Onko kukaan joka saa elää lastensa kanssa normaalisti, näistä kamalista ihmisistä jotka erottavat ilman mitään järkevää tutkittua syytä lapsia vanhemmistaan, miettinyt miten se vaikuttaa ihmisten reagointitapaan kosketuksessa toisiinsa?
En ollut saanut nukkua lapseni kanssa saman katon alla miltei kahteen vuoteen. Meillä oli ennen erottamista läheinen lämmin rakastava suhde, mutta en ennen kesäkuuta 2016 tiennyt mitä todella on meille tehty. Mitä on vieraannuttaminen!
Kun me elimme suhtnormaalia eroperheen kriisielämää, jossa monet vanhempien eriävät näkemykset riitelivät keskenään ja samaan sotkuun sotkettiin täysin sekopäisten sosiaalivirkailijoiden hullut kuvitelmat ja uuden äitipuolen fallinen jyrä, meillä oli kotonani lapsemme kanssa kuitenkin pääsääntöisesti aivan normaali arki. Me heräsimme aamulla, minä ensin laittaen itseni kuntoon ja sitten lapsi silittelyyni. Minä näin uneliaan pikkuiseni, joka kertoi kehonkielellään, että oli onnellinen olemassaolostani ja ettei tahdo vielä nousta, sillä vuode on lämmin ja pehmoinen. Minä silittelin häntä hänen reagoiden kuin kehräävä kissaeläin ja menin jatkamaan hetkeksi aamiaisen valmistelua ajatellen: "Nyt hän saa nauttia siitä pehmoisesta vuoteesta ja sen ihanasta lämmöstä. Ei ole mitään järkeä repiä ketään vuoteesta suoraan, jos tekee mieli iloita aamuisin vuoteen pehmeydestä hetki. Elämässä pitää olla iloja." Palasin takaisin ja jatkoin silittämistä ja otin jo hieman läsnäolevamman neitosen syliini kuin vauvan ja silittelin siinä, kannoin wc:seen pöntölle ja kuuntelin aamulirutukset hänen painaessa hymyillen päänsä vielä hetken minuun nojaten ja samalla hymyillen leikkien nukkuvaa. Ja joka aamu hän heräsi sitten siihen ja aamu alkoi mukavasti. Jokainen aamu alkoi mukavasti.
Päivät olivat normaaleja ja molemmilla meillä oli omat tehtävämme ja yhteiset tehtävämme ja illalla joka ilta muutaman sadun jälkeen silitin hänet uneen. Toisinaan hän tuli viereeni yöksi ja kietoutui minuun. Me olimme onnellisia yhdessä ja meidän kosketuksemme kertoi tuosta lämmöstä ja onnesta, elämän ilosta ja rakkauden arvostamisesta. Meidän suhdetta ei ollut haavoittanut vanhempien välinen ero, sillä se ei ollut erottanut meitä, vaikka emme nähneetkään joka päivä. Olihan meillä ikävä, mutta ei ylittämätön.
Sitten hänet vietiin minulta ja hänet minun luonta.
Vietin juhannuksena neljä yötä yhdessä tyttäremme kanssa. Kaksi viikkoa sitä ennen hän oli yöpynyt luonani ensimmäisen yön sitten syyskuun 2014. Tuolloin ensimmäisenä yhteisenä vuorokautena miltei kahteen vuoteen, en kyennyt kunnolla nukkumaan, sillä olin shokissa. En tiennyt mitä tunteita tuntea, sillä niitä oli liikaa ja lisäksi lapsen kanssa ei voi näyttää liikoja tunteita, sillä vanhemmuuden tehtävä on olla lasta varten läsnä huomioiden hänen tarpeitaan ja tunteitaan. Luonani ei ole kahden vuoden aikana yöpynyt juuri ketään ja olen elänyt hyvin hiljaista elämää koettaen jaksaa kipua ja sitten tottua siihen ja lopulta hyväksyen sen. Kivusta tuli normaali olotila, tilanteessa ymmärrettävä, surusta normaali olotila, tilanteessa ymmärrettävä kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan. Minulle on normaalia, että kyyneleet ovat koko ajan silmieni takana. Tässä oudossa tilntaeessa minun tehtäväni on silti osata iloita auringosta taivalla, kukista kesäisellä pihamalla, lapisen äänistä kaduilla, lokkien raikunasta meren äärellä ja oman lapseni tähtisilmistä, kun hän katseellaan ilmoittaa: "Nyt me äiti vihdoin saamme olla kaksistaan hetken kuin silloin kauan sitten." Mutta mikään ei ole enää kuin silloin kauan sitten.
