Kuvankaappaus: mielenihmeet.fi Tänään oli taasen se päivä, ilmoituspäivä, kansliatuomiopäivä.
Tuolla yhdessä ryhmässä olemme seuranneet ja tukeneet vanhempaa, jolta vietiin lapsi. Itkuja hän on itkenyt sinne ja surrut kovasti. Normaalit kriisireagoinnit on käynnyt läpi, kuten jokainen ryhmäläinen tuhansista meistä.
Kamalaahan sitä on lukea, toisen kärsimystä joka on niin kivuliasta, että hän tahtoo lähteä täältä. Me kaikki olemme sen kokeneet, lapsen menetyksen julmilla sanoilla höystettynä. Me kaikki tiedämme tuon elämänmuutoksen tuskan, jonka edessä on niin nöyryyttävää olla, ettei enää tiedä mitä ajatella, mitä tehdä, mihin mennä, keneen turvautua. Ei ole mitään paikkaa, mistä voisi saada tukea ja turvaa. Kukaan ei voi auttaa samaan sitä mitä toivoo eli edes ihmisarvoista elämää.
Tuo vanhempi itki odotuksen aikana pelon tuoman kivun ennen hallinto-oikeuden suullista kuulemista ja kärsi. Se oli etappi, odottaa päivää, jolloin joku edes olisi kuulevinaan. Sitten me luimme sen kärsimyksen, mikä hänen kasvoilleen oli iskenyt, kun hän oli kokonaisen työpäivän pituuden ajan kuunnellut, kuinka valtion asianajaja tekee kaikkensa kertoakseen kuinka huono vanhempi hän on. Kukaan ei ole ikinä kohdellut aiemmin häntä niin, eikä kukaan ole ikinä voinut häntä valmistaa tällaiseen. Järkytys on valtava. Miten ihmiset ovatkin niin julmia? Ei mitään hienovaraisuutta, ei minkäänlaista kunnioitusta tai ihmiselämän arvostusta vanhempaa kohtaan. Lapsi on mukamas nostettu keskiöön vanhemman nöyryyttämisellä. Vanhempi ilmoitetaan lapselle vaaralliseksi ja syypääksi kaikkiin lapsen ongelmiin.
Tuona aikana kuukausien ajan, kun lapsen viennistä on odotettu hallinto-oikeuden suullista kuulemista, ei lastensuojelu ole tehnyt mitään vanhemuuden tukemiseksi. Olemme kyselleet monta kertaa vanhemmalta, että mikä oli se perustelu millä lapsi sinulta vietiin, miksi hänet vietiin, mutta vanhempi ei osaa tarkaalleen edes kertoa. Lapsella on koulupelko. Lastensuojelu ei ole edes tarkalleen kertonut vanhemmalle mitä tämä tekee väärin ja miten vanhempi voisi toimia toisin. Noiden kuukausien ajan ei ole millään tavalla tuettu vanhemmuutta. Miksipä tuettaisiin, sillä lapsi tahdotaan huostaanottaa, tahdotaan näyttää hallinto-oikeudelle, että: "Tilannetta katkaiseva väliintulo oli välttämätön, koska katkaiseva väliintulo oli välttämätön ja tahdomme jatkaa tätä tilannetta katkaisevaa väliintulemista mahdollisimman pitkään."
Noiden kuukausien aikana ei kukaan lastensuojelusta kutsunut vanhempaa kanssaan tapaamiseen ja keskustellut muodossa: "Hei, me olemme tutkineet, että nämä huostaanottotilanteet ovat teille vanhemmille todella rankkoja ja siitä voi seurata vaikka mitä tuntemuksia ja ajatuksia ja tahtoisimme auttaa sinua kuuntelemalla ja tukea sinua luottamaan, että mekin tahdomme lapsenne kotiuttamista mahdollisimman pian. Juteltaisiinko yhdessä siitä miten sinä voit ja keksitäänkö yhdessä miten me tämän suuren muutostilanteen kivuliaan vaiheen ylitse päästäisiin niin, että sinullakin olis mahdollisimman hyvä olla surusi keskellä ja pääsisimme myös pohtimaan yhdessä niitä asioita sitten hiljalleen millä saamme tilanteen sellaiseksi, että lapsenne voi palata takaisin kotiin."
