Ruma ankanpoikanen on kuin tämän päivän lapsi. Ankanpoikaa nokittiin ja kiusattiin rumuutensa vuoksi ja lopulta se ajettiin tiehensä. Jopa sen emo inhosi sitä. Luin satua, ja mietin, että niin... Lapsista kyllä välitetään, kunhan he ovat sopivia meidän maailmaamme.
Joskus tuntuu, että lapset "välitetään" tukahduksiin asti. Neuvolamaailma, päiväkotimaailma, koulumaalilma. Kaikkialla omat, alati muuttuvat ehtonsa ja raaminsa. Niissä pysyminen on normaaliuden ehto ja niistä ulos pursuaminen on syrjäytymisen alku. Hyvä esimerkki on eräs nelivuotias pikkutyttö, joka inhoaa kerhossa käymistä. Hänen on sinne silti mentävä, suosituksesta, sopivaksi sosiaalistumaan.
Sadussa ankanpoika joutui kiertolaiseksi. Se eleli kesän lammella piilossa. Talven tultua se yritti asua erään eukon luona, jolla oli ilkeä kissa. Ihan, kuin ajattelisi sijoitettua lasta, joka kiertää laitoksesta toiseen. Ankanpoikakin yritti asua myös talonpojan luona, mutta ei sopeutunut sinnekkään. Lintuparka vietti lopulta kylmän talven suolla toivoen kuolemaa.
Joskus tuntuu, että lapset "välitetään" tukahduksiin asti. Neuvolamaailma, päiväkotimaailma, koulumaalilma. Kaikkialla omat, alati muuttuvat ehtonsa ja raaminsa. Niissä pysyminen on normaaliuden ehto ja niistä ulos pursuaminen on syrjäytymisen alku. Hyvä esimerkki on eräs nelivuotias pikkutyttö, joka inhoaa kerhossa käymistä. Hänen on sinne silti mentävä, suosituksesta, sopivaksi sosiaalistumaan.
Sadussa ankanpoika joutui kiertolaiseksi. Se eleli kesän lammella piilossa. Talven tultua se yritti asua erään eukon luona, jolla oli ilkeä kissa. Ihan, kuin ajattelisi sijoitettua lasta, joka kiertää laitoksesta toiseen. Ankanpoikakin yritti asua myös talonpojan luona, mutta ei sopeutunut sinnekkään. Lintuparka vietti lopulta kylmän talven suolla toivoen kuolemaa.
Tulee mieleeni toinenkin satu, vanha englantilainen kansansatu ikivihreistä puista. Se kertoi pienestä Punarinnasta, jota eivät huolineet suojiinsa lehtipuut. Lopulta kuusi suojasi Punarintaa yli talven ja sai siitä hyvästä pitää neulasensa.
On olemassa paikkoja, jotka eivät tahdo lasta. Eräässä tapauksessa koulu kieltäytyi opettamasta hankalaa oppilasta. Lapsi oli erotettu koulusta. Avustajaa ei saanut, erityisopettaja ei saanut kontaktia lapseen. Aikuiset eivät pärjänneet vaan kokivat lapsen liian hankalaksi.
Erityisiä ongelmia omaavat lapset joutuvat usein tilanteisiin, joissa kukaan ei tahdo heitä, ymmärrä heitä. Monen lopullinen sijoituspaikka onkin laitos. Katsotaan, että muualla ei ole tarvittavaa ammatillista osaamista. Osaaminen jää usein valitettavasti toteutumatta, moni oppii sen sijaan pärjäämään omillaan, jos on riittävän vahva.
Rumalta ankanpoikaselta odotettiin munia, vaikka se oli poika. Muniminen oli vanhan eukon luona asumisen ehto. Samanlaista on lapsen sopeutuminen laitokseen, laitoksen säännöillä. Kukaan ei muistanut, että poika-ankat eivät muni. Kukaan ei tunnu muistavan, että lapsi on se uhri, potilas, asiakas, oppilas, mikä milloinkin, laitoksesta riippuen. Miksi lapsen tulee sopeutua kerta toisensa jälkeen, mutta aikuisten ei tarvitse sopeutua lapseen?
Aina uusia sääntöjä, uusia vaateita, muuttuvia suosituksia. Eikö siinä ole jo pienille tarpeeksi? Eikö edes hetken voisi tuntea itseään hyväksytyksi sellaisena, kuin on?
Kuten ankanpoikaakin, lapsiammekin vaaditaan sopeutumaan olosuhteisiin, joissa heidän on lähes mahdotonta olla omia itsejään ja rakentaa minuuttaan. Ankanpojan äitikin häpesi erilaista lastaan, häpeämmekö mekin lapsiamme? Vai miksi me vannotamme lapsiamme käyttäytymään kunnolla ja olemaan, kuten muutkin? Pysymään siisteinä kurakelillä, olemaan hiljaa pitkässä kassajonossa? Istumaan bussissa kyselemättä, miksi tuo setä on musta? Miksi kuralätäkössä ei saa pomppia? Miksi kassajonossa ei voisi laulaa? Miksi emme voi vastata lapsen kysymykseen?
