Kauhukseni sai tietää muutama vuosi sitten keskustellessani sosionomiopiskelijan kanssa, etteivät edes väkivaltatyön perusteet ole pakollisia sosionomiopiskelijoille. Ihmettelimme ihmeissään sitä, kuinka sosiaalityöntekijä, joka antaa perhetyötä tai osallituu perhekuntoutukseen, voisi olla saanut edes valmiuksia väkivaltatyön antamiseen perheille, joilla on kodin sisällä lähisuhdeväkivaltaa, jos ei ole saanut koulutusta. Kuinka he voisivat edes osallistua tähän prosessiin sen toteutumista tukien, vaikka perheelle annettaisiin erikseen erityistä ammatillista osaamista omaavan väkivaltatyön tukea, jos ei ole ymmärrystä lisäävää koulutusta?
Myös yliopistosta valmistuville sosiaalivirkailijoille tahi terveydenhuollon edustajille ei ole pakollista opiskella väkivaltatyön koulutusta ja sen merkitystä yhteiskunnassamme. Kuinka lapsen oma sosiaalivirkailija lastensuojelullisessa työssä voisi osata asiakassuunnitelman toteuttamisessa rakentaa olosuhteiden korjaantumiseksi väkivallan kierrettä todella katkaisevia ja tilannetta eheyttäviä tukimuotoja, jos tähän ei ole saatu koulutuksessa valmiuksia? Kuinka terveydenhuollossa voitaisiin tukea perheitä, jos tähän ei ole koulutuksessa saatu valmiuksia?
Kuinka yksikään tuomari voisi ymmärtää millaisesta asiasta tuomitsee ja miten, jos asiaan ei ole saanut koulutusta?
Sosiaalityön sisäisäiseen toimintasuunnitelmaan kehitellään koko ajan erilaisia riskiseulantakeinoja, jolla voitaisiin ennakoiden havaita vaaratekijöitä ja/tai havaita väkivaltaa lasten turvaamiseksi, mutta itse väkivaltatyö ei pääse kehittymään lastensuojelullisessa työssä, koska sen antamiseen ei edes ole opetuksen velvoitteella asetettu sosiaalityöhön velvoitetta. Lastensuojelun johtajatkaan eivät näytä velvoittavan alaisiaan hankkimaan tähän valmiuksia ja antamaan asianmukaista humaania tukea vanhemmuuden tueksi.
Kirjassaan Salassapidettävä Leeni Ikonen kuvasi kuinka äiti oma-aloitteisesti oli hakenut apua kertoen avoimesti huolistaan omastaa käytöksestään. Hän oli olosuhteiden paineesta kuormittuneena hermostuksissaan tarttunut lapseen ja töninyt hänet huoneeseensa. Lastensuojelu suoraan suoritti tutkintapyynnön poliisille, haki lapsen huostaanottoa ja perusteli hakemustaan lapsen perushoivan puutteella ja äidin väkivaltaisuudella.
Hallinto-oikeus väitti, ettei sellaista avohuollon tukitointa olekaan, jolla pystyttäisiin takaamaan lapsen fyysinen koskemattomuus. Avohuollon tukitoimien arviointia ei tehty muutoin kuin toteamalla, etteivät tukitoimet ole mahdollisia. Äiti ei saanut mitään tukea kasvatustyöhön tai jaksamiseensa.
On tiedon puutteen osoitus, oppimattomuutta, elämälle vierasta ja kohtuuttoman epähumaania todeta, ettei ihminen voisi ottaa opikseen ja ettei sellaista tukitointa ole, jolla voitaisiin katkaista väkivallan kierrettä. Näitä tukitoimia ei ole paljon tarjolla, mutta niitä on.
Ikonen toteaa: "Tämä johtopäätös tarkoittaa käytännössä sitä, ettei vanhempia kannata ohjata lainkaan kasvatuskysymyksissä. Tutkimusten mukaan kasvatusväkivallasta kannattaa kuitenkin keskustella, koska vanhemmat muuttavat tapojaan ohjausta saatuaan. Tämä kyseinen äiti oli itse tietoinen vaikean taloudellisen tilanteen vaikutuksesta omaan käytökseensä, ja pyrki korjaamaan tilannetta hakemalla apua. Taloudellisen avun ja henkisen tuen sijaan hän sai kovimman mahdollisen rangaistuksen " (Ikonen, 2013, 337).
