16-vuotiaan huostalapsen kuristustoiminto tuomittiin käräjillä ensin murhan yrityksenä ja muutettiin hovissa sitten pahoinpitelyksi. Sosiaalityöntekijän uhriudesta seurauksena kuvattiin posttraumaattista stressiä. Valtamedia kuvaa aina kankeasti lastensuojelulasten elämää, eikä ihme, sillä lapsiin kohdistetun rakenteellisen väkivallan tunnistaminen ja tunnustaminen on vaikeaa, koska niin moni taho tahtoo peitellä huostabisnesmaailmassa lasten alistamista. Lasten hyväksikäyttö omanedun tavoittelussa, johon Suomen valtio on sitoutunut vuosikausien ajan kansalaisten välinpitämättömyydestä heikoimpia kohtaan äänestäessään porvareita tai nationalisteja tai uskovaisia ihmisoikeuksien puolustajien sijaan, jätetään huomiotta. Lapset, jotka eivät pääse kertomaan keitä ja mitä aikuisten tulisi äänestää ja millainen maailman tulisi olla, eli lapset, joita ei huomioida, jäävät jalkoihimme.
Lapsi kuristi omaa vastuusosiaalityöntekijää palaverin jälkeen pettymyksestään tätä kohtaan. Hän oli uhkaillut tätä työntekijäänsä jo useasti aiemmin sanoin: "Mä tapan sut." Voisiko joku järkevä aikuinen nähdä jo tästä lapsen joko jäsentymättömän tai jopa turvattoman kiintymyssuhteen hänestä vastuussa olevaan aikuiseen ja aikuisiin? Voisiko joku järkevä aikuinen havaita, että lapsi reagoi elinolosuhteisiinsa ja saamaansa tueksi kutsuttuun kohteluun?
Lapsi kertoi, ettei hän ollut todella tarkoittanut tahtovansa tappaa sosiaalityöntekijäänsä ja oli kertonut nuorten keskuudessa olevan tapana ilmaista sanoilla: "Mä tapan sut," negatiiviset tunteensa. Lapsi siis on sanoittanut voimakkaiden tunteiden olevaisuutta jo pitempään ja kukaan ei ole viitsinyt huomioida hänen tuentarvettaan tunteidensa käsittelyyn eli tunteidensäätelukasvattamisen tarvetta. Lapsi on kuvannut ajatuksissaan vaaran olevaisuutta, koska on kuvannut negatiivisten tunteiden olevan niin voimakkaita, että ne tuottavat aggressiivisia mielikuvia hänen mieleensä. Lapsi kertoo olleensa vaikutettu, koska muutkin nuoret ovat puhuneet tappamisesta ja vaikuttuneensa tästä. Ja tietenkin ne muut nuoret ovat vaikuttuneet hänestä, kun hän on puhunut tappamisesta. Miksi tähän ei ole reagoitu? Miksi hänelle ei annettu tähän vakavaan asiaan kasvatuksellista tukea? Miksi kokonainen ryhmä lapsia sanoittaa tahtovansa tappaa, kun pitäisi osata sanoa, että tuntuu pahalta ja miksi tästä ei keskustella teinien kanssa heitä huomioiden ja ymmärtäen ja heitä auttaen havaitsemaan omaa toimintaansa ja sen vaikuttavuutta opettaen ymmärtämään muita ja ensisijaisest itseään ja tätä kautta hallitsemaan omaa toimintaansa?
Tyttäreni on häntä nuorempi. Hän sanoittaa negatiivisia tunteita ja kehun häntä siitä, että hän kertoo ne minulle. Olen usein "tyhmä" hänen puheissaan ja sitten keskustellaan siitä miten tyhmyyteni ilmenee hänelle. Totean: "Ellet kerro, en voi tuntea sinua ja en voi tehdä yhteistyötä jota toivot." Jos tyttäreni ei kerro mistä ei pidä, en voi huomioida häntä. Jokaisesta negatiivisesta kritiikistä olkootkin sisällöllisesti jopa vähemmän rakentavaa, kiitän häntä (tietenkin ohjaan aina häntä myös huomioimaan sitä miten asiat voi ilmaista monella tavalla). Luonnollisesti tyttärelleni on helpompaa kertoa minulle siitä, ettei pidä jostain minussa, koska hyväksyn kritiikin olevaisuuden ja hyväksyn negatiiviset ilmaisutavat, joiden hiominen vaatii aikaa ja keskustelua, ja koska olen hänen biologinen äiti, joka rakkaudella antaa turvallisessa suhteessa hänelle turvalliset rajat ja ohjaa häntä tunteidensäätelyssä keskustellen tunteista. Minä olen todennut hänelle, että hän on lapsi ja lapsia tulee aikuisten ymmärtää. En ole lapselleni pelkoja aiheuttava tuntematon harvoin lasta kiiressä tapaava sossu joka totea: "Olen yläpuolellasi ja minulla on vastuu sinusta ja siksi määrään sinua." En ole aikuinen, joka saa lapselle olon, että koti on vankila ja minä hänen vankeutensa vartija. En ole fallinen määrääjä, syyttäjä ja tuomari, vaan olen hellästi häntä rakastava vanhempi, joka kunnioittaa hänen elämää. Lapseni ei kasva luonani häkissä häkkieläimenä, kuten huostalapset laitoksissa.
Lapsen teko, kun hän kuristaa sosiaalityöntekijäänsä palaverin päätteeksi, on äärimmäinen hätähuuto. Lapsi, joka ei kykene kasvatustaustansa ja elinolosuhteidensa vuoksi tietoiseen toimintansa vaikuttavuuden reflektointiin ja ei kykene ymmärtämään itseään toimintatavoillaan elämäänsä (kun hänen ei ole annettu koskaan vaikuttaa ja tuettu vaikuttamisen mahdollistumisessa) vaikuttavaksi ja ei osaa pohtia toimintaansa sellaisena, jota hän itse voisi hallita ja muuttaa, lapsi joka toimii impulsiivisesti tunteidensa varassa ymmärtämättä tunteitaan ja toimintaansa, ei saisi olla tuomittuna oikeudessa väkivallasta vankeuteen, vaan hänet tulisi ohjata kasvatukselliseen tukeen, joka huomioi hänen kehitystarpeensa ja antaa hänelle tarvitsemansa huomion ja kasvatuksen, joka opettaa hänet hallitsemaan omaa toimintaansa eli ammatillisen väkivaltatyön tuen piiriin eli todellisen ammatikasvattajan tukemaksi. Kasvatuslaitoksen epäonnistumista ei havaita, kun vain keskitytään sossun posttraumaan ja ikävään kokemukseen, että pää osui kovaan ja kädet puristivat kaulalta.
