Kirjoitin aikaisemmin blogin pojasta, jota kiusataan koulussa. Blogista nousi niin jumalaton kohu, että yllätyin siitä itsekin. En ymmärtänyt sohaisseeni muurahaispesään.
Aamulehti kontaktoi soittopyynnöllä ja koulun rehtori kirjoitti vastineen. Olen tänään seurannut kommentteja ja lukenut sekä kuunnellut muita yhteydenottoja.
Rehtorin vastinetta kiusaamisen osalta ihmettelin. Hän jakoi kiusaamisen kummallisiin osiin:
"Kiusaaminen voidaan lasten kannalta jakaa kolmeen tapaan: lasta kiusataan ilman syytä, kiusaaminen on vastavuoroista, jolloin molemmat osallistuvat siihen vuorollaan sekä tilanne, jossa kiusattu onkin kiusaaja. Surullisin tilanne on aina se, jos lasta kiusataan ilman syytä."
Jäin miettimään, kuinka usein kiusaamiseen on syy? Mitä tämä tarkoittaa? Onko kiusaamiseen oltava syy ja tarkoittaako tämä sitä, että kiusaaminen on osin ansaittua tai oikeutettua? Millaista on vastavuoroinen kiusaaminen? Sellaistako, että kiusattu "kantelee" kiusaajastaan ja kiusaaja väittää se olevan kiusaamista? Jos kiusattu on kiusaaja, silloinhan lapsi valehtelee?
"Surullisin tilanne on aina se, jos lasta kiusataan ilman syytä".
Eikö kiusaaminen ole surullista aina? Oliko kiusaamisen lajittelemisella jokin pointti? En ymmärrä lausumaa lainkaan. Mielestäni kiusaaminen on aina surullista, ja ilmenee se missä tahansa muodossa, siihen tulee puuttua. Aina.
Rehtorin maininta siitä, että kiusaamiseen puuttuminen on usein hankalaa, on totta. Kysynkin, onko tilanteisiin puuttuminen muka jonkun mielestä helppoa? Miksi toistaa hankaluuden mantraa? Kaikille lienee päivänselvää, että kiusaamistilanteet ovat aina ikäviä ja hankalia. Kuuluivat ne sitten ryhmään a, b tai c.
Vastineessa puhutaan lastensuojelusta:
"Koulun ja koulun toimijoiden lakisääteinen velvollisuus on tehdä lastensuojeluilmoitus, jos huoli lapsesta herää. Kynnys ilmoituksen tekemiseen on aika korkea, joten koulu ei ota sosiaalitoimeen yhteyttä kevyin perustein. Yleensä prosesseissa on mukana muita toimijoita, jotka useasti ovat ehtineet tekemään lastensuojeluilmoituksen ennen koulua. Sosiaalitoimen mukaan tulo kuvioihin ei ole tarkoitus olla rangaistus, vaan heidän tehtävänsä on katsoa tarvitseeko perhe tai lapsi tukea. Joillekin lapsille koulu on turvapaikka, niin myös Takahuhdin koulu."
Pojan mennessä Takahuhdin kouluun, koulu soitti sosiaalivirastoon kysyen lastensuojelun asiakkuudesta. Tämä on siis koulun korkea kynnys lastensuojeluilmoituksien tekoon? Lastensuojelu ei katsonut asiakkuudelle olevan perusteita. Äiti itse kutsui lastensuojelun palaveriin, jotta lapsen etu toteutuisi ja silloin toteutuikin. Lastensuojelun työntekijä oli varsin ammattitaitoinen ja hyvin kiinnostunut koulussa tapahtuneista kiusaamistilanteista. Samainen työntekijä suositteli koulun vaihtamista. Ikävä kyllä se ei ollut mahdollista aluerajojen ja koulujen luokkakokojen vuoksi. Lapsi ei mahtunut muualle.
