseilla kulkiessamme ihmiset huomauttelivat auktoriteetin puutteesta, koska poika halusi koko ajan liikkua. Kaupoissa poika koski kaikkiin ja kaikkeen. Hän puhua pälätti lakkaamatta. Hän halusi olla aina huomion kohteena. Sairastuessaan hän oli tuplasti kipeämpi kuin toiset. Kompastuessaan hän vaati paikalle ambulanssia. Hoidossa ollessaan hän kiipesi puuhun ja liukui vartta vasten alas saaden vatsaansa hiertymän. Lastenhoitajan olisi tullut viedä hänet sairaalaan, koska verta kuulemma tuli kuin härän kurkusta.
Yökylässä oltuaan häntä oli kidutettu päästämällä hyttysiä sisälle. Asuessamme maalla lähimetsässä eli dinosaurus, joka oli keltainen. Kovakuoriaiset ja maan matoset poika kantoi sisälle tupaan elättäen niitä lasipurkeissa. Polkupyörä edusti Harley Davidsonia, jolla poika ratsasti katsomaan naapurin maatilalla laiduntavia lehmiä. Kaksikymmentäkolme kertaa päivässä. Yllään kalsarit, sillä hän inhosi kaikkea, mikä oli tiellä. Myös vaatteita.
Pakotin pojan pukemaan ylleen säitä vastavan vaatetuksen. Vaatekasa löytyi aina jostakin tonttimme kolkasta heti, kun selkäni käänsin.
Sitten poika meni esikouluun. Totesin jälleen äidinvaistollani, että pojalla, joka kävi jo puheterapiaa, oli takuulla myös lukihäiriö. Sitä ei haluttu tutkia. Sen sijaan haluttiin tutkia neurologisia ongelmia, joiden vuoksi poika kävi toimintaterapiassa.
Koulumaailman tultua kuvioihin alkoi monelle meistä niin tuttu vikojen kaivelu lapsen neurologiasta ja psyykkisestä tilasta, joten minä lähdin kaivamaan tietoa omin neuvoin. Tarjottu adhd-diagnoosi kun ei mieltäni lämmittänyt. Löysin lapseni kaltaisten äitejä netistä.
Ai. Näitä on muitakin. Termi oli suuritarpeinen lapsi. Lapsi, jolla on temperamentti, jossa nupit ovat kaakossa koko ajan. Lapsi, joka on ihan terve neurologisesti ja psyykkisesti. Lapsi, jolla on vain omanlaisensa luonne. Herkkä, temperamenttinen ja vilkas luonne.
Luin aiheesta lontoonkielisiä tutkimuksia luullen, että poikaa varten varattu psykologi ottaisi ja kuuntelisi minua. Kouluvalmiuteen poika ei ollut valmis, joten olin toivonut esikoulun kertaamista. Siihen tarvittiin kuitenkin psykologin lausunto.
Psykologi ei ollut koskaan kuullutkaan suuritarpeisesta lapsesta, ainakin niin hän antoi ymmärtää. Loppulausunnossa lukee vain, että äiti on löytänyt netistä jotakin tietoa aiheesta ja äidin mielestä poika on suuritarpeinen. Sen jälkeen mainitaan mahdollinen adhd, jota minä olen luvannut sulatella ja palata astialle myöhemmin.
Sen sijaan, että minä keskityin siihen, mitä tarjottiin, minä keskityin äidinvaistoni sanomaan. Kaikkialla selvensin termin "suuritarpeinen" käsitettä. Ja sitä, miten samankaltaisia ovat suuritarpeisen "oireet" näiden neurologisten häiriöiden kanssa. Suuritarpeisen lapsen neurologiassa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Suuritarpeinen on siltä osin ihan terve.
Suuritarpeinen on termin mukaan vain tarpeiltaan suuri. Hän vaatii enemmän, kuin latteita yleistyksiä.
Siinä, missä muille lapsille riittää perusteluksi maan tapa, tahtoo suuritarpeinen tietää, miksi se on maan tapa.
Selitys "kaikki muutkin tekevät näin" johtaa suuritarpeisen kanssa väittelyyn siitä, miksi asiaa ei voi tehdä toisinkin, jos lopputulos on sama tai kenties parempi?
Suuritarpeiselle vastaavasti riittää syyksi asian kiinnostavuus silloin, kun muut käyttäytyvät "hyvin ja kiltisti", eivätkä katso toisen ihmisen vaatekaappiin. Suuritarpeinen katsoo. Vaikka häntä olisi kielletty niin tekemästä. Kaapissahan voi olla vaikka avaruuspuku!
