Olen seuratessani huostaanotettujen lasten vanhempien keskustelua jäänyt pohtimaan, onko yhteiskuntamme tuottanut oppimateriaalia, kirjallisuutta, ihmisen sisarussuhteiden merkityksestä.
Minulle sisarussuhde on tärkeysjärjestyksessä tärkein ihmissuhteeni monessa elämääni koskevassa asiassa. Tässä tekstissäni en nyt huomioi itseäni pelkästään äitinä, vaan pohdin ajatuksiani biologisen perheeni vaikuttavuudesta elämääni.
Sisareni on minua vuoden ja kolme kuukautta nuorempi ja olemme saaneet kasvaa pääsääntöisesti yhdessä, vaikkakin hän sairastellessaan oli toisinaan myös sairaalan asukki. Olemme eläneet hyvin erilaiset lapsuudet, sillä hän sairasteli sen verran, että se vaikutti häneen enemmänkin ja minä voin mieltää itseni sairaan lapsen sisareksi. Sisareni voi nykyisin onneksi paljon paremmin.
Erinlaisista elinkaaristamme ja kokemuksistamme huolimatta, me olemme toisillemme sisareni kanssa hyvin tärkeitä. Me kiistelimme ja tappelimme lapsina jo paljon ja aikuisiälläkin olemme väitelleet jopa voimakkaiden tunteiden vieminä monesta asiasta.
Isoäitini sanat: "Pitäkää tytöt toisistanne huolta, sillä olette toisillenne rakkaita," on pitänyt meidät yhdessä ja vaikka toisinaan emme ole pitäneet yhteyttä, yhteydenoton hetkellä mistään asiasta keskusteleminen ei ole ollut vaikeaa. Me olemme molemmat hyvin suorasanaisia ja pidämme voimakkaasti mielipiteistämme kiinni. Toisinaan tämä johtaa voimakkaaseen erimielisyyteen, joka taasen lopulta johtaa päätökseen hyväksyä toisen eriävä näkemys myös ja ihmisen oikeus mielipiteeseensä. Perustavanlaatuisista asioista olemme kuitenkin samaa mieltä ja tähän vaikuttaa luonnollisesti monet yhdessä koetut kokemukset sekä saamamme kasvatus niin hyvin kuin myös huonoin puolin.
Lastensuojelun toimintaa pohtiessaan sijaishuollon asiakaslasten vanhemmat toisinaan pohtivat, miksi sijaishuoltoon siirretyn lapsen sisarussuhteita kotona asuviin sisaruksiin ei tueta tarpeeksi. Vanhempia harmittaa, että heidän vanhemmmuutensa ei koettu yhden lapsen kohdalla riittäväksi haasteisiin nähden ja samalla tuo lapsi ei menettänyt pelkästään normaalia elämää biologisen perheensä kodissa, vaan myös samalla menetti mahdollisuuden luoda hyvät sisarussuhteet sisaruksiinsa.
Monet vanhemmat turvautuvat uskoon ja toivovat, että sijaishuoltoon siirretty lapsi olisi saanut riittävän voimakkaan siteen sisaruksiinsa kotona asuttuaan ja että tuo side kantaisi siihen, kun sijaishuollon tapaamisia rajoittavat toimenpiteet eivät enää rajottaisi tai estäisi yhteydenpitoa. Vanhemmat toivovat, että sitten joskus kenties tulevassa sisarukset voisivat uudelleen rakentaa suhteensa ja rakentavat tuolle toivolle myös uskon, jotta jaksaisivat myös kestää huolensa ja murheensa pohtiessaan: "Entä jos sitten joskus se ei enää olekkaan mahdollista, luonnistu ja toteudukkaan?"