Kun lapsemme nukkui vuoteessani, jonne hän nukahti minuun kietoutuneena, minä istuin olohuoneessa tuijottaen tv.stä tv-sarjaa, joihin olen tukahduttanut kipuni näiden kuukaisien aikana kykenemättä kuitenkaan seuramaan juonta. Olin tyrmistynyt tajuttuani, ettei se ilo, jota olin odottanut siitä että saamme vihdoin olla yhdessä edes vuorokauden kahdesti kuussa, ollut kokonainen ja eheä kuten olin kuvitellut. Minulle oli kokoajan myyty sosiaalitoimen toimesta ajastusta: "kohtahan te saatte sitten olla yhdessä yötäkin," suurta tähtäintä, jonka piti tuoda jotain hyvää meille.
Olin nähnyt koko kuvan ja todellisuus satutti paljon. Minä en tunne enää tytärtäni, hän ei tunne minua. Me tiedämme toisemme, me rakastamme toisiamme äärettömästi, mutta me kaipaamme toisiamme valtavasti jopa yhdessä ollessamme. Se miten hän kietoutui minuun oli muuttunut. Kosketus ei enää kertonut pehmeästä pesästä ja sen tuomasta onnesta, vaan se kertoi sen muistosta ja kaipuusta, ikävästä, surusta, samalla kun se kertoi ilosta ja helpotuksesta, että edes yksi yö yhdessä. Kuten jokainen hyvä äiti, minä olin pehmeä ja turvallinen kallio ja silitin kainalossani päätä ja suukotin kultaisia kutreja, jotka olivatkin noiden kuukausien aikana tummentuneet ja joiden tuoksu oli muuttunut.
Tieto siitä, että saamme viettää juhannuksen yhdessä, tuli puun takaa. Lastensuojeluviranomainen järjesti sen meille sanomalla lapsen isälle, että että hän antaisi meille jotain niin hienoa, jos olisi isän asemassa. Isä koetti vielä ennen juhannusta perua päätöksensä.
Äitini tuli hakemaan lastamme keskiviikkona luokseen maalaismaisemaan ja he kävivät työpaikallani syömässä. Ravintola, jossa työskentelen tietää mitä meille on tehty ja vaikka teen töitä pelkästään miesten kanssa ja asiakkaina on miehiä, he jokainen tekivät asiakakaista lähtien hetkestämme arvokkaan. Minäkin sain pitää tauon ja syödä tyttäremme kanssa. Myöhemmin tyttäremmekin totesi: "He olivat niin kilttejä, että tekivät sinunkin työsi, että sait syödä kanssani." Kun äitini alkoi tekemään lähtöä tyttäremme sanoi: "Voi kun äiti sinäkin voisit tulla jo tänään," ja minä vastasin: "Sinä saat olla hetken ihan kahdestaan mummin kanssa myös ja tehdä teidän juttuja." Äitini oli pyytänyt tätä, sillä hänkin on menettänyt ainoan lapsenlapsensa ja tätä kautta elämänvalonsa. Kiitokset lastensuojelulle, joka ei kiintymyssuhteista välitä, äitini mummouden tuhoamisesta. Äitiini sattui. Näin hänen puntaroivan, onko hän itsekäs, kun tahtoo olla kaksistaan tyttäremme kanssa edes yhden vuorokauden kesässä, kun lapsemme niin avasi meille mitä on hänen sydämmellään.
Torstaina sain jo töihin puhelun tyttöltäni ja hän kysyi milloin tulen, mihin junaan ehdin. Äitini kertoi minun saavuttua puolituntia myöhässä junan takia, että lapsi ei ollut koko päivänä kysynyt muuta kuin: "Milloin äiti tulee?" ja että junani odottaminen oli ollut todella kurja kokemus. Autossa minua vastaanottikin tuimailmeinen ja silti rakastava pettynyt lapseni, joka halauksesta siirtyi tunteista riemuun: "Vihdoin me olemme yhdessä!"
Kaikki oli niin erilaista. Minulla ei enää ollutkaan ekaluokkalaista ujoa tytärtä, joka pohti koulujännitystään ja uusia kavereita ja sitä oppiiko, vaan minulla oli PETSeistä hullaantunut ja Sanniin ihastunut leikki-ikäinen esiteini, joka pelasi innoissaan UNOA ja tahtoi uida, uida ja uida ja pelata kilpaillen pallopelejä vedessä. Me teimme kaikkea kivaa, mutta minä olin hänen kanssaan kuin tekemisen putkessa. Meillä ei ole enää yhteisiä juttuja, niitä pieniä asioita, joille rakentuvat äitien ja lasten suhteet. Me olemme enemmänkin kuin kavereita, jotka jakavat tietoa tykkäämisistään. Meillä ei ole enää niitä yhteisiä katseita, joilla kerrotaan: "Tuon minä tiedän sinusta, tämä on meidän juttumme, minä tiedän sinun tykkäävän tästä." Me emme enää kohtaa toisiamme tietoisesti, kuten vanhemmat kohtaavat yleensä hetkittäin lapsensa siellä yhteisen ajatuksen hetkessä tai aikuiset parisuhteissaan tai hyvät ystävät vuosia kestäneessä ystävyydessä. Me olemme äiti ja tytär muistoissamme ja tässä hetkessä yhdessä eksyneitä.
