Valitettavasti hyvin monessa sijaishuoltotarinassa olen havainnut toistuvan biologisten vanhempien hätähuudossa ilmoituksen huonosta yhteistyöstä sijaisvanhempien kanssa. Sijaisvanhemmuuden koulutusta on kritisoitu riittämättömäksi, kun ihmisen peruskasvatuksen tulisi riittää ymmärtämään, miten tärkeää on kunnioittaa lapsen biologisia kiintymyssuhteita olosuhteista huolimatta.
Useat vanhemmat kertovat valtavasta vallanhalusta, joka vie sijaisvanhempien toimintaa eteenpäin toimintamotiivina ja jossa pyrkimyksenä on jostain järjettömästä syystä syrjäyttää täysin biologisen vanhemman vanhemuus. Kaiken kruunaa hiljainen sossu, joka palavereissä pitäytyy aina nyökyttämään hyväksyvästi sijaisvanhemman näkemyksille ja kielteisesti biologisen vanhemman näkemyksille, ja tämäpä kiukuttaa sekä järkyttää luonnollisesti biologista vanhempaa.
Lastensuojelussa ei juurikaan siis kiinnitetä huomiota sosiaalipsykologiseen vaikuttavuuteen, kun ryhmätyössä suositaan toisia suvereenisti ja toiset mitätöidään. Näissä sosiaalitoimen johtamissa aikuisten hölmöilyissä tietenkin jää jalkoihin aina lapsi.
Luonnollisesti näissä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten vanhempien tukiryhmissä on myös niitä vanhempia, jotka kertovat onnistuneesta suhteesta sijaisvanhempiin:
"Meidän pojalla on aivan mahtavat sijaisvanhemmat. Heti tulivat vastaan ja olivat kiinnostuneita kuulemaan ajatukseni ja kaikessa tahtovat tukea. Ollaan sovittu, että tämä on lähtökohtaisesti vain väliaikaista ja kestää sen ajan kun kestää ja kaikki yhdessä teemme töitä sen eteen, että ei kestäisi pitempää, kuin on välttämätöntä. Kaikesta on sovittu yhdessä etukäteen ja meillä on hyvä suunnitelma yhteistyölle. Emme juurikaan tarvitse edes vastuusosiaalityöntekijää kuin vain puolivuotisten asiakassuunnitelmien kirjaamisessa, jonka suunnittelimme jo yhdessä ennen tapaamista hänen kanssa, kun kaikki menee rasvatusti."
Ja tuon lukeminenhan surettaa vielä enemmän vanhempia, jotka istuvat palavereissa, joissa sijaisvanhempi vaatii vastuusosiaalityöntekijältä tapaamisten rajoitusta mitä kummallisimmasta syystä kuultuaan omassa sijaisvanhempien verkostopalaverissaan tästäkin käytännöstä. Valitettavasti juuri näissä vakavissa polarisaatioissa, joissa sijaisvanhempi vastustaa biovanhemman yhteydenpitoa lapseensa, vastuusosiaalityöntekijä helposti suoraan päättää ottaa sijaisvanhemman puolen ja syventää näin polarisaatiota. Sijaisvanhemmat haukkuvat vanhemmat ja vastuusossu hyväksyy heille tällaisen järkyttävän toimintatavan. Lapsen elämä onkin siis aikuisten valtataistelukenttä, jossa valtaa jakaa vastuusosiaalityöntekijä pohtimatta sen suuremmin toimintansa laajempaa vaikuttavuutta.
Pohdittuani mikä johtaa sijaisvanhemman ja biovanhemman polarisaatioon, olen usein havainnut, että tahdonvastainen huostaan otto saa aikaan jostain kumman syystä oudon reaktion sijaisvanhemmissa, joiden on vaikeaa ymmärtää vanhemman kyvyttömyyttä antaa lapsi toisen huollettavaksi. Jotenkin myös osa sijaisvanhemmista näyttää luulevan, että sijaisvanhemmuus olisi verrattavissa suoraan huoltajuuteen, vaikka eihän siitä ole kyse, kun sijaisvanhemmuus on vanhemmuutta huoltajan rinnalla. En tiedä mikä tuon reaktion todella saa aikaa sijaisvanhemmissa, koska en ole keskustellut sijaisvanhempien kanssa, mutta epäilen sen johtuvan kyvyttömyydestä tukea toista niin, että osaa irrottaa itsensä vaikuttuvana toisen negaatioista. Mahdollisesti biovanhemman negatiivinen suhtautuminen lapsen sijoitusta kohtaan tai eriävä näkemys lapsen kasvatuksellisissa asioissa, saa aikaan eräänlaisen tunteen tarttumisen, jossa sijaisvanhempi sitten kokee negatiivista tunnetta, koska ei kestä biovanhemman negatiivisuutta ja syyttää tästä biovanhempaa ja vieläpä itsesuojeluvaistonsa viemänä puolustusreaktiossaan ilman kykyä tietoiseen ajatteluun hyökkää biovanhempaa vastaan.
Tahdon vastainen huostaan otto siis aiheuttaa kaiketi näitä perheitä vakavasti kuormittavia olosuhteita ja tällöin jää kysyttäväksi, mitä teki lastensuojelu eli vastuuviranomainen estääkseen polarisaation syntymisen? Jostain syystä useassa tarinassa kerrotaan, että heti huostaan oton alussa lapsen ja biovanhempien tapaamisia rajoitettiin niin valtavasti, että lapsi vieraantui, eräällä tavalla lamaantui, ja kiintymyssuhde bioperheeseen järkkyi ja tällä keinolla sitten luotiin jonkinlainen kiinnittyminen tai asettuminen sijaisperheeseen. Tämähän tietenkin lisäsi biovanhempien hätää ja epäluottamusta lastensuojelua kohtaan, koska eihän lasta pitäisi alistaen kiinnittää mihinkään. Lapsi näkee kaiken tämän ja sosiaalitoimi näkee vain sen, että lapsi näkee vanhempien vastustuksen ja sitten rajoitetaan lisää, koska väitettään lapsen kuormituvan siitä, että biovanhempi vastustaa lastensuojelua. Lastensuojelu ei tosin näe itseään lasta perheestään vieraannuttavana sekä lasta alistavana ja vanhemmat mitätöivänä ja aivan turhasta syystä syyttää vanhempia, kun kaiken voisi tehdä toisinkin.
Tahdon vastainen huostaan otto tulisi olla toteutettu vain välttämättömässä tilanteessa vaihtoehtona, kun kaikki avohuollon keinot on käytetty ja on havaittu, ettei niillä saada lasta suojeltua ja kun vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Mutta pitääkö tällöinkään tilannetta lisäjärkyttää lapsen kiinnittämisellä sijaishuoltoon väkivaltaisin vieraannuttavin lasta alistavin ratkaisuin vieden lapselta lomat bioperheessä tai antamalla vain vähäisiä tapaamisia, jos lapsi ei ole missään todellisessa suuressa vaarassa vanhempiensa seurassa viikonloppuisin, kun voisi helpottaa lapsen kiinnittymistä kaikkiin hänen elämästään sillä hetkellä päättäviin aikuisiin pohtimalla lapsi osallistuttamalla keskusteluun tarkasti millaisin keinoin lapsi voisi viettää sijaishuollon aikana mahdollisimman paljon aikaa bioperheensä kanssa ja kuinka tuetaan parhaiten sijaispalvelua tarjoavaa tahoa lapsen biologisten suhteiden tukemisessa?