Ankanpoika ei tennyt olevansa joutsen, ennen kuin vasta isona. Ihailijat eivät tienneet, mikä rumilus se oli ennen ollut. Kun tapaat ihmisen, sinä arvioit hänet mielessäsi. Pisteytät ja mietit, onko hän mittapuullasi henkilökohtaiseen ympäristöösi sopiva. Tietämättä hänestä muuta, kuin sen, mitä näet.
Unohdat, että tämän päivän ruma ankanpoikanen voi olla huomisen joutsen. Etenkin lasten kanssa tämä tulisi erityisesti muistaa. Koulussa ongelmia aiheuttava adhd lapsi tai muuten hankalaksi koettu, erilainen, tai ihan tavallinen, on kenties tulevaisuutemme vahva yksilö. Kaikki riippuu siitä, miten heihin suhtaudumme ja miten asennoidumme.
Kun kohtaamme lapsen, oli hän sitten millainen tahansa tai millaisesta perheestä tahansa, ehjästä, köyhästä, rikkinäisestä, rikkaasta, adoptoitu, maahanmuuttaja, huostaanotettu, laitostettu, vammainen, tai erityislapsi, meidän tulee aina muistaa yksi asia: älkää aliarvioiko häntä. Älkää olko englantilaisen kansansadun lehtipuita, joille pieni Punarinta oli liian halpa vieras.
ElenaMaria Uusitalo
On olemassa paikkoja, jotka eivät tahdo lasta. Eräässä tapauksessa koulu kieltäytyi opettamasta hankalaa oppilasta. Lapsi oli erotettu koulusta. Avustajaa ei saanut, erityisopettaja ei saanut kontaktia lapseen. Aikuiset eivät pärjänneet vaan kokivat lapsen liian hankalaksi.
Erityisiä ongelmia omaavat lapset joutuvat usein tilanteisiin, joissa kukaan ei tahdo heitä, ymmärrä heitä. Monen lopullinen sijoituspaikka onkin laitos. Katsotaan, että muualla ei ole tarvittavaa ammatillista osaamista. Osaaminen jää usein valitettavasti toteutumatta, moni oppii sen sijaan pärjäämään omillaan, jos on riittävän vahva.
Rumalta ankanpoikaselta odotettiin munia, vaikka se oli poika. Muniminen oli vanhan eukon luona asumisen ehto. Samanlaista on lapsen sopeutuminen laitokseen, laitoksen säännöillä. Kukaan ei muistanut, että poika-ankat eivät muni. Kukaan ei tunnu muistavan, että lapsi on se uhri, potilas, asiakas, oppilas, mikä milloinkin, laitoksesta riippuen. Miksi lapsen tulee sopeutua kerta toisensa jälkeen, mutta aikuisten ei tarvitse sopeutua lapseen?
Aina uusia sääntöjä, uusia vaateita, muuttuvia suosituksia. Eikö siinä ole jo pienille tarpeeksi? Eikö edes hetken voisi tuntea itseään hyväksytyksi sellaisena, kuin on?
Kuten ankanpoikaakin, lapsiammekin vaaditaan sopeutumaan olosuhteisiin, joissa heidän on lähes mahdotonta olla omia itsejään ja rakentaa minuuttaan. Ankanpojan äitikin häpesi erilaista lastaan, häpeämmekö mekin lapsiamme? Vai miksi me vannotamme lapsiamme käyttäytymään kunnolla ja olemaan, kuten muutkin? Pysymään siisteinä kurakelillä, olemaan hiljaa pitkässä kassajonossa? Istumaan bussissa kyselemättä, miksi tuo setä on musta? Miksi kuralätäkössä ei saa pomppia? Miksi kassajonossa ei voisi laulaa? Miksi emme voi vastata lapsen kysymykseen?
Ankanpoika ei tennyt olevansa joutsen, ennen kuin vasta isona. Ihailijat eivät tienneet, mikä rumilus se oli ennen ollut. Kun tapaat ihmisen, sinä arvioit hänet mielessäsi. Pisteytät ja mietit, onko hän mittapuullasi henkilökohtaiseen ympäristöösi sopiva. Tietämättä hänestä muuta, kuin sen, mitä näet.
Unohdat, että tämän päivän ruma ankanpoikanen voi olla huomisen joutsen. Etenkin lasten kanssa tämä tulisi erityisesti muistaa. Koulussa ongelmia aiheuttava adhd lapsi tai muuten hankalaksi koettu, erilainen, tai ihan tavallinen, on kenties tulevaisuutemme vahva yksilö. Kaikki riippuu siitä, miten heihin suhtaudumme ja miten asennoidumme.
Kun kohtaamme lapsen, oli hän sitten millainen tahansa tai millaisesta perheestä tahansa, ehjästä, köyhästä, rikkinäisestä, rikkaasta, adoptoitu, maahanmuuttaja, huostaanotettu, laitostettu, vammainen, tai erityislapsi, meidän tulee aina muistaa yksi asia: älkää aliarvioiko häntä. Älkää olko englantilaisen kansansadun lehtipuita, joille pieni Punarinta oli liian halpa vieras.
ElenaMaria Uusitalo
RSS Feed