Eipä ei, eipä tarvitse toteuttaa lakia vanhemmuuden tukemisesta kriisin hetkellä lastensuojelun. Ja miksipä he tukisivat, sillä vanhemman kriisioireilua voi käyttää vielä mahdollisesti suullisessa kuulemisessa vanhempaa vastaan: "Isä purskahti itkemään valvotulla tapaamisella eikä kyennyt peittämään tunteitaan. Tämä osoittaa selkeästi, etteivät vanhemmat osaa mitenkään ottaa huomioon lapsensa tarpeita ja asettua lapsen asemaan ja nähdä sitä, ettei lapsen päälle aikuiset saa kaataa tunteitaan. Lapsella on jo tarpeeksi omassa elämässään kannettavaa, kun on joutunut huonoksi hänelle huomatusta kodistaan muuttamaan meidän parempaan laitokseen. Lapselle on aina rankkaa lähteä huonosta kodista parempaan laitokseen. Vaikka parempaan pääseekin, niin lapsikin kokee muutoksen surullisena ja ikävöi niitä huonoja ja epäsopivia ja häntä haavoittavia vanhempia, sillä ei lapsi ymmärrä, että hänen vanhempansa ovat huonoja ja epäsopivia koska on lapsi. Me sosiaalivirkailijat tunnistamme heti nämä huonot vanhemmat, jotka ovat syyllisiä yhteiskuntamme kamaluuteen. Me sosiaalivirkailijat pelastamme tulevaisuuden ja olemme sankareita."
Sellaista se on se lastensuojelullinen työ.
Eipä kukaan sitten senkään jälkeen, kun vanhempi oli istunut kokonaisen työpäivän ajan kuuntelemassa hallinto-oikeuden suullisessa kuulemisessa, kuinka useat sosiaalivirkailijat kertovat kuinka hän on epäsopiva, huono, kyvytön ja erityisen vaarallinen ihminen lapselle ja tämän kehitykselle, soita lastensuojelusta ja tee humaania työtä muodossa: "Oli varmasti rankka päivä sinulle ja varmasti aivan kamalaa kuunnella mitä me sanoimme siellä sinusta vanhempana. Me kuitenkin tahtoisimme jutella kanssasi siitä mitä nyt koet ja auttaa sinua jaksamaan tämän kärsimystä aiheuttavan tilanteen. Mekin tiedämme miten kamalaa se on, kun meidän sosiaalityöntekijöiden työidentiteetti on raiskattu, kun meitä tuolla somessa niin haukutaan ja tahtoisimme tukea sinua jaksamaan ja huomaamaan, että yhdessä voimme tehdä muutoksen. Keskustellaanko niistä meidän huolista sinun vanhemmuudessasi ja myös sinunkin näkemyksistä ja siitä millaisin muutoksin me voisimme saada lapsenne takaisin kotiin? Eihän kaiken tarvitse olla aina näin? Ja älä pelkää, saa meille näyttää tunteitakin ja saat vaikka olla vihainenkin meille, me ymmärrämme sinua. Tämä ei ole helppoa sinulle, eikä kenellekkään jotka samassa tilanteessa ovat olleet. Käydään yhdessä läpi tämä vaihe ja ystävystytään, sillä ystävät tukevat kovassa hetkessä."
Juupa juu, eipä soita sosiaalivirkailija ja tue.
Vanhempihan on se huono ja kyvytön ja välttämätön paha lapsen elämässä, joka poistettaisiin vaikka suoraan kokonaan pois, ellei sitten siinä tulisi laki liian selkeästi vastaan. Toisissa tapauksissa tehdään tosin niinkin. Sehän on vaarallinen, kuten on sähkö vedessä ihmiselle.
Sitten kun tulee se päivä, että tuomarikin ilmoittaa, että vanhempi on huono, kyvytön, epäsopiva ja lapselle erityisen vaarallinen, vanhempi itkee tuomiota lukiessaan. Hän tippuu polvilleen ja itkee ääneen, huuta kivusta ja kärsii. Tunne menee pään keskeltä läpi koko elimistön ja läpäisee sydämmen. Se jättää valtavan avohaavan. Kukapa silloin häntä tukisi?
On mennyt kuukauseja ja kukaan ei ole valtavassa kriisissä tukenut vanhempaa, joka ei ajattele mitään muuta kuin kriisiään. Hän herää joka aamu kylmään hikeen jälkeen järkyttävien painajaisten, joissa lapsi viedään. On sisällä kylmä ja ikävä repii kuin lihaa luista irti. Hän laahustaa väsymyksessä kodissaan järkytyksen vietyä joka hetki lisää voimia, eikä pala mene alas, vaikka kuinka hyvää ruokaa olisi tarjolla. Aurinkoinen päivä ei tunnu aurinkoiselta ja kukat eivät tuoksu. Vesisateen pisarat ikkunassa jäävät huomaamatta ja paakkanenkaan ei enää pure. Kaikki menee samassa kivussa, fyysisessä kivussa, joka tuntuu iholla ja rintalastan alla. Jokainen minuutti tuntuu viideltä ja jokainen päivä viikolta. Tunnit muuttuvat päiviksi ja päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja tunnetila pysyy samana, erittäin pahana. Iltaisin ei tule uni, ei millään.