Yksikään kokenut ammatillisuutta osoittava lastensuojelun sijaishuoltopalveluja tarjoava taho ei arvosta lastensuojelun työntekijää, sosiaalityöntekijää eli vastuuviranomaista, joka ei tue vanhemmutta tahdon vastaisen huostaan oton toteuttamistilanteessa auttaen aikaa ja keskusteluja antaen vanhempaa hyväksymään olosuhdetta positiivisen lähestymiskeinoin. Jokainen pätevä palveluntarjoaja tietää, että heidän työ kuormittuu valtavasti, jos vastuusosiaalityöntekijä ei tee työtään kunnolla ja saa perhettä ymmärtämään miksi on välttämätöntä huostaan ottaa lapsi ja mihin huostaan otolla tähdätään ja millä keinoin tuetaan lapsen biologisia kiintymyssuhteita ja kuinka pyritään lapsen turvaamiseen ja kuinka haetaan sitä lapsen kotiuttamista kokoajan. Mutta kuinka moni sitten on todella näistä sijaishuoltopalveluita tarjoavista todella ammattilaisia ja kuinka moni toteaa vastuusosiaalityöntekijälle vanhemman rinnalla:
"Ei ole mitään järkeä, että meidän yhteistyö ei toimi. Se ei tue lasta. Vika ei voi olla pelkästään vanhemmissa tässä asiassa. Tarvitaan aikaa ja hyvä suunnitelma yhteistyölle, toistemme kuuntelemista ja erityisesti lapsen kuuntelemista."
Ystävälläni on perhekoti, jonne otettiin yhteen aikaan vain ylä-asteikäisiä lapsia, jotka olivat kiertäneet sijaisperheitä ja laitoksia. Lapsia tuotiin hänelle jopa kahden saattajan valvomana ja tää pieni nainen totesi saattajille pärjäävänsä ilman heidän tukea. Hän poisti rajoitteet ja kysyi lapselta: "Mikä vituttaa?" Ja hän toisti kysymyksen: "No, mikäs siinä sitten vitutti?" ja jatkoi asian selvittämistä, kunnes löysi syyn lapsen käytökselle ja pääsi avaamaan ehdollistumia ymmärtäen, rakastaen ja välittäen hänestä.
Hän on kertonut minulle äidistä, joka oli alkoholisminsa takia tavannut lastaan valvotusti vuosia ja kuinka hän totesi vastuusossulle purkavan rajoitteen ilmoittaen: "Kyllä mun työntekijät osaa katsoa onko äiti päihtynyt, ja jos on, niin silloin ei tavata ja tapaaminen siirretään selvään päivään." Äidin kanssa hän keskusteli tästä ja sopi ettei äiti tulisi, jos tietää ottaneensa, vaan soittaisi ja peruuttaisi tapaamisen, ja äiti tuli aina selvinpäin tapaamaan lastaan, ei peruutellut tapaamisia ja ajan myötä lapsi kotiutettiin, koska äidin päihdeongelma oli hallussa äidillä. Perhekoti tuki äitiä vanhemmuudessaan, kannusti häntä häntä ymmärtäen.
Hänen perhekodissa myöhemmin, kun hän otti vastaan alle kouluikäisiä lapsi, eräs lapsi pääsi vuoden tauon jälkeen tapaamaan äitiään vankilaan, joka oli tappanut edellisen puolisonsa ja äiti ja lapsi lähettivät toisilleen kirjeitä. Ystäväni tapasi ensin äidin ja tämän sosiaalityöntekijän vankilassa ja keskusteli tapahtuneista ja sitten totesi, että ei äiti lapselleen ole vaarallinen, vaikka olikin tappanut miehen, joka oli ollut väkivaltainen. Pieni lapsi ei tiennyt miksi äiti oli vankilassa ja se ei ollut lapsen asiakaan, vaan tärkeintä oli tukea tuota suhdetta. Vastuusossu oli aluksi ihmeissään tästä, mutta ystäväni painotti, että ihmisille kuuluu antaa mahdollisuus.
Tietenkään kaikki tarinat eivät ole yhtä onnellisia, kuin alkoholistiäidin kohdalla ja kaikki lapset eivät palaa biokotiinsa, vaan siirtyvät sijoituksesta lopulta omaan kotiinsa. Ystäväni perhekodissa järestään kaikki lapset pääsevät kotilomalle joka toinen viikonloppu. Tämän mahdollistamiseksi tehdään paljon töitä vaikeimissa tapauksissa, mutta tähän pyritään aina, sillä lapsen elämä nähdään kokonaisuutena ja biologisen perheen merkitystä arvostetaan ymmärtäen, että tuo perhe on lapselle koko elämän tärkeä. Luonnollisesti, jos vanhempi on psykoottinen ja laitoshoidossa, tuolloin ei vahempi voi vastaanottaa lasta ja tuota suhdetta tuetaan toisin tavoin, mutta tuolloin kartottaa ystäväni perhekoti lapsen sukua ja etsii lapselle bioperheestä tai läheisistä läheisen, joka olisi häntä varten.
Ystäväni perhekodissa vanhemmilla on myös mahdollisuus vanhemmuuden tukeen ja he saavat tulla kerran kuukaudessa asumaan perhekodin asuntoihin lapsensa kanssa. Heitä tuetaan tällöin vanhemmuudessa neuvoen, kuinka voisivat saada lapsen toimimaan toivotulla tavalla toimien toisin itse. Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät ole valmiita tähän. Toisilla on iso perhe ja pienemmät mukulat vastuullaan ja tämä estää tällaisen toteuttamisen ja toiset vanhemmat eivät vain kykene jostain muusta henkilökohtaisesta syystä tällaiseen tukeen ja toisille on vain pakko päästä kännäämään edes joka toinen viikonloppu. Ystäväni perhekodissa pyritään kaikin tavoin ylläpitämään lapsen kiintymyssuhteita ja tehostetusti koetetaan saada niistä toimivia ja lapset takaisin kotiinsa. He ovat valmiita ajamaan satoja kilometrejä vanhempien luokse keskustellakseen hyvästä yhteistyöstä ja luodakseen tätä. Lapselle tehdään kerran kuussa asiakassuunnitelma laitoksessa ja jos lapsi kolmen kuukauden aikana toteaa peräjälkeen tahtovansa kotiin, tutkitaan heti mitä tämän mahdollistamiseksi voisi tehdä siinä hetkessä ja vanhemmille sekä vastuusossulle ilmoitettaan lapsen tahdosta aina eli tästä keskustellaan.