Joka ilta hän tahtoi valvoa myöhään ja jutella ja tehdä jotain kivaa kanssani. Nukkumaan meneminen olisi katkaisut yhteisen hetkemme. Hän ei tahtonut luopua minusta. Minä olin onnellinen ja iloinen ja samalla todella järkyttynyt ja surullinen ja kaiken keskellä monista havainnoista uupunut ja silti mahdollisimman läsnä hänelle. Päässäni vain yksi kysymys: "Miten voin korjata tuon haavan sinussa, minkä näen ja samalla olla mahdollisimman normaali äiti, kun itsekin kannan haavaa ja en tiedä kuinka omaanikaan hoitaisin?"
Jokainen aamu hän tahtoi maata vuoteessa kanssani pitkään ja esittää mummille nukkuvaa, loikoilla kanssani ja kuunnella kännykästä Sannia. Minä pohdin pitäisikö kirjoittaa Sannille ja kertoa mitä tyttärellemme teki lastensuojelu todella väärin ja pahaa, erittäin haavoitavaa ja kysyä, voisimmeko saada fanitapaamisen? Olisiko se meidän yhteinen juttu? Korjaisiko se menetykset? Toisiko se meidät takaisin toistemme luo? Tyttäremme tahtoisi olla kuin Sanni. Se huvittaa minua, koska muistan omat haaveeni ja kuinka aikoinaan tahdoin olla isäni teatterissa näyttelevä näyttelijä ja kuinka vein hänelle ruusuja ja kuinka rakastuin jokaiseen miespääroolin esittäjään, sankareihin, jotka eivät olleet minulle sankareita hahmoissa vaan juuri heinä.
Nyt en enää koettuani sen, mitä lapsemme isä teki meille, tiedä uskallanko ikinä todella rakastua. Voiko ihmisiin luottaa?
Ensimmäiset kaksi päivää olivat kuin maailmassa ei olisi mitään huolta. Olinhan lukenut, että seitsemän sosiaalivirkailijaa ainakin joutuu poliisitutkimuksiin ja siitä voi ehkä poikia lisää näitä oikeusmurhien korjaantumisia, jos poliisi osaa hoitaa hommansa lopulta ja olenhan tottunut elämään järkytyksessä kyyneleet silmien takana ilman että edes havaitsen sitä.
Silti kaikki on muuttunut. Ei vain suhteeni tyttäremme, vaan myös vanhempiini ja sisareeni. Me kaikki elämme järkytyksessä, kyyneleet silmiemme takana. Me kaikki koetamme vain kestää, elää päivä kerrallaan ja hyväksyä sen mitä lastensuojelu meille teki viedessään meiltä ilon. Viedessään meiltä toisemme, perheemme. Kun kipu on todella kova, se eristää meidät toisistamme ja kun kaikkiin sattuu, ei kukaan voi todella hoitaa toisiaan. Me ollemme yhdessä, mutta me nuolemme haavojamme ja toistemme haavoja joita järkytys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, ikävästä ja surusta ja näiden synnyyttämästä kivusta synnytti. Me hetkittäin kriisioireillemme ja koemme voimakkaita tunteita ja emme tuolloin siedä toisiamme. Me juoksemme toisiamme pakoon paetessamme kohtaamisen esille tuomaa todellisuudenkipua.
Tyttäreni ei tiennyt mikä on kokko. Veimme hänet katsomaan sitä aitiopaikalta ihan läheltä. Vein hänet myös metsään tekemään saunavitsaa ja hän näki elämänsä ensimmäisen muurahaispesän ja se oli suurempi kuin mitä itsekään olen ikinä nähnyt. Sohaisin sitä kevyesti näyttääkseni hänelle mitä siitä tapahtuu ja keräsin muutaman koivunlehden peittäkseni aiheuttamani pienen reiän, koska ropisi sadepisaroita. "Sammakko, äiti katso sammakko!" Tiedättehän se lapsen äänen, kun lapset iloitsevat paksulla kostealla sammaleella hyppiviä sammakoita. Opetin häntä erottomaan männyn puista ja kerroin hirsimökkien tehdyn männyistä ja ihastelimme mäntyjen suoria varsia.
Viimeisenä yönä en saanut unta. Otin valokuvan nukkuvasta tyttärestäni. Hän oli työntänyt päänsä tyynyyn, kuten silloin kuukaisia sitten, miltei kaksivuotta sitten, ja nukkui hullunkurisessa epämukavan näköisessä asennossa niska takakaarella. Minuun sattui, koska tiesin yhteisen aikamme loppuvan. Tajusin huolettoman ajan olleen vain mielenharhaa ja unta, meidän palaavan takaisin aikaan, jossa meille ei ole ennustettavuutta ja tietoa siitä, voimmeko ikinä luotaa ihmisiin jotka päättävät elämästämme.