Sitä ei huomioida, että sossu sai tuen kaikilta ja lapsi tuomion. Sitä ei huomioida, että lapsi joutuu kokemaan jatkumona ulkopuolisuuden kokemusta, mitätöintiä ja yksinäisyyttä ja etsii hyväksyntää ja toimii järjettömästi kaipuussaan. Kukaan ei pohdi mitä traumoja ja ehdollistumia lapsen pää on täynnä laitoselämän vuoksi. Lapsi saa tuekseen asianajajan, jota tapaa kerran tai kaksi ja sillä selvä.
Aikuisen kokemaa väkivaltakokemusta ei tule mitätöidä ja jättää huomiotta sen seurauksia. Aikuinen tarvitsee tuen. Mutta aikuisen kokemus ei saisi mennä lapsen kokemusten ja tarpeiden edelle. Tällaisessa tilanteessa lapsen stereotypisointi vain rikolliseksi, väärin toimivaksi, vaaralliseksi, tuomituksi, sopimattomaksi yhteiskuntaan, on aikuisilta järjen köyhyyttä.
Kun lapsi kasvaa turvallisessa ympäristössä kotonaan ja saa vanhemmaltaan tarvitsemansa huomion, hän ei kuristele ketään. Hän ei koe tarvetta sellaiselle teolle. Hän ei edes ajattele sellaisen teon mahdollisuutta. Hän halaa vanhempaansa ja suukottaa tätä. Voiko lapsi halata sossua ja suukottaa tätä? Onko huostanuorella tukenaan turvallinen syli? Millaisia nämä suhteet ovat? Halaako sossu lasta? Osaako sossu halata teiniä tai osoittaa mitenkään hellää ymmärtämistä hänelle? Kuinka kylmää ja kovaa kasvatusta huostalapsi ottaa päivittäin vastaan?
Haastavaksi koettu elämäntilanne on tutkitusti haastavaa käytöstä aiheuttavaa heille, jotka eivät kykene käsittelemään haastavan olosuhteen tuottamia tunteita ja ajatuksia. Haastavaksi käytökseksi luokitellaan normiemme vastainen käytös eli vaarallisuus itseään tai toisia kohtaan. Huostanuorelle itse huosta on jo haastava kokemus ja he tarvitsevat tuon kokemuksen käsittelyyn voimakkaan tuen. Sossu, joka tapaa lasta vain kerran vuodessa tai kaksi kertaa vuodessa ja pintapuolisesti osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, ei ole mikään tukitaho. Vastuu siis siirtyy laitokselle lapsen kokemuksen haastavuuden vähentämisessä ja tämä vaatiikin jo todella syvää ammattitaitoa, jotta kykenee aikuisena luomaan lapselle turvallisen kiintymyssuhteen itseensä eli hyvän luottamussuhteen, joka perustuu molemminpuoliselle kunnioituksella ja arvostukselle ja jossa lapsi kykenee lähestymään aikuista hakien tältä emotionaalisiin tarpeisiinsa vastinetta.
Kuinka moni laitostyöntekijä haastaviksi kutsutuissa kasvatustilanteissa edes on kiinnostunut tuosta tehtävästä ja sen sijaan vaatii vain lapselle LVR-päätöksiä ja puhuu lapselle häntä mitätöivaan tapaan: "Kun sä olet tuollainen, niin siksi..."?
Lapselle jo oma huostaaminen on haastava kokemus, mutta hänen haasteenaan ei ole vain oman huostan aiheuttamien reaktioiden hänessä yksin käsittely, vaan laitoksessa hän seuraa vierestä jokaisen laitoksessa olevan lapsen kamppailua huostaamiskokemuksen aiheuttamien rekatioiden kanssa. Hänen sosiaaliset suhteet arjessa muodostuvat kampailukokemukselle, jossa hänen läheisimmät ihmissuhteet käsittelevät tuota kamppailua koko ajan. Kamppailukokemukset johtavat haluun saada hallita ilman kykyä hallita ja valtataisteluihin ja nuoret sosiaalisissa suhteissaan kamppailevat keskenään vallasta toisiaan kohtaan ja yhdessä vallasta sosiaalitoimea kohtaan. Normaalista kasvuolosuhteesta ei voi puhua laitoksiin huostattujen lasten kohdalla.
Lastensuojelun sossut eivät ymmärrä lapsia. He eivät kykene asettumaan lapsen asemaan. He eivät osaa katsoa sosiaalipsykologista vaikuttavuutta ryhmässä ja miettiä tätä kautta mitä tulisi tehdä. He katsovat lapsia oman vastuuntuntonsa kautta ja puhuvat omasta vastuustaan, väsymyksestään, negaatioistaan työnsä aiheuttamia negatiivisia tunteita kohtaan, riittämättömäksi kokemastaan palkasta, työnsä haastavuudesta, mt-ongelmistaan, jotka johtuvat työstään ja omista emotionaalisista tarpeistaan ja lapsi jää jalkoihin. Nuoret lukevat lehdistä näitä heidän valituksia ja havaitsevat, ettei heistä puhuta mitään ja heidän tarpeista. Lapsen elämää ei katsota lapsen kokemusten kautta. Lapsi ei ole huomioitu, vaan hän on mitätöity. Silti Valtiomme väittää, että lastensuojelu olisi vastaus lapsiperheiden haasteisiin.