Samaan aikaan kuitenkin ympäri Suomea mm. PKS tahtoisi rajoittaa lasten tapaamisia ja tarjota sijaishuoltopalvelun lisäksi kallista valvottua tapaamista vain hyvin harvoin toteutettuna lapsille, vaikka mitään todellista todettua vaaraa lapselle ei olisi olemassa ja vaikka on tutkittu, että nämä valvotut ja tuetut tapaamiset ovat lapsia ja vanhempia ja heidän kiintymyssuhdetta kuormittavia kaikessa epänormaaliudessaan. Jostain syystä vastuusosiaalityöntekijä ostaa hyvin helposti tämän palvelun myös, kun joku PKS:n lähihoitaja tätä suosittelee ja suostuu näin myös lähtemään valtavaan valitusrumbaan, kun vanhemmat valittavat kunnalle, AVI:lle ja HAO:n. Jotkut psykiatrian lääkäritkin suosittelevat näitä, vaikka ei olisi mitään syytä todella ja eivät ymmärrä, että lapsi reagoi epänormaaliuteen elämässään. Ja taaskaan ei mietitä lasta tai biovanhempien kuormaa, kun tyhjän takia tuotetaan olosuhde, joka maksaa valtavasti ja tutkitusti haavoittaa lapsia.
Järjettömyyden huippu on, että kun alkaa vanhempien valitusrumba, siitä syntyy myös vastuusossun valitusrumba, kun hän valittaa vanhemmille siitä, kuinka kalliiksi kunnalle tulee se, että vanhemmat käyttävät valitusten tekemiseen asianajajaa ja sosiaaliasiamiestä ja kuinka kalliiksi kunnalle tulee luoda valituksiin vastineita. Esimiehet valittavat, että vastuusosiaalityöntekijät väsyvät valitusrumban luoman stressin vuoksi ja tästäkin syytetään vanhempia. Tästäkin jaksetaan syyllistää vanhempia, sen sijaan, että pohdittaisiin yhdessä järkeviä ratkaisuja. Piiloaggressiivisuus, joka syntyy sosiaalityöntekijän stressistä, tulee esille järjettömin syytöksin ja tunnevoittoinen toiminta valtaa sosiaalityön, kun tietoiseen ratkaisukeskeisyyteen ei ole osaamista.
Ystäväni saa toisinaan uuden lapsen tullessa hälle perhekotiinsa soittoja sossulasta, jossa kerrotaan hänelle vaikkapa lapsen isästä, ettei hänen kanssa voi mitenkään tulla toimeen, kun on niin hakala tapaus. Ystäväni ei luo ihmissuhteita muiden puheiden perusteella ja ottaa vakavasti asemansa vanhemmuuden tukijana. Kun lapsi tulee hälle, hän viettää tämän kanssa aikaa ja kysyy tältä: "Miksi sä ole täällä?" Lapsi yleensä kertoo totuuden. Vanhempien kanssa hän käy läpi aivan saman. Usein ystäväni on näissä "hankalissa" tilanteissa, joissa on se "hankala" vanhempi havainnut, että vastuusossu ei ole vain osannut luoda hyvää suhdetta vanhempaan. Jos vanhempi ei pääse hänen luokse, ystäväni ajaa hänen luokse vaikka satoja kilometrejä ja vie tämän vaikka pizzalle ja sitten hyvän ruuan kanssa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja lapsesta ja vanhemmuudesta ja yhteistyöstä ja siitä mitkä on mennyt vinoon ja miten tästä eteenpäin. Ystäväni on kertonut, kuinka vastuusossujen suut ovat loksahtaneet niveliltään ihmetyksestä, kun hän on todennut:
"Ei meillä ole mitään ongelmia isän kanssa. Tuossa sovittiin juuri kotilomista ja yhteistyöstä. Olihan hää aluksi vähän terävä sanoissaan, mutta sehän johtui vain epävarmuudesta omasta asemastaan lapsen elämässä, ja kun selvitimme tämän asian, niin nyt on kaikki kunnossa. Ei mitään ongelmia."
Ystäväni on kohdannut myös huolissaan olevia biovanhempia, jotka tahtovat tietää kaiken lapsestaan mahdollisimman pian ja heidän rauhoittamiseksi luodaan myös sitten soittojärjestelmä, jolla tieto kulkee niin, että vanhemman on helpompi olla ja ajanmyötä luotto sitten kasvaa, kun yhteistyö toteutuu vanhemmat huomioivasti. Kun luottamus on syntynyt, vanhempi on onnellinen ja ei stressaa, hän kykenee paremmin pohtimaan mitä voisi tehdä itse lapsen kotiuimisen eteen.
Vanhempia on myös etsitty, kun sossula on tukenut vaikka vain lapsen äitiä, josta tulikin sitten lopulta mielisairas ja isä on jonnekin hylätty. Onhan lapsella oikeus molempiin vanhempiinsa ja näiden sukuun. Lapsen koko suvun kartoittaminen ja kiintymyssuhteiden ylläpitäminen on iso työ, mutta se palkitsee lopulta ystäväni, kun lapsi lentää hänen pesästään ja hän voi luottaa, ettei lapsen lähiomainen ole joku tuntematon sossu.
Ystäväni perhekodissa lyhyin huostaan otto kesti viisi viikkoa. Lapsi tuli sisään ja kertoi tahtovansa kotiin. Tyttö oli hyvin kiltti ja epätyypillinen sijoitettu lapsi. Ystäväni kartoitti ongelman ja havaitsi ongelmaksi äidin uuden miesystävän, jonka oli vaikeaa hyväksyä äidin lasta äidin vanhasta liitosta. Ystäväni kävi juttelemassa muutaman kerran äidin uuden miesystävän ja äidin kanssa syöden samalla pizzaa, jonka tarjosi heille. Hän tapasi lapsen isän ja kysyi ottaako lasta viikonloppuisin (jotta äidillä omaa aikaa uuden miesystävän kanssa ja lapsella suhde isäänsä) ja soitti sitten vastuusossulle, että kaikki on järjestelty lapsen kotiuttamiseksi ja ongelmaa ei enää ole, sillä äidin miesytävä oli tajunnut oleensa hirviö ja tahtoi muuttaa toimintaansa. Ystäväni oli todennut, että avohuolto voisi tehdä työnsä paremmin ja vastaus oli ollut sossulasta resurssipula. Resurssipulalla seliteltiin helvetin kallis palvelu, kun lapsen vuodepaikka oli paljolti yli 300 euroa vuorokausi viiden viikon ajan.
Jotkut sijaishuoltoa tarjoavat ja sijaisvanhemmat valittavat siitä, että lapsi reagoi kotilomiin ja tahtovat tällä perustelulla evätä lapsilta kotilomat. Ystäväni pitää tätä älyttömyytenä ja toteaa:
"No, totta helvetissä hän regoi kotilomiin. Olisi paljon hälyttävämpää, jos lapsi ei reagoisi. Onhan se nyt itsestäänselvyys, että lapsi tahtoo kotilomalle ja odottaa tätä jännityksellä ja onhan se ilmiselvää, ettei lapsi tahtoisi palata sijaishuoltopaikkaansa, kun lapset tahtoisivat asua kotonaan. Jos lapsi ei näitä tunteita kykene tuomaan esille, pitäisi olla huolissaan. Aikuisten tehtävä on olla näissä tunteissa ja niiden käsittelyssä lapsen tukena."
Ystäväni on järkevä ja osaa katsoa tilanteita laajemmin. Onhan se lapselle monin kerroin suurempi pettymys jäädä kotilomitta vuosiksi ja ilman kunnon suhdetta biokotiinsa, kuin pettyä siitä, että joutuu palaamaan kotilomalta sijaisperheeseen tai laitokseen.