Isoäitini kuoli vuosia sitten. Läpi lapsuuteni hänen lapsuuden tarinoissaan tärkeimmät hahmot olivat hänen isosiskonsa ja sain useasti kuulla, kuinka hän lainasi ilman lupaa sisarensa huivia tansseihin Savonlinnan Casinolle mennessään. En tavannut hänen elinaikanaan hänen sisariaan. Hän kertoi kyllä soittelevansa toiselle Ruotsiin ja tämän kuoltua mummoni antoi saamansa perinnön, taulun ja korvakorut, minulle. Taulu on tyttäreni huoneessa ja koruja pidän juhlapäivinä toisinaan. Mummoni kuoltua tapasin toisen hänen sisaristaan ja pidättelin kyyneleitä, sillä hän niin kovin muistutti mummoani. Myös mummoni sisar kertoi siitä, kuinka tärkeä sisarussuhde hänelle oli. Yhdessä he olivat kokeneet myös sodan, mutta siitä ei minulle kerrottu mitään. Ukkini tarinoiden mukaan mummoni oli nuoruudessaan Savonlinnan kaunein nainen. Mummoni sisar kertoi naurua hykerrellen itsekin nuoruudessaan iskeneen silmänsä ukkiini, vaan mummoni oli hänet vienyt.
Ukilleni sisarussuhteensa olivat tärkeät. Vanhemmat veljet kaatuivat sodassa ja ukkini lähti vapaehtoiseksi alaikäisenä, jotta sota loppuisi. Sodan kuvaukset eivät olleet kauniita, vaikka jäivät vähäiseksi. Ukkini toi esille mielen sairastumisen ja sotilaiden taistelun pysyä elossa vain muutamana kertana hyvin lyhyinä kerrotuissa tarinoissaan. Rauhassa suhteet sisareen ja samannimiseen vaimoon olivat hänelle ne tärkeimmät sen jälkeen kun äitinsä kuoli. Äidistään ukkini piti taloudellisesti huolta tämän kuolemaan saakka.
Äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana ja hänen isoveljensä kasvatti häntä 15-vuotiaaksi. Enollani kävimme virpomassa lapsena ja veimme joululahjat hänelle ja hänen lapsilleen. Hänen tyttärensä ovat minun ja sisareni kummeja. Äitini on karjalainen evakko sukujuuriltaan ja en tiedä hänen juuristaan yhtä paljon, kuin isäni. Kivennavalla Helppolan kylässä oli aikoinaan kuulemma vielä kivijalka jäljellä.
Myös isälleni hänen suhteensa veljiinsä ovat olleet tärkeät ja ovat yhä. Siitäkin huolimatta, että kaikki kolme poikaa olivat jo lapsina myös monella tapaa hyvin erilaisia. Olen kuullut hurjia tarinoita pommien rakentamisesta, metsän polttamisesta ja rantakäärmeiden piillottamisesta äitinsä taskuihin. Olen kuullut tarinat kuinka pojat pitivät yhtä kolttosiaan tehtyän ja isäänsä pakoillessaan. Olen kuullut myös tarinat teini-iässä erkaantumisesta. Ollessani 12-vuotias isäni toinen veli, kummisetäni, kuoli työtapaturmassa. Tuolloin näin ensimmäisen kerran isäni itkevän ja eksyksissä. Isäni on pitänyt huolta veljensä haudan kukista. Sinne on myös laskettu veljesten vanhemmat. Viime vuosina olen jutellut toisen setäni ja isäni kanssa perintömökistämme ja siitä kuinka he yhdessä sitä isänsä pientä kasvukotia hoitelevat perinnöksi mm. tyttärelleni. He ovat taasen lähentyneet. Vanhempien sairastelu ja kuolema yhdisti vielä voimakkaammin. Vaikka olihan setäni elämässäni lapsuudessani myös paljon. Meillä joulut ja syntymäpäivät olivat sukujuhlia. Eräänä jouluna sisareni esitin Mariaa ja setäni Joosefia ja minä olin tähti.