Väliintulo lapselle oli välttämätön sanoo sosiaalivirkailija ja jättää menemättä väliin vanhemman pahoinvointiin, jonka väliintulo aiheutti. Haavaa ei pidäkkään hoitaa.
Kaikki sosiaalivirkailijat ja asianajajat menevät sosiaalitoimen muurahaiskeossa tärkeänä eteenpäin. Jokainen on tärkeä toiselleen ja tärkeilee toiselleen. Käytävillä hymyillen voimaannuttavasti taputellaan toisiaan selkään ja pyrkyrit tervehtivät kulmien alta mielyttämisilme kasvoillaan. On tehty päivän hyvätyö ja luettu kansliapäätös, jossa ilmenee, että tuomarin mielestä edellisinäkin päivänä on toteutunut päivän hyvätyö. Lapsi on pelastettu ainakin hetkeksi siltä erityisen kamalan huonolta vanhemmalta, joka on kyvytön, epäsopiva ja lapselle toden totta todella vaarallinen, niin vaarallinen ettei lapsi mitenkään voi asua kotona ja mikään avohuollon tuki ei mitenkään voisi auttaa lasta. Kaikki muistuttavat toisiaan: "Vanhempi voi vielä valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen tuomiosta. Jospa ne saisivat sen valituslupapyyntömenettelyn sinne hallinto-oikeuteenkin, niin pääsisimme tekemään sitä lastensuojelullista työtä, kun nyt sitä ei voida vielä tehdä, kun ei ole lainvoimainen tuo tuomio ihan vielä."
Niin tosiaan, eihän lastensuojelullista työtä, vanhemman tukemista vanhemmuudessa, lastensuojelu voi tehdä, ennen kuin on huostaanotolle saatu se tuomarin viimeinenkin tuomio. Sitä mieltä on korkeimman hallinto-oikeuden presidentti muurahaiskeossaan. Lopullista tuomiota ennen pitää lastensuojelun odottaa, josko tuomari muuttaakin mielen ja sattuisikin se hassu muutaman prosentin mahdollistuminen, jossa toteutettaisiinkin oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tai sitten voisi, mutta sitä ei tahdota tehdä, koska muutenhan voi noiden muutaman kuukauden, yhden vuoden, mikä sitten onkin hallinto-oikeuden käsitys siitä kuinka nopeasti lapsiasioita tulee käsitellä, tilanne muuttua niinkin paljon, että sitä voisi jopa sosiaalivirkailijankin omatunto sanoa suullisessa kuulemisessa jotain tällaista: "Kun huostaanottoa valmisteltiin näyttäytyi tilanne sen kaltaisena lapsen kotona, että oli tarpeen jatkaa kiirellistä sijoitusta huostaanoton muodossa tai itseasiassa kiireellinen sijoutus tehtiin alunperinkin sillä ajatuksella, että lapsi tullaan huostaanottamaan. Nyt kun on mennyt nämä useat kuukaudet ja aloitimme heti voimakkaan vanhemmuuden tukemisen samalla, on tilanne muuttunut niinkin hienoksi, että voisimme ajatella, ettei huostaaotolle olekaan enää tarvetta. Kun vanhempi voi hyvin ja ymmärtää avullamme lapsen edun, voimme palauttaa lapset kotiin."
Toisaalta, onhan se aika hassua, kun on sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija kuitenkin selkeyttänyt tarkalleen sosiaalivirkailijoille, että huostaanottoa varten tulee sitten tehdä erittäin painavat perustelut sinne kirjauksiin eli vanhemman tulee olla erittäin huono, epäsopiva, kyvytön ja lapselle erittäin vaarallinen, niin onhan se aika hankalaa sitten vastata tuomariston kysymykseen: "Kun te ensin kirjoititte, että vanhempi on näinkin huono mitä tässä teidän vastineessa huostaanoton vastustamiseen toteatte, miten onkin nyt niin, ettei vanhempi olekaan näitä asioita?" Eihän sosiaalivirkailija voi vastata: "No, meillä osataan todella hyvin tämä kriisityö yksikössämme. Me olemme tutkineet miten vanhemmat reagoivat näissä huostaanottotilanteissa ja meillä on hyvä koulutustiimi, joka ylläpitää akuuttia kriisiapua vanhemmille näissä kärsimystä aiheuttavissa muutostilanteissa. Me saamme näin sitten nopeasti aikaan luottamussuhteen vanhempaan, kriisioireilut vähenevät ja pääsemme pian siihen tilanteeseen muutosta hakevaan yhteistyöhön, jossa ideana on todellakin se kotiinpäin tehty työ samantien. Me emme tahdo lapsien asuvan laitoksissa tai sijaisperheissä vaan kodeissaan ja siksi me myös tilanteissa, joissa ennakoiva tuki ei ole auttanut tai ollut saatavilla, teemme heti tehokasta kotiinpäin tehtyä työtä tilanteen eheyttämiseksi. Näin me olemme havainneet saavuttavamme nopeammin lapsen edun mukaista tulosta, sillä lapselle aina paras paikka kasvaa on oma koti ja omien vanhempien huoltamana."