Yhteiskunnassa suuritarpeinen lapsi törmää hyvin nopeasti normeihin, joita ei saa rikkoa. Hänestä tehdään hankala ja vaikea ja huonosti kasvatettu.
Ei ole sopivaa olla utelias, ellei ole sitä sallituissa rajoissa. Ei ole sopivaa sanoa ääneen, että "nuo hämähäkit muuten parittelevat", jos istuu kirkon penkissä koulun kevätjuhlassa. Ei ole sopivaa tanssia pöydällä, ei ajaa polkupyörällä sateessa yllään pelkät kalsarit, ei marssia toisten pihaan kyselemään saisiko käväistä moikkaamassa lehmiä navetassa, ei kysyä postinjakajalta voisiko tämä ryhtyä meille isäksi kun äiti on yh ja sinä olet niin mukava.
Suuritarpeisen ei ole lupa leikkiä mitään liian totuudenmukaisesti. On vaikeata selittää lääkärille lapsen olevan normaali, jos samaan aikaan lapsi konttaa lattialla ympyrää ja haukkuu, koska on ilmoittanut aikaisemmin leikkivänsä nyt koiraa ja sillä siisti.
On vaikeata selittää psykologille lapsesta, joka on katsonut aamulla pikkukakkosta ja nähnyt juontajan liimaavan otsaansa post-it lapun ja liimaa niitä nyt pikkusisarensa pään täyteen, että lapsi on ihan oikeasti aivan terve.
Ja on erittäin hankalaa selittää sossulle, ettei lapsi ole huonosti kasvatettu vaan utelias, samalla, kun lapsi haluaa ehdottomasti nähdä, onko sossun käsilaukussa elävä skorpioni.
Ja se saamarin äidinvaisto, jota ei mikään eikä kukaan koskaan tue. Sitä oppii olemaan puhumatta siitä. Oppii olemaan sanomatta, että "minä vain tiedän". Oppii puremaan hammasta ja itseään kieleen, kun kuulee sadannen kerran olevansa vain äiti, jonka tulisi luottaa nyt vain ammattilaiseen. Sitä alkaa toivoa lobotomiaa, kun ammattilaisen elekieli sanoo suoraan päin naamaa, että "taas yksi keittiöpsykologi, joka kuvittelee tietävänsä jotakin".
Vanhempi saa tottua kysymyksiin ja ehdotuksiin koskien omaa kasvatustaan. Oletko ajattellut, että lapsellasi on äidistä irtaantumisen häiriö? Oletko ajatellut, että lapsesi tarvitsee enemmän rajoja? Enemmän säännönmukaisuutta? Enemmän unta? Enenmmän virikkeitä, harrastuksen, avustajan? Oletko ajatellut sitä, tätä ja tuota?
Jumalauta, oletko sinä ajatellut hetkeäkään, että minä voisin äitinä olla lapseni parhaiten tunteva ammattilainen?
Minä luovin tietyissä tilanteissa, koska lapsen reaktio, esimerkiksi raivari täpötäydessä bussissa on vähemmän rasittava sekä kanssamatkustajien että lapsen psyykelle. Jos sen luovimisen hinta on se, että lapsi esittää matkan ajan Tohtori Sykeröä, niin voi voi.
Minä asetan lapselleni hyvinkin rajoja ja vastuita, mutta tilanteen mukaan minä kykenen muuhunkin. Minä tiedän kokemuspohjaisesti, mikä toimii ja mikä ei. Vai luuleeko ammattilainen, että olen vain istunut kotona ja seurannut katseellani poikani koheltamista kuin Suomen lippua?
En ole, minä olen komentanut, ottanut etuuksia, antanut etuuksia, keppiä ja porkkanaa, rajoittanut enemmän ja rajoittanut vähemmän. Minä olen etsinyt joka ikisen porsaanreiän poikani psyykestä ja osaan ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Miksi pakottaisin lapseni sänkyyn kahdeksalta, kun tiedän, että hän kuitenkin nukahtaa vasta kello 21.30?
Miksi pakottaisin lapseni tiukkaan aikatauluun tietäen, että hän hermostuisi siitä tuplasti useammin?
Mitä ihmettä mahtoi tarkoittaa virikkeiden lisääminen sellaisen lapsen kohdalla, jonka päivä on täynnä virikkeitä? Jokainen heinäsirkka ja tukkimiehentäi on virike. Pitääkö lapsi siis raahata harrastamaan jääkiekkoa vastoin tahtoaan, koska jääkiekko on Suomen kansallisvirike?