Helsinkiläisisä kertoi minulle tulleensa tuomituksi käräjäoikeudessa viidennen asiaa käsitelleen syyttäjän päätettyä syyttää häntä lapsensa tukistamisesta, vaikka itse lastensuojelun tutkintapyyntö poliisille oli sisältänyt väitteen lapsen väkivaltaisesta siirtämisestä ja vaikka lapsella ei ollut ollut hiuksia, joista tukistaa. Syyttäjä oli todennut tuomarille, että millin pituista siilihiusta voi tukistaa kynsillä ja tuomari oli tuominnut. Tutkimuksissa ei oltu huomioitu lapsen kertomusta siitä, että lapsen sanojen mukaan äiti oli neuvonut lasta kertomaan, että isä olis siirtänyt häntä häntä satuttaen. Myöskään ei huomioitu, että isä kertoi lapsen olevan kosketukselle yliherkkä erityisyydessään.
Myös eräs helsinkiläisäiti kertoi turvakodilta itse lähisuhdeväkivallan uhrina tukea haettuaan, että Kilpolassa oli kyllä osattu huomoida lapsen kertomuksesta, kun lapset myöhemmin sanoittivatkin äidin toteuttamasta väkivallasta, että lapsen kertomuksessa ilmeni, että isä oli neuvonut alle kouluikäistä kertomaan näin. Helsingin lastensuojelu ei tätä ollut osannut aluksi havaita, vaan äiti oli joutunut tekemään monia selvityksiä sosiaalivirkailijoille, vaatimaan virkailijoiden vaihtoa ja vaatimaan yhteistyötä Kilpolan työntekijöiden kanssa pelkkien kirjausten lukemisen sijaan asian selvittämiseksi. Lastensuojelu asiaa sen tarkemmin tutkimatta olisi tahtonut syyllistää syyttömän äidin pelkästään lapsen kertomuksen perusteella ilman asian tarkempaa tutkimista. Äiti paini myös vieraannuttamiseen huolto-oikeuden aikana pyrkivän isän takia psykiatrisen hoitonsa kanssa, sillä isä osallistui aktiivisesti myös tähän tahtoen käydä kertomassa omia "näkemyksiään" äidistä hoitotaholle. Äiti sai aluksi tämän takia väärän diagnoosinkin vain isän kertoman perusteella, kunnes lääkärin vaihtumisen kautta äitiäkin alettiin lopulta kuuntelemaan. Lastensuojelu kykeni tukemaan äitiä vasta sen jälkeen, kun äiti oli kyennyt kuukausia kestävän prosessin aikana todentamaan väärät toimintammallit sosiaalityössä ja terveydenhuollossa. Tämä aika oli hänelle henkisesti erittäin kuormittavaa.
Tuolla eräässä salatussa kesksuteluryhmässä kuvailee ryhmälle vanhempi hätäänsä, koska edessä on oikeudenkäynti lapseen kohdistetusta väkivallasta. Pitkän esitutkintavaiheen aikana on lapsi huostaanotettu ja syyttömäksi itsensä toteavan vanhemman minuus nujerrettu. Huoli ja hätä hänen henkilökohtaisessa kriisissään on kuormittanut hänet niin, että hän joutuu toteamaan, ettei kykene itse edes oikeudenkäyntiä koskevia asiakirjoja lukemaan ja saamaan niistä otetta. Hän ei tiedä mitä sanoa oikeudessa enää luettuaan asiantuntijalausuntoja. Pelko syyttömänä tuomituksitulemisesta painaa valtavasti. Hänen kohdallaan lastensuojelu on jo leimannut hänet vanhempana syylliseksi sekä muutokseen kykenemättömäksi ja toivoa lapsen kotiutumiselle ei anneta. Sosiaalitukea hakeneelle äidille on lastensuojelu sekä sosiaalitoimi todennut, että äidin pitäisi luopua kodista, jossa lapsi asui ennen ja muuttaa pienempään. Tukea ei suostuta antamaan. Lapsi oli 4-vuotias sanoittaessaan väkivaltaepäilyn synnyttänyttä mielenmaisemaansa.