Sijaisvanhemmat jaksavat valittaa myös puhelimen käytöstä kotiloman jälkeen, kun lapsi tahtoo soitella kotiinsa enemmän palattuaan lomalta ja tähänkin ystäväni vastaa:
"No, totta helvetissä hän tohtoo soittaa kotiinsa ja käydä läpi sinnekin ikäväänsä ja keskustella myös ne keskustelut loppuun, jotka jäivät kesken. Tässäkin lapsia tulee tukea ja heille antaa aikaa ja samalla vanhempia, jotta vanhemmat kestävät lapsensa ikävän, kun samalla kokevat omaa ikäväänsä. Eihän vanhemmastakaan ole kivaa lähettää lasta takaisin sijaisperheeseen tai laitokseen."
Ystäväni on kieltänyt täysin ja ehdottomasti käsitteen "hankala lapsi" ja toteaa, ettei sellaisia ole. Hän näkee, että on hankalia olosuhteita ja lapset ovat näihin reagoivia. Hän ei myöskään syyllistä vanhempia lapsen reaktioista hänen laitoksessaan, vaan kantaa vastuun siellä itse ja toteaa lapsen reagoivan olosuhteeseen siellä. Hänen laitoksessaan hatkaamisia ei juurikaan tapahdu ja puhutaan siis 0%:sta ja lasten päihdekokeilutkin jäävät harvakselle. Kun lapsi ylittää rajoja, joita hälle on luotu, hänen laitoksessa lapselta kysyy aikuinen:
"Mitä minä teen väärin, kun sinä reagoit noin?"
Tätä kautta avataan ongelmat. Ja vanhemmat malliopetetaan samaan ajatteluun ja ymmärtämään, etei aikuinenkaan ole täydellinen ja näin heitä autetaan havaitsemaan lapsensa erityistarpeita, kun ei jokaista lasta voi kasvattaa samoin toimintamenetelmin ja ei aina meidänkään vanhempien kasvatusmenetelmät, joita meihin kohdistettiin ole niitä viisaimpia mahdollisia. Vanhempaa ei tarvitse syyllistää, kun keskustellaan siitä, mitä voisi tehdä toisin, kun vanhemman voi viedä pizzalle ja voidaan yhdessä laittaa lapsi keskiöön ja puhua siitä, mitä lapsi tarvitsee ymmärtäen kaikkia ja olosuhdetta. Ketään ei tarvitse leimata tyhmäksi, ei vaikka toisella jonkin ymmärtäminen veisikin aikaa. Aikaa tulee antaa, jos sitä tarvitaan.
Kaikki vanhemmat eivät halua lapsia kotiinsa takaisin. Osa tahtookin elää vapaammin ilman vanhemmuuden tuomia rajoitteita ja juoda itsensä humalaan joka toinen viikonloppu tai olla selvänä vain joka toinen viikonloppu. Toiset vanhemmista näkevät lapsen erityistarpeet liian kuormittavina itselleen. Toiselle oma vakava mt-ongelma, psykoottisuus, tuo tullessaan valtavan pettymyksen, kun joutuu luopumaan vanhemmuudestaan huoltajan asemassa. Toisilla vanhemmilla ei oikeasti olisi mitään ongelmia vanhemmuuden toteuttamisessa, mutta sosiaalitoimi ei vain tahdo päästää lasta kotiin, kun vaikka PKS tahtoo pitää lapsesta kynsin ja hampain kiinni ja nähdä kaikkialla vakavia huolia.
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle ei tarkoita vanhemmuudesta luopumista ja biovanhempia ei saisi missään tilanteessa kohdella niin. Vanhemmuutta ei vaan voi mitenkään poispestä, eikä saisikaan.
Päävastuu on vastuusosiaalityöntekijällä, jonka tulisi ymmärtää sijaishuoltoa laajemmin. Hänen tulisi ymmärtää erilaisia ilmiöitä sijaishuollon sisällä, joita synnyttävät moninaisessa ihmisryhmässä eri asemissa olevat yksilöt. Järjettömyyden huippu on, että kun vanhemmat vastustavat kodin ulkopuolelle sijoittamista ja tahtovat lapset kotiin ja ovat valmiita tekemään kaikkensa tämän eteen, että vastuusossu vastustaa tätä, koska sijari tai joku sijaishuoltopalveluja tarjoava taho vastustaa tätä. Tuossa järjettömyydessä on havaittavissa todella sokea ilmiö, jossa vastuuasemaa kantava viranomainen on unohtanut tai ei tiedosta mikä on hänen asema koko prosessissa.
Täällä Mieron tiellä suosittelen jokaista vastuusosiaalityöntekijää ylläpitämään kirjanpitoa ammatillisista sijaishuoltopalveluiden tarjoajista ja mittaamaan näiden kykyä tukea vanhemmuutta ja näiden halua normalisoida lapsen elämä. Lapsia ei kannata sijoittaa paikkoihin, joissa ei osata tukea lapsen koko elämää eli biologisia suhteita kokonaisvaltaisesti, kun siitä lapsuuden tukemisessa on myös ja erityisesti sosiaalisessa elämässämme kyse. Teidän olisi hyvä myös yhdessä pohtia, miten avohuollossa jo tahdon vastaisen kiireellisen sijoituksen ja huostaan oton aikana voidaan tukea vanhemmuutta kunnioittaen vanhempia niin, ettei yhteistyö kärsisi, sillä se auttaa sijaishuollon vastuusosiaalityöntekijää työurakkansa aloittamisessa.
Sijaisvanhemmille ja perhekotiyrittäjille ja muille laitoksille voi sanoa: "Ei."
Ja jos he eivät ymmärrä EI:tä ja riitauttavat tätä, sijaishuoltopaikka kannattaa vaihtaa. Kun uusi sijaishuoltopaikka saa kuulla, että sijaishuoltopaikka vaihdettiin, koska yhteistyö edellisen sijaishuoltopaikan ja vanhempien välillä ei luonnistunut sijaisvanhempien biovanhempiin kohdistaman epäkunnioituksen vuoksi, edessä on suurella varmuudella hyvä yhteistyö, sillä itsesuojeluvaisto, joka pyrkii aina onnistumisen kokemukseen laittaa uudet sijarit ajattelemaan:
"No, mepäs ei tehdä sitä virhettä. Me olemma taitavempia. Pohditaanpa miten saamme hyvän yhteistyön toteutumaan vanhempien kanssa. Mitäs niitä keinoja olikaan maan ja taivaan välillä? Keitetäänkö pullakahvit ja jutellaanko yhdessä siitä mitä he toivoisivat? Syötäisiinkö pizzaa?"
Näin sossunkin taakka vähenee, kun omasta toiminnastaan tiedostamaton sijari tulee työhönohjatuksi eli varovaiseksi ihan huomaamattaan, kun häneen ohjelmoidaan voimakas halu miellyttää vanhempia, jotta vastuusossu tulisi miellytetyksi ja tätä kautta sijari saisi hänen hyväksynnän. Tämän jälken kaikki voivat kiitellä toisiaan ja lapsikin on tyytyväisempi, kun näkee aikuisten puheltavan yhteen hiileen sen sijaan, että pissaisivat kilpaa nuotioon, jolla tulisi valmistaa lapselle hänen elämänsä leipä.
