Tänään taasen eteeni nousi kaksi julkaisua, jotka saivat mielipahan aikaan minussa ja tämä surkea kynäilyni on keinoni käsitellä huolta, surua ja murhetta herättäviä tunteitani. Ehkä joku vaikuttaja lukee sen mitä kirjoitan, saa siitä ideanseimenen ja toimii sen eteen, että kärsimystarinoita olisi vähemmän. Toisessa julkaisuista isä pelkää lapsiensa kuolevan äidin käsissä ja ihmettelee miksi hänen tulee antaa lapsiensa tavata äitiään ilman valvontaa, kuinka tähän päädyttiin ja toisessa aivan erillisessä tekstissä etä-äiti kuvaa kuinka narsismin uhrina kadotti suhteensa toiseen lapsistaan ja ei enää ole edes etä-äiti.
Molemmat tarinat aiheuttavat minulle kysymyksen:
Missä on se ammatillisesti pätevä moniammatillinen työryhmä, joka tukisi lapsia, etteivät he joutuisi tällaisissa olosuhteissa elämään?
Kun Eerika kuoli, syntyi iso haloo siitä, eikö lastensuojelu tunnista narsismia ja myöhemmin puheenaiheena on noussut sana vieraannuttaminen, jota kadulla kaupassa ihmisiltä kysyessäni tietävätkö he mitä sanan tarkoittaa, monetkaan eivät tunne. Turun yliopistossa syksyllä 2015 kerrottiin uudesta moniammatillisenyhteistyön koulutusmuodosta, joka alkaisi vuonna 2016 ja samassa seminaarissa puhuttiin myös siitä, ettei lastensuojelu tiedä miten toimia mielenterveyspotilaiden kanssa.
Netti on täynnä tietoa mielisairauksista, niiden tunnistamisesta, hoitokeinoista ja samaan aikaan netti on täynnä keittiöpsykologeja, joiden diagnostiikkaan kuuluvat vaikka sanat "witun hullu kusipäinen mulkku," jolla he kuvaavat ihmisiä. Mutta missä ovat ammatillisesti pätevät ihmiset kirjoittamassa tämän päivän ongelmista, pohtimassa keinoja korjata olosuhteita ja avaamassa tarkasti mitä olosuhteissa on jäänyt havaitsematta ja tekemättä ja kuinka kannattaisi toimia tulevassa?
Iltalehdelle isä kertoo, kuinka on karannut mökille lasten kanssa äitiä, joka oli mielenterveytensä hoidon aikana kertonut suunnitelleensa lastensa murhaamista. Nyt isän tulisi antaa jälkeen valvottujen tapaamisten lasten tavata äitiä äidin kotona ilman viranomaisen valvontaa ja isä on hädässä. Juttu huokuu kohtia, joissa joutuu pohtimaan: "Miksi tarina ketjuttuu näin? Missä oli ammatillisesti pätevä tuki? Miksi isää ja äitiä ei ole tuettu niin, että seuraavaa askelta ei pitäisi kenenkään tehdä pelossa?"
Vauva lehden blogikirjoituksessa etä-äiti kertoo elämästään narsismin uhrina ja kertoo kuinka isä onnistui mustamaalaamaan hänet valheilla sosiaalitoimelle sekä heidän yhteiselle esikoiselle ja kuinka hän narsistin uhrina katsoi elämäänsä ulkopuolelta kuin elokuvaa käsittämättä miten käsittämättömään toimintaan voisi vaikuttaa niin, ettei narsisti pääsisi haavoittamaan.
Olen myös aiemmin kirjoittanut Helsinkiläisäidistä, jonka nyt 10-vuotiaan tyttären isä vastaavalääkäri puolisoineen mustamaalasi Vuosaaren lastensuojeluun kolme vuotta sitten ja kuinka lastensuojelu uskoi kaiken mitään tutkimatta myös heidän kohdalla. Näitä tarinoita on varmasti ympäri Helsinkiä ja Suomen laajuisesti vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka monia erilaisia variaatioita sisältäen.
Perheiden ongelmia lisäävät myös biovanhemman suhdetta lapsiin vastustavat sijaisvanhemmat sijaishuoltolapsien kohdalla ja järkyttävimmän täydellisen tapaamisrajoituspäätöksen (ei oikeutta ollenkaan yhteydenpitoon) kuulin juuri nyt ennen joulua, kun viiden lapsen äiti kertoi, ettei saa tavata kahta vanhimmista lapsistaan tai soittaa heille edes hyvän joulun -toivotusta, koska sijaisä valitti lastensuojeluun vastuusosiaalivirkailijalle toisen tyttäristä olleen edellisen tapaamisen jälkeen väsynyt ja saaneen epileptikkona epilepsiakohtauksen. Lapsen väsymys ja väsymyksestä johtuva epilepsiakohtaus patologisoitiin äidin syyksi. Äiti kertoi lasten jopa olleen onnellisia tapaamisella ja seuraavana päivänä puhelimessa sanoittaneen toivetta uudelle tapaamiselle ja sijaisisä, joka ei pitänyt tästä, haki voimakkaasti rajoituspäätöstä ja sai tämän.