Ystäväni (nuorimman yksinhuoltaja isä) kertoi naureskellen viime kerralla ollessaan 1-vuotiaan kuopuksensa kanssa yökylässä luonani hurjaa tapahtumasarjaa esikoistyttärensä kanssa, kun tyttö haki Steinerkouluun. Haastattelutapahtumahetkellä 7-vuotias tyttö oli yhtäkkiä väittänyt isänsä lyöneen häntä. Sekä koulun haastattelija ja isä olivat hämmentyneet tilanteessa ja pienen hiljaisen hetken jälkeen jatkaneet keskustelua koulusta muinamiehinä. Haastattelun jälkeen isä oli ihmetellyt tyttärelleen miksi tyttö oli niin sanonut, kun ei hän ollut ikinä lastaan lyönyt. Tyttö oli todennut sanojen vain tulleen siinä suusta ja ettei hän itsekään tiennyt mistä ne olivat tulleet ja ettei hän ollut sitten huomattuaan mitä oli tehnyt uskaltanut kertoa valehdelleensa. He olivat yhdessä naureskeelleet tälle ja isä oli selittänyt tytölle, ettei totuuden kertomista tarvitse pelätä. Tyttö ei päässyt tuohon kouluun ja isä huokaisi kertoessaan tätä minulle, että onneksi koulu ei tehnyt jostain kumman syystä lastensuojeluilmoitusta ja tyttö ei joutunut selvittelemään tapahtumaa sosiaalivirkailijoille.
On todella väärin, ettei sosiaalivirkailijoita ole velvoitettu opiskelemaan väkivaltatyötä ja antamaan tätä. On erittäin tärkeää vanhemman ja lapsen väliselle kiintymyssuhteelle saada asianmukainen väkivaltatyö, jos kotona on ollut lähisuhdeväkivaltaa. Haavat tulisi eheyttää, sillä pelkkä huostaanotto ei paranna noita haavoja ja eheytä tätä ihmiselle tärkeää ihmissuhdetta. Jos lapsuudessa koettuun lähisuhdeväkivaltaan ei saa asianmukaista väkivaltatyötä tarvittaessa, voi lapsi joutua aikuistuessaan monenlaisiin vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissaan siitä huolimatta, että sijaisperhe olisi ollut kuinka hyvä ja ajatutua myös pitkään psykoterapiaan alkuperäisen henkisen haavan sekä sen aiheuttamien uusien haavojen hoitamiseksi. Myös vanhemman vanhemmutta kuormittava syyllistymisenkokemuksen keskeyttäminen asianmukaisella väkivaltatyöllä auttaa katuvaa vanhempaa eheytymisessä ja muutoksen sekä muuttumisen saavuttamisessa. Lähisuhdeväkivallan aihauttaman turvattomuudenkokemuksen ihmissuhteessa voidaan poistaa hyvällä väkivaltatyöllä ja suhde voidaan eheyttää.
Mielestäni on viisasta ottaa syyttömänäkin vastaan väkivaltatyö, jos on väkivallasta epäiltynä. Meistä kukaan ei kaiketi ole kuitenkaan täysin synnitön ja viimeiseen saakka valmis? Ei oppi ojaan kaada ja lisäksi tuo oppi on jotain mitä monella sosiaalivirkailijalla ei ole. Sellaisen opin haaliminen, tietotaidon omaksuminen, jota sosiaalivirkailijalla ei ole, auttaa sanoittamaan sitä mitä asiat todella ovat. Pystyt näin sanoittamaan heille sen mitä he eivät ymmärrä, koska eivät ole saaneet valmiuksia ymmärtämiseen. Opista on myös se hyöty, että se antaa valmiudet tukea läheisiä, joiden kotona on lähisuhdeväkivaltaa ja jotka itse ovat ajatuneet väärän vallankäytön menetelmiin. Lisäksi hyvän väkivaltatyön vastaanottaminen lisää sosiaalivirkailijan uskallusta luottaa epäiltyyn, vaikka ei olisi syyllistynyt väkivaltaan.
Väkivaltatyössä tarkoitus on katsoa tulevaan, eikä menneeseen.