Me olemme kuin ajopuita kivisessä koskessa. Virta vie meitä hurjaa vauhtia ja kivet kolhivat meitä ja me välillä uppoamme virran voimasta nousten seesteisemmällä hetkellä takaisin pintaan. Meidän suvun kesämökki on vanhan sahan vierellä ja tiedän, että on uppotukkeja. En tahdo meille käyvän niin.
Olen unelmoinut, että kun tyttäremme on täysi-ikäinen, olemme yhdessä kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä vuosi sitten kesällä valvotulla tapaamisella tyttäremme kysyi minulta: "Sitten kun olen 18-vuotias, saanko sitten muuttaa luoksesi asumaan?" Olen uskonut omaan vastaukseeni: "Sitten kun olet 18-vuotias, ei kukaan voi meihin enää koskea."
Nyt tiedän, että meidät on vieraannutettu ja että kenties ei ole keinoa löytää tulevaisuudessa toistemme luo niin, ettei tämä haava olisi aina välissämme. Missä on se oppikirja, jossa kerrotaan miten hoidetaan tällaista haavaa? Kuinka korjataan rikottu kiintymyssuhde, joka ei enää kerro rakastaessaan, että on onnellinen rakastamisesta, vaan kielii ikävästä ja kaipuusta ja menettämisen pelosta? Miten korjataan menetetty perusturvallisuuden kokemus?
Minulla on olo, kuin kävelisin ohuella nuorella, joka saattaa katketa. Mitä jos hänkin huomaa saman kuin minä ja pettyy suhteeseemme ja päättääkin kävellä pois, koska suhteemme muuttui? Minun rakkauteni ei muuttunut, mutta minä muutuin. Hän muuttui myös. Pelko muuttuu kauhukuvaksi ja aivot savaat uskomaan kuvitelmaan kuin totuuteen. Nämä hetket ovat vieaannuttamisen uhreille niitä kamalimpia. Mitä jos menttää menetetyn vielä pahemmin? Mitä jos kipu lisääntyy? Minä en tahdo olla vanhana kurttuinen ja surullinen, koska kadotin rakkaimman aarteeni, aidon rakastavan suhteen lapseeni. Minulta varastettin rakkaimpani valheilla! Minä tahdon olla hyvä äiti. Äiti johon lapsi voi turvautua ja josta lapsi voi sanoa: "Minun äitini tuntee minut, ymmärtää minua ja on minulle läheinen ja rakas." Minä en tahdo olla rakastettu vain koska olen synnyttänyt hänet, minä tahdon olla oikea äiti.
Eilen tulimme takaisin kotikaupunkiin. Luimme aloittamamme 200 sivuisen kirjan loppuun matkalla. Hyvästejä jättäesäämme hän tutki jo kännykkänsä ja oli siirtynyt menemään isälleen. Hyvästit ovat pahimpia. Me tavallaan menemme aikaa edellä jo seuraavaan paikkaan, jotta ei tarvitse sanoa hyvästiä. Hän on oppinut sanomaan: "Nähdään sitten joskus, jos nähdään," mutta kun hän halaa minua hän hautaa päänsä syliini ja näen päänasennosta, kuinka hänet on nujerrettu myös ja kuinka hänenkin silmien takana ovat kyyneleet. Tosin paljon suurempien lukkojen takana kuin minulla.
Illalla tyhjään kotiin saapuessani en tahtonut edes laittaa valoja. Kaikki on taas harmaata ja muistuttaa todellisuudesta, jossa elämme. Ihana kivulias hetki on ohi. En kyennut olemaan vuoteessa ja nukkumaan, olin liian levoton. Palasin tv-sarjan ääreen ja nukahdin kesken sen. Havahduin muutaman tunnin päästä ja suoriuduin vuoteeseen.
Aamulla heräsin tunteja liian aikaisin valtavaan kipuun ja tein sen saman mitä olen tehnyt jo kuukauseja, kielsin sen olemassaolon ja katsoin nousevaa aurinkoa ja päätin iloita valosta. Töitä ennen menin kahville ja ystäväni nähdessäni pato silmieni takaa aukesi ja kyyneleet valuivat poskillani. Hän lohdutti: "Te saitte olla neljä päivää yhdessä." Hymyilin hänelle muistaen velvollisuuteni ja hänen oikeutensa saada elää ilman liikaa tietoa: "Niin me saimme olla yhdessä, se on tärkeintä."
Mitä kaikkea olenkaan menettänyt, mitä kaikkea en saa koskaan nähdä ja kokea! Miten julmasti äitiyteni pelkistettiinkään! Mitä varastettiin, muokattiin vääristyneeksi ja tuhottiin syntymättömäksi tyttäreltämme!