Toisia vanhempia huolettaa heidän kaikkien lasten ollessa sijaishuollon asiakkaita ja lasten ollessa sijoitettuna moneen eri perheeseen tai laitokseen se kuinka usein lapset saavat tavata toisiaan. Vanhempia harmittaa, että sosiaalihuollon arvioidessa heidät kykenemttömiksi vastaamaan lasten tarpeisiin, lapset eivät ole vain joutuneet asumaan erilleen vanhemistaan, vaan samalla myös toisistaan. Perhe on hajoitettu kokonaan.
Toiset sijaishuollon lapsista ei pääse juuri ollenkaan biologiseen kotiinsa tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. Heille ei anneta edes mahdollisuutta tutustua sisarustensa elämään ja näin ymmärtää heitä havaitsemalla olosuhteita. Toiset vanhemmista kertovat, ettei heille ole annettu ymmärrettävää perustelua tällaiselle toiminnalle eikä myöskään ikinä ole keskusteltu keinoista ja asioista joiden tulisi muuttua, jotta lapset pääsisivät kotiinsa käymään.
Jotkut lapsista saavat tavata sisaruksiaan ja vanhempiaan valvottuna tai tuettuna tapaamisena sosiaalihuollon tai sosiaalihuollon yhteistyötahon tapaamispaikassa. Tapaamispaikkojen pinta-ala ja kyky tarjota lapsille ikätasoista toimintaa vaihtelee. Tapaamiset helposti uomittuvat useita vuosia kestäviksi kerran kuukaudessa kolmessa tunnissa järjestettäviksi, joiden aikana toteutetaan samat rutiinit välipalataukoineen. Miksi tapaamisia ei voida järjestää sijaishuollon asiakaslapsille valvottuina tai tuettuina lapsen biologisessa kodissa? Tutkimukset ovat kuitenkin jo todistaneet, että valvottu tai tuettu tapaaminen tapaamispaikassa on lapselle epänormaali olosuhde ja näin myös lasta kuormittava. Käsittääkseni tästä syystä Ruotsissa valvotut ja tuetut tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti lapsen biologisessa kodissa ellei lapsella ole tutkitusti biologista kotia kohtaan traumaoireiluja liittyen kodissa tapahtuneisiin tilanteisiin.
Toiset vanhemmat joutuvat ihmettelemään, miksi heidän tuettuun tapaamiseen osallistuvat myös sijaisvanhemmat, kun tapaaminen on tarkoitettu lapselle ja tämän biologisille vanhemmille ja sisaruksille. Toiset sosiaalityöntekijät eivät missään nimessä suostuisi sijaisvanhempien läsnäoloon, sillä lapsen tapaaminen biologiseen perheeseen tarkoittaa heille tapaamista biologiseen perheeseen, eikä suinkaa biologiseen perheeseen sekä sijaisvanhempiin. Monet kummalliset toimintatavat ovat usein yksityisen sijaishuoltopalveluja tarjoavan tahon keksimiä, joista havaittavissa on palvelun tarjoajan tarve lapsen kiinnittämiseen sijaishuoltoon pysyvästi, sen sijaan että tuettaisiin todella kotiin päin tehdyllä työllä.
Monet vanhemmat miettivät myös, miksi lastensuojelu kuuntelee niin voimakkaasti sijaishuollon edustajaa, varsinkin, jos palvelun tarjoaja on yksityinen taho ja voittoa toiminnallaan hakeva, kun sijaishuolto tahtoisi rajata mm. asiakkaansa oikeutta tavata sisaruksiaan, jotka asuvat bioperheessä tai biologisia vanhempiaan. Vanhemmat ihmettelevät miksi heitä tai itse sijaishuollon asiakasta, lasta, ei lastensuojelu kuule itse ollenkaan päätöksiä tehdessään.