Ystävättärelläni on perhekoti ja hän pitää suomalaista lastensuojelua älyttömänä. Hän toteaa, ettei sitä valvota todella ja etteivät lapset ole keskiössä sen toiminnassa. Hän on valitellut lastensa puolesta Valviraan ja AVI:lle milloin mistäkin. Hän on kasvattanut lapsia, joita on pahoinpidelty aiemmissa sijoituspaikoissa. Hänelle tulee paljon lapsia, joiden avohuolto on ryssitty tai joiden huostamenneisyys muissa laitoksissa on järkyttävä. Hänen työssään menee valtavasti resursseja muiden aikuisten, eikä suinkaan biologisten vanhempien, lapsiin kohdistamien virheiden korjailuun. On hänen perhekodissaan myös lapsia, joilla on kodista lähteviä syitä huostalle, sillä psykoottinen vanhempi ei sovellu kasvattajaksi ja vakava päihdeongelma, jota päihdeongelmainen ei tahdo hoitaa ja ylittää, on lapselle vaarallinen kasvuolosuhde.
Hänen mielestä lapset kuuluvat kotiinsa asumaan, kun huostaaminen on järjettömän kallista meille kaikille, jos ei ole todellista syytä huostalle ja hän tekee kaiken saadakseen lapsen olosuhteen kotiuttamisen mahdollistavaksi. Jos hän ei kykene kotiuttamaan, hän kuitenin purkaa olosuhteet, jotka muissa laitoksissa käsitellään LVR-päätöksin. Hän arvostaa lapsia ja vastuuttaa aikuiset. Kotiuttamisen mahdollistaminen on vaikeaa, jos lapsi reagoi voimakkaasti turvattomuuttaa esille tuoden huonosti toteutettuun avohuoltoon tai järjettömästi vuosien ajan toteutettuun sijaishuoltoon. Lapsi, joka ei luota tukitahoihinsa, ei ole tuenpiirissä, vaikka asuisi laitoksessa. Tuenpiiriin lapsen ottaminen vaatii lapselta tuen hyväksymisen. Lapsi hyväksyy tuen, vasta kun luottaa tuenantajiin.
Kun 16-vuotias kuristaa vastuusosiaalityöntekijäänsä, on toisarvoista vakavasti otettava sosiaalityöntekijän stressireaktio ja paljon tärkeämpää huomioida lapsen hätähuuto. Kovaksi kärsimyskokemusten sarjalla tuotettu teini ei itke, ei surussaan pyydä, ei osaa neuvotella, vaan hädässään tekee sen viimeisen teon, jonka järjettömänä elämän kokemat aivot kehittävät järjettömyyskokemusten kautta. Ihminen joka elää järjettömissä olesuhteissa, reagoi järjettömillä tavoilla.
Onko vankila sitten viisas ratkaisu lapselle? Onko se hyvä kasvuolosuhde? Lapsi joutuu siirtymään laitoksesta, jossa lapset sanoittavat negatiivisia tunteitaan sanoin: "Mä tapan sut," laitokseen, jossa on rikoksen toteuttaneita eli rikollista mieltä lisää ja hän lapsena omaksuu näiden ihmisten kanssa sosiaalisissa suhteissa ollessaan heidän toimintatapoja. Vankilassa sosiaalisten suhteiden valtasuhteet voivat olla aivan kamalia. Elämänkokemukset kasvattavat meitä ja ei tee meistä välttämättä järkeviä, jos kasvamme järjetömissä olosuhteissa. Onko vankila lapselle järkevä olosuhde? Lapsi sai kahdeksan kuukautta vankeutta.
Mitä kaikea hän ehtii omaksua vankilassa tuon kahdeksan kuukauden aikana? Keitä hän kohtaa ja ketkä vaikuttavat häneen ja miten? Millaisia ihmissuhteita hän luo vankilassa ja mihin hän kenties siellä sitten yhdistää itsensä etsiessään hyväksyntää itselleen, ihmisryhmää, joka ottaisi hänet vastaan, ihmisiä joihin luottaa tai edes ihmisiä, jotka jotenkin hyväksyvät hänet, jos hän tekee sen mitä he tahtovat?
Sossu sai kärsimyskokemukselleen vastineen, kun lapsi sai tuomion. Mitä lapsi sai kärsimyskokemuksilleen? Miettiikö tätä hänestä vastuussa ollut sossu ollenkaan traumoissaan? Kykeneeko sossun esimies edes tapaamaan lasta ja pahoittelemaan lapselle epäonnistumistaan ja osoittamaan lapselle sitä armoa, joka lapsen kuuluisi saada?
Lastensuojelussa vastuu lapsesta on vastuusosiaalityöntekijällä. Jos lapsi olisi asunut kotona ja olisi kuristanut vaikka koulun opettajaa, syytettäisiin heti biovanhempia huonosta kasvattamisesta ja heikoista kasvuolosuhteista. Todettaisiin, ettei lapsi ole saanut riittävää tunteidensäätelykasvatusta ja saatettaisiin löytää diagnoosi, josta syytettäisiin vanhempia. Lasta ei välttämättä edes tuomittaisi, sillä lieventävänä pidettäisiin näitä huonoja kasvuolosuhteita ja todettaisiin, että lapsi on siirretty sijaishuollon asiakkaaksi saamaan paremmat kasvulosuhteet ja kehitystarpeilleen vastineet. Mutta kun vastuusossu on antanut lapselle heikot kasvuolosuhteet ja lapsi kuristaakin häntä, lapsi tuomitaan tästä teosta ja sitä mihin lapsi reagoi, ei huomioida.