Jännää on se, että jotkut ammattilaiset ymmärsivät, mistä minä puhuin. Esimerkiksi opettaja, joka oli opettanut adhd-lapsia. Diagnoosiviidakossa kohtasin muutaman muunkin ammattilaisen (opettajan), joka ei pitänyt lastani mitenkään muista poikkeavana. Yksi otti pojan kanssa jopa leikkimielisen painimatsin lumihangessa. Toinen oli vain tyytyväinen pojan saamasta kiukunpurkauksesta koulussa, jossa poika oli aloittanut noin kuukautta aiemmin: "No nyt se on kotiutunut tänne, kun uskalsi oikeen suuttua, se on hyvä juttu."
Vielä jännempää on se, että ollessaan näiden ymmärtävien ammattilaisten huomassa, pojan "käytösongelmat" katosivat kuin pieru saharaan.
Sittemmin olen kohdannut vanhempia, jotka ovat tienneet tasan tarkkaan, mitä tarkoittaa suuritarpeinen lapsi. Alkuinnostuksen hälvettyä (on aina innostavaa kohdata vertaisiansa) keskustelua on värittänyt jonkinasteinen ahdistus, voisi jopa puhua surusta.
Surusta siksi, että lapsista moni on koulumaailmassa erityislapsi, tunne-elämältään vaurioitunut, avustajan omaava tai erityis- tai pienryhmäläinen. Tutkimukset ovat kesken ja diagnoosia odotellaan tai sitten sellainen on jo annettu. Lapselle, joka oikeasti on ihan terve. Lapselle, jolla on vain luonne.
Sellaisen lapsen diagnosoiminen sairaaksi tai poikkeavaksi on eräänlainen kuolema. Siinä kuolee nimittäin sen lapsen aito minuus ja tilalle luodaan keinotekoinen vastaava.
Myös lapsi itse reagoi aidon minänsä kuolemaan ja usein se ilmenee välillisesti lapsen papereissa mainintana itsetunnon alenemisesta ja huonommuuden tunteesta.
Nämä diagnoosit ovat sairauden oire. Itse sairaus on yhteiskunnan asenne, sen pelkotila erilaisuutta kohtaan. Yhteiskunta sairastaa ikäänkuin jonkinasteista skitsofreniaa ja on vainoharhainen. Aivan kuten skitsofreenikko, joka vuoraa ikkunansa sanomalehdillä pelastuakseen salaisen palvelun mustapukuisilta miehiltä, yhteiskuntamme kuvittelee, että jokainen poikkeava yksilö uhkaa sitä, joten se piiloutuu rakentamansa hallusinaation taakse.
Yhteiskuntamme diagnoosi on siis yhteiskuntakelpoisuusneuroosi.
Oireenkuvaan kuuluu pakkomielteinen samankaltaisuuden ylläpitäminen ja ihmisten sekä asioiden kategorioiminen pelkotilojen estämiseksi.
Sairauteen ei toistaiseksi ole kehitetty tehokasta hoitomuotoa, jonka vaste olisi kattava. Oireita voidaan lievittää yhteiskuntakritiikillä ja eri asteisilla anarkioilla.
Lievittävien hoitojen sivuvaikutukset voivat olla käyttäjälleen haitallisia, eikä niitä suositella heikkohermoisille.
ElenaMaria Uusitalo
Poikani syntyi vuonna 2004 ja huusi jo synnyttäneiden osastolla kuin palosireeni. Hän viihtyi vain minun sylissäni. Tiesin jo silloin, että tämä lapsi ei ole, kuten muut. Syytä, mistä minä sen tiesin, kutsutaan äidinvaistoksi.
Poikavauvani ei koskaan viihtynyt paikoillaan sitterissä. Pinnasänky oli hänelle vankila. Kun poika oppi konttaamaan, otin pinnasängystä irti pari kapulaa, jotta hänellä oli vapaus päättää, nukkuuko hän sängyssä vai vetääkö petivaatteensa lattialle ja nukkuu niiden päällä.
Poika valvotti yli kaksi vuotta. Kun yösyötöt loppuivat, poika tankkasi äitiään, siis minua. Tunnin välein nousin ylös ja menin huutavan lapseni luo. Tiesin, että poika vain halusi nähdä minut. Kaikki arvostelivat toimintaani: "Sinä opetat pojan siihen, että huutamalla saa tahtonsa läpi."