Olen eksynyt Mieron tielle.
SANNI - Jos mä oon oikee SANNI - prinsessoja ja astronautteja
En ollut saanut nukkua lapseni kanssa saman katon alla miltei kahteen vuoteen. Meillä oli ennen erottamista läheinen lämmin rakastava suhde, mutta en ennen kesäkuuta 2016 tiennyt mitä todella on meille tehty. Mitä on vieraannuttaminen!
Kun me elimme suhtnormaalia eroperheen kriisielämää, jossa monet vanhempien eriävät näkemykset riitelivät keskenään ja samaan sotkuun sotkettiin täysin sekopäisten sosiaalivirkailijoiden hullut kuvitelmat ja uuden äitipuolen fallinen jyrä, meillä oli kotonani lapsemme kanssa kuitenkin pääsääntöisesti aivan normaali arki. Me heräsimme aamulla, minä ensin laittaen itseni kuntoon ja sitten lapsi silittelyyni. Minä näin uneliaan pikkuiseni, joka kertoi kehonkielellään, että oli onnellinen olemassaolostani ja ettei tahdo vielä nousta, sillä vuode on lämmin ja pehmoinen. Minä silittelin häntä hänen reagoiden kuin kehräävä kissaeläin ja menin jatkamaan hetkeksi aamiaisen valmistelua ajatellen: "Nyt hän saa nauttia siitä pehmoisesta vuoteesta ja sen ihanasta lämmöstä. Ei ole mitään järkeä repiä ketään vuoteesta suoraan, jos tekee mieli iloita aamuisin vuoteen pehmeydestä hetki. Elämässä pitää olla iloja." Palasin takaisin ja jatkoin silittämistä ja otin jo hieman läsnäolevamman neitosen syliini kuin vauvan ja silittelin siinä, kannoin wc:seen pöntölle ja kuuntelin aamulirutukset hänen painaessa hymyillen päänsä vielä hetken minuun nojaten ja samalla hymyillen leikkien nukkuvaa. Ja joka aamu hän heräsi sitten siihen ja aamu alkoi mukavasti. Jokainen aamu alkoi mukavasti.
Päivät olivat normaaleja ja molemmilla meillä oli omat tehtävämme ja yhteiset tehtävämme ja illalla joka ilta muutaman sadun jälkeen silitin hänet uneen. Toisinaan hän tuli viereeni yöksi ja kietoutui minuun. Me olimme onnellisia yhdessä ja meidän kosketuksemme kertoi tuosta lämmöstä ja onnesta, elämän ilosta ja rakkauden arvostamisesta. Meidän suhdetta ei ollut haavoittanut vanhempien välinen ero, sillä se ei ollut erottanut meitä, vaikka emme nähneetkään joka päivä. Olihan meillä ikävä, mutta ei ylittämätön.
Sitten hänet vietiin minulta ja hänet minun luonta.
Vietin juhannuksena neljä yötä yhdessä tyttäremme kanssa. Kaksi viikkoa sitä ennen hän oli yöpynyt luonani ensimmäisen yön sitten syyskuun 2014. Tuolloin ensimmäisenä yhteisenä vuorokautena miltei kahteen vuoteen, en kyennyt kunnolla nukkumaan, sillä olin shokissa. En tiennyt mitä tunteita tuntea, sillä niitä oli liikaa ja lisäksi lapsen kanssa ei voi näyttää liikoja tunteita, sillä vanhemmuuden tehtävä on olla lasta varten läsnä huomioiden hänen tarpeitaan ja tunteitaan. Luonani ei ole kahden vuoden aikana yöpynyt juuri ketään ja olen elänyt hyvin hiljaista elämää koettaen jaksaa kipua ja sitten tottua siihen ja lopulta hyväksyen sen. Kivusta tuli normaali olotila, tilanteessa ymmärrettävä, surusta normaali olotila, tilanteessa ymmärrettävä kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan. Minulle on normaalia, että kyyneleet ovat koko ajan silmieni takana. Tässä oudossa tilntaeessa minun tehtäväni on silti osata iloita auringosta taivalla, kukista kesäisellä pihamalla, lapisen äänistä kaduilla, lokkien raikunasta meren äärellä ja oman lapseni tähtisilmistä, kun hän katseellaan ilmoittaa: "Nyt me äiti vihdoin saamme olla kaksistaan hetken kuin silloin kauan sitten." Mutta mikään ei ole enää kuin silloin kauan sitten.
Kun lapsemme nukkui vuoteessani, jonne hän nukahti minuun kietoutuneena, minä istuin olohuoneessa tuijottaen tv.stä tv-sarjaa, joihin olen tukahduttanut kipuni näiden kuukaisien aikana kykenemättä kuitenkaan seuramaan juonta. Olin tyrmistynyt tajuttuani, ettei se ilo, jota olin odottanut siitä että saamme vihdoin olla yhdessä edes vuorokauden kahdesti kuussa, ollut kokonainen ja eheä kuten olin kuvitellut. Minulle oli kokoajan myyty sosiaalitoimen toimesta ajastusta: "kohtahan te saatte sitten olla yhdessä yötäkin," suurta tähtäintä, jonka piti tuoda jotain hyvää meille.