Taasen on yksi vanhempi lisää, joka pohtii mitä voi tehdä, kun tahtoisi lähteä täältä. Sattuu liikaa ja eikä voi aineisiinkaan hukuttaa suruaan, kun ei ole päihderiippuvuutta.
Me kerromme hänelle, että jokainen meistä on saman ajatuksen samassa tilanteessa ajatellut. "Kerta minä olen niin huono, eikö lapsea rakastavana vanhempana minun tulisi poistua täältä, etten vain satuta häntä enää ikinä lisää? En tahdo satuttaa lasta, en tahdo vaarantaa lapseni elämää. Lisäksi tuntuu pahalta, kun lapsi joutuu häpeämään ja pohtimaan sitä, että hänellä on niin huono vanhempi. Jos ei olisi vanhempaa voisi sanoa, ettei ole vanhempaa." Lisäksi vanhemmat pohtivat: "En jaksa niitä kivuliaita hyvästejä, joita on pakko sanoa joka kerta, kun eroamme pitkän ikävän jälkeen." Me kaikki tiedämme ettei se poista kipua se meidän kertominen. Meitä on lukuisia. Me emme voi viedä kipua pois, minkä sosiaalitoimi toiminnallaan aiheuttaa. Sen voi viedä vain sosiaalitoimi vanhempaa tukemalla. Me kaikki kerromme, että aika auttaa ja me kaikki tiedämme, ettei se ole varmaa. Kaikki eivät turru väkivallan edessä, kun elämä mitätöidään. Kaikki eivät voimaannu ja eheydy ja osaa tehdä rajaa oman tilan ja sosiaalitoimen välille. Sosiaalitoimen julmat teot pääsevät haavoittamaan ihon alle. Me kaikki tiedämme myös ne tarinat, joissa vanhempi ei kyennytkään enää nousemaan ja traumatisoitui ja jopa lähti täältä.
Täällä Mieron tiellä pohdin, onko huostaanotto onnistunut silloin, kun vanhempi kärsii mahdollisimman paljon? Siksikö lastensuojelumme toimii näin? Miksi vanhempiin pitää sattua niin, että kipu saa tahtomaan kuolemaa, sillä jopa he jotka eivät ennen lastensuojelua olleet itsetuhoisia, sen henkisen väkivallan edessä, mitä heihin kohdistetaan, kokevat tarvetta saada tilannetta katkaiseva väliintulo, joka lopettaa kärsimyksen. Miksi lastensuojelu ei tue huostaanottotilanteissa vanhempia tehokkaalla ja välittävällä otteella? Miksi vanhempien merkitystä lapsien elämässä ei arvosteta? Miksi ei ymmärretä, että kun vanhempi voi hyvin, voi lapsikin hyvin? Miksi ei ymmärretä, että vanhemmuuden tukemisella sitä lapsia kotiutetaan?
"Joopa joo," sanoi hän joka kuuli vanhemmasta, mutta ei voinut asialle mitään, koska ei osannut muuta kuin havaita, että itkuvirsi jatkuu vuodesta toiseen samana. Ei ole keinoa muuttaa sosiaalitoimen järkyttäviä toimintatapoja ja taas olisi tarvetta ammatillisesti pätevälle kriisityölle jossakin päin Suomea. Tietääkö sosiaalivirkailija, että hänen vastuullaan olevan lapsen vanhempi on niin kovassa tuskassa hänelle kerrotun huonoutensa takia, että tahtoo lähteä täältä?
Miuta itkettää tuollainen kärsimys. Miksi sosiaalitoimea ei itketä? Miksi ei tehdä muutoksia "tietämättömyyden" aiheuttamaan tilanteeseen? Eikö kärsimys oikeuta vahingonkorvaukseen tai vahingon korjaamiseen edes humaanin tuen muodossa?