Täällä Mieron tiellä kauhistelen viranomaisten valta-asemaa suhteessa lapsiin ja lapsiperheisiin. Me olemme heidän elämässä heille välineitä ja esineitä heidän omanedun tavoittelussaan, jonka piillottavat valheellisen välittämisenkuvan taakse. Lastensuojelutyö on teatteria, jossa sen toteuttajat eivät ole rehellisiä itselleen itsepetoksessaan. Heidän henkilökohtaiset ehdollistumansa vaikuttavat heidän työskentelyynsä, koska he eivät kykene tietoisesti omaa vaikuttavuuttaan arvioimaan objektiivisesti. Aikuisena tämän havaitseminen ja sietäminen on helpompaa, kun tunteidensäätelykyvyt ovat kehittyneet ja kykenemme hallitsemaan toimintaamme, varsinkin, jos olemme saaneet kasvaa riittävän turvallisessa kodissa ja jos meillä on lapsiemme viranomaisten kohdistaman väkivallan käsittelyssä tukiverkosto jostain muualta. Mutta lapsille tämän kohtaaminen, jos häntä ei kyetty turvaamaan Suomen lastensuojelun tarjoamalta Helvetiltä lapsille, on sen keskellä ilman vanhempien antamaa turvaa LVR-päätösten keskellä vangittuna laitokseensa, varmasti järjetöntä turvattomuutta aiheuttava kokemus, joka muokkaa lapsen persoonallisia reagointitapoja heille itselleen ensisijaisesti vaaralliseksi.
Haastavasti haastavassa tilanteesa käyttäytyvä lapsi lastensuojelussa on aina ensisjaisesti vaarallinen itselleen, koska hänen turvanaan ei ole aikuista.
Huostalapset eivät ole maassamme suojeltuja, koska sosiaalityöntekijöiden asenne lastemme suojelua kohtaan on vakavasti vinoutunutta. Lastensuojelu tarvitsee reformin. Nämä sossut ja heidän tukitahot palkitsevat toinen toisiaan järkyttävistä teoista, suunnittelevat toimintansa lapsia kuulematta, haukkuvat heidän toimintaan reagoivat lapset sekä näiden vanhemmat ja ottavat kaikesta tästä palkan meidän pussista. Kiitokseksi läskistä pöydässään he vielä valittavat meille, että heidän työ on rankempaa, kuin se mitä me teemme ja koemme seuratessamme mitä heidän toiminta aihettaa meille. Näin ei saisi olla.
Lastensuojelu teki ihmisten tukemisesta mielipidetaistelun siitä, kuka on tärkeämpi kuin lapsi, biovanhemmat vai viranomainen, ja lapsi jäi heidän vuoksi jalkoihin (vrt. Outi Harju-Koskelinin Pro Gradu). Milgramin tottelevaisuuskoe voitti, sillä häntä, jolla on valkoinen takki (sossun virkanimike) pidetään jostain kumman syystä auktoriteettinä ilman lähdekriittisyyttä.
Tämäkin lapsi, joka kuristi mielipahassaan tunteidensäätelyvaikeudessaan, olisi hyvällä suojelulla eli arvostavalla kohtaamisella ja rakastavalla kasvatuksella tehnyt jotain aivan muuta palaverin jälkeen. Hän olisi tyytyväisenä tehnyt jotain, mikä on hänen persoonallinen lahjansa (piirtäminen, tanssi, kamppailulaji, kokkaus, ratsastus, kirjoittaminen, uiminen, someilu, pelaaminen, ulkoilu, opiskelu jne), jos niiden vahventamiseen hänessä olisi annettu aikaa ja huomiota ainaisen alistamisen ja mitätöinnin sijaan. Laitos ei ole mikään lasta tukeva kasvatuspaikka, varsinkin jos sen kasvattajat eivät huomioi lapsia. Sosiaalityöntekijän egoilusta ei vain ole mitään etua lapselle.
Laitokset tulisi kieltää lailla, jos niissä kasvavat lapset ryhmänä sanoittavat negatiivisia tunteita sanoin: "Mä tapan sut!" Meidän tulisi jo herätä illuusiosta, että lastensuojelu mukamas olisi lapsiemme tukena. Kerran lapsen suusta tuollaisen kuuleminen tulisi riittää ja silloin tulee heti auttaa lasta hänen elämää arvostaen. Tuomitseminen on hyödytöntä, sillä se vain lisää lapsen negatiivisia tunnekokemuksia ja saa lapsen uudelleen sanomaan: "Mä tapan sut!" Jos laitoksellinen lapsia toistaa negaatiossa lausetta: "Mä tapan sut!", onko ihme, jos joku lapsista lopulta tappaa jonkun, sillä hokemat voivat muuttua todellisuudeksi. Opettaisivat lapset malliopettamisella sanomaan: "Minä välitän sinusta." eli osoittaisivat heitä kohtaan välittämistä.
Toivottavasti tämän lapsen tarina saisi todella "tapetuksi" hyödytömän lastensuojelun ja synnyttäisi lapset huomioivan tuen lapsille. Valitettavasti lapsen teon tuomio nähdään lapsen tuomitsemisena ja ymmärrystä lapselle ei löydy ja tämä johtuu sosiaalityöntekijöiden maahamme juurrutamasta asenteesta lapsia kohtaan. Jos sosiaalityöntekijät asettaisivat lapset todella keskiöön ja jalustalle itsensä sijaan, heidän valtava määrä ja sen luoma ääni, saisi tarvittaan muutoksen aikaan. Jos he muuttaisivta itseään, he kykenisivät muuttamaan lasten reaktiot heihin. Muutos lähtee aina aikuisista.
En tarkoita, että sossut tulisi murhata, vaan tarkoitan, että hyödyttömät toimintatavat tulisi lakkauttaa ja tilalle ottaa käyttöön lapsia tukevat työmenetelmät (tarkennus vain koska sosiaalityöntekijän sisälukutaito ei välttämättä ole kovin korkeaa ja tästä syystä he rakentavat toiminnan luuloilleen eli tulkinnoilleen järjenkäytön sijaan). En siis tahdo kiihottaa ketään jotain ammattikuntaa vastaan, vaan toivon, että huomataan ammattikunnan järjettömät toimintatavat ja niistä keskusteltaisiin avoimesti muutosta hakien.
Vastuusosialityöntekijällä on vastuu lapsesta, jopa silloin, kun lapsi kuristaa häntä. Aikuisen tulisi kyetä aikuisuuteen varsinkin silloin, jos työskentelee sossuna. Aikuisuus ilmenee kykynä asettua lapsen asemaan ja kykynä huomioida heikompaa.
Mitä ihmettä yliopistoissamme opetetaan sosiaalityöntekijöille?