Minä en kuunnellut vaan toimin, kuten vaistoni sanoi. Ympäristön paineen vuoksi kuitenkin kokeilin unikoulua pojan ollessa kahden vuoden ikäinen. Tein ohjeen mukaan. Poika huusi 7 yötä nukkumatta hetkeäkään. Heitin ohjeilla vesilintua.
Silloinen mieheni arvosteli minua siitä, että olin päätynyt öisin jäämään pojan viereen nukkumaan. Mikä avioliitto tämä tällainen oli, jossa nukuttiin eri huoneissa.
Poika oppi kävelemään ja vauhti kiihtyi kiihtymistään. Poika oli nopea, temperamenttinen ja vilkas. Kuljetin häntä valjaissa vielä silloinkin, kun pikkusisar syntyi vuonna 2007. Eräs nainen tuohtui nähdessään lapsen kytkettynä kuin koiran ja huusi minulle asiasta.
Busseilla kulkiessamme ihmiset huomauttelivat auktoriteetin puutteesta, koska poika halusi koko ajan liikkua. Kaupoissa poika koski kaikkiin ja kaikkeen. Hän puhua pälätti lakkaamatta. Hän halusi olla aina huomion kohteena. Sairastuessaan hän oli tuplasti kipeämpi kuin toiset. Kompastuessaan hän vaati paikalle ambulanssia. Hoidossa ollessaan hän kiipesi puuhun ja liukui vartta vasten alas saaden vatsaansa hiertymän. Lastenhoitajan olisi tullut viedä hänet sairaalaan, koska verta kuulemma tuli kuin härän kurkusta.
Yökylässä oltuaan häntä oli kidutettu päästämällä hyttysiä sisälle. Asuessamme maalla lähimetsässä eli dinosaurus, joka oli keltainen. Kovakuoriaiset ja maan matoset poika kantoi sisälle tupaan elättäen niitä lasipurkeissa. Polkupyörä edusti Harley Davidsonia, jolla poika ratsasti katsomaan naapurin maatilalla laiduntavia lehmiä. Kaksikymmentäkolme kertaa päivässä. Yllään kalsarit, sillä hän inhosi kaikkea, mikä oli tiellä. Myös vaatteita.
Pakotin pojan pukemaan ylleen säitä vastavan vaatetuksen. Vaatekasa löytyi aina jostakin tonttimme kolkasta heti, kun selkäni käänsin.
Sitten poika meni esikouluun. Totesin jälleen äidinvaistollani, että pojalla, joka kävi jo puheterapiaa, oli takuulla myös lukihäiriö. Sitä ei haluttu tutkia. Sen sijaan haluttiin tutkia neurologisia ongelmia, joiden vuoksi poika kävi toimintaterapiassa.
Koulumaailman tultua kuvioihin alkoi monelle meistä niin tuttu vikojen kaivelu lapsen neurologiasta ja psyykkisestä tilasta, joten minä lähdin kaivamaan tietoa omin neuvoin. Tarjottu adhd-diagnoosi kun ei mieltäni lämmittänyt. Löysin lapseni kaltaisten äitejä netistä.
Ai. Näitä on muitakin. Termi oli suuritarpeinen lapsi. Lapsi, jolla on temperamentti, jossa nupit ovat kaakossa koko ajan. Lapsi, joka on ihan terve neurologisesti ja psyykkisesti. Lapsi, jolla on vain omanlaisensa luonne. Herkkä, temperamenttinen ja vilkas luonne.
Luin aiheesta lontoonkielisiä tutkimuksia luullen, että poikaa varten varattu psykologi ottaisi ja kuuntelisi minua. Kouluvalmiuteen poika ei ollut valmis, joten olin toivonut esikoulun kertaamista. Siihen tarvittiin kuitenkin psykologin lausunto.
Psykologi ei ollut koskaan kuullutkaan suuritarpeisesta lapsesta, ainakin niin hän antoi ymmärtää. Loppulausunnossa lukee vain, että äiti on löytänyt netistä jotakin tietoa aiheesta ja äidin mielestä poika on suuritarpeinen. Sen jälkeen mainitaan mahdollinen adhd, jota minä olen luvannut sulatella ja palata astialle myöhemmin.