Useat vanhemmat kertovat valtavasta vallanhalusta, joka vie sijaisvanhempien toimintaa eteenpäin toimintamotiivina ja jossa pyrkimyksenä on jostain järjettömästä syystä syrjäyttää täysin biologisen vanhemman vanhemuus. Kaiken kruunaa hiljainen sossu, joka palavereissä pitäytyy aina nyökyttämään hyväksyvästi sijaisvanhemman näkemyksille ja kielteisesti biologisen vanhemman näkemyksille, ja tämäpä kiukuttaa sekä järkyttää luonnollisesti biologista vanhempaa.
Lastensuojelussa ei juurikaan siis kiinnitetä huomiota sosiaalipsykologiseen vaikuttavuuteen, kun ryhmätyössä suositaan toisia suvereenisti ja toiset mitätöidään. Näissä sosiaalitoimen johtamissa aikuisten hölmöilyissä tietenkin jää jalkoihin aina lapsi.
Luonnollisesti näissä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten vanhempien tukiryhmissä on myös niitä vanhempia, jotka kertovat onnistuneesta suhteesta sijaisvanhempiin:
"Meidän pojalla on aivan mahtavat sijaisvanhemmat. Heti tulivat vastaan ja olivat kiinnostuneita kuulemaan ajatukseni ja kaikessa tahtovat tukea. Ollaan sovittu, että tämä on lähtökohtaisesti vain väliaikaista ja kestää sen ajan kun kestää ja kaikki yhdessä teemme töitä sen eteen, että ei kestäisi pitempää, kuin on välttämätöntä. Kaikesta on sovittu yhdessä etukäteen ja meillä on hyvä suunnitelma yhteistyölle. Emme juurikaan tarvitse edes vastuusosiaalityöntekijää kuin vain puolivuotisten asiakassuunnitelmien kirjaamisessa, jonka suunnittelimme jo yhdessä ennen tapaamista hänen kanssa, kun kaikki menee rasvatusti."
Ja tuon lukeminenhan surettaa vielä enemmän vanhempia, jotka istuvat palavereissa, joissa sijaisvanhempi vaatii vastuusosiaalityöntekijältä tapaamisten rajoitusta mitä kummallisimmasta syystä kuultuaan omassa sijaisvanhempien verkostopalaverissaan tästäkin käytännöstä. Valitettavasti juuri näissä vakavissa polarisaatioissa, joissa sijaisvanhempi vastustaa biovanhemman yhteydenpitoa lapseensa, vastuusosiaalityöntekijä helposti suoraan päättää ottaa sijaisvanhemman puolen ja syventää näin polarisaatiota. Sijaisvanhemmat haukkuvat vanhemmat ja vastuusossu hyväksyy heille tällaisen järkyttävän toimintatavan. Lapsen elämä onkin siis aikuisten valtataistelukenttä, jossa valtaa jakaa vastuusosiaalityöntekijä pohtimatta sen suuremmin toimintansa laajempaa vaikuttavuutta.
Pohdittuani mikä johtaa sijaisvanhemman ja biovanhemman polarisaatioon, olen usein havainnut, että tahdonvastainen huostaan otto saa aikaan jostain kumman syystä oudon reaktion sijaisvanhemmissa, joiden on vaikeaa ymmärtää vanhemman kyvyttömyyttä antaa lapsi toisen huollettavaksi. Jotenkin myös osa sijaisvanhemmista näyttää luulevan, että sijaisvanhemmuus olisi verrattavissa suoraan huoltajuuteen, vaikka eihän siitä ole kyse, kun sijaisvanhemmuus on vanhemmuutta huoltajan rinnalla. En tiedä mikä tuon reaktion todella saa aikaa sijaisvanhemmissa, koska en ole keskustellut sijaisvanhempien kanssa, mutta epäilen sen johtuvan kyvyttömyydestä tukea toista niin, että osaa irrottaa itsensä vaikuttuvana toisen negaatioista. Mahdollisesti biovanhemman negatiivinen suhtautuminen lapsen sijoitusta kohtaan tai eriävä näkemys lapsen kasvatuksellisissa asioissa, saa aikaan eräänlaisen tunteen tarttumisen, jossa sijaisvanhempi sitten kokee negatiivista tunnetta, koska ei kestä biovanhemman negatiivisuutta ja syyttää tästä biovanhempaa ja vieläpä itsesuojeluvaistonsa viemänä puolustusreaktiossaan ilman kykyä tietoiseen ajatteluun hyökkää biovanhempaa vastaan.
Tahdon vastainen huostaan otto siis aiheuttaa kaiketi näitä perheitä vakavasti kuormittavia olosuhteita ja tällöin jää kysyttäväksi, mitä teki lastensuojelu eli vastuuviranomainen estääkseen polarisaation syntymisen? Jostain syystä useassa tarinassa kerrotaan, että heti huostaan oton alussa lapsen ja biovanhempien tapaamisia rajoitettiin niin valtavasti, että lapsi vieraantui, eräällä tavalla lamaantui, ja kiintymyssuhde bioperheeseen järkkyi ja tällä keinolla sitten luotiin jonkinlainen kiinnittyminen tai asettuminen sijaisperheeseen. Tämähän tietenkin lisäsi biovanhempien hätää ja epäluottamusta lastensuojelua kohtaan, koska eihän lasta pitäisi alistaen kiinnittää mihinkään. Lapsi näkee kaiken tämän ja sosiaalitoimi näkee vain sen, että lapsi näkee vanhempien vastustuksen ja sitten rajoitetaan lisää, koska väitettään lapsen kuormituvan siitä, että biovanhempi vastustaa lastensuojelua. Lastensuojelu ei tosin näe itseään lasta perheestään vieraannuttavana sekä lasta alistavana ja vanhemmat mitätöivänä ja aivan turhasta syystä syyttää vanhempia, kun kaiken voisi tehdä toisinkin.
Tahdon vastainen huostaan otto tulisi olla toteutettu vain välttämättömässä tilanteessa vaihtoehtona, kun kaikki avohuollon keinot on käytetty ja on havaittu, ettei niillä saada lasta suojeltua ja kun vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Mutta pitääkö tällöinkään tilannetta lisäjärkyttää lapsen kiinnittämisellä sijaishuoltoon väkivaltaisin vieraannuttavin lasta alistavin ratkaisuin vieden lapselta lomat bioperheessä tai antamalla vain vähäisiä tapaamisia, jos lapsi ei ole missään todellisessa suuressa vaarassa vanhempiensa seurassa viikonloppuisin, kun voisi helpottaa lapsen kiinnittymistä kaikkiin hänen elämästään sillä hetkellä päättäviin aikuisiin pohtimalla lapsi osallistuttamalla keskusteluun tarkasti millaisin keinoin lapsi voisi viettää sijaishuollon aikana mahdollisimman paljon aikaa bioperheensä kanssa ja kuinka tuetaan parhaiten sijaispalvelua tarjoavaa tahoa lapsen biologisten suhteiden tukemisessa?