Olin nähnyt koko kuvan ja todellisuus satutti paljon. Minä en tunne enää tytärtäni, hän ei tunne minua. Me tiedämme toisemme, me rakastamme toisiamme äärettömästi, mutta me kaipaamme toisiamme valtavasti jopa yhdessä ollessamme. Se miten hän kietoutui minuun oli muuttunut. Kosketus ei enää kertonut pehmeästä pesästä ja sen tuomasta onnesta, vaan se kertoi sen muistosta ja kaipuusta, ikävästä, surusta, samalla kun se kertoi ilosta ja helpotuksesta, että edes yksi yö yhdessä. Kuten jokainen hyvä äiti, minä olin pehmeä ja turvallinen kallio ja silitin kainalossani päätä ja suukotin kultaisia kutreja, jotka olivatkin noiden kuukausien aikana tummentuneet ja joiden tuoksu oli muuttunut.
Tieto siitä, että saamme viettää juhannuksen yhdessä, tuli puun takaa. Lastensuojeluviranomainen järjesti sen meille sanomalla lapsen isälle, että että hän antaisi meille jotain niin hienoa, jos olisi isän asemassa. Isä koetti vielä ennen juhannusta perua päätöksensä.
Äitini tuli hakemaan lastamme keskiviikkona luokseen maalaismaisemaan ja he kävivät työpaikallani syömässä. Ravintola, jossa työskentelen tietää mitä meille on tehty ja vaikka teen töitä pelkästään miesten kanssa ja asiakkaina on miehiä, he jokainen tekivät asiakakaista lähtien hetkestämme arvokkaan. Minäkin sain pitää tauon ja syödä tyttäremme kanssa. Myöhemmin tyttäremmekin totesi: "He olivat niin kilttejä, että tekivät sinunkin työsi, että sait syödä kanssani." Kun äitini alkoi tekemään lähtöä tyttäremme sanoi: "Voi kun äiti sinäkin voisit tulla jo tänään," ja minä vastasin: "Sinä saat olla hetken ihan kahdestaan mummin kanssa myös ja tehdä teidän juttuja." Äitini oli pyytänyt tätä, sillä hänkin on menettänyt ainoan lapsenlapsensa ja tätä kautta elämänvalonsa. Kiitokset lastensuojelulle, joka ei kiintymyssuhteista välitä, äitini mummouden tuhoamisesta. Äitiini sattui. Näin hänen puntaroivan, onko hän itsekäs, kun tahtoo olla kaksistaan tyttäremme kanssa edes yhden vuorokauden kesässä, kun lapsemme niin avasi meille mitä on hänen sydämmellään.
Torstaina sain jo töihin puhelun tyttöltäni ja hän kysyi milloin tulen, mihin junaan ehdin. Äitini kertoi minun saavuttua puolituntia myöhässä junan takia, että lapsi ei ollut koko päivänä kysynyt muuta kuin: "Milloin äiti tulee?" ja että junani odottaminen oli ollut todella kurja kokemus. Autossa minua vastaanottikin tuimailmeinen ja silti rakastava pettynyt lapseni, joka halauksesta siirtyi tunteista riemuun: "Vihdoin me olemme yhdessä!"
Kaikki oli niin erilaista. Minulla ei enää ollutkaan ekaluokkalaista ujoa tytärtä, joka pohti koulujännitystään ja uusia kavereita ja sitä oppiiko, vaan minulla oli PETSeistä hullaantunut ja Sanniin ihastunut leikki-ikäinen esiteini, joka pelasi innoissaan UNOA ja tahtoi uida, uida ja uida ja pelata kilpaillen pallopelejä vedessä. Me teimme kaikkea kivaa, mutta minä olin hänen kanssaan kuin tekemisen putkessa. Meillä ei ole enää yhteisiä juttuja, niitä pieniä asioita, joille rakentuvat äitien ja lasten suhteet. Me olemme enemmänkin kuin kavereita, jotka jakavat tietoa tykkäämisistään. Meillä ei ole enää niitä yhteisiä katseita, joilla kerrotaan: "Tuon minä tiedän sinusta, tämä on meidän juttumme, minä tiedän sinun tykkäävän tästä." Me emme enää kohtaa toisiamme tietoisesti, kuten vanhemmat kohtaavat yleensä hetkittäin lapsensa siellä yhteisen ajatuksen hetkessä tai aikuiset parisuhteissaan tai hyvät ystävät vuosia kestäneessä ystävyydessä. Me olemme äiti ja tytär muistoissamme ja tässä hetkessä yhdessä eksyneitä.