Sen sijaan, että minä keskityin siihen, mitä tarjottiin, minä keskityin äidinvaistoni sanomaan. Kaikkialla selvensin termin "suuritarpeinen" käsitettä. Ja sitä, miten samankaltaisia ovat suuritarpeisen "oireet" näiden neurologisten häiriöiden kanssa. Suuritarpeisen lapsen neurologiassa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Suuritarpeinen on siltä osin ihan terve.
Suuritarpeinen on termin mukaan vain tarpeiltaan suuri. Hän vaatii enemmän, kuin latteita yleistyksiä.
Siinä, missä muille lapsille riittää perusteluksi maan tapa, tahtoo suuritarpeinen tietää, miksi se on maan tapa.
Selitys "kaikki muutkin tekevät näin" johtaa suuritarpeisen kanssa väittelyyn siitä, miksi asiaa ei voi tehdä toisinkin, jos lopputulos on sama tai kenties parempi?
Suuritarpeiselle vastaavasti riittää syyksi asian kiinnostavuus silloin, kun muut käyttäytyvät "hyvin ja kiltisti", eivätkä katso toisen ihmisen vaatekaappiin. Suuritarpeinen katsoo. Vaikka häntä olisi kielletty niin tekemästä. Kaapissahan voi olla vaikka avaruuspuku!
Yhteiskunnassa suuritarpeinen lapsi törmää hyvin nopeasti normeihin, joita ei saa rikkoa. Hänestä tehdään hankala ja vaikea ja huonosti kasvatettu.
Ei ole sopivaa olla utelias, ellei ole sitä sallituissa rajoissa. Ei ole sopivaa sanoa ääneen, että "nuo hämähäkit muuten parittelevat", jos istuu kirkon penkissä koulun kevätjuhlassa. Ei ole sopivaa tanssia pöydällä, ei ajaa polkupyörällä sateessa yllään pelkät kalsarit, ei marssia toisten pihaan kyselemään saisiko käväistä moikkaamassa lehmiä navetassa, ei kysyä postinjakajalta voisiko tämä ryhtyä meille isäksi kun äiti on yh ja sinä olet niin mukava.
Suuritarpeisen ei ole lupa leikkiä mitään liian totuudenmukaisesti. On vaikeata selittää lääkärille lapsen olevan normaali, jos samaan aikaan lapsi konttaa lattialla ympyrää ja haukkuu, koska on ilmoittanut aikaisemmin leikkivänsä nyt koiraa ja sillä siisti.
On vaikeata selittää psykologille lapsesta, joka on katsonut aamulla pikkukakkosta ja nähnyt juontajan liimaavan otsaansa post-it lapun ja liimaa niitä nyt pikkusisarensa pään täyteen, että lapsi on ihan oikeasti aivan terve.
Ja on erittäin hankalaa selittää sossulle, ettei lapsi ole huonosti kasvatettu vaan utelias, samalla, kun lapsi haluaa ehdottomasti nähdä, onko sossun käsilaukussa elävä skorpioni.
Ja se saamarin äidinvaisto, jota ei mikään eikä kukaan koskaan tue. Sitä oppii olemaan puhumatta siitä. Oppii olemaan sanomatta, että "minä vain tiedän". Oppii puremaan hammasta ja itseään kieleen, kun kuulee sadannen kerran olevansa vain äiti, jonka tulisi luottaa nyt vain ammattilaiseen. Sitä alkaa toivoa lobotomiaa, kun ammattilaisen elekieli sanoo suoraan päin naamaa, että "taas yksi keittiöpsykologi, joka kuvittelee tietävänsä jotakin".
Vanhempi saa tottua kysymyksiin ja ehdotuksiin koskien omaa kasvatustaan. Oletko ajattellut, että lapsellasi on äidistä irtaantumisen häiriö? Oletko ajatellut, että lapsesi tarvitsee enemmän rajoja? Enemmän säännönmukaisuutta? Enemmän unta? Enenmmän virikkeitä, harrastuksen, avustajan? Oletko ajatellut sitä, tätä ja tuota?
Jumalauta, oletko sinä ajatellut hetkeäkään, että minä voisin äitinä olla lapseni parhaiten tunteva ammattilainen?
Minä luovin tietyissä tilanteissa, koska lapsen reaktio, esimerkiksi raivari täpötäydessä bussissa on vähemmän rasittava sekä kanssamatkustajien että lapsen psyykelle. Jos sen luovimisen hinta on se, että lapsi esittää matkan ajan Tohtori Sykeröä, niin voi voi.