Tottakai kuulen myös onnellisia tarinoita siitä, kuinka sijaishuollon asiakkaaksi joutuneet lapset ovat päässeet sijoitetuksi samaan perheeseen tai laitokseen ja kuinka tapaamiset bioperheeseen ja muihin biologisiin lähiomaisiin on hoidettu mallikkaasti. Onnistuneissa tarinoissa kerrotaan, kuinka lastensuojelu toiminnallaan on pyrkinyt minimissä rajoittamaan lapsen tapaamisia eli antamaan olosuhteeseen nähden mahdollisimman paljon lapselle mahdollisuutta ylläpitää kiintymyssuhteitaan ja näiden kehitystä. Parhaimmissa tarinoissa on huomioitu lasten mummot, serkut, tädit ja sedät ja kummit sekä kaverisuhteet ja muut tärkeät läheiset. Parhaimmissa tarinoissa lasta ei revitä täysin pois juuriltaan, vaikka hän joutuisikin sijaishuollon piiriin. Lapsen elämässä pyritään pitämään yllä normaliteettia bioperheeseen ja sukuun mahdollisimman paljon. Kotiinpäin tehtyä työtä pidetään ensisijaisen tärkeänä ja vanhempia tuetaan, jotta lapsen voisi kotiuttaa mahdollisimman pian.
Tilastolliset tutkimukset sitten kertovat myös oman tarinansa.
Silti surullisimmat tarinat kertovat, kuinka lapsi koki mm. häpeää sijaishuoltoon joutumisesta ja valvotuista tapaamisista ja ei lopulta kokiessaan henkistä kärsimystä itse valvotusta tapaamisesta sen valvovan luonteen vuoksi, vierastaessaan outoa tapaamispaikkaa ja tuntematonta valvojaa ja myös havaitessaan vanhemman vierastavan outoa tilannetta, enää tahtonut tavata vanhempiaan valvonnan alla ja kuinka tämä johti lopulta kokonaan yhteyden katkeamiseen. Kamalimmat tarinat kertovat lapsen oireilusta sosiaalitoimen toiminnallisiin valintoihin, jotka johtavat lapsen ymmärtämättömyydessä ja tuen ulkopuolelle jäädessä biologisten suhteiden katkeamiseen.
Olen pohtinut vieraannuttamista ja vieraantumista ja kuinka sosiaalityö saattaa toiminnoillaan aiheuttaa tällaista. Olen pohtinut mitä lapset ja vanhemmat menettävät tuolloin, kun menettävät toisensa. Olen miettinyt kuinka epähumaania on jättää tukematta lapsen kiintymyssuhteita. Voihan olla, että vanhempi ei ole kyennyt tuolloin vastaamaan lapsen tarpeisiin, kun olisi itsekin tarvinnut oudossa olosuhteessa tukea vaikean tilanteen käsittelyyn, mutta juuri näissä tilanteissa tuki olisi se tärkein, jotta suhde ei katkeaisi. Katkennutta suhdetta on vaikeampaa uudelleen luoda vieraannuttamisen kautta vieraantumisen toteuduttua, kuin vaikkapa jäsentymättömän suhteen korjaamisen turvalliseksi tukemalla vanhempaa ja lasta ajoissa kohti eheytynyttä kiintymyssuhdetta.
Lapseni isän äiti on sotalapsi ja hänet lähetettiin erille perheestään sodan aikaan. Hänenkään tarinat lapsuudesta eivät ole tuolta ajalta iloiset ja joskin hän muistaa sodan aikaisen sijaisemon hyvällä, kokemus näyttää jättäneen häneen jos ei nyt enää haavaa, niin ainakin arven.
Minulla on serkku, jota en tunne. En tiennyt hänestä mitään lapsena. Tätini oli jättänyt jopa myöhemmin saamilleen lapsilleen, serkuilleni, kertomatta, että hänellä on tytär edellisestä suhteesta. Kaikki aikuiset tiesivät tämän, mutta se salattiin meiltä lapsilta ja siitä ei ikinä puhuttu. Tätini menetti tyttärensä huollon 60-luvulla nuorena äitinä lapsensa ollessa vain muutaman vuoden ikäinen erottuaan lapsen isästä.