Yksikään kokenut ammatillisuutta osoittava lastensuojelun sijaishuoltopalveluja tarjoava taho ei arvosta lastensuojelun työntekijää, sosiaalityöntekijää eli vastuuviranomaista, joka ei tue vanhemmutta tahdon vastaisen huostaan oton toteuttamistilanteessa auttaen aikaa ja keskusteluja antaen vanhempaa hyväksymään olosuhdetta positiivisen lähestymiskeinoin. Jokainen pätevä palveluntarjoaja tietää, että heidän työ kuormittuu valtavasti, jos vastuusosiaalityöntekijä ei tee työtään kunnolla ja saa perhettä ymmärtämään miksi on välttämätöntä huostaan ottaa lapsi ja mihin huostaan otolla tähdätään ja millä keinoin tuetaan lapsen biologisia kiintymyssuhteita ja kuinka pyritään lapsen turvaamiseen ja kuinka haetaan sitä lapsen kotiuttamista kokoajan. Mutta kuinka moni sitten on todella näistä sijaishuoltopalveluita tarjoavista todella ammattilaisia ja kuinka moni toteaa vastuusosiaalityöntekijälle vanhemman rinnalla:
"Ei ole mitään järkeä, että meidän yhteistyö ei toimi. Se ei tue lasta. Vika ei voi olla pelkästään vanhemmissa tässä asiassa. Tarvitaan aikaa ja hyvä suunnitelma yhteistyölle, toistemme kuuntelemista ja erityisesti lapsen kuuntelemista."
Ystävälläni on perhekoti, jonne otettiin yhteen aikaan vain ylä-asteikäisiä lapsia, jotka olivat kiertäneet sijaisperheitä ja laitoksia. Lapsia tuotiin hänelle jopa kahden saattajan valvomana ja tää pieni nainen totesi saattajille pärjäävänsä ilman heidän tukea. Hän poisti rajoitteet ja kysyi lapselta: "Mikä vituttaa?" Ja hän toisti kysymyksen: "No, mikäs siinä sitten vitutti?" ja jatkoi asian selvittämistä, kunnes löysi syyn lapsen käytökselle ja pääsi avaamaan ehdollistumia ymmärtäen, rakastaen ja välittäen hänestä.
Hän on kertonut minulle äidistä, joka oli alkoholisminsa takia tavannut lastaan valvotusti vuosia ja kuinka hän totesi vastuusossulle purkavan rajoitteen ilmoittaen: "Kyllä mun työntekijät osaa katsoa onko äiti päihtynyt, ja jos on, niin silloin ei tavata ja tapaaminen siirretään selvään päivään." Äidin kanssa hän keskusteli tästä ja sopi ettei äiti tulisi, jos tietää ottaneensa, vaan soittaisi ja peruuttaisi tapaamisen, ja äiti tuli aina selvinpäin tapaamaan lastaan, ei peruutellut tapaamisia ja ajan myötä lapsi kotiutettiin, koska äidin päihdeongelma oli hallussa äidillä. Perhekoti tuki äitiä vanhemmuudessaan, kannusti häntä häntä ymmärtäen.
Hänen perhekodissa myöhemmin, kun hän otti vastaan alle kouluikäisiä lapsi, eräs lapsi pääsi vuoden tauon jälkeen tapaamaan äitiään vankilaan, joka oli tappanut edellisen puolisonsa ja äiti ja lapsi lähettivät toisilleen kirjeitä. Ystäväni tapasi ensin äidin ja tämän sosiaalityöntekijän vankilassa ja keskusteli tapahtuneista ja sitten totesi, että ei äiti lapselleen ole vaarallinen, vaikka olikin tappanut miehen, joka oli ollut väkivaltainen. Pieni lapsi ei tiennyt miksi äiti oli vankilassa ja se ei ollut lapsen asiakaan, vaan tärkeintä oli tukea tuota suhdetta. Vastuusossu oli aluksi ihmeissään tästä, mutta ystäväni painotti, että ihmisille kuuluu antaa mahdollisuus.
Tietenkään kaikki tarinat eivät ole yhtä onnellisia, kuin alkoholistiäidin kohdalla ja kaikki lapset eivät palaa biokotiinsa, vaan siirtyvät sijoituksesta lopulta omaan kotiinsa. Ystäväni perhekodissa järestään kaikki lapset pääsevät kotilomalle joka toinen viikonloppu. Tämän mahdollistamiseksi tehdään paljon töitä vaikeimissa tapauksissa, mutta tähän pyritään aina, sillä lapsen elämä nähdään kokonaisuutena ja biologisen perheen merkitystä arvostetaan ymmärtäen, että tuo perhe on lapselle koko elämän tärkeä. Luonnollisesti, jos vanhempi on psykoottinen ja laitoshoidossa, tuolloin ei vahempi voi vastaanottaa lasta ja tuota suhdetta tuetaan toisin tavoin, mutta tuolloin kartottaa ystäväni perhekoti lapsen sukua ja etsii lapselle bioperheestä tai läheisistä läheisen, joka olisi häntä varten.
Ystäväni perhekodissa vanhemmilla on myös mahdollisuus vanhemmuuden tukeen ja he saavat tulla kerran kuukaudessa asumaan perhekodin asuntoihin lapsensa kanssa. Heitä tuetaan tällöin vanhemmuudessa neuvoen, kuinka voisivat saada lapsen toimimaan toivotulla tavalla toimien toisin itse. Valitettavasti kaikki vanhemmat eivät ole valmiita tähän. Toisilla on iso perhe ja pienemmät mukulat vastuullaan ja tämä estää tällaisen toteuttamisen ja toiset vanhemmat eivät vain kykene jostain muusta henkilökohtaisesta syystä tällaiseen tukeen ja toisille on vain pakko päästä kännäämään edes joka toinen viikonloppu. Ystäväni perhekodissa pyritään kaikin tavoin ylläpitämään lapsen kiintymyssuhteita ja tehostetusti koetetaan saada niistä toimivia ja lapset takaisin kotiinsa. He ovat valmiita ajamaan satoja kilometrejä vanhempien luokse keskustellakseen hyvästä yhteistyöstä ja luodakseen tätä. Lapselle tehdään kerran kuussa asiakassuunnitelma laitoksessa ja jos lapsi kolmen kuukauden aikana toteaa peräjälkeen tahtovansa kotiin, tutkitaan heti mitä tämän mahdollistamiseksi voisi tehdä siinä hetkessä ja vanhemmille sekä vastuusossulle ilmoitettaan lapsen tahdosta aina eli tästä keskustellaan.
Samaan aikaan kuitenkin ympäri Suomea mm. PKS tahtoisi rajoittaa lasten tapaamisia ja tarjota sijaishuoltopalvelun lisäksi kallista valvottua tapaamista vain hyvin harvoin toteutettuna lapsille, vaikka mitään todellista todettua vaaraa lapselle ei olisi olemassa ja vaikka on tutkittu, että nämä valvotut ja tuetut tapaamiset ovat lapsia ja vanhempia ja heidän kiintymyssuhdetta kuormittavia kaikessa epänormaaliudessaan. Jostain syystä vastuusosiaalityöntekijä ostaa hyvin helposti tämän palvelun myös, kun joku PKS:n lähihoitaja tätä suosittelee ja suostuu näin myös lähtemään valtavaan valitusrumbaan, kun vanhemmat valittavat kunnalle, AVI:lle ja HAO:n. Jotkut psykiatrian lääkäritkin suosittelevat näitä, vaikka ei olisi mitään syytä todella ja eivät ymmärrä, että lapsi reagoi epänormaaliuteen elämässään. Ja taaskaan ei mietitä lasta tai biovanhempien kuormaa, kun tyhjän takia tuotetaan olosuhde, joka maksaa valtavasti ja tutkitusti haavoittaa lapsia.