Minä asetan lapselleni hyvinkin rajoja ja vastuita, mutta tilanteen mukaan minä kykenen muuhunkin. Minä tiedän kokemuspohjaisesti, mikä toimii ja mikä ei. Vai luuleeko ammattilainen, että olen vain istunut kotona ja seurannut katseellani poikani koheltamista kuin Suomen lippua?
En ole, minä olen komentanut, ottanut etuuksia, antanut etuuksia, keppiä ja porkkanaa, rajoittanut enemmän ja rajoittanut vähemmän. Minä olen etsinyt joka ikisen porsaanreiän poikani psyykestä ja osaan ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Miksi pakottaisin lapseni sänkyyn kahdeksalta, kun tiedän, että hän kuitenkin nukahtaa vasta kello 21.30?
Miksi pakottaisin lapseni tiukkaan aikatauluun tietäen, että hän hermostuisi siitä tuplasti useammin?
Mitä ihmettä mahtoi tarkoittaa virikkeiden lisääminen sellaisen lapsen kohdalla, jonka päivä on täynnä virikkeitä? Jokainen heinäsirkka ja tukkimiehentäi on virike. Pitääkö lapsi siis raahata harrastamaan jääkiekkoa vastoin tahtoaan, koska jääkiekko on Suomen kansallisvirike?
Jännää on se, että jotkut ammattilaiset ymmärsivät, mistä minä puhuin. Esimerkiksi opettaja, joka oli opettanut adhd-lapsia. Diagnoosiviidakossa kohtasin muutaman muunkin ammattilaisen (opettajan), joka ei pitänyt lastani mitenkään muista poikkeavana. Yksi otti pojan kanssa jopa leikkimielisen painimatsin lumihangessa. Toinen oli vain tyytyväinen pojan saamasta kiukunpurkauksesta koulussa, jossa poika oli aloittanut noin kuukautta aiemmin: "No nyt se on kotiutunut tänne, kun uskalsi oikeen suuttua, se on hyvä juttu."
Vielä jännempää on se, että ollessaan näiden ymmärtävien ammattilaisten huomassa, pojan "käytösongelmat" katosivat kuin pieru saharaan.
Sittemmin olen kohdannut vanhempia, jotka ovat tienneet tasan tarkkaan, mitä tarkoittaa suuritarpeinen lapsi. Alkuinnostuksen hälvettyä (on aina innostavaa kohdata vertaisiansa) keskustelua on värittänyt jonkinasteinen ahdistus, voisi jopa puhua surusta.
Surusta siksi, että lapsista moni on koulumaailmassa erityislapsi, tunne-elämältään vaurioitunut, avustajan omaava tai erityis- tai pienryhmäläinen. Tutkimukset ovat kesken ja diagnoosia odotellaan tai sitten sellainen on jo annettu. Lapselle, joka oikeasti on ihan terve. Lapselle, jolla on vain luonne.
Sellaisen lapsen diagnosoiminen sairaaksi tai poikkeavaksi on eräänlainen kuolema. Siinä kuolee nimittäin sen lapsen aito minuus ja tilalle luodaan keinotekoinen vastaava.
Myös lapsi itse reagoi aidon minänsä kuolemaan ja usein se ilmenee välillisesti lapsen papereissa mainintana itsetunnon alenemisesta ja huonommuuden tunteesta.
Nämä diagnoosit ovat sairauden oire. Itse sairaus on yhteiskunnan asenne, sen pelkotila erilaisuutta kohtaan. Yhteiskunta sairastaa ikäänkuin jonkinasteista skitsofreniaa ja on vainoharhainen. Aivan kuten skitsofreenikko, joka vuoraa ikkunansa sanomalehdillä pelastuakseen salaisen palvelun mustapukuisilta miehiltä, yhteiskuntamme kuvittelee, että jokainen poikkeava yksilö uhkaa sitä, joten se piiloutuu rakentamansa hallusinaation taakse.
Yhteiskuntamme diagnoosi on siis yhteiskuntakelpoisuusneuroosi.
Oireenkuvaan kuuluu pakkomielteinen samankaltaisuuden ylläpitäminen ja ihmisten sekä asioiden kategorioiminen pelkotilojen estämiseksi.
Sairauteen ei toistaiseksi ole kehitetty tehokasta hoitomuotoa, jonka vaste olisi kattava. Oireita voidaan lievittää yhteiskuntakritiikillä ja eri asteisilla anarkioilla.
Lievittävien hoitojen sivuvaikutukset voivat olla käyttäjälleen haitallisia, eikä niitä suositella heikkohermoisille.
ElenaMaria Uusitalo
RSS Feed