Lastensuojelun yksi suuria ongelmia maassamme on nimenomaan se, että koulu siirtää vastuuta mahdollisista ongelmista sosiaalitoimelle, jonne ne eivät kuulu. Asiasta on paljon kirjoitettua tietokirjallisuutta esimerkiksi Leeni Ikosen kirjassa "Salassa pidettävä" ja Maria Syvälän teoksessa "Hukassa huostassa". Kouluissa yleisessä käytössä olevat huolikartat mahdollistavat lasten lajittelun eri huolen asteisiin. Ei ole epätavallista, että kouluvaikeuksista kärsivä lapsi on päätynyt huostaanotetuksi saamatta oikein kohdennettua apua, kuten erityisopetusta tai avustajaa. Ikosen kirjassa esiintyvä Juuson tarina on siitä oikein hyvä esimerkki.
Ei ole myöskään tavatonta, että vanhemmat itse ovat olleet aktiivisia kouluun päin ja kertoneet asioistaan ja ongelmistaan avoimesti ja ajoissa. Moni kertoo, ettei enää uskalla ottaa esille lapsensa ongelmia koulussa, koska pelkää sen johtavan lastensuojeluasiakkuuteen.
Monet vanhemmat ovat joutuneet tekemisiin lastensuojelun kanssa, vaikka lapsella ei olisi lainkaan ongelmia koulussa. Joskus syyksi on riittänyt opettajan asettama "naamaraja". Tämä lastensuojelun ongelma koskee koko maata ja siitä on hiljakseen alettu puhua, kiitos sosiaalisen median. Erityislasten ongelmana tilanne tunnetaan jo laajalti. Asiasta lisävalaistusta haluaville suosittelen Marleena Kajasteen kirjoittamaa kirjaa "Revitty elämä".
Mikä tämä tällainen yhteiskunta on, jossa ihmisiä ei uskota? Jossa syyt vieritellään sen avun tarvitsijan harteille? Jossa julkisen sanan kautta ammattitoimittajien uskottavuuden varjossa toimitetaan pyhä toimitus nimeltään "totuus". Pyhä siksi, koska tavallinen äiti tai isä tai lapsi ei ole mitään, mutta koulutettu ammattilainen on? On niin paljon ammattilainen, että voi sanoa kaikkien kommenteissa kiusaamisesta tietävien olevan väärässä.
Kirjoitustani arvosteltiin viittauksella vihapuheeseen, siinä kuulemma on uutisen ja blogin ero. Blogissa saa purkaa vihaansa. Vaikka ilman todellisuuspohjaa. Kyseenalaista on nyt vain se, miksi todellisuuspohjatonta satuilua sitten jaetaan tuhansia kertoja ja luetaan sadan tuhannen verran? Miksi viranomainen vaivautuu kommentoimaan satunnaisen mamman satunnaista blogia? Ehkä seuraavassa piilee syy:
Laskimme tämän blogin kirjoitushetkeen mennessä tulleet kommentit Lokakuun liikkeen sivulla, joita oli tuohon hetkeen mennessä tullut 357 kpl. Lajittelimme ne. Henkilökohtaisia kiusaamiskokemuksia oli 70 kpl ja kiusaamiskokemuksia Takahuhdista oli 60 kpl. Rehtorin ja apulaisrehtorin kritisointia 27 kpl. Kiusatulle pojalle kaveri-ilmoituksia oli 22 kpl. Takahuhdissa kiusaamisen kieltäviä kommentteja oli 18 ja kommentteja, joissa joku aikoi tehdä tai oli tehnyt asialle jotakin, oli 13 kpl.
Kaikista vastaajista siis 17 %:a koki tulleensa kyseisessä koulussa kiusatuksi. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan liene takahuhtilaisia?
Haastattelin blogini lapsen palavereissa mukana olleen tukihenkilön, jonka yhteystiedot minulle oli pyydetty välittämään. Hän kertoi tarkennuksia pojan kiusaamistapahtumiin. Pään kaivon kanteen hakkaaminen oli tapahtunut koulun pihan ja tien välimaastossa, jossa viemärikaivon kansia on. Asiaan oli opettaja todennut, että koulumatka ei kuulu heille.