Järjettömyyden huippu on, että kun alkaa vanhempien valitusrumba, siitä syntyy myös vastuusossun valitusrumba, kun hän valittaa vanhemmille siitä, kuinka kalliiksi kunnalle tulee se, että vanhemmat käyttävät valitusten tekemiseen asianajajaa ja sosiaaliasiamiestä ja kuinka kalliiksi kunnalle tulee luoda valituksiin vastineita. Esimiehet valittavat, että vastuusosiaalityöntekijät väsyvät valitusrumban luoman stressin vuoksi ja tästäkin syytetään vanhempia. Tästäkin jaksetaan syyllistää vanhempia, sen sijaan, että pohdittaisiin yhdessä järkeviä ratkaisuja. Piiloaggressiivisuus, joka syntyy sosiaalityöntekijän stressistä, tulee esille järjettömin syytöksin ja tunnevoittoinen toiminta valtaa sosiaalityön, kun tietoiseen ratkaisukeskeisyyteen ei ole osaamista.
Ystäväni saa toisinaan uuden lapsen tullessa hälle perhekotiinsa soittoja sossulasta, jossa kerrotaan hänelle vaikkapa lapsen isästä, ettei hänen kanssa voi mitenkään tulla toimeen, kun on niin hakala tapaus. Ystäväni ei luo ihmissuhteita muiden puheiden perusteella ja ottaa vakavasti asemansa vanhemmuuden tukijana. Kun lapsi tulee hälle, hän viettää tämän kanssa aikaa ja kysyy tältä: "Miksi sä ole täällä?" Lapsi yleensä kertoo totuuden. Vanhempien kanssa hän käy läpi aivan saman. Usein ystäväni on näissä "hankalissa" tilanteissa, joissa on se "hankala" vanhempi havainnut, että vastuusossu ei ole vain osannut luoda hyvää suhdetta vanhempaan. Jos vanhempi ei pääse hänen luokse, ystäväni ajaa hänen luokse vaikka satoja kilometrejä ja vie tämän vaikka pizzalle ja sitten hyvän ruuan kanssa keskustellaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja lapsesta ja vanhemmuudesta ja yhteistyöstä ja siitä mitkä on mennyt vinoon ja miten tästä eteenpäin. Ystäväni on kertonut, kuinka vastuusossujen suut ovat loksahtaneet niveliltään ihmetyksestä, kun hän on todennut:
"Ei meillä ole mitään ongelmia isän kanssa. Tuossa sovittiin juuri kotilomista ja yhteistyöstä. Olihan hää aluksi vähän terävä sanoissaan, mutta sehän johtui vain epävarmuudesta omasta asemastaan lapsen elämässä, ja kun selvitimme tämän asian, niin nyt on kaikki kunnossa. Ei mitään ongelmia."
Ystäväni on kohdannut myös huolissaan olevia biovanhempia, jotka tahtovat tietää kaiken lapsestaan mahdollisimman pian ja heidän rauhoittamiseksi luodaan myös sitten soittojärjestelmä, jolla tieto kulkee niin, että vanhemman on helpompi olla ja ajanmyötä luotto sitten kasvaa, kun yhteistyö toteutuu vanhemmat huomioivasti. Kun luottamus on syntynyt, vanhempi on onnellinen ja ei stressaa, hän kykenee paremmin pohtimaan mitä voisi tehdä itse lapsen kotiuimisen eteen.
Vanhempia on myös etsitty, kun sossula on tukenut vaikka vain lapsen äitiä, josta tulikin sitten lopulta mielisairas ja isä on jonnekin hylätty. Onhan lapsella oikeus molempiin vanhempiinsa ja näiden sukuun. Lapsen koko suvun kartoittaminen ja kiintymyssuhteiden ylläpitäminen on iso työ, mutta se palkitsee lopulta ystäväni, kun lapsi lentää hänen pesästään ja hän voi luottaa, ettei lapsen lähiomainen ole joku tuntematon sossu.
Ystäväni perhekodissa lyhyin huostaan otto kesti viisi viikkoa. Lapsi tuli sisään ja kertoi tahtovansa kotiin. Tyttö oli hyvin kiltti ja epätyypillinen sijoitettu lapsi. Ystäväni kartoitti ongelman ja havaitsi ongelmaksi äidin uuden miesystävän, jonka oli vaikeaa hyväksyä äidin lasta äidin vanhasta liitosta. Ystäväni kävi juttelemassa muutaman kerran äidin uuden miesystävän ja äidin kanssa syöden samalla pizzaa, jonka tarjosi heille. Hän tapasi lapsen isän ja kysyi ottaako lasta viikonloppuisin (jotta äidillä omaa aikaa uuden miesystävän kanssa ja lapsella suhde isäänsä) ja soitti sitten vastuusossulle, että kaikki on järjestelty lapsen kotiuttamiseksi ja ongelmaa ei enää ole, sillä äidin miesytävä oli tajunnut oleensa hirviö ja tahtoi muuttaa toimintaansa. Ystäväni oli todennut, että avohuolto voisi tehdä työnsä paremmin ja vastaus oli ollut sossulasta resurssipula. Resurssipulalla seliteltiin helvetin kallis palvelu, kun lapsen vuodepaikka oli paljolti yli 300 euroa vuorokausi viiden viikon ajan.
Jotkut sijaishuoltoa tarjoavat ja sijaisvanhemmat valittavat siitä, että lapsi reagoi kotilomiin ja tahtovat tällä perustelulla evätä lapsilta kotilomat. Ystäväni pitää tätä älyttömyytenä ja toteaa:
"No, totta helvetissä hän regoi kotilomiin. Olisi paljon hälyttävämpää, jos lapsi ei reagoisi. Onhan se nyt itsestäänselvyys, että lapsi tahtoo kotilomalle ja odottaa tätä jännityksellä ja onhan se ilmiselvää, ettei lapsi tahtoisi palata sijaishuoltopaikkaansa, kun lapset tahtoisivat asua kotonaan. Jos lapsi ei näitä tunteita kykene tuomaan esille, pitäisi olla huolissaan. Aikuisten tehtävä on olla näissä tunteissa ja niiden käsittelyssä lapsen tukena."
Ystäväni on järkevä ja osaa katsoa tilanteita laajemmin. Onhan se lapselle monin kerroin suurempi pettymys jäädä kotilomitta vuosiksi ja ilman kunnon suhdetta biokotiinsa, kuin pettyä siitä, että joutuu palaamaan kotilomalta sijaisperheeseen tai laitokseen.