Monet vanhemmat eivät edes tiedosta olevansa väkivaltaisia lapsiaan kohtaan. He eivät tee tätä tahalleen. Vain tiedon saaminen ja tätä kautta tiedostaminen, auttaa saamaan aikaan muutoksen. Meidän ei tulisi syyllistää ihmistä väärästä toiminnasta, jos hän ei ollut saanut oppia tätä koskevassa asiassa, vaan tukea häntä antamalla hänelle tuo oppi jota hän tarvitsee. Syyllistäminen, rankaiseminen ja syrjään työntäminen ei ole opettamista, eihän sitä edes hyväksytä kasvatusmenetelmänäkään. Joten miksi se hyväksyttäisiin lastensuojelullisessa työssä sopivana toimintana väkivallan kierteen edessä?
Täällä mieron tiellä suren niiden lasten puolesta, jotka joutuvat osaamattoman väkivaltatyön uhriksi ja joutuvat kärsimään pitkään niistä seuraamuksista joita ammattitaidottomuus aiheuttaa. Meillä on jo täällä paljon tarvittavaa tietoa ja osaamista, miksi sitä ei käytetä toistemme tukemiseen?
Lue myös:
Psykologi: "Moni vanhempi on tietämättään väkivaltainen lastaan kohtaan" (Kodin Kuvalehti 29.1.2015):
http://www.kodinkuvalehti.fi/…/psykologi_moni_vanhempi_on_t…
Sosiaalityössä ei osata hoitaa seksuaaliväkivallan uhreja (LL 18.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/sosiaalityossa-ei-osata-hoit…
Tarjolla neuvolassa ensi vuonna: riskiseulausta ja turhia epäilyjä (LL 25.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/tarjolla-neuvolassa-ensi-vuo…
Lastensuojelulle toimintasuunnitelma vieraannuttamista vastaan
(12.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/lastensuojelulle-toimintasuu…
TULEVAISUUDEN MUISTELULLA PAREMPAAN
PALVELUOHJAUKSEEN VANTAAN TURVAKODIN ASIAKKAILLE (Katja Liimatainen, 2015):
https://www.theseus.fi/…/Tulevaisuuden%20muistelulla%20pare…
Väkivalta - tunteita, toimintaa ja vastatunteita (Pekka Jolkkonen,
Panu Varjonen):
http://www.miessakit.fi/fi/miessakit_ry/julkaisut/vakivalta
Myös yliopistosta valmistuville sosiaalivirkailijoille tahi terveydenhuollon edustajille ei ole pakollista opiskella väkivaltatyön koulutusta ja sen merkitystä yhteiskunnassamme. Kuinka lapsen oma sosiaalivirkailija lastensuojelullisessa työssä voisi osata asiakassuunnitelman toteuttamisessa rakentaa olosuhteiden korjaantumiseksi väkivallan kierrettä todella katkaisevia ja tilannetta eheyttäviä tukimuotoja, jos tähän ei ole saatu koulutuksessa valmiuksia? Kuinka terveydenhuollossa voitaisiin tukea perheitä, jos tähän ei ole koulutuksessa saatu valmiuksia?
Kuinka yksikään tuomari voisi ymmärtää millaisesta asiasta tuomitsee ja miten, jos asiaan ei ole saanut koulutusta?
Sosiaalityön sisäisäiseen toimintasuunnitelmaan kehitellään koko ajan erilaisia riskiseulantakeinoja, jolla voitaisiin ennakoiden havaita vaaratekijöitä ja/tai havaita väkivaltaa lasten turvaamiseksi, mutta itse väkivaltatyö ei pääse kehittymään lastensuojelullisessa työssä, koska sen antamiseen ei edes ole opetuksen velvoitteella asetettu sosiaalityöhön velvoitetta. Lastensuojelun johtajatkaan eivät näytä velvoittavan alaisiaan hankkimaan tähän valmiuksia ja antamaan asianmukaista humaania tukea vanhemmuuden tueksi.