Sosiaalitoimen näkemys oli, että maatilallisen isän huoltokyky oli tulojensa vuoksi parempi kuin tätini, kun tätini haki sosiaalitoimelta tukea lapsensa lääkitykseen pienituloisena lapsen isästä erottuaan ja kodista lapsen kanssa lähdettyään. Tätini sai tavata tytärtään harvoin ja huomasi tytön lopulta vierastavan häntä eli vieraantuneen ja koki tuolloin lapselle parhaaksi, ettei käy lasta pelottelemassa käynneillään. Tätini on kertonut, että asia, tehty päätös, oli tietenkin painanut häntä, mutta elämässä tehty valinta oli hänen mielessään mielikuvissa erkaannuttanut heitä toisistaan vielä enemmän ja estänyt häntä menemästä takaisin lapsensa elämään. Uusi perhe ja uuden miehen halvaantuminen myös vei ajatuksissa sen hetkisiin velvollisuuksiin, vaikka esikoistytär olikin mielessä alituiseen.
Sain kuulla serkustani ensimmäisen kerran, kun tämä oli soittanut aikuisena äitinsä ovikelloa ja pyytänyt toiselta jo myös aikuiselta serkultani, joka ei tiennyt hänen olemassaolostaan, saada tavata äitiään.
Olen jutellut myöhemmin minulle tuntemattoman serkkuni kanssa muutaman kerran. Hän kertoi isänsä sisarten kasvattaneen hänet ja ettei hänelle ikinä puhuttu mitään hänen äidistään. Ei hyvää eikä pahaa. Hän kertoi lukeneensa huoltotuomion. Sen sisältöä en itse tiedä. Tätini on kertonut myöhemmin kohdanneen esikoistaan mm. kaupassa. Molemmat ovat kertoneet kokevansa toisen itselleen hyvin etäiseksi. Lapsi ei miellä äitiään äidikseen ja äiti ei koe saavansa yhteyttä tyttäreensä. Tätini itki minulle kertoessaan, että tietenkin on ikävöinyt tytärtään ja kuinka vaikeaa on ollut olla puhumaton niin vaikeasta asiasta. Tätini puhui siitä, kuinka hänen tulee ymmärtää tytärtään ja sitä ettei tämä koe häntä äidikseen samoin kuin muut hänen lapsensa. Tottakai hän suri tätäkin asiaa. Asiasta puhuminen minulle oli hänelle hyvin vaikeaa, vaikka kuulin hänen tarvitsevan kuulijaa.
Minulle serkkutyttö, tätini kuopus, jonka tunnen ja joka on minua kahta vuotta vanhempi oli lapsuudessa erittäin tärkeä, kuin isosisko. Me vietimme paljon aikaa ja elinpiiriäni laajentaessani kuljin juuri hänen luokseen neljän kilometrin matkaa pyörällä innoissani leikkimään milloin mitäkin. Meillä oli myös samoja harrastuksia ja nautimme tanssimisesta. Suhde serkkutyttöön on autanut minut tutustumaan hänen äitiinsä, joka on äitini sisar ja näin myös ymmärtämään itseäni. Biologisilla kiintymyssuhteillani on ollut iso merkitys identiteettini ymmärtämiseen.
Luonnollisesti meidänkin perhesuhteissa on tilanteita ja tapahtumia, jotka eivät ole nk. painokelpoisia ja kulissien ylläpitoa pidän merkityksellisenä ja luonnollisena itsesuojeluvaistona. Kuitenkaan sosiaalisten suhteiden haastavat tilanteet eivät yksin määritä meitä, vaan ne seikat mitkä sitovat meitä toisiimme ja kuinka olemme tukeneet toisiamme. Kun vanhempani erosivat ja tuli eteen ensimmäinen joulu ilman isäni läsnäoloa ja tiesimme ydinperheen rikkoutumisen haavoittaan meitä juuri jouluna, joka on perhejuhla, tätini otti meidät vastaan perheineen ja toimi meille laastarina ensimmäiseen hätään. Tätini tuki sisartaan, äitiäni, ja meitä lapsia aikuisena meille vaikeassa elämäntilanteessa.