Jos sinulla on vaikeuksia "Tapan sinut!" lausetta hokevan huostanuoren kanssa, minulle saa kirjoittaa tuo nuori ja voin koettaa tavoittaa hänet ja auttaa häntä hallitsemaan itseään. Se on prosessi. Anna tämä kirjoitukseni hänelle ja hän alkaa ajattelemaan itseään vaikuttajana ja teitä vaikuttajina ja opettele tätä kautta puhumaan vaikuttamisesta.
Lue myös: https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityontekijaa-kuristaneen-tuomio-nurin-hovissa
Lapsi kuristi omaa vastuusosiaalityöntekijää palaverin jälkeen pettymyksestään tätä kohtaan. Hän oli uhkaillut tätä työntekijäänsä jo useasti aiemmin sanoin: "Mä tapan sut." Voisiko joku järkevä aikuinen nähdä jo tästä lapsen joko jäsentymättömän tai jopa turvattoman kiintymyssuhteen hänestä vastuussa olevaan aikuiseen ja aikuisiin? Voisiko joku järkevä aikuinen havaita, että lapsi reagoi elinolosuhteisiinsa ja saamaansa tueksi kutsuttuun kohteluun?
Lapsi kertoi, ettei hän ollut todella tarkoittanut tahtovansa tappaa sosiaalityöntekijäänsä ja oli kertonut nuorten keskuudessa olevan tapana ilmaista sanoilla: "Mä tapan sut," negatiiviset tunteensa. Lapsi siis on sanoittanut voimakkaiden tunteiden olevaisuutta jo pitempään ja kukaan ei ole viitsinyt huomioida hänen tuentarvettaan tunteidensa käsittelyyn eli tunteidensäätelukasvattamisen tarvetta. Lapsi on kuvannut ajatuksissaan vaaran olevaisuutta, koska on kuvannut negatiivisten tunteiden olevan niin voimakkaita, että ne tuottavat aggressiivisia mielikuvia hänen mieleensä. Lapsi kertoo olleensa vaikutettu, koska muutkin nuoret ovat puhuneet tappamisesta ja vaikuttuneensa tästä. Ja tietenkin ne muut nuoret ovat vaikuttuneet hänestä, kun hän on puhunut tappamisesta. Miksi tähän ei ole reagoitu? Miksi hänelle ei annettu tähän vakavaan asiaan kasvatuksellista tukea? Miksi kokonainen ryhmä lapsia sanoittaa tahtovansa tappaa, kun pitäisi osata sanoa, että tuntuu pahalta ja miksi tästä ei keskustella teinien kanssa heitä huomioiden ja ymmärtäen ja heitä auttaen havaitsemaan omaa toimintaansa ja sen vaikuttavuutta opettaen ymmärtämään muita ja ensisijaisest itseään ja tätä kautta hallitsemaan omaa toimintaansa?
Tyttäreni on häntä nuorempi. Hän sanoittaa negatiivisia tunteita ja kehun häntä siitä, että hän kertoo ne minulle. Olen usein "tyhmä" hänen puheissaan ja sitten keskustellaan siitä miten tyhmyyteni ilmenee hänelle. Totean: "Ellet kerro, en voi tuntea sinua ja en voi tehdä yhteistyötä jota toivot." Jos tyttäreni ei kerro mistä ei pidä, en voi huomioida häntä. Jokaisesta negatiivisesta kritiikistä olkootkin sisällöllisesti jopa vähemmän rakentavaa, kiitän häntä (tietenkin ohjaan aina häntä myös huomioimaan sitä miten asiat voi ilmaista monella tavalla). Luonnollisesti tyttärelleni on helpompaa kertoa minulle siitä, ettei pidä jostain minussa, koska hyväksyn kritiikin olevaisuuden ja hyväksyn negatiiviset ilmaisutavat, joiden hiominen vaatii aikaa ja keskustelua, ja koska olen hänen biologinen äiti, joka rakkaudella antaa turvallisessa suhteessa hänelle turvalliset rajat ja ohjaa häntä tunteidensäätelyssä keskustellen tunteista. Minä olen todennut hänelle, että hän on lapsi ja lapsia tulee aikuisten ymmärtää. En ole lapselleni pelkoja aiheuttava tuntematon harvoin lasta kiiressä tapaava sossu joka totea: "Olen yläpuolellasi ja minulla on vastuu sinusta ja siksi määrään sinua." En ole aikuinen, joka saa lapselle olon, että koti on vankila ja minä hänen vankeutensa vartija. En ole fallinen määrääjä, syyttäjä ja tuomari, vaan olen hellästi häntä rakastava vanhempi, joka kunnioittaa hänen elämää. Lapseni ei kasva luonani häkissä häkkieläimenä, kuten huostalapset laitoksissa.
Lapsen teko, kun hän kuristaa sosiaalityöntekijäänsä palaverin päätteeksi, on äärimmäinen hätähuuto. Lapsi, joka ei kykene kasvatustaustansa ja elinolosuhteidensa vuoksi tietoiseen toimintansa vaikuttavuuden reflektointiin ja ei kykene ymmärtämään itseään toimintatavoillaan elämäänsä (kun hänen ei ole annettu koskaan vaikuttaa ja tuettu vaikuttamisen mahdollistumisessa) vaikuttavaksi ja ei osaa pohtia toimintaansa sellaisena, jota hän itse voisi hallita ja muuttaa, lapsi joka toimii impulsiivisesti tunteidensa varassa ymmärtämättä tunteitaan ja toimintaansa, ei saisi olla tuomittuna oikeudessa väkivallasta vankeuteen, vaan hänet tulisi ohjata kasvatukselliseen tukeen, joka huomioi hänen kehitystarpeensa ja antaa hänelle tarvitsemansa huomion ja kasvatuksen, joka opettaa hänet hallitsemaan omaa toimintaansa eli ammatillisen väkivaltatyön tuen piiriin eli todellisen ammatikasvattajan tukemaksi. Kasvatuslaitoksen epäonnistumista ei havaita, kun vain keskitytään sossun posttraumaan ja ikävään kokemukseen, että pää osui kovaan ja kädet puristivat kaulalta.