Joka ilta hän tahtoi valvoa myöhään ja jutella ja tehdä jotain kivaa kanssani. Nukkumaan meneminen olisi katkaisut yhteisen hetkemme. Hän ei tahtonut luopua minusta. Minä olin onnellinen ja iloinen ja samalla todella järkyttynyt ja surullinen ja kaiken keskellä monista havainnoista uupunut ja silti mahdollisimman läsnä hänelle. Päässäni vain yksi kysymys: "Miten voin korjata tuon haavan sinussa, minkä näen ja samalla olla mahdollisimman normaali äiti, kun itsekin kannan haavaa ja en tiedä kuinka omaanikaan hoitaisin?"
Jokainen aamu hän tahtoi maata vuoteessa kanssani pitkään ja esittää mummille nukkuvaa, loikoilla kanssani ja kuunnella kännykästä Sannia. Minä pohdin pitäisikö kirjoittaa Sannille ja kertoa mitä tyttärellemme teki lastensuojelu todella väärin ja pahaa, erittäin haavoitavaa ja kysyä, voisimmeko saada fanitapaamisen? Olisiko se meidän yhteinen juttu? Korjaisiko se menetykset? Toisiko se meidät takaisin toistemme luo? Tyttäremme tahtoisi olla kuin Sanni. Se huvittaa minua, koska muistan omat haaveeni ja kuinka aikoinaan tahdoin olla isäni teatterissa näyttelevä näyttelijä ja kuinka vein hänelle ruusuja ja kuinka rakastuin jokaiseen miespääroolin esittäjään, sankareihin, jotka eivät olleet minulle sankareita hahmoissa vaan juuri heinä.
Nyt en enää koettuani sen, mitä lapsemme isä teki meille, tiedä uskallanko ikinä todella rakastua. Voiko ihmisiin luottaa?
Ensimmäiset kaksi päivää olivat kuin maailmassa ei olisi mitään huolta. Olinhan lukenut, että seitsemän sosiaalivirkailijaa ainakin joutuu poliisitutkimuksiin ja siitä voi ehkä poikia lisää näitä oikeusmurhien korjaantumisia, jos poliisi osaa hoitaa hommansa lopulta ja olenhan tottunut elämään järkytyksessä kyyneleet silmien takana ilman että edes havaitsen sitä.
Silti kaikki on muuttunut. Ei vain suhteeni tyttäremme, vaan myös vanhempiini ja sisareeni. Me kaikki elämme järkytyksessä, kyyneleet silmiemme takana. Me kaikki koetamme vain kestää, elää päivä kerrallaan ja hyväksyä sen mitä lastensuojelu meille teki viedessään meiltä ilon. Viedessään meiltä toisemme, perheemme. Kun kipu on todella kova, se eristää meidät toisistamme ja kun kaikkiin sattuu, ei kukaan voi todella hoitaa toisiaan. Me ollemme yhdessä, mutta me nuolemme haavojamme ja toistemme haavoja joita järkytys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, ikävästä ja surusta ja näiden synnyyttämästä kivusta synnytti. Me hetkittäin kriisioireillemme ja koemme voimakkaita tunteita ja emme tuolloin siedä toisiamme. Me juoksemme toisiamme pakoon paetessamme kohtaamisen esille tuomaa todellisuudenkipua.
Tyttäreni ei tiennyt mikä on kokko. Veimme hänet katsomaan sitä aitiopaikalta ihan läheltä. Vein hänet myös metsään tekemään saunavitsaa ja hän näki elämänsä ensimmäisen muurahaispesän ja se oli suurempi kuin mitä itsekään olen ikinä nähnyt. Sohaisin sitä kevyesti näyttääkseni hänelle mitä siitä tapahtuu ja keräsin muutaman koivunlehden peittäkseni aiheuttamani pienen reiän, koska ropisi sadepisaroita. "Sammakko, äiti katso sammakko!" Tiedättehän se lapsen äänen, kun lapset iloitsevat paksulla kostealla sammaleella hyppiviä sammakoita. Opetin häntä erottomaan männyn puista ja kerroin hirsimökkien tehdyn männyistä ja ihastelimme mäntyjen suoria varsia.
Viimeisenä yönä en saanut unta. Otin valokuvan nukkuvasta tyttärestäni. Hän oli työntänyt päänsä tyynyyn, kuten silloin kuukaisia sitten, miltei kaksivuotta sitten, ja nukkui hullunkurisessa epämukavan näköisessä asennossa niska takakaarella. Minuun sattui, koska tiesin yhteisen aikamme loppuvan. Tajusin huolettoman ajan olleen vain mielenharhaa ja unta, meidän palaavan takaisin aikaan, jossa meille ei ole ennustettavuutta ja tietoa siitä, voimmeko ikinä luotaa ihmisiin jotka päättävät elämästämme.