Hyvillä sisarussuhteilla on läpi elämän vaikuttava suuri merkitys. Kiintymyssuhteiden muodostumiseen vaikuttavat muistot, tunnemuisti. Minun sisareni oli hassutteleva vallaton lapsi, jota emme yhdessä vaiheessa nähneet lattialla, sillä hän kulki loikkien huonekalulta toiselle. Minä olin vakavamielinen filosofi, jota sisareni töni tylsistyessään, kun olin vaipunut mietteisiini. Sisareni hassuttelulle naureskeltiin ja minun kyvylle vajota mietteisiini niin, etten edes kuullut ympärilläni tapahtuvaa, naureskeltiin myös. Viime juhannuksena vietin pitkästä aikaa usean sadan kilometrin päässä minusta asuvan sisareni perheen kanssa aikaa. Kun hän nousi autosta, halasi minua, suukotti poskelle ja hassutteli juttujaan kertoen, tunnemuistissani matkasin sekunneissa lapsuuteen ja moniin hauskoihin yhteisiin hetkiimme. Yhdessä me etsimme isämme metallinpaljastajalla aarteita mökkimme maastosta ja isämme tukemana löysimme vanhan käsin taotun naulan. Se oli hieno hetki se.
Meillä on sisareni kanssa vahva suhde. Toistemme seurassa me maadotumme ja koemme voimaa. Me tunnemme toisillemme toisemme turvaksi. Me olemme toistemme suojelijoita, salapoliiseja ja myös osaamme yhdessä ajatella kuin rikoskumppanit, jotka sitoutuvat niin hyvässä ja pahassa tukemaan toisiaan aina. Koen suhteeni sisareeni arvokkaaksi minulle ja kaikille läheisilleni. Yhdessä me toimimme paremmin ja me ollemme myös toistemme opettajia ja näin myös tiedon lisääjiä. Me autamme toisiamme kaikenlaisessa arkisista ja vakavistakin ongelmista pohtien myös luonnon keinoja vaikkapa hoitaa hiuksiamme tai terveyttämme. Me annamme toisillemme ideoita ja asioita joita ajatella ja rikastutamme toistemme elämää.
Täällä Mieron tiellä kokiessani kiintymyssuhteeni erittäin tärkeäksi, vaikka olen niissä myös kokenut turvattomuutta, ihmettelen syvästi, miksi lastensuojelullisessa työssä ei aina osata arvostaa lasten kiintymyssuhteiden merkitystä. Minullakin on ollut kiintymyssuhteissa todella vakavia säröjä, mutta huomion kiinnittäminen positiivisiin seikkoihin noissa suhteissa, on auttanut korjaamaan nuo säröt. Miksi lastensuojelu joidenkin lasten kohdalla ei mahdollista noita säröjä korjaavia positiivisia kokemuksia?
Sijaishuollossa sisarensa menettäneet lapset menettävät paljon. Ilo rakkaudesta, lisääntyvä turvan kokemus, kun on joku jonka puoleen voi kääntyä huolineen, juurtuminen johonkin kuuluvaksi, kokeminen itsensä perhesuhteisiin osalliseksi, itsensä tärkeäksi havaitseminen ja oman kyvyn välittää sisarestaan havaitseminen, tuottaa ainakin minulle valtavaa mielihyvää. Olen valmis myös riitelemään loputtomiin sisareni kanssa voimakkain tuntein, suhteen tuoman mielihyvän vuoksi, vaikka riitelystä en pidäkkään juuri ollenkaan. Myös sisareni on toisinaan helvetin täynnä riitojamme ja pohtii miksi hänellä yleensäkkään täytyy olla sisar. Tuolloin muistutan häntä siitä kuinka olen oikeutettu verisesti moisesta loukkaantumaan hänelle ja kuinka olemme erittäin rakkaita toisillemme riidoistamme huolimatta. Myös minä joskus pohdin miksi minulla täytyy olla sisar. Me olemme satuttaneet toisiamme paljon, todella paljon ja järkyttävin tavoin. Me olemme myös antaneet anteeksi, olleet marttyyrejä, osoittaneet vihaa ja sanoittaneet vihaisia puheita ja pyrkineet leimaamaan toista tämän virheistä, muistelleet pettymyksiämme vuoskausien takaa toisiamme syytellen ja nuolleet haavojamme, vaatineet anteeksipyynnön toistamista, virheiden myöntämistä ja oppineet virheistämme ja todenneet viisaampiakin toimintatapoja olevan. Yhdessä oppiminen on tehnyt meistä erittäin läheisiä.