Sitä ei huomioida, että sossu sai tuen kaikilta ja lapsi tuomion. Sitä ei huomioida, että lapsi joutuu kokemaan jatkumona ulkopuolisuuden kokemusta, mitätöintiä ja yksinäisyyttä ja etsii hyväksyntää ja toimii järjettömästi kaipuussaan. Kukaan ei pohdi mitä traumoja ja ehdollistumia lapsen pää on täynnä laitoselämän vuoksi. Lapsi saa tuekseen asianajajan, jota tapaa kerran tai kaksi ja sillä selvä.
Aikuisen kokemaa väkivaltakokemusta ei tule mitätöidä ja jättää huomiotta sen seurauksia. Aikuinen tarvitsee tuen. Mutta aikuisen kokemus ei saisi mennä lapsen kokemusten ja tarpeiden edelle. Tällaisessa tilanteessa lapsen stereotypisointi vain rikolliseksi, väärin toimivaksi, vaaralliseksi, tuomituksi, sopimattomaksi yhteiskuntaan, on aikuisilta järjen köyhyyttä.
Kun lapsi kasvaa turvallisessa ympäristössä kotonaan ja saa vanhemmaltaan tarvitsemansa huomion, hän ei kuristele ketään. Hän ei koe tarvetta sellaiselle teolle. Hän ei edes ajattele sellaisen teon mahdollisuutta. Hän halaa vanhempaansa ja suukottaa tätä. Voiko lapsi halata sossua ja suukottaa tätä? Onko huostanuorella tukenaan turvallinen syli? Millaisia nämä suhteet ovat? Halaako sossu lasta? Osaako sossu halata teiniä tai osoittaa mitenkään hellää ymmärtämistä hänelle? Kuinka kylmää ja kovaa kasvatusta huostalapsi ottaa päivittäin vastaan?
Haastavaksi koettu elämäntilanne on tutkitusti haastavaa käytöstä aiheuttavaa heille, jotka eivät kykene käsittelemään haastavan olosuhteen tuottamia tunteita ja ajatuksia. Haastavaksi käytökseksi luokitellaan normiemme vastainen käytös eli vaarallisuus itseään tai toisia kohtaan. Huostanuorelle itse huosta on jo haastava kokemus ja he tarvitsevat tuon kokemuksen käsittelyyn voimakkaan tuen. Sossu, joka tapaa lasta vain kerran vuodessa tai kaksi kertaa vuodessa ja pintapuolisesti osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, ei ole mikään tukitaho. Vastuu siis siirtyy laitokselle lapsen kokemuksen haastavuuden vähentämisessä ja tämä vaatiikin jo todella syvää ammattitaitoa, jotta kykenee aikuisena luomaan lapselle turvallisen kiintymyssuhteen itseensä eli hyvän luottamussuhteen, joka perustuu molemminpuoliselle kunnioituksella ja arvostukselle ja jossa lapsi kykenee lähestymään aikuista hakien tältä emotionaalisiin tarpeisiinsa vastinetta.
Kuinka moni laitostyöntekijä haastaviksi kutsutuissa kasvatustilanteissa edes on kiinnostunut tuosta tehtävästä ja sen sijaan vaatii vain lapselle LVR-päätöksiä ja puhuu lapselle häntä mitätöivaan tapaan: "Kun sä olet tuollainen, niin siksi..."?
Lapselle jo oma huostaaminen on haastava kokemus, mutta hänen haasteenaan ei ole vain oman huostan aiheuttamien reaktioiden hänessä yksin käsittely, vaan laitoksessa hän seuraa vierestä jokaisen laitoksessa olevan lapsen kamppailua huostaamiskokemuksen aiheuttamien rekatioiden kanssa. Hänen sosiaaliset suhteet arjessa muodostuvat kampailukokemukselle, jossa hänen läheisimmät ihmissuhteet käsittelevät tuota kamppailua koko ajan. Kamppailukokemukset johtavat haluun saada hallita ilman kykyä hallita ja valtataisteluihin ja nuoret sosiaalisissa suhteissaan kamppailevat keskenään vallasta toisiaan kohtaan ja yhdessä vallasta sosiaalitoimea kohtaan. Normaalista kasvuolosuhteesta ei voi puhua laitoksiin huostattujen lasten kohdalla.
Lastensuojelun sossut eivät ymmärrä lapsia. He eivät kykene asettumaan lapsen asemaan. He eivät osaa katsoa sosiaalipsykologista vaikuttavuutta ryhmässä ja miettiä tätä kautta mitä tulisi tehdä. He katsovat lapsia oman vastuuntuntonsa kautta ja puhuvat omasta vastuustaan, väsymyksestään, negaatioistaan työnsä aiheuttamia negatiivisia tunteita kohtaan, riittämättömäksi kokemastaan palkasta, työnsä haastavuudesta, mt-ongelmistaan, jotka johtuvat työstään ja omista emotionaalisista tarpeistaan ja lapsi jää jalkoihin. Nuoret lukevat lehdistä näitä heidän valituksia ja havaitsevat, ettei heistä puhuta mitään ja heidän tarpeista. Lapsen elämää ei katsota lapsen kokemusten kautta. Lapsi ei ole huomioitu, vaan hän on mitätöity. Silti Valtiomme väittää, että lastensuojelu olisi vastaus lapsiperheiden haasteisiin.
Ystävättärelläni on perhekoti ja hän pitää suomalaista lastensuojelua älyttömänä. Hän toteaa, ettei sitä valvota todella ja etteivät lapset ole keskiössä sen toiminnassa. Hän on valitellut lastensa puolesta Valviraan ja AVI:lle milloin mistäkin. Hän on kasvattanut lapsia, joita on pahoinpidelty aiemmissa sijoituspaikoissa. Hänelle tulee paljon lapsia, joiden avohuolto on ryssitty tai joiden huostamenneisyys muissa laitoksissa on järkyttävä. Hänen työssään menee valtavasti resursseja muiden aikuisten, eikä suinkaan biologisten vanhempien, lapsiin kohdistamien virheiden korjailuun. On hänen perhekodissaan myös lapsia, joilla on kodista lähteviä syitä huostalle, sillä psykoottinen vanhempi ei sovellu kasvattajaksi ja vakava päihdeongelma, jota päihdeongelmainen ei tahdo hoitaa ja ylittää, on lapselle vaarallinen kasvuolosuhde.
Hänen mielestä lapset kuuluvat kotiinsa asumaan, kun huostaaminen on järjettömän kallista meille kaikille, jos ei ole todellista syytä huostalle ja hän tekee kaiken saadakseen lapsen olosuhteen kotiuttamisen mahdollistavaksi. Jos hän ei kykene kotiuttamaan, hän kuitenin purkaa olosuhteet, jotka muissa laitoksissa käsitellään LVR-päätöksin. Hän arvostaa lapsia ja vastuuttaa aikuiset. Kotiuttamisen mahdollistaminen on vaikeaa, jos lapsi reagoi voimakkaasti turvattomuuttaa esille tuoden huonosti toteutettuun avohuoltoon tai järjettömästi vuosien ajan toteutettuun sijaishuoltoon. Lapsi, joka ei luota tukitahoihinsa, ei ole tuenpiirissä, vaikka asuisi laitoksessa. Tuenpiiriin lapsen ottaminen vaatii lapselta tuen hyväksymisen. Lapsi hyväksyy tuen, vasta kun luottaa tuenantajiin.
Kun 16-vuotias kuristaa vastuusosiaalityöntekijäänsä, on toisarvoista vakavasti otettava sosiaalityöntekijän stressireaktio ja paljon tärkeämpää huomioida lapsen hätähuuto. Kovaksi kärsimyskokemusten sarjalla tuotettu teini ei itke, ei surussaan pyydä, ei osaa neuvotella, vaan hädässään tekee sen viimeisen teon, jonka järjettömänä elämän kokemat aivot kehittävät järjettömyyskokemusten kautta. Ihminen joka elää järjettömissä olesuhteissa, reagoi järjettömillä tavoilla.
Onko vankila sitten viisas ratkaisu lapselle? Onko se hyvä kasvuolosuhde? Lapsi joutuu siirtymään laitoksesta, jossa lapset sanoittavat negatiivisia tunteitaan sanoin: "Mä tapan sut," laitokseen, jossa on rikoksen toteuttaneita eli rikollista mieltä lisää ja hän lapsena omaksuu näiden ihmisten kanssa sosiaalisissa suhteissa ollessaan heidän toimintatapoja. Vankilassa sosiaalisten suhteiden valtasuhteet voivat olla aivan kamalia. Elämänkokemukset kasvattavat meitä ja ei tee meistä välttämättä järkeviä, jos kasvamme järjetömissä olosuhteissa. Onko vankila lapselle järkevä olosuhde? Lapsi sai kahdeksan kuukautta vankeutta.
Mitä kaikea hän ehtii omaksua vankilassa tuon kahdeksan kuukauden aikana? Keitä hän kohtaa ja ketkä vaikuttavat häneen ja miten? Millaisia ihmissuhteita hän luo vankilassa ja mihin hän kenties siellä sitten yhdistää itsensä etsiessään hyväksyntää itselleen, ihmisryhmää, joka ottaisi hänet vastaan, ihmisiä joihin luottaa tai edes ihmisiä, jotka jotenkin hyväksyvät hänet, jos hän tekee sen mitä he tahtovat?
Sossu sai kärsimyskokemukselleen vastineen, kun lapsi sai tuomion. Mitä lapsi sai kärsimyskokemuksilleen? Miettiikö tätä hänestä vastuussa ollut sossu ollenkaan traumoissaan? Kykeneeko sossun esimies edes tapaamaan lasta ja pahoittelemaan lapselle epäonnistumistaan ja osoittamaan lapselle sitä armoa, joka lapsen kuuluisi saada?
Lastensuojelussa vastuu lapsesta on vastuusosiaalityöntekijällä. Jos lapsi olisi asunut kotona ja olisi kuristanut vaikka koulun opettajaa, syytettäisiin heti biovanhempia huonosta kasvattamisesta ja heikoista kasvuolosuhteista. Todettaisiin, ettei lapsi ole saanut riittävää tunteidensäätelykasvatusta ja saatettaisiin löytää diagnoosi, josta syytettäisiin vanhempia. Lasta ei välttämättä edes tuomittaisi, sillä lieventävänä pidettäisiin näitä huonoja kasvuolosuhteita ja todettaisiin, että lapsi on siirretty sijaishuollon asiakkaaksi saamaan paremmat kasvulosuhteet ja kehitystarpeilleen vastineet. Mutta kun vastuusossu on antanut lapselle heikot kasvuolosuhteet ja lapsi kuristaakin häntä, lapsi tuomitaan tästä teosta ja sitä mihin lapsi reagoi, ei huomioida.
Täällä Mieron tiellä kauhistelen viranomaisten valta-asemaa suhteessa lapsiin ja lapsiperheisiin. Me olemme heidän elämässä heille välineitä ja esineitä heidän omanedun tavoittelussaan, jonka piillottavat valheellisen välittämisenkuvan taakse. Lastensuojelutyö on teatteria, jossa sen toteuttajat eivät ole rehellisiä itselleen itsepetoksessaan. Heidän henkilökohtaiset ehdollistumansa vaikuttavat heidän työskentelyynsä, koska he eivät kykene tietoisesti omaa vaikuttavuuttaan arvioimaan objektiivisesti. Aikuisena tämän havaitseminen ja sietäminen on helpompaa, kun tunteidensäätelykyvyt ovat kehittyneet ja kykenemme hallitsemaan toimintaamme, varsinkin, jos olemme saaneet kasvaa riittävän turvallisessa kodissa ja jos meillä on lapsiemme viranomaisten kohdistaman väkivallan käsittelyssä tukiverkosto jostain muualta. Mutta lapsille tämän kohtaaminen, jos häntä ei kyetty turvaamaan Suomen lastensuojelun tarjoamalta Helvetiltä lapsille, on sen keskellä ilman vanhempien antamaa turvaa LVR-päätösten keskellä vangittuna laitokseensa, varmasti järjetöntä turvattomuutta aiheuttava kokemus, joka muokkaa lapsen persoonallisia reagointitapoja heille itselleen ensisijaisesti vaaralliseksi.