Perusopetuslaki 29§ Oikeus turvalliseen kouluympäristöön:
"Pykälässä säädetyt oikeudet ja velvollisuudet ovat voimassa ajan, jolloin oppilas osallistuu opetussuunnitelman tai opetuksen järjestäjän hyväksymän muun tämän lain tai sen nojalla annettujen säädösten nojalla laaditun suunnitelman mukaiseen opetukseen tai toimintaan.
Koulun opettajan tai rehtorin tulee ilmoittaa tietoonsa tulleesta koulussa tai koulumatkalla tapahtuneesta häirinnästä, kiusaamisesta tai väkivallasta niihin syyllistyneen ja niiden kohteena olevan oppilaan huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle."
Pykälässä ei ole tulkinnanvaraa koulumatkan osalta.
Kiusaajien huoltajille on ilmoitettu asiasta. Palavereissa ei kiusaajien huoltajia ole näkynyt koko aikana. Kiusaajia on ollut paikalla palavereissa jokusen kerran. KIVA-papereissa on asiasta merkintöjä. Lippulappusia on kulkenut edestakaisin. Kiusaaminen ei ole loppunut.
Tukihenkilön kokemuksen mukaan jutun poika on joutunut koulussaan silmätikuksi. Hän totesi, että pojan herkkyys ja erilaisuus liittyvät asiaan. Palaverissa tukihenkilö pani merkille kylmäkiskoisuuden, joka kohdistui heihin tai heidän asiaansa. Pojan äiti oli kaikesta huolimatta pärjännyt palavereissa hyvin, ja ollut yhteistyökykyinen.
Vaikka en ole toimittaja, soitin blogini "räjähdettyä käsiini" Tampereen itäisen alueen johtaja Tuija Viitasaarelle. Keskustelimme asiasta hyvässä hengessä ja hän suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella korostaen aikuisten välistä yhteistyötä, mikä oli ilo kuulla. Olen samaa mieltä johtajan kanssa siitä, että nimenomaan yhteistyö aikaansaa parannusta.
Haluaisin kiinnittää viranomaisten ja ammattilaisten huomiota asioihin, jotka usein jäävät huomiotta. Ihmisyyteen ja ihmisen kohtaamiseen tilanteessa, joka on herkkä ja tunnepitoinen. Kiusaaminen on tällainen tilanne. Ihminen reagoi tilanteeseen ja se valitettavan usein katsotaan epävakaudeksi tai yhteistyökyvyttömyydeksi. Pitäisi ymmärtää, että luokassa häiriköivä oppilas saattaa häiriköidä syystä, ei ilkeyttään. Jatkuvasti lintsaava oppilas saattaa lintsata pelosta. Alkusyy jää usein hoitamatta, koska hoidetaan vain oiretta.
Samoin vanhempien kohtaamisessa tulisi muistaa, että jokainen vanhempi puolustaa lastaan. Jos vanhemmasta tuntuu, että hänen sanomaansa vähätellään tai hänen asiaansa ei kuunnella, hän hermostuu ainakin jollakin tasolla. Syntyvä reaktio ei ole henkilön ainainen olotila, kuten usein näkee ja kuulee sanottavan. "Aggressiivinen", "yhteistyökyvytön", "ei näe kokonaistilannetta". Miksi näin on lähes aina helppo kuitata sen palvelun käyttäjän kritiikki?
Onko maassamme unohdettu, että me "valittajat" olemme niitä, jotka mahdollistamme teidän duuninne? Meidän lapsemme käyvät koulussa, koska heillä on teoriassa kouluvelvollisuus, jonka voi lain mukaan suorittaa kotonakin. Käytännössä Suomessa on koulupakko, joka tulee suorittaa koululaitoksessa. Te olette koulussa töissä. Teille maksetaan palkkaa siitä hyvästä, että pidätte huolen perusopetuslain toteutumisesta. Siinä työssä on vastuu. Jos te palatte loppuun työssänne, te saatte sairaslomaa.