Kirjassaan Salassapidettävä Leeni Ikonen kuvasi kuinka äiti oma-aloitteisesti oli hakenut apua kertoen avoimesti huolistaan omastaa käytöksestään. Hän oli olosuhteiden paineesta kuormittuneena hermostuksissaan tarttunut lapseen ja töninyt hänet huoneeseensa. Lastensuojelu suoraan suoritti tutkintapyynnön poliisille, haki lapsen huostaanottoa ja perusteli hakemustaan lapsen perushoivan puutteella ja äidin väkivaltaisuudella.
Hallinto-oikeus väitti, ettei sellaista avohuollon tukitointa olekaan, jolla pystyttäisiin takaamaan lapsen fyysinen koskemattomuus. Avohuollon tukitoimien arviointia ei tehty muutoin kuin toteamalla, etteivät tukitoimet ole mahdollisia. Äiti ei saanut mitään tukea kasvatustyöhön tai jaksamiseensa.
On tiedon puutteen osoitus, oppimattomuutta, elämälle vierasta ja kohtuuttoman epähumaania todeta, ettei ihminen voisi ottaa opikseen ja ettei sellaista tukitointa ole, jolla voitaisiin katkaista väkivallan kierrettä. Näitä tukitoimia ei ole paljon tarjolla, mutta niitä on.
Ikonen toteaa: "Tämä johtopäätös tarkoittaa käytännössä sitä, ettei vanhempia kannata ohjata lainkaan kasvatuskysymyksissä. Tutkimusten mukaan kasvatusväkivallasta kannattaa kuitenkin keskustella, koska vanhemmat muuttavat tapojaan ohjausta saatuaan. Tämä kyseinen äiti oli itse tietoinen vaikean taloudellisen tilanteen vaikutuksesta omaan käytökseensä, ja pyrki korjaamaan tilannetta hakemalla apua. Taloudellisen avun ja henkisen tuen sijaan hän sai kovimman mahdollisen rangaistuksen " (Ikonen, 2013, 337).
Helsinkiläisisä kertoi minulle tulleensa tuomituksi käräjäoikeudessa viidennen asiaa käsitelleen syyttäjän päätettyä syyttää häntä lapsensa tukistamisesta, vaikka itse lastensuojelun tutkintapyyntö poliisille oli sisältänyt väitteen lapsen väkivaltaisesta siirtämisestä ja vaikka lapsella ei ollut ollut hiuksia, joista tukistaa. Syyttäjä oli todennut tuomarille, että millin pituista siilihiusta voi tukistaa kynsillä ja tuomari oli tuominnut. Tutkimuksissa ei oltu huomioitu lapsen kertomusta siitä, että lapsen sanojen mukaan äiti oli neuvonut lasta kertomaan, että isä olis siirtänyt häntä häntä satuttaen. Myöskään ei huomioitu, että isä kertoi lapsen olevan kosketukselle yliherkkä erityisyydessään.
Myös eräs helsinkiläisäiti kertoi turvakodilta itse lähisuhdeväkivallan uhrina tukea haettuaan, että Kilpolassa oli kyllä osattu huomoida lapsen kertomuksesta, kun lapset myöhemmin sanoittivatkin äidin toteuttamasta väkivallasta, että lapsen kertomuksessa ilmeni, että isä oli neuvonut alle kouluikäistä kertomaan näin. Helsingin lastensuojelu ei tätä ollut osannut aluksi havaita, vaan äiti oli joutunut tekemään monia selvityksiä sosiaalivirkailijoille, vaatimaan virkailijoiden vaihtoa ja vaatimaan yhteistyötä Kilpolan työntekijöiden kanssa pelkkien kirjausten lukemisen sijaan asian selvittämiseksi. Lastensuojelu asiaa sen tarkemmin tutkimatta olisi tahtonut syyllistää syyttömän äidin pelkästään lapsen kertomuksen perusteella ilman asian tarkempaa tutkimista. Äiti paini myös vieraannuttamiseen huolto-oikeuden aikana pyrkivän isän takia psykiatrisen hoitonsa kanssa, sillä isä osallistui aktiivisesti myös tähän tahtoen käydä kertomassa omia "näkemyksiään" äidistä hoitotaholle. Äiti sai aluksi tämän takia väärän diagnoosinkin vain isän kertoman perusteella, kunnes lääkärin vaihtumisen kautta äitiäkin alettiin lopulta kuuntelemaan. Lastensuojelu kykeni tukemaan äitiä vasta sen jälkeen, kun äiti oli kyennyt kuukausia kestävän prosessin aikana todentamaan väärät toimintammallit sosiaalityössä ja terveydenhuollossa. Tämä aika oli hänelle henkisesti erittäin kuormittavaa.