Nirodha - Jalo totuus kärsimyksen lakkaamisesta:
Kärsimys lakkaa, kun takertuminen, viha ja tietämättömyys (kolme myrkkyä) poistetaan. Alkusyy kärsimykselle on tietämättömyys: https://fi.wikipedia.org/wiki/Neljä_jaloa_totuutta
Tuolla yhdessä ryhmässä olemme seuranneet ja tukeneet vanhempaa, jolta vietiin lapsi. Itkuja hän on itkenyt sinne ja surrut kovasti. Normaalit kriisireagoinnit on käynnyt läpi, kuten jokainen ryhmäläinen tuhansista meistä.
Kamalaahan sitä on lukea, toisen kärsimystä joka on niin kivuliasta, että hän tahtoo lähteä täältä. Me kaikki olemme sen kokeneet, lapsen menetyksen julmilla sanoilla höystettynä. Me kaikki tiedämme tuon elämänmuutoksen tuskan, jonka edessä on niin nöyryyttävää olla, ettei enää tiedä mitä ajatella, mitä tehdä, mihin mennä, keneen turvautua. Ei ole mitään paikkaa, mistä voisi saada tukea ja turvaa. Kukaan ei voi auttaa samaan sitä mitä toivoo eli edes ihmisarvoista elämää.
Tuo vanhempi itki odotuksen aikana pelon tuoman kivun ennen hallinto-oikeuden suullista kuulemista ja kärsi. Se oli etappi, odottaa päivää, jolloin joku edes olisi kuulevinaan. Sitten me luimme sen kärsimyksen, mikä hänen kasvoilleen oli iskenyt, kun hän oli kokonaisen työpäivän pituuden ajan kuunnellut, kuinka valtion asianajaja tekee kaikkensa kertoakseen kuinka huono vanhempi hän on. Kukaan ei ole ikinä kohdellut aiemmin häntä niin, eikä kukaan ole ikinä voinut häntä valmistaa tällaiseen. Järkytys on valtava. Miten ihmiset ovatkin niin julmia? Ei mitään hienovaraisuutta, ei minkäänlaista kunnioitusta tai ihmiselämän arvostusta vanhempaa kohtaan. Lapsi on mukamas nostettu keskiöön vanhemman nöyryyttämisellä. Vanhempi ilmoitetaan lapselle vaaralliseksi ja syypääksi kaikkiin lapsen ongelmiin.
Tuona aikana kuukausien ajan, kun lapsen viennistä on odotettu hallinto-oikeuden suullista kuulemista, ei lastensuojelu ole tehnyt mitään vanhemuuden tukemiseksi. Olemme kyselleet monta kertaa vanhemmalta, että mikä oli se perustelu millä lapsi sinulta vietiin, miksi hänet vietiin, mutta vanhempi ei osaa tarkaalleen edes kertoa. Lapsella on koulupelko. Lastensuojelu ei ole edes tarkalleen kertonut vanhemmalle mitä tämä tekee väärin ja miten vanhempi voisi toimia toisin. Noiden kuukausien ajan ei ole millään tavalla tuettu vanhemmuutta. Miksipä tuettaisiin, sillä lapsi tahdotaan huostaanottaa, tahdotaan näyttää hallinto-oikeudelle, että: "Tilannetta katkaiseva väliintulo oli välttämätön, koska katkaiseva väliintulo oli välttämätön ja tahdomme jatkaa tätä tilannetta katkaisevaa väliintulemista mahdollisimman pitkään."
Noiden kuukausien aikana ei kukaan lastensuojelusta kutsunut vanhempaa kanssaan tapaamiseen ja keskustellut muodossa: "Hei, me olemme tutkineet, että nämä huostaanottotilanteet ovat teille vanhemmille todella rankkoja ja siitä voi seurata vaikka mitä tuntemuksia ja ajatuksia ja tahtoisimme auttaa sinua kuuntelemalla ja tukea sinua luottamaan, että mekin tahdomme lapsenne kotiuttamista mahdollisimman pian. Juteltaisiinko yhdessä siitä miten sinä voit ja keksitäänkö yhdessä miten me tämän suuren muutostilanteen kivuliaan vaiheen ylitse päästäisiin niin, että sinullakin olis mahdollisimman hyvä olla surusi keskellä ja pääsisimme myös pohtimaan yhdessä niitä asioita sitten hiljalleen millä saamme tilanteen sellaiseksi, että lapsenne voi palata takaisin kotiin."