Kun lapsi palaa loppuun, hänen on silti tultava kouluun.
ElenaMaria Uusitalo
Aamulehti kontaktoi soittopyynnöllä ja koulun rehtori kirjoitti vastineen. Olen tänään seurannut kommentteja ja lukenut sekä kuunnellut muita yhteydenottoja.
Rehtorin vastinetta kiusaamisen osalta ihmettelin. Hän jakoi kiusaamisen kummallisiin osiin:
"Kiusaaminen voidaan lasten kannalta jakaa kolmeen tapaan: lasta kiusataan ilman syytä, kiusaaminen on vastavuoroista, jolloin molemmat osallistuvat siihen vuorollaan sekä tilanne, jossa kiusattu onkin kiusaaja. Surullisin tilanne on aina se, jos lasta kiusataan ilman syytä."
Jäin miettimään, kuinka usein kiusaamiseen on syy? Mitä tämä tarkoittaa? Onko kiusaamiseen oltava syy ja tarkoittaako tämä sitä, että kiusaaminen on osin ansaittua tai oikeutettua? Millaista on vastavuoroinen kiusaaminen? Sellaistako, että kiusattu "kantelee" kiusaajastaan ja kiusaaja väittää se olevan kiusaamista? Jos kiusattu on kiusaaja, silloinhan lapsi valehtelee?
"Surullisin tilanne on aina se, jos lasta kiusataan ilman syytä".
Eikö kiusaaminen ole surullista aina? Oliko kiusaamisen lajittelemisella jokin pointti? En ymmärrä lausumaa lainkaan. Mielestäni kiusaaminen on aina surullista, ja ilmenee se missä tahansa muodossa, siihen tulee puuttua. Aina.
Rehtorin maininta siitä, että kiusaamiseen puuttuminen on usein hankalaa, on totta. Kysynkin, onko tilanteisiin puuttuminen muka jonkun mielestä helppoa? Miksi toistaa hankaluuden mantraa? Kaikille lienee päivänselvää, että kiusaamistilanteet ovat aina ikäviä ja hankalia. Kuuluivat ne sitten ryhmään a, b tai c.
Vastineessa puhutaan lastensuojelusta:
"Koulun ja koulun toimijoiden lakisääteinen velvollisuus on tehdä lastensuojeluilmoitus, jos huoli lapsesta herää. Kynnys ilmoituksen tekemiseen on aika korkea, joten koulu ei ota sosiaalitoimeen yhteyttä kevyin perustein. Yleensä prosesseissa on mukana muita toimijoita, jotka useasti ovat ehtineet tekemään lastensuojeluilmoituksen ennen koulua. Sosiaalitoimen mukaan tulo kuvioihin ei ole tarkoitus olla rangaistus, vaan heidän tehtävänsä on katsoa tarvitseeko perhe tai lapsi tukea. Joillekin lapsille koulu on turvapaikka, niin myös Takahuhdin koulu."
Pojan mennessä Takahuhdin kouluun, koulu soitti sosiaalivirastoon kysyen lastensuojelun asiakkuudesta. Tämä on siis koulun korkea kynnys lastensuojeluilmoituksien tekoon? Lastensuojelu ei katsonut asiakkuudelle olevan perusteita. Äiti itse kutsui lastensuojelun palaveriin, jotta lapsen etu toteutuisi ja silloin toteutuikin. Lastensuojelun työntekijä oli varsin ammattitaitoinen ja hyvin kiinnostunut koulussa tapahtuneista kiusaamistilanteista. Samainen työntekijä suositteli koulun vaihtamista. Ikävä kyllä se ei ollut mahdollista aluerajojen ja koulujen luokkakokojen vuoksi. Lapsi ei mahtunut muualle.