Tuolla eräässä salatussa kesksuteluryhmässä kuvailee ryhmälle vanhempi hätäänsä, koska edessä on oikeudenkäynti lapseen kohdistetusta väkivallasta. Pitkän esitutkintavaiheen aikana on lapsi huostaanotettu ja syyttömäksi itsensä toteavan vanhemman minuus nujerrettu. Huoli ja hätä hänen henkilökohtaisessa kriisissään on kuormittanut hänet niin, että hän joutuu toteamaan, ettei kykene itse edes oikeudenkäyntiä koskevia asiakirjoja lukemaan ja saamaan niistä otetta. Hän ei tiedä mitä sanoa oikeudessa enää luettuaan asiantuntijalausuntoja. Pelko syyttömänä tuomituksitulemisesta painaa valtavasti. Hänen kohdallaan lastensuojelu on jo leimannut hänet vanhempana syylliseksi sekä muutokseen kykenemättömäksi ja toivoa lapsen kotiutumiselle ei anneta. Sosiaalitukea hakeneelle äidille on lastensuojelu sekä sosiaalitoimi todennut, että äidin pitäisi luopua kodista, jossa lapsi asui ennen ja muuttaa pienempään. Tukea ei suostuta antamaan. Lapsi oli 4-vuotias sanoittaessaan väkivaltaepäilyn synnyttänyttä mielenmaisemaansa.
Ystäväni (nuorimman yksinhuoltaja isä) kertoi naureskellen viime kerralla ollessaan 1-vuotiaan kuopuksensa kanssa yökylässä luonani hurjaa tapahtumasarjaa esikoistyttärensä kanssa, kun tyttö haki Steinerkouluun. Haastattelutapahtumahetkellä 7-vuotias tyttö oli yhtäkkiä väittänyt isänsä lyöneen häntä. Sekä koulun haastattelija ja isä olivat hämmentyneet tilanteessa ja pienen hiljaisen hetken jälkeen jatkaneet keskustelua koulusta muinamiehinä. Haastattelun jälkeen isä oli ihmetellyt tyttärelleen miksi tyttö oli niin sanonut, kun ei hän ollut ikinä lastaan lyönyt. Tyttö oli todennut sanojen vain tulleen siinä suusta ja ettei hän itsekään tiennyt mistä ne olivat tulleet ja ettei hän ollut sitten huomattuaan mitä oli tehnyt uskaltanut kertoa valehdelleensa. He olivat yhdessä naureskeelleet tälle ja isä oli selittänyt tytölle, ettei totuuden kertomista tarvitse pelätä. Tyttö ei päässyt tuohon kouluun ja isä huokaisi kertoessaan tätä minulle, että onneksi koulu ei tehnyt jostain kumman syystä lastensuojeluilmoitusta ja tyttö ei joutunut selvittelemään tapahtumaa sosiaalivirkailijoille.
On todella väärin, ettei sosiaalivirkailijoita ole velvoitettu opiskelemaan väkivaltatyötä ja antamaan tätä. On erittäin tärkeää vanhemman ja lapsen väliselle kiintymyssuhteelle saada asianmukainen väkivaltatyö, jos kotona on ollut lähisuhdeväkivaltaa. Haavat tulisi eheyttää, sillä pelkkä huostaanotto ei paranna noita haavoja ja eheytä tätä ihmiselle tärkeää ihmissuhdetta. Jos lapsuudessa koettuun lähisuhdeväkivaltaan ei saa asianmukaista väkivaltatyötä tarvittaessa, voi lapsi joutua aikuistuessaan monenlaisiin vaikeuksiin sosiaalisissa suhteissaan siitä huolimatta, että sijaisperhe olisi ollut kuinka hyvä ja ajatutua myös pitkään psykoterapiaan alkuperäisen henkisen haavan sekä sen aiheuttamien uusien haavojen hoitamiseksi. Myös vanhemman vanhemmutta kuormittava syyllistymisenkokemuksen keskeyttäminen asianmukaisella väkivaltatyöllä auttaa katuvaa vanhempaa eheytymisessä ja muutoksen sekä muuttumisen saavuttamisessa. Lähisuhdeväkivallan aihauttaman turvattomuudenkokemuksen ihmissuhteessa voidaan poistaa hyvällä väkivaltatyöllä ja suhde voidaan eheyttää.