Me olemme kuin ajopuita kivisessä koskessa. Virta vie meitä hurjaa vauhtia ja kivet kolhivat meitä ja me välillä uppoamme virran voimasta nousten seesteisemmällä hetkellä takaisin pintaan. Meidän suvun kesämökki on vanhan sahan vierellä ja tiedän, että on uppotukkeja. En tahdo meille käyvän niin.
Olen unelmoinut, että kun tyttäremme on täysi-ikäinen, olemme yhdessä kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä vuosi sitten kesällä valvotulla tapaamisella tyttäremme kysyi minulta: "Sitten kun olen 18-vuotias, saanko sitten muuttaa luoksesi asumaan?" Olen uskonut omaan vastaukseeni: "Sitten kun olet 18-vuotias, ei kukaan voi meihin enää koskea."
Nyt tiedän, että meidät on vieraannutettu ja että kenties ei ole keinoa löytää tulevaisuudessa toistemme luo niin, ettei tämä haava olisi aina välissämme. Missä on se oppikirja, jossa kerrotaan miten hoidetaan tällaista haavaa? Kuinka korjataan rikottu kiintymyssuhde, joka ei enää kerro rakastaessaan, että on onnellinen rakastamisesta, vaan kielii ikävästä ja kaipuusta ja menettämisen pelosta? Miten korjataan menetetty perusturvallisuuden kokemus?
Minulla on olo, kuin kävelisin ohuella nuorella, joka saattaa katketa. Mitä jos hänkin huomaa saman kuin minä ja pettyy suhteeseemme ja päättääkin kävellä pois, koska suhteemme muuttui? Minun rakkauteni ei muuttunut, mutta minä muutuin. Hän muuttui myös. Pelko muuttuu kauhukuvaksi ja aivot savaat uskomaan kuvitelmaan kuin totuuteen. Nämä hetket ovat vieaannuttamisen uhreille niitä kamalimpia. Mitä jos menttää menetetyn vielä pahemmin? Mitä jos kipu lisääntyy? Minä en tahdo olla vanhana kurttuinen ja surullinen, koska kadotin rakkaimman aarteeni, aidon rakastavan suhteen lapseeni. Minulta varastettin rakkaimpani valheilla! Minä tahdon olla hyvä äiti. Äiti johon lapsi voi turvautua ja josta lapsi voi sanoa: "Minun äitini tuntee minut, ymmärtää minua ja on minulle läheinen ja rakas." Minä en tahdo olla rakastettu vain koska olen synnyttänyt hänet, minä tahdon olla oikea äiti.
Eilen tulimme takaisin kotikaupunkiin. Luimme aloittamamme 200 sivuisen kirjan loppuun matkalla. Hyvästejä jättäesäämme hän tutki jo kännykkänsä ja oli siirtynyt menemään isälleen. Hyvästit ovat pahimpia. Me tavallaan menemme aikaa edellä jo seuraavaan paikkaan, jotta ei tarvitse sanoa hyvästiä. Hän on oppinut sanomaan: "Nähdään sitten joskus, jos nähdään," mutta kun hän halaa minua hän hautaa päänsä syliini ja näen päänasennosta, kuinka hänet on nujerrettu myös ja kuinka hänenkin silmien takana ovat kyyneleet. Tosin paljon suurempien lukkojen takana kuin minulla.
Illalla tyhjään kotiin saapuessani en tahtonut edes laittaa valoja. Kaikki on taas harmaata ja muistuttaa todellisuudesta, jossa elämme. Ihana kivulias hetki on ohi. En kyennut olemaan vuoteessa ja nukkumaan, olin liian levoton. Palasin tv-sarjan ääreen ja nukahdin kesken sen. Havahduin muutaman tunnin päästä ja suoriuduin vuoteeseen.
Aamulla heräsin tunteja liian aikaisin valtavaan kipuun ja tein sen saman mitä olen tehnyt jo kuukauseja, kielsin sen olemassaolon ja katsoin nousevaa aurinkoa ja päätin iloita valosta. Töitä ennen menin kahville ja ystäväni nähdessäni pato silmieni takaa aukesi ja kyyneleet valuivat poskillani. Hän lohdutti: "Te saitte olla neljä päivää yhdessä." Hymyilin hänelle muistaen velvollisuuteni ja hänen oikeutensa saada elää ilman liikaa tietoa: "Niin me saimme olla yhdessä, se on tärkeintä."
Mitä kaikkea olenkaan menettänyt, mitä kaikkea en saa koskaan nähdä ja kokea! Miten julmasti äitiyteni pelkistettiinkään! Mitä varastettiin, muokattiin vääristyneeksi ja tuhottiin syntymättömäksi tyttäreltämme!
Olen eksynyt Mieron tielle.
SANNI - Jos mä oon oikee SANNI - prinsessoja ja astronautteja
| | |
RSS Feed