Lastensuojelun yksi suuria ongelmia maassamme on nimenomaan se, että koulu siirtää vastuuta mahdollisista ongelmista sosiaalitoimelle, jonne ne eivät kuulu. Asiasta on paljon kirjoitettua tietokirjallisuutta esimerkiksi Leeni Ikosen kirjassa "Salassa pidettävä" ja Maria Syvälän teoksessa "Hukassa huostassa". Kouluissa yleisessä käytössä olevat huolikartat mahdollistavat lasten lajittelun eri huolen asteisiin. Ei ole epätavallista, että kouluvaikeuksista kärsivä lapsi on päätynyt huostaanotetuksi saamatta oikein kohdennettua apua, kuten erityisopetusta tai avustajaa. Ikosen kirjassa esiintyvä Juuson tarina on siitä oikein hyvä esimerkki.
Ei ole myöskään tavatonta, että vanhemmat itse ovat olleet aktiivisia kouluun päin ja kertoneet asioistaan ja ongelmistaan avoimesti ja ajoissa. Moni kertoo, ettei enää uskalla ottaa esille lapsensa ongelmia koulussa, koska pelkää sen johtavan lastensuojeluasiakkuuteen.
Monet vanhemmat ovat joutuneet tekemisiin lastensuojelun kanssa, vaikka lapsella ei olisi lainkaan ongelmia koulussa. Joskus syyksi on riittänyt opettajan asettama "naamaraja". Tämä lastensuojelun ongelma koskee koko maata ja siitä on hiljakseen alettu puhua, kiitos sosiaalisen median. Erityislasten ongelmana tilanne tunnetaan jo laajalti. Asiasta lisävalaistusta haluaville suosittelen Marleena Kajasteen kirjoittamaa kirjaa "Revitty elämä".
Mikä tämä tällainen yhteiskunta on, jossa ihmisiä ei uskota? Jossa syyt vieritellään sen avun tarvitsijan harteille? Jossa julkisen sanan kautta ammattitoimittajien uskottavuuden varjossa toimitetaan pyhä toimitus nimeltään "totuus". Pyhä siksi, koska tavallinen äiti tai isä tai lapsi ei ole mitään, mutta koulutettu ammattilainen on? On niin paljon ammattilainen, että voi sanoa kaikkien kommenteissa kiusaamisesta tietävien olevan väärässä.
Kirjoitustani arvosteltiin viittauksella vihapuheeseen, siinä kuulemma on uutisen ja blogin ero. Blogissa saa purkaa vihaansa. Vaikka ilman todellisuuspohjaa. Kyseenalaista on nyt vain se, miksi todellisuuspohjatonta satuilua sitten jaetaan tuhansia kertoja ja luetaan sadan tuhannen verran? Miksi viranomainen vaivautuu kommentoimaan satunnaisen mamman satunnaista blogia? Ehkä seuraavassa piilee syy:
Laskimme tämän blogin kirjoitushetkeen mennessä tulleet kommentit Lokakuun liikkeen sivulla, joita oli tuohon hetkeen mennessä tullut 357 kpl. Lajittelimme ne. Henkilökohtaisia kiusaamiskokemuksia oli 70 kpl ja kiusaamiskokemuksia Takahuhdista oli 60 kpl. Rehtorin ja apulaisrehtorin kritisointia 27 kpl. Kiusatulle pojalle kaveri-ilmoituksia oli 22 kpl. Takahuhdissa kiusaamisen kieltäviä kommentteja oli 18 ja kommentteja, joissa joku aikoi tehdä tai oli tehnyt asialle jotakin, oli 13 kpl.
Kaikista vastaajista siis 17 %:a koki tulleensa kyseisessä koulussa kiusatuksi. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan liene takahuhtilaisia?
Haastattelin blogini lapsen palavereissa mukana olleen tukihenkilön, jonka yhteystiedot minulle oli pyydetty välittämään. Hän kertoi tarkennuksia pojan kiusaamistapahtumiin. Pään kaivon kanteen hakkaaminen oli tapahtunut koulun pihan ja tien välimaastossa, jossa viemärikaivon kansia on. Asiaan oli opettaja todennut, että koulumatka ei kuulu heille.
Perusopetuslaki 29§ Oikeus turvalliseen kouluympäristöön:
"Pykälässä säädetyt oikeudet ja velvollisuudet ovat voimassa ajan, jolloin oppilas osallistuu opetussuunnitelman tai opetuksen järjestäjän hyväksymän muun tämän lain tai sen nojalla annettujen säädösten nojalla laaditun suunnitelman mukaiseen opetukseen tai toimintaan.
Koulun opettajan tai rehtorin tulee ilmoittaa tietoonsa tulleesta koulussa tai koulumatkalla tapahtuneesta häirinnästä, kiusaamisesta tai väkivallasta niihin syyllistyneen ja niiden kohteena olevan oppilaan huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle."
Pykälässä ei ole tulkinnanvaraa koulumatkan osalta.
Kiusaajien huoltajille on ilmoitettu asiasta. Palavereissa ei kiusaajien huoltajia ole näkynyt koko aikana. Kiusaajia on ollut paikalla palavereissa jokusen kerran. KIVA-papereissa on asiasta merkintöjä. Lippulappusia on kulkenut edestakaisin. Kiusaaminen ei ole loppunut.
Tukihenkilön kokemuksen mukaan jutun poika on joutunut koulussaan silmätikuksi. Hän totesi, että pojan herkkyys ja erilaisuus liittyvät asiaan. Palaverissa tukihenkilö pani merkille kylmäkiskoisuuden, joka kohdistui heihin tai heidän asiaansa. Pojan äiti oli kaikesta huolimatta pärjännyt palavereissa hyvin, ja ollut yhteistyökykyinen.
Vaikka en ole toimittaja, soitin blogini "räjähdettyä käsiini" Tampereen itäisen alueen johtaja Tuija Viitasaarelle. Keskustelimme asiasta hyvässä hengessä ja hän suhtautui asiaan sen vaatimalla vakavuudella korostaen aikuisten välistä yhteistyötä, mikä oli ilo kuulla. Olen samaa mieltä johtajan kanssa siitä, että nimenomaan yhteistyö aikaansaa parannusta.
Haluaisin kiinnittää viranomaisten ja ammattilaisten huomiota asioihin, jotka usein jäävät huomiotta. Ihmisyyteen ja ihmisen kohtaamiseen tilanteessa, joka on herkkä ja tunnepitoinen. Kiusaaminen on tällainen tilanne. Ihminen reagoi tilanteeseen ja se valitettavan usein katsotaan epävakaudeksi tai yhteistyökyvyttömyydeksi. Pitäisi ymmärtää, että luokassa häiriköivä oppilas saattaa häiriköidä syystä, ei ilkeyttään. Jatkuvasti lintsaava oppilas saattaa lintsata pelosta. Alkusyy jää usein hoitamatta, koska hoidetaan vain oiretta.
Samoin vanhempien kohtaamisessa tulisi muistaa, että jokainen vanhempi puolustaa lastaan. Jos vanhemmasta tuntuu, että hänen sanomaansa vähätellään tai hänen asiaansa ei kuunnella, hän hermostuu ainakin jollakin tasolla. Syntyvä reaktio ei ole henkilön ainainen olotila, kuten usein näkee ja kuulee sanottavan. "Aggressiivinen", "yhteistyökyvytön", "ei näe kokonaistilannetta". Miksi näin on lähes aina helppo kuitata sen palvelun käyttäjän kritiikki?
Onko maassamme unohdettu, että me "valittajat" olemme niitä, jotka mahdollistamme teidän duuninne? Meidän lapsemme käyvät koulussa, koska heillä on teoriassa kouluvelvollisuus, jonka voi lain mukaan suorittaa kotonakin. Käytännössä Suomessa on koulupakko, joka tulee suorittaa koululaitoksessa. Te olette koulussa töissä. Teille maksetaan palkkaa siitä hyvästä, että pidätte huolen perusopetuslain toteutumisesta. Siinä työssä on vastuu. Jos te palatte loppuun työssänne, te saatte sairaslomaa.
Kun lapsi palaa loppuun, hänen on silti tultava kouluun.
ElenaMaria Uusitalo
RSS Feed