Myös äitini ja tätini suorasanaisuus, jopa liiankin, selittää miksi olemme riidelleet sisareni kanssa paljonkin. Koskaan emme ole (ja tule) riitautuneet kuitenkaan todenteolla, vaikka joskus samaa riitaa on puitu pitkä tovi ja traumoistakin on puhuttu. Toisaalta luonnettamme ja reagoimistapojamme selittää setäni outo tapa vaikkapa heittellä mökillä pihviveitsiä järveen, jos ne eivät ole tarpeeksi teräviä tai isäni tapa reagoida voimakkain voimasanoin, niin että vaimonsakin siirtyy hetkeksi takavasemmalle, jos puukäsityöt eivät vaikka lattian asennuksessa mene puuta sahatessa kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan.
Minä pohdin monenlaisia asioita, kuten myös sellaista, että jos Ihmemaan Liisan isä todella ehti ajatella aamuisin monta mahdotonta asiaa ja olisi ollut todellinen ja olisi tehnyt kuten isäni neuvoo ja toteuttanut käytännön toteutuksella mahdottomuuksia, millainen maailmamme olisi, jos siitä ei olisi tehtykkään tällaista. Mitä jos kaiken voisi muuttaa ihan helpolla ja kukaan ei vastustaisi tätä, vaan olisi utelias? Sisareni pitää minua usein typeryksenä ja liikaa puhuvana ja silti pitää juttujani myös merkityksellisinä vaikka ei kaikkea aina tajuakkaan. Minä olen sisarestani samaa mieltä ja en itsekkään hänen jutuistaan kaikkea tajua.
Minua ja sisartani todella yhdistää voimakas näkemyksemme, että lapset ovat täällä maailmassa kaikkein tärkeimpiä sekä vaatimuksemme, että aikuisten tulee heitä huomioida ja tukea ja heidän kehityksensä turvata turvallisin ja turvallisuutta lisäävin kokemuksin. Olimme tätä mieltä jo lapsena ja mielipide on pysynyt.
Olemme todenneet ettemme ole täydellisiä ja meidän tulee siksi myös ymmärtää muiden epätäydellisyyttä. Tyttäreni antoi minulle jo neljä vuotiaana neuvon, että hän on lapsi ja että minun tehtävä on ymmärtää häntä. Olen erittäin ylpeä hänestä ja pidän häntä hyvin viisaana ja tiedän hänestä kehittävän juuri noiden sanojensa vuoksi minua viisaamman. Minä olen todennut hänelle, että minä olen aikuinen ja että minun tehtäväni on tukea ja opettaa ja turvata häntä häntä kuunnellen. Hänen tehtävänsä on myös kuunnella minua. Tyttärelläni ei ole sisaruksia ja hänelle kaverisuhteet ovat erittäin tärkeitä. Myös minä siis saan leikkiä hänen kanssaan. Jos voisin, antaisin hänelle sisaruksen.