Eipä ei, eipä tarvitse toteuttaa lakia vanhemmuuden tukemisesta kriisin hetkellä lastensuojelun. Ja miksipä he tukisivat, sillä vanhemman kriisioireilua voi käyttää vielä mahdollisesti suullisessa kuulemisessa vanhempaa vastaan: "Isä purskahti itkemään valvotulla tapaamisella eikä kyennyt peittämään tunteitaan. Tämä osoittaa selkeästi, etteivät vanhemmat osaa mitenkään ottaa huomioon lapsensa tarpeita ja asettua lapsen asemaan ja nähdä sitä, ettei lapsen päälle aikuiset saa kaataa tunteitaan. Lapsella on jo tarpeeksi omassa elämässään kannettavaa, kun on joutunut huonoksi hänelle huomatusta kodistaan muuttamaan meidän parempaan laitokseen. Lapselle on aina rankkaa lähteä huonosta kodista parempaan laitokseen. Vaikka parempaan pääseekin, niin lapsikin kokee muutoksen surullisena ja ikävöi niitä huonoja ja epäsopivia ja häntä haavoittavia vanhempia, sillä ei lapsi ymmärrä, että hänen vanhempansa ovat huonoja ja epäsopivia koska on lapsi. Me sosiaalivirkailijat tunnistamme heti nämä huonot vanhemmat, jotka ovat syyllisiä yhteiskuntamme kamaluuteen. Me sosiaalivirkailijat pelastamme tulevaisuuden ja olemme sankareita."
Sellaista se on se lastensuojelullinen työ.
Eipä kukaan sitten senkään jälkeen, kun vanhempi oli istunut kokonaisen työpäivän ajan kuuntelemassa hallinto-oikeuden suullisessa kuulemisessa, kuinka useat sosiaalivirkailijat kertovat kuinka hän on epäsopiva, huono, kyvytön ja erityisen vaarallinen ihminen lapselle ja tämän kehitykselle, soita lastensuojelusta ja tee humaania työtä muodossa: "Oli varmasti rankka päivä sinulle ja varmasti aivan kamalaa kuunnella mitä me sanoimme siellä sinusta vanhempana. Me kuitenkin tahtoisimme jutella kanssasi siitä mitä nyt koet ja auttaa sinua jaksamaan tämän kärsimystä aiheuttavan tilanteen. Mekin tiedämme miten kamalaa se on, kun meidän sosiaalityöntekijöiden työidentiteetti on raiskattu, kun meitä tuolla somessa niin haukutaan ja tahtoisimme tukea sinua jaksamaan ja huomaamaan, että yhdessä voimme tehdä muutoksen. Keskustellaanko niistä meidän huolista sinun vanhemmuudessasi ja myös sinunkin näkemyksistä ja siitä millaisin muutoksin me voisimme saada lapsenne takaisin kotiin? Eihän kaiken tarvitse olla aina näin? Ja älä pelkää, saa meille näyttää tunteitakin ja saat vaikka olla vihainenkin meille, me ymmärrämme sinua. Tämä ei ole helppoa sinulle, eikä kenellekkään jotka samassa tilanteessa ovat olleet. Käydään yhdessä läpi tämä vaihe ja ystävystytään, sillä ystävät tukevat kovassa hetkessä."
Juupa juu, eipä soita sosiaalivirkailija ja tue.
Vanhempihan on se huono ja kyvytön ja välttämätön paha lapsen elämässä, joka poistettaisiin vaikka suoraan kokonaan pois, ellei sitten siinä tulisi laki liian selkeästi vastaan. Toisissa tapauksissa tehdään tosin niinkin. Sehän on vaarallinen, kuten on sähkö vedessä ihmiselle.
Sitten kun tulee se päivä, että tuomarikin ilmoittaa, että vanhempi on huono, kyvytön, epäsopiva ja lapselle erityisen vaarallinen, vanhempi itkee tuomiota lukiessaan. Hän tippuu polvilleen ja itkee ääneen, huuta kivusta ja kärsii. Tunne menee pään keskeltä läpi koko elimistön ja läpäisee sydämmen. Se jättää valtavan avohaavan. Kukapa silloin häntä tukisi?
On mennyt kuukauseja ja kukaan ei ole valtavassa kriisissä tukenut vanhempaa, joka ei ajattele mitään muuta kuin kriisiään. Hän herää joka aamu kylmään hikeen jälkeen järkyttävien painajaisten, joissa lapsi viedään. On sisällä kylmä ja ikävä repii kuin lihaa luista irti. Hän laahustaa väsymyksessä kodissaan järkytyksen vietyä joka hetki lisää voimia, eikä pala mene alas, vaikka kuinka hyvää ruokaa olisi tarjolla. Aurinkoinen päivä ei tunnu aurinkoiselta ja kukat eivät tuoksu. Vesisateen pisarat ikkunassa jäävät huomaamatta ja paakkanenkaan ei enää pure. Kaikki menee samassa kivussa, fyysisessä kivussa, joka tuntuu iholla ja rintalastan alla. Jokainen minuutti tuntuu viideltä ja jokainen päivä viikolta. Tunnit muuttuvat päiviksi ja päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja tunnetila pysyy samana, erittäin pahana. Iltaisin ei tule uni, ei millään.