Haastavasti haastavassa tilanteesa käyttäytyvä lapsi lastensuojelussa on aina ensisjaisesti vaarallinen itselleen, koska hänen turvanaan ei ole aikuista.
Huostalapset eivät ole maassamme suojeltuja, koska sosiaalityöntekijöiden asenne lastemme suojelua kohtaan on vakavasti vinoutunutta. Lastensuojelu tarvitsee reformin. Nämä sossut ja heidän tukitahot palkitsevat toinen toisiaan järkyttävistä teoista, suunnittelevat toimintansa lapsia kuulematta, haukkuvat heidän toimintaan reagoivat lapset sekä näiden vanhemmat ja ottavat kaikesta tästä palkan meidän pussista. Kiitokseksi läskistä pöydässään he vielä valittavat meille, että heidän työ on rankempaa, kuin se mitä me teemme ja koemme seuratessamme mitä heidän toiminta aihettaa meille. Näin ei saisi olla.
Lastensuojelu teki ihmisten tukemisesta mielipidetaistelun siitä, kuka on tärkeämpi kuin lapsi, biovanhemmat vai viranomainen, ja lapsi jäi heidän vuoksi jalkoihin (vrt. Outi Harju-Koskelinin Pro Gradu). Milgramin tottelevaisuuskoe voitti, sillä häntä, jolla on valkoinen takki (sossun virkanimike) pidetään jostain kumman syystä auktoriteettinä ilman lähdekriittisyyttä.
Tämäkin lapsi, joka kuristi mielipahassaan tunteidensäätelyvaikeudessaan, olisi hyvällä suojelulla eli arvostavalla kohtaamisella ja rakastavalla kasvatuksella tehnyt jotain aivan muuta palaverin jälkeen. Hän olisi tyytyväisenä tehnyt jotain, mikä on hänen persoonallinen lahjansa (piirtäminen, tanssi, kamppailulaji, kokkaus, ratsastus, kirjoittaminen, uiminen, someilu, pelaaminen, ulkoilu, opiskelu jne), jos niiden vahventamiseen hänessä olisi annettu aikaa ja huomiota ainaisen alistamisen ja mitätöinnin sijaan. Laitos ei ole mikään lasta tukeva kasvatuspaikka, varsinkin jos sen kasvattajat eivät huomioi lapsia. Sosiaalityöntekijän egoilusta ei vain ole mitään etua lapselle.
Laitokset tulisi kieltää lailla, jos niissä kasvavat lapset ryhmänä sanoittavat negatiivisia tunteita sanoin: "Mä tapan sut!" Meidän tulisi jo herätä illuusiosta, että lastensuojelu mukamas olisi lapsiemme tukena. Kerran lapsen suusta tuollaisen kuuleminen tulisi riittää ja silloin tulee heti auttaa lasta hänen elämää arvostaen. Tuomitseminen on hyödytöntä, sillä se vain lisää lapsen negatiivisia tunnekokemuksia ja saa lapsen uudelleen sanomaan: "Mä tapan sut!" Jos laitoksellinen lapsia toistaa negaatiossa lausetta: "Mä tapan sut!", onko ihme, jos joku lapsista lopulta tappaa jonkun, sillä hokemat voivat muuttua todellisuudeksi. Opettaisivat lapset malliopettamisella sanomaan: "Minä välitän sinusta." eli osoittaisivat heitä kohtaan välittämistä.
Toivottavasti tämän lapsen tarina saisi todella "tapetuksi" hyödytömän lastensuojelun ja synnyttäisi lapset huomioivan tuen lapsille. Valitettavasti lapsen teon tuomio nähdään lapsen tuomitsemisena ja ymmärrystä lapselle ei löydy ja tämä johtuu sosiaalityöntekijöiden maahamme juurrutamasta asenteesta lapsia kohtaan. Jos sosiaalityöntekijät asettaisivat lapset todella keskiöön ja jalustalle itsensä sijaan, heidän valtava määrä ja sen luoma ääni, saisi tarvittaan muutoksen aikaan. Jos he muuttaisivta itseään, he kykenisivät muuttamaan lasten reaktiot heihin. Muutos lähtee aina aikuisista.
En tarkoita, että sossut tulisi murhata, vaan tarkoitan, että hyödyttömät toimintatavat tulisi lakkauttaa ja tilalle ottaa käyttöön lapsia tukevat työmenetelmät (tarkennus vain koska sosiaalityöntekijän sisälukutaito ei välttämättä ole kovin korkeaa ja tästä syystä he rakentavat toiminnan luuloilleen eli tulkinnoilleen järjenkäytön sijaan). En siis tahdo kiihottaa ketään jotain ammattikuntaa vastaan, vaan toivon, että huomataan ammattikunnan järjettömät toimintatavat ja niistä keskusteltaisiin avoimesti muutosta hakien.
Vastuusosialityöntekijällä on vastuu lapsesta, jopa silloin, kun lapsi kuristaa häntä. Aikuisen tulisi kyetä aikuisuuteen varsinkin silloin, jos työskentelee sossuna. Aikuisuus ilmenee kykynä asettua lapsen asemaan ja kykynä huomioida heikompaa.
Mitä ihmettä yliopistoissamme opetetaan sosiaalityöntekijöille?
Jos sinulla on vaikeuksia "Tapan sinut!" lausetta hokevan huostanuoren kanssa, minulle saa kirjoittaa tuo nuori ja voin koettaa tavoittaa hänet ja auttaa häntä hallitsemaan itseään. Se on prosessi. Anna tämä kirjoitukseni hänelle ja hän alkaa ajattelemaan itseään vaikuttajana ja teitä vaikuttajina ja opettele tätä kautta puhumaan vaikuttamisesta.
Lue myös: https://www.lokakuunliike.com/ll-uutiset/sosiaalityontekijaa-kuristaneen-tuomio-nurin-hovissa
RSS Feed