Jokainen meistä on yksilö ja jokainen meistä kokee eri tavalla merkitykselliseksi sisarussuhteensa. Erilaisuus on rikkaus. Tärkeintä olisi, että lapset saisivat pitää sisarussuhteitaan merkityksellisenä ja tutustua toisiinsa ja tätä kautta myös itseensä. Sisarussuhteita tulisi tukea. Jokainen sisarussuhde on erilainen ja ihmiset sanoittavat näitä monin tavoin. Itse olen havainnut, että yhteistä näissä suhteissa on halu tukea toista ja saada tuki toiselta. Yhtalailla tärkeää on myös ymmärtää toista ja tulla myös ymmärretyksi, kuten myös saada olla erimieltä, vaikka toinen ei ymmärtäisikään. Kivaa on rapsuttaa toisen selkää ja tulla rapsutetuksi vain koska se tuntuu hyvältä. Ja aivan hulvatonta on nauraa yhdessä niin, että voi todeta itsensä ja toisen hulluksi samalla kun pissa lirahtaa housuun.
Yhdessä vietetty aika on kuin olisi rakentanut yhteisen mielentalon jota koristaa monet kokemukset. Aikuisiällä sisaren kohtaaminen on minulle kuin astuisin tuohon taloon sisälle. Minulle tuo talo on kuin lomahuvila. Toisinaan se on tuntunut huteralta ja sitä on täytynyt yhteistuumin korjailla. Pääsääntöisesti se mielestäni on vallan mainio ja erittäin hyödyllinen meille molemmille monella tavalla. Siellä me muistelemme toistemme erityisyyttä ja tekoja ja kokemuksiamme ja tapahtumia ja nauramme paljon. Siellä me lohdutamme toisiamme ja pohdimme yhdessä ratkaisuja ongelmiin ja järjestämme juhlia aina kun juhlalle on vain aikaa.
Sieltä on myös kiva mennä ihan omaan mielentaloon, jonne muut eivät kykene astumaan vieden muistot mukanaan. Toisinaan on kiva sanoa: "Tullaan tutuiksi, mutta ei liian tutuiksi."
Miksi lastensuojelu vie toisinaan lapselta suhteet sisariinsa ja näin myös samalla mahdollisuuden yhteiseen mielenlomahuvilaan, piilopaikkaan, lepohetkeen sekä reitin ikuiseen lapsuuteen ja hauskoihin muistoihin yhdessä vietetyistä hetkistä? Miksi lastensuojelu vie lapselta yhden valtaisan kasvattavan kokemuksen, jolla on suuri vaikutus ja kyky kehittää meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme ja joka opettaa meille sosiaalisia taitoja.
Entä se tyhjä tila, mikä syntyy menetyksen kokemuksesta, jota ei täysin kykene ymmärtämään? Entä hylkäämisen kokemukset ja yksinäisyys? Entä koettu ikävä, jota ei kykene sanoittamaan? Entä ikävästä johtuva turvattomuus ja turvattomuudesta kumpuava pelko? Entä rakkauden kaipuu? Entä kun sisaresta eristäminen estää noihin kehitystarpeisiin vastineen saamisen?
Kun niin monet vanhemmista kertovat huolistaan lastensa sisarussuhteista ja suhteesta heihin, pohdin eikö asiaa huomioida sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tarvittavalla tavalla. Eikö edes silloin voi kuunnella vanhempaa, kun tämä puhuu lapselle tärkeistä kiintymyssuhteista?
Kuinka kivaa olisi serkulleni, jota en tunne, jos hänellä olisi syvät kiintymyssuhteet sisariinsa ja heillä olisi yhteisiä muistoja ja toisensa joiden luokse voisi aina palata? Serkkuni työskentelee sosiaalialalla lapsiperheitä tukien.
Kuinka suuri huoli vanhemmilta väistyisi, jos lastensuojelu tukisi sijaishuollon piirissä olevien lasten sisarussuhteita ja muita kiintymyssuhteita todella?
Minulle sisarussuhde on tärkeysjärjestyksessä tärkein ihmissuhteeni monessa elämääni koskevassa asiassa. Tässä tