Jutussa on kyse siitä, minne lapset ovat tervetulleta ja minne eivät. Joitakin ihmisä ärsyttää lapsen itku tai kiukuttelu kassajonossa tai kirkossa.
Asiasta on ollut puhetta aika-ajoin muuallakin. Jokaisella kerralla esiintyy väite siitä, että ääntävä lapsi on huonosti kasvatettu. Ryhdyin pohtimaan tätä väittettä. Mistä se juontaa juurensa?
Olisi tekopyhää ja noloa sanoa halveksivansa jotakin sellaista, mitä on itse tehnyt. Mutta sellaista, mihin ei itse koskaan voisi alentua, ei ole noloa arvostella. Ajatustyössäni tulin siis tulokseen, että väite huonosta kasvatuksesta lopputuloksineen kertoo väittäjästä itsestään. Hän voi arvostella, sillä hän ei ole käyttäytynyt lapsena huonosti. Koskaan.
Arvostelijan motto on: "Minä osasin etiketin ennen kuin lopetin vaippaani paskomisen!"
Niin sen täytyy olla, sillä kukaan heistä ei muista, että olisi rääkynyt pää punaisena vaikkapa bussissa. Tai silloin, kun oli aika lähteä kotiin jostakin mukavasta paikasta. Tai silloin kun täytyi olla jossakin tylsässä paikassa, kuten nyt vaikkapa kaupan kassajonossa. Varsinkin kun ostoskärryissä oli pelkkää tylsää ruokaa!
Ei. Nämä arvostelijat ovat syntyneet selkä suorana ja rusetti kaulassa kauniisti hymyillen. Heillä on ollut liljantuoksuinen vaippa silloinkin, kun se on ollut täynnä sitä itseään.
He eivät ole lapsena pitkääkään matkaa matkustaessaan missään nimessä olleet alentuvaisia epäjohdonmukaiselle käytökselle. He ovat sietäneet nälän tai janon tai väsymyksen sivistyneesti. Asianmukaisesti he ovat ymmärtäneet odotella sopivaa tilaisuutta huomauttaa äidilleen, että rouva hyvä, saisinko purkillisen Bonaa?
Kauppareissun venyessä nämä arvostelijat ovat itse olleet pitkästymisen ja sietämisen mestareita. He ovat filosofisesti osanneet ajatella, että luovuus syntyy joutilaisuudesta ja ovat kenties meditoineet pitkissä jonoissa sen sijaan, että olisivat ryhtyneet kitisemään.
Kukaan heistä ei ole koskaan ollut vilkas ja asettanut vanhempiansa häpeään juoksentelemalla sinne tänne tai sotkemalla vaatteitaan. He ovat osanneet jo alle kouluikäisinä neuvotella karamelli- ja leluhyllyjen välissä suullisen sopimuksen vakioehdoin vanhempiensa kanssa, eivätkä suinkaan ole vulgääristi huutaneet: "Mä haluuuuun!"
Pitkissä häissä, hautajaisissa tai ristiäisissä he ovat istuneet kirkon penkissä selkä suorana ja lukeneet ulkomuistista isämeitää.
Junissa ja lentokoneissa he ovat istuneet hiljaa paikoillaan viihdykkeenään korkeintaan Kauppalehti.
Ravintoloissa ja kahviloissa nämä älykkäät yksilöt ovat syöneet lasten annoksensa spaghettia kieputtamalla sitä oikeaoppisesti lusikan avulla rullalle ja siemailleet maitonsa jalallisesta kristallilasista samalla, kun ovat tiedustelleet vanhemmiltaan, miten aamupäivän kokous sujui ja syntyikö sopimus.
Liikenteessä mukana ollessaan he eivät ole koskaan mankuneet, kiukutelleet, huutaneet ja sillä tavoin häirinneet vanhempansa keskittymistä ajamiseen ja muun liikenteen seuraamiseen.
Jos äiti on asioinut kampaajalla, he ovat kauniisti odottaeet penkillä istuen, että permanentti on valmis. He ovat kohteliaasti kehuneet äidilleen, miten ammattitaitoista työtä kampaaja tekikään ja miten muodikas ja freesi äiti nyt onkaan.
Mammajumpan tai kuntosalikäynnin ajan nämä lapset ovat niin ikään osanneet kärsivällisesti odottaa ja ymmärtäneet, että on heidän oma etunsa, että äiti saa myös omaa aikaa. Odotellessaan he ovat lueskelleet kongnitiivista psykologiaa.
Ovat nämä ihmelapsukaiset menneet minne tahansa, he ovat aina ymmärtäneet käyttäytyä sivistyneesti mölyämättä, meluamatta, itkemättä ja kiukuttelematta. Heidät on kasvatettu niin hyvin, ettei heillä ollut koskaan tarvetta rettelöidä.
Harmi, että harva heistä lisääntyy itse. He osaisivat takuulla kasvattaa hienoja ja hyväkäytöksisiä lapsia. Ei siis hyvältä näytä. Joudumme tulevaisuudessakin sietämään ympärillämme pieniä ihmisiä, jotka ovat kuin suoraan Riiviöt-elokuvasta.
ElenaMaria Uusitalo