Väliintulo lapselle oli välttämätön sanoo sosiaalivirkailija ja jättää menemättä väliin vanhemman pahoinvointiin, jonka väliintulo aiheutti. Haavaa ei pidäkkään hoitaa.
Kaikki sosiaalivirkailijat ja asianajajat menevät sosiaalitoimen muurahaiskeossa tärkeänä eteenpäin. Jokainen on tärkeä toiselleen ja tärkeilee toiselleen. Käytävillä hymyillen voimaannuttavasti taputellaan toisiaan selkään ja pyrkyrit tervehtivät kulmien alta mielyttämisilme kasvoillaan. On tehty päivän hyvätyö ja luettu kansliapäätös, jossa ilmenee, että tuomarin mielestä edellisinäkin päivänä on toteutunut päivän hyvätyö. Lapsi on pelastettu ainakin hetkeksi siltä erityisen kamalan huonolta vanhemmalta, joka on kyvytön, epäsopiva ja lapselle toden totta todella vaarallinen, niin vaarallinen ettei lapsi mitenkään voi asua kotona ja mikään avohuollon tuki ei mitenkään voisi auttaa lasta. Kaikki muistuttavat toisiaan: "Vanhempi voi vielä valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen tuomiosta. Jospa ne saisivat sen valituslupapyyntömenettelyn sinne hallinto-oikeuteenkin, niin pääsisimme tekemään sitä lastensuojelullista työtä, kun nyt sitä ei voida vielä tehdä, kun ei ole lainvoimainen tuo tuomio ihan vielä."
Niin tosiaan, eihän lastensuojelullista työtä, vanhemman tukemista vanhemmuudessa, lastensuojelu voi tehdä, ennen kuin on huostaanotolle saatu se tuomarin viimeinenkin tuomio. Sitä mieltä on korkeimman hallinto-oikeuden presidentti muurahaiskeossaan. Lopullista tuomiota ennen pitää lastensuojelun odottaa, josko tuomari muuttaakin mielen ja sattuisikin se hassu muutaman prosentin mahdollistuminen, jossa toteutettaisiinkin oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tai sitten voisi, mutta sitä ei tahdota tehdä, koska muutenhan voi noiden muutaman kuukauden, yhden vuoden, mikä sitten onkin hallinto-oikeuden käsitys siitä kuinka nopeasti lapsiasioita tulee käsitellä, tilanne muuttua niinkin paljon, että sitä voisi jopa sosiaalivirkailijankin omatunto sanoa suullisessa kuulemisessa jotain tällaista: "Kun huostaanottoa valmisteltiin näyttäytyi tilanne sen kaltaisena lapsen kotona, että oli tarpeen jatkaa kiirellistä sijoitusta huostaanoton muodossa tai itseasiassa kiireellinen sijoutus tehtiin alunperinkin sillä ajatuksella, että lapsi tullaan huostaanottamaan. Nyt kun on mennyt nämä useat kuukaudet ja aloitimme heti voimakkaan vanhemmuuden tukemisen samalla, on tilanne muuttunut niinkin hienoksi, että voisimme ajatella, ettei huostaaotolle olekaan enää tarvetta. Kun vanhempi voi hyvin ja ymmärtää avullamme lapsen edun, voimme palauttaa lapset kotiin."
Toisaalta, onhan se aika hassua, kun on sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija kuitenkin selkeyttänyt tarkalleen sosiaalivirkailijoille, että huostaanottoa varten tulee sitten tehdä erittäin painavat perustelut sinne kirjauksiin eli vanhemman tulee olla erittäin huono, epäsopiva, kyvytön ja lapselle erittäin vaarallinen, niin onhan se aika hankalaa sitten vastata tuomariston kysymykseen: "Kun te ensin kirjoititte, että vanhempi on näinkin huono mitä tässä teidän vastineessa huostaanoton vastustamiseen toteatte, miten onkin nyt niin, ettei vanhempi olekaan näitä asioita?" Eihän sosiaalivirkailija voi vastata: "No, meillä osataan todella hyvin tämä kriisityö yksikössämme. Me olemme tutkineet miten vanhemmat reagoivat näissä huostaanottotilanteissa ja meillä on hyvä koulutustiimi, joka ylläpitää akuuttia kriisiapua vanhemmille näissä kärsimystä aiheuttavissa muutostilanteissa. Me saamme näin sitten nopeasti aikaan luottamussuhteen vanhempaan, kriisioireilut vähenevät ja pääsemme pian siihen tilanteeseen muutosta hakevaan yhteistyöhön, jossa ideana on todellakin se kotiinpäin tehty työ samantien. Me emme tahdo lapsien asuvan laitoksissa tai sijaisperheissä vaan kodeissaan ja siksi me myös tilanteissa, joissa ennakoiva tuki ei ole auttanut tai ollut saatavilla, teemme heti tehokasta kotiinpäin tehtyä työtä tilanteen eheyttämiseksi. Näin me olemme havainneet saavuttavamme nopeammin lapsen edun mukaista tulosta, sillä lapselle aina paras paikka kasvaa on oma koti ja omien vanhempien huoltamana."