Sijaisvanhemmat jaksavat valittaa myös puhelimen käytöstä kotiloman jälkeen, kun lapsi tahtoo soitella kotiinsa enemmän palattuaan lomalta ja tähänkin ystäväni vastaa:
"No, totta helvetissä hän tohtoo soittaa kotiinsa ja käydä läpi sinnekin ikäväänsä ja keskustella myös ne keskustelut loppuun, jotka jäivät kesken. Tässäkin lapsia tulee tukea ja heille antaa aikaa ja samalla vanhempia, jotta vanhemmat kestävät lapsensa ikävän, kun samalla kokevat omaa ikäväänsä. Eihän vanhemmastakaan ole kivaa lähettää lasta takaisin sijaisperheeseen tai laitokseen."
Ystäväni on kieltänyt täysin ja ehdottomasti käsitteen "hankala lapsi" ja toteaa, ettei sellaisia ole. Hän näkee, että on hankalia olosuhteita ja lapset ovat näihin reagoivia. Hän ei myöskään syyllistä vanhempia lapsen reaktioista hänen laitoksessaan, vaan kantaa vastuun siellä itse ja toteaa lapsen reagoivan olosuhteeseen siellä. Hänen laitoksessaan hatkaamisia ei juurikaan tapahdu ja puhutaan siis 0%:sta ja lasten päihdekokeilutkin jäävät harvakselle. Kun lapsi ylittää rajoja, joita hälle on luotu, hänen laitoksessa lapselta kysyy aikuinen:
"Mitä minä teen väärin, kun sinä reagoit noin?"
Tätä kautta avataan ongelmat. Ja vanhemmat malliopetetaan samaan ajatteluun ja ymmärtämään, etei aikuinenkaan ole täydellinen ja näin heitä autetaan havaitsemaan lapsensa erityistarpeita, kun ei jokaista lasta voi kasvattaa samoin toimintamenetelmin ja ei aina meidänkään vanhempien kasvatusmenetelmät, joita meihin kohdistettiin ole niitä viisaimpia mahdollisia. Vanhempaa ei tarvitse syyllistää, kun keskustellaan siitä, mitä voisi tehdä toisin, kun vanhemman voi viedä pizzalle ja voidaan yhdessä laittaa lapsi keskiöön ja puhua siitä, mitä lapsi tarvitsee ymmärtäen kaikkia ja olosuhdetta. Ketään ei tarvitse leimata tyhmäksi, ei vaikka toisella jonkin ymmärtäminen veisikin aikaa. Aikaa tulee antaa, jos sitä tarvitaan.
Kaikki vanhemmat eivät halua lapsia kotiinsa takaisin. Osa tahtookin elää vapaammin ilman vanhemmuuden tuomia rajoitteita ja juoda itsensä humalaan joka toinen viikonloppu tai olla selvänä vain joka toinen viikonloppu. Toiset vanhemmista näkevät lapsen erityistarpeet liian kuormittavina itselleen. Toiselle oma vakava mt-ongelma, psykoottisuus, tuo tullessaan valtavan pettymyksen, kun joutuu luopumaan vanhemmuudestaan huoltajan asemassa. Toisilla vanhemmilla ei oikeasti olisi mitään ongelmia vanhemmuuden toteuttamisessa, mutta sosiaalitoimi ei vain tahdo päästää lasta kotiin, kun vaikka PKS tahtoo pitää lapsesta kynsin ja hampain kiinni ja nähdä kaikkialla vakavia huolia.
Lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle ei tarkoita vanhemmuudesta luopumista ja biovanhempia ei saisi missään tilanteessa kohdella niin. Vanhemmuutta ei vaan voi mitenkään poispestä, eikä saisikaan.
Päävastuu on vastuusosiaalityöntekijällä, jonka tulisi ymmärtää sijaishuoltoa laajemmin. Hänen tulisi ymmärtää erilaisia ilmiöitä sijaishuollon sisällä, joita synnyttävät moninaisessa ihmisryhmässä eri asemissa olevat yksilöt. Järjettömyyden huippu on, että kun vanhemmat vastustavat kodin ulkopuolelle sijoittamista ja tahtovat lapset kotiin ja ovat valmiita tekemään kaikkensa tämän eteen, että vastuusossu vastustaa tätä, koska sijari tai joku sijaishuoltopalveluja tarjoava taho vastustaa tätä. Tuossa järjettömyydessä on havaittavissa todella sokea ilmiö, jossa vastuuasemaa kantava viranomainen on unohtanut tai ei tiedosta mikä on hänen asema koko prosessissa.
Täällä Mieron tiellä suosittelen jokaista vastuusosiaalityöntekijää ylläpitämään kirjanpitoa ammatillisista sijaishuoltopalveluiden tarjoajista ja mittaamaan näiden kykyä tukea vanhemmuutta ja näiden halua normalisoida lapsen elämä. Lapsia ei kannata sijoittaa paikkoihin, joissa ei osata tukea lapsen koko elämää eli biologisia suhteita kokonaisvaltaisesti, kun siitä lapsuuden tukemisessa on myös ja erityisesti sosiaalisessa elämässämme kyse. Teidän olisi hyvä myös yhdessä pohtia, miten avohuollossa jo tahdon vastaisen kiireellisen sijoituksen ja huostaan oton aikana voidaan tukea vanhemmuutta kunnioittaen vanhempia niin, ettei yhteistyö kärsisi, sillä se auttaa sijaishuollon vastuusosiaalityöntekijää työurakkansa aloittamisessa.
Sijaisvanhemmille ja perhekotiyrittäjille ja muille laitoksille voi sanoa: "Ei."
Ja jos he eivät ymmärrä EI:tä ja riitauttavat tätä, sijaishuoltopaikka kannattaa vaihtaa. Kun uusi sijaishuoltopaikka saa kuulla, että sijaishuoltopaikka vaihdettiin, koska yhteistyö edellisen sijaishuoltopaikan ja vanhempien välillä ei luonnistunut sijaisvanhempien biovanhempiin kohdistaman epäkunnioituksen vuoksi, edessä on suurella varmuudella hyvä yhteistyö, sillä itsesuojeluvaisto, joka pyrkii aina onnistumisen kokemukseen laittaa uudet sijarit ajattelemaan:
"No, mepäs ei tehdä sitä virhettä. Me olemma taitavempia. Pohditaanpa miten saamme hyvän yhteistyön toteutumaan vanhempien kanssa. Mitäs niitä keinoja olikaan maan ja taivaan välillä? Keitetäänkö pullakahvit ja jutellaanko yhdessä siitä mitä he toivoisivat? Syötäisiinkö pizzaa?"
Näin sossunkin taakka vähenee, kun omasta toiminnastaan tiedostamaton sijari tulee työhönohjatuksi eli varovaiseksi ihan huomaamattaan, kun häneen ohjelmoidaan voimakas halu miellyttää vanhempia, jotta vastuusossu tulisi miellytetyksi ja tätä kautta sijari saisi hänen hyväksynnän. Tämän jälken kaikki voivat kiitellä toisiaan ja lapsikin on tyytyväisempi, kun näkee aikuisten puheltavan yhteen hiileen sen sijaan, että pissaisivat kilpaa nuotioon, jolla tulisi valmistaa lapselle hänen elämänsä leipä.
RSS Feed