Mielestäni on viisasta ottaa syyttömänäkin vastaan väkivaltatyö, jos on väkivallasta epäiltynä. Meistä kukaan ei kaiketi ole kuitenkaan täysin synnitön ja viimeiseen saakka valmis? Ei oppi ojaan kaada ja lisäksi tuo oppi on jotain mitä monella sosiaalivirkailijalla ei ole. Sellaisen opin haaliminen, tietotaidon omaksuminen, jota sosiaalivirkailijalla ei ole, auttaa sanoittamaan sitä mitä asiat todella ovat. Pystyt näin sanoittamaan heille sen mitä he eivät ymmärrä, koska eivät ole saaneet valmiuksia ymmärtämiseen. Opista on myös se hyöty, että se antaa valmiudet tukea läheisiä, joiden kotona on lähisuhdeväkivaltaa ja jotka itse ovat ajatuneet väärän vallankäytön menetelmiin. Lisäksi hyvän väkivaltatyön vastaanottaminen lisää sosiaalivirkailijan uskallusta luottaa epäiltyyn, vaikka ei olisi syyllistynyt väkivaltaan.
Väkivaltatyössä tarkoitus on katsoa tulevaan, eikä menneeseen.
Monet vanhemmat eivät edes tiedosta olevansa väkivaltaisia lapsiaan kohtaan. He eivät tee tätä tahalleen. Vain tiedon saaminen ja tätä kautta tiedostaminen, auttaa saamaan aikaan muutoksen. Meidän ei tulisi syyllistää ihmistä väärästä toiminnasta, jos hän ei ollut saanut oppia tätä koskevassa asiassa, vaan tukea häntä antamalla hänelle tuo oppi jota hän tarvitsee. Syyllistäminen, rankaiseminen ja syrjään työntäminen ei ole opettamista, eihän sitä edes hyväksytä kasvatusmenetelmänäkään. Joten miksi se hyväksyttäisiin lastensuojelullisessa työssä sopivana toimintana väkivallan kierteen edessä?
Täällä mieron tiellä suren niiden lasten puolesta, jotka joutuvat osaamattoman väkivaltatyön uhriksi ja joutuvat kärsimään pitkään niistä seuraamuksista joita ammattitaidottomuus aiheuttaa. Meillä on jo täällä paljon tarvittavaa tietoa ja osaamista, miksi sitä ei käytetä toistemme tukemiseen?
Lue myös:
Psykologi: "Moni vanhempi on tietämättään väkivaltainen lastaan kohtaan" (Kodin Kuvalehti 29.1.2015):
http://www.kodinkuvalehti.fi/…/psykologi_moni_vanhempi_on_t…
Sosiaalityössä ei osata hoitaa seksuaaliväkivallan uhreja (LL 18.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/sosiaalityossa-ei-osata-hoit…
Tarjolla neuvolassa ensi vuonna: riskiseulausta ja turhia epäilyjä (LL 25.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/tarjolla-neuvolassa-ensi-vuo…
Lastensuojelulle toimintasuunnitelma vieraannuttamista vastaan
(12.9.2016):
http://www.lokakuunliike.com/…/lastensuojelulle-toimintasuu…
TULEVAISUUDEN MUISTELULLA PAREMPAAN
PALVELUOHJAUKSEEN VANTAAN TURVAKODIN ASIAKKAILLE (Katja Liimatainen, 2015):
https://www.theseus.fi/…/Tulevaisuuden%20muistelulla%20pare…
Väkivalta - tunteita, toimintaa ja vastatunteita (Pekka Jolkkonen,
Panu Varjonen):
http://www.miessakit.fi/fi/miessakit_ry/julkaisut/vakivalta
RSS Feed