Taasen on yksi vanhempi lisää, joka pohtii mitä voi tehdä, kun tahtoisi lähteä täältä. Sattuu liikaa ja eikä voi aineisiinkaan hukuttaa suruaan, kun ei ole päihderiippuvuutta.
Me kerromme hänelle, että jokainen meistä on saman ajatuksen samassa tilanteessa ajatellut. "Kerta minä olen niin huono, eikö lapsea rakastavana vanhempana minun tulisi poistua täältä, etten vain satuta häntä enää ikinä lisää? En tahdo satuttaa lasta, en tahdo vaarantaa lapseni elämää. Lisäksi tuntuu pahalta, kun lapsi joutuu häpeämään ja pohtimaan sitä, että hänellä on niin huono vanhempi. Jos ei olisi vanhempaa voisi sanoa, ettei ole vanhempaa." Lisäksi vanhemmat pohtivat: "En jaksa niitä kivuliaita hyvästejä, joita on pakko sanoa joka kerta, kun eroamme pitkän ikävän jälkeen." Me kaikki tiedämme ettei se poista kipua se meidän kertominen. Meitä on lukuisia. Me emme voi viedä kipua pois, minkä sosiaalitoimi toiminnallaan aiheuttaa. Sen voi viedä vain sosiaalitoimi vanhempaa tukemalla. Me kaikki kerromme, että aika auttaa ja me kaikki tiedämme, ettei se ole varmaa. Kaikki eivät turru väkivallan edessä, kun elämä mitätöidään. Kaikki eivät voimaannu ja eheydy ja osaa tehdä rajaa oman tilan ja sosiaalitoimen välille. Sosiaalitoimen julmat teot pääsevät haavoittamaan ihon alle. Me kaikki tiedämme myös ne tarinat, joissa vanhempi ei kyennytkään enää nousemaan ja traumatisoitui ja jopa lähti täältä.
Täällä Mieron tiellä pohdin, onko huostaanotto onnistunut silloin, kun vanhempi kärsii mahdollisimman paljon? Siksikö lastensuojelumme toimii näin? Miksi vanhempiin pitää sattua niin, että kipu saa tahtomaan kuolemaa, sillä jopa he jotka eivät ennen lastensuojelua olleet itsetuhoisia, sen henkisen väkivallan edessä, mitä heihin kohdistetaan, kokevat tarvetta saada tilannetta katkaiseva väliintulo, joka lopettaa kärsimyksen. Miksi lastensuojelu ei tue huostaanottotilanteissa vanhempia tehokkaalla ja välittävällä otteella? Miksi vanhempien merkitystä lapsien elämässä ei arvosteta? Miksi ei ymmärretä, että kun vanhempi voi hyvin, voi lapsikin hyvin? Miksi ei ymmärretä, että vanhemmuuden tukemisella sitä lapsia kotiutetaan?
"Joopa joo," sanoi hän joka kuuli vanhemmasta, mutta ei voinut asialle mitään, koska ei osannut muuta kuin havaita, että itkuvirsi jatkuu vuodesta toiseen samana. Ei ole keinoa muuttaa sosiaalitoimen järkyttäviä toimintatapoja ja taas olisi tarvetta ammatillisesti pätevälle kriisityölle jossakin päin Suomea. Tietääkö sosiaalivirkailija, että hänen vastuullaan olevan lapsen vanhempi on niin kovassa tuskassa hänelle kerrotun huonoutensa takia, että tahtoo lähteä täältä?
Miuta itkettää tuollainen kärsimys. Miksi sosiaalitoimea ei itketä? Miksi ei tehdä muutoksia "tietämättömyyden" aiheuttamaan tilanteeseen? Eikö kärsimys oikeuta vahingonkorvaukseen tai vahingon korjaamiseen edes humaanin tuen muodossa?
Nirodha - Jalo totuus kärsimyksen lakkaamisesta:
Kärsimys lakkaa, kun takertuminen, viha ja tietämättömyys (kolme myrkkyä) poistetaan. Alkusyy kärsimykselle on tietämättömyys: https://fi.wikipedia.org/wiki/Neljä_jaloa_totuutta
Kuvankaappaus: hidastaelamaa.fi
RSS Feed