Iltalehdelle isä kertoo, kuinka 2,5 vuotta sitten hänet kutsuttiin vaimonsa hoitotiimin palaveriin yliopistollisen sairaalan mielenterveyshoitoyksikköön. Palaverissa oli kymmenkunta ihmistä kertomassa huolesta ja hädästä, koska äiti oli kertonut hoito-osastolla kolmesti eri hoitotiimin edustajalle suunnitelleensa lastensa murhaamista.
Sosiaalityöntekijöiden kannanotto oli ollut isää vaatimuksella ohjaava:
"Sinun täytyy tehdä ratkaisu eli hakea yksinhuoltajuutta tai me teemme ratkaisun ja otamme lapset huostaan."
Jään miettimään: "Mitä ihmettä?!? Miksi?" Miksi lastensuojelu reagoi mielisairauksiin tällä tavalla? Miksi he eivät kysy hoitoennustetta ja kysy mielenterveysammattilaisilta miten voisivat olla parhaiten tueksi perheelle? Miksi ei tehdä yhdessä äidin kanssa moniammatillisessa työryhmässä hoitosuunnitelmaa ja esitetä huolta hänen voinnistaan osoittamalla äidille välittämistä samalla tuoden esille äidille, että lapset ovat tärkeitä ja äidin tulee sitoutua hoitoon itsensä ja lastensa vuoksi?
Juttu kuvaa, kuinka isä reagoi äärimmäisellä hädällä ja pelolla ja syystäkin, sillä tyhjän päällä ilman suunnitelmaa seuraavaksi isä saa puhelun, jossa kerrotaan, että äiti on kirjaantunut ulos hoidostaan.
Jään miettimään: "Kuinka äiti, joka on ilmaissut ajatuksia suunnitelmistaan murhata lapsensa, voi kirjata itsensä ulos mielenterveyshoidosta? Eikö tällaisia äitejä osata määrätä pakkohoitoon suljetulle osastolle kunnes on varmaa, ettei hän ole vaaraksi itselleen tai kenellekkään toiselle?"
Isä pakenee mökille lapsineen kylmään kesään ja vasta jälkikäteen pohtii kalustettuaan myöhemmin oman kotinsa, että olisi voinut pyytää poliisia avuksi hakiakseen kalusteita yhteisestä kodistaan.
Taas ihmetys on mielessäni: "Missä oli sosiaalitoimi tukemassa vanhempia? Onko tosiaan ainut mitä lastensuojelu osaa tarjota tueksi ilmoitus vanhemmalle, että tämän tulee hakea yksinhuolto ja erota tai toinen vaihtoehto on lasten sijoittaminen molempien vanhempien luonta pois? Eikö mitään yhteistyötä osata tehdä vanhempien kanssa?"
Isäkin on pettynyt viranomaisiin. Hän ei koe, että häntä olisi tuettu tarpeeksi. Rahallista tukea isä sai vasta 2,5 vuotta jälkikäteen ja muusta tuentarpeesta isä ei osaa edes kuvitella. Isä kertoo, että on pettynyt tuomariin, jonka ennakko-asenne oli ollut läpinäkyvä kaikille muille paitsi tuomarille itselleen oikeussalissa, kun tuomari oli todennut, ettei ole koskaan antanut yksinhuoltoa isälle. Isä ei onnistunut toteuttamaan lastensuojelun vaadetta. Tuomarin päätöstä päästää lapset tapaamaan äitiä ilman valvontaa isä ei aio ensi vuonna kunnioittaa, sillä hän pelkää liikaa. Missä oli lastensuojelu, jonka piti antaa ennakoiva ja ehkäisevä tuki, ettei tällaista synny? Lapset eivät siis pääse enää tapaamaan äitiään. Mitähän siitäkin seuraa?
Isän mielestä äidille eivät riittäneet valvotut tapaamiset ja siksi isän mielestä äiti haki tapaamisten normalisointia. Mietin kykeneekö isä näkemään valvottuja tapaamisia lapsilleen kuormittavana epänormaalina kokemuksena ymmärtäen tosin samalla isän huolen, kun lastensuojelu ei anna riittävää tukea, jotta vanhempien välillä olisi tarvittava riittävä luottamus muutosvaiheessa. Pelko kriisittää muutoksen ja saa aikaan kärsimyksen, jota sitten huudetaan hätähuutona iltapäivälehdessä.
Viimeisenä kysyn isän eroperheen asiassa: "Missä oli se tarvittava vakavasti otettava ammatillinen lastensuojelutyö vakavassa asiassa tukemassa molempia vanhempia siinä toivossa, että psykiatrian erikoissairaanhoito kykenee antamana tarvittavan hoidon äidille äidin kuntoutumiseksi ja että isäkin kykenisi sinä päivänä, kun lasten on määrä palata äidilleen normaaliin tapaamiseen, luottamaan äidin kykyyn pitää lapsistaan tarpeellisella tavalla huolta? Missä on lain velvoittama ammatillinen lastensuojelutyö?"
En voi muuta todeta kuin lapsi parat ja vanhempi parat, kun meidän kaikkien veromarkkoja käytettään tukimuotoihin, joissa vain kirjoitetussa laissa väitettään lastensuojelun tukevan vanhempia vanhemuudessaan ja lapsille tärkeitä kiintymyssuhteita. Käytännössä ei sitten tehdäkään mitään.
Etä-äidin järkyttävässä tarinassa käy huonommin kuin isällä, joka joutuu valittamaan taloudellisen tilanteensa kaatumisesta ja jatkuvasta pelostaan, sillä etä-äiti menetti täysin suhteensa esikoiseensa mielisairaan lapsen isän vuoksi. Kun isää kiukuttaa se, että ädin tekemät valheelliset lastensuojeluilmoitukset, jotka äiti on myöntänyt ja pyytänyt anteeksi myöhemmin, kuormittivat selvitystyönä hänen elämäänsä, etä-äiti joutuu kertomaan kuinka on antanut seuloja todistaakseen, ettei mm. ole päihteiden väärinkäyttäjä ja kuinka isä onnistui mustamaalaamaan hänet lastensuojeluun valheilla.
Etä-äiti ei ole ainut, joka menetti tärkeän ihmisen elämästä, sillä eroperheen kuopus, joka sai lopulta jäädä äidilleen asumaan, myös menetti vanhemman sisaruksena ja molemmilla on kova ikävä heille rakasta ja tärkeää ihmistä. Isä on haukkunut äidin esikoiselle, eikä esikoinen lojaalina isälleen isän onnistuttua katkaisemaan lapsen lojaliteetin äitiin mustamaalauksen keinoin, tahdo päästää pahaksi kokemaansa äitiä elinpiiriinsä. Äidin luona asuva pienempi sisaruskaan ei enää kuulu vanhemman lapsen elinpiiriin.
Sisälläni huutaa järkyttävä tuska ja kysyy:
"Missä oli lastensuojelu katkaisemassa vieraannuttamista? Missä olivat ammatillisesti pätevät sosiaalityöntekijät estämässä järkyttävän tragedian kehittymistä? Missä olivat lapsille tarkoitetut psykoterapeutit avaamaan ongelmaa? Missä olivat ostosopimukset ammatillisesti pätevään tukeen tuentarpeeseen? Missä oli terve välittäminen? Millaisia pitkäaikaisia seurauksia tällä välinpitämättömällä sosiaalityöllä on näiden ihmisten elämään?"
Puolitoista vuotta sitten istuin etelä-suomalaisen isän kanssa kirjoittamassa hänen puolestaan lastensuojeluilmoitusta vieraannuttamistilanteessa, jossa äiti oli tehnyt kaikkensa, etteivät lapset tahtoisi tavata isäänsä. Tarkkaan avasimme ketjuttaen miten tilanne oli kehittynyt ja millaisia vieraannuttamisen keinoja isä oli havainnut äidin toiminnassa ja kuinka lapset olivat reagoineet. Pyrimme kirjoittamaan mahdollisimmen selkeästi, kohteliaasti ja lyhyesti asiamme. Me emme jättäneet ilmoitusta vain valitustarinaksi, vaan me myös kirjoitimme auki toiveemme toimintasuunnitelmasta tarkasti avaten toivomamme tuen, jolla ongelmaa voisi koettaa avata. Me toimme esille isän rakkauden lapsiaan kohtaan. Me pyysimme ammatillisesti pätevää tukea väliin korjaamaan haavoitettuja kiintymyssuhteita ja estämään tilanteen pahanemista. Kuullessani viimeeksi isästä, hän kertoi meidän onnistuneen ja hänen ihmeekseen saaneen vihdoin juuri sen tuen mitä olimme pyytäneet ja mistä emme muualla koskaan toteutetun olleet kuulleet ja olosuhteen edenneen toivottuun suuntaan, joskin hyvin pienin askelin. Isä oli kuitenkin täynnä toivoa.
Perheet, ihmiset, lapset, me kaikki, joudumme kokemaan hurjia haasteita ja aina me emme ole haasteidemme mittaisia sillä hetkellä, kun ne joudumme kohtaamaan. Meiltä ei voi odottaa kaikkivoipaisaa tietämystä ja osaamista. Siksi lastensuojelumme tulisi olla suunniteltu niin hyvin toimivaksi, että näihin haasteisiin voitaisiin vastata. Lastensuojelun itsessään tulisi sisältää moniammatillisen työryhmän eri ammattikuntien erityisosaajista, joilla on syvä tietämys ihmisyydestä ja lähtökohtana työssä humaanin tuen antaminen kaikille.
Täällä Mieron teillä surukseni totean taas, ettei lastensuojelu ole täytetty laiva on lastattu -leikkiä leikkiessään sellaisilla ihmisillä, joita todella olisi kiinnostanut keksiä ratkaisuja ongelmiin niin, että saataisiin aikaan ihmisten historian kertomuksiin onnellisia loppuja ja turvallisuuden kokemus meille. Joukkoon mahtuu myös heitä, jotka todella tekevät työtä pohtien mikä auttaa lapsia samaan mahdollisimman normaalin elämän niin, että vanhemmat eivät joudu näyttelemään heille normaalia elämää heidän turvallisuuden kokemuksen saamiseksi, mutta valitettavasti suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen lastensuojelusta keskustellut, on kertonut pettymyksestään ja kokemuksestaan että jäi jotain vaille. Karmivinta on se, että se jotain, jota vaille jäätiin, oli jotain mitä arvostetaan sivistyneessa maailmassamme kaikkein eniten.
Toivon niin, että lastensa mahdollista kuolemaa pelkäävä isä pääsee heräämään painajaisestaan ja saa lastensuojelulta tuen, joka vie turvaisaan todellisuuteen yhdessä äidin kanssa ja toivon niin, että etä-äiti löytää vielä joskus reitin esikoisensa luokse ja tuossa lapsesssa olisi sisällään jossain syvällä piilossa eheitä muistoja äidistään, joille hän kykenisi rakentamaan uudelleen suhteensa äitiinsä. Näitä toivon Uudelle Vuodelle 2018 sekä, että te jokainen tarjoutuisitte auttamaan aina apua tarvitsevaa löytämään reitit yhteistyölle, jopa narsistien ja muutoin mielisairaiden kanssa.
Meidän tulisi kaikkien miettiä miten voimme tukea toisiamme.
Kenenkään elämän lopettaminen ei ole ratkaisu haasteisiin. Kenenkään elämän lopettamista suunnittelevan hylkääminen ei ole ratkaisu haasteisiin. Vieraannuttaminen ei ole milloinkaan ratkaisu haasteisiin ja vieraannuttajille ei saisi antaa sellaista valtaa minkä he ottavat.
Me kaikki tiedämme, että maailmassa on todella vaarallisia ihmisiä, jotka eivät muuksi muutu, mutta ennen kuin leimaamme jonkun tällaiseksi, otetaan sentään yhteistyöllä tästä selvää ja ollaan varmoja siitä miksi määrittelemme muita. Jos leimaamme vaarattoman vanhemman vaaralliseksi lapselleen turhaan vain koska elämme painajaisessa mielessämme, me emme ole sitä kokemaamme vaaraa ihmeellisempiä itsekkään ja muutumme väärin valtaamme käyttäen vaarallisiksi itse.
Lähdejutut:
Perheenisän painajainen: Lasten tappamisella uhannut äiti saa ensi vuonna tavata lapsia valvomatta (IL 29.12.2017):
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201712282200580442_u0.shtml
Narsistin uhrin tarina: "En ole lapselleni enää edes etä-äiti" (Vauva - Blogit 1.10.2017):
https://www.vauva.fi/…/narsistin-uhrin-tarina-en-ole-lapsel…
Muuta tutkittavaa:
Sosiaalitoimi ja terveydenhuollon edustajat eivät tunnista narsistia.( 15.2.2015 - Pirkko Turpeinen-Saari):
https://www.turpeinen-saari.net/blogi/2015/02/15/400
Tunnista NARSISTI (17.2.2015 - Vuodatus.net):
https://lastensuojelua.vuodatus.net/…/…/02/tunnista-narsisti
Psyykkisesti sairastuneen kumppani (Väestöliitto):
http://www.vaestoliitto.fi/…/psyykkisesti-sairastuneen-kum…/
Lapsivuodepsykoosi (D Terveyskirjasto, 15.10.2016,
psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen):
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti…
Psykiatri: Tämän takia äiti tappaa lapsensa (IS - 22.11.2011):
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000451705.html
Psykoterapeutti Maaret Kallio: Pysyvää mielenrauhaa ei voi saavuttaa (Kodin kuvalehti):
https://www.kodinkuvalehti.fi/…/psykoterapeutti_maaret_kall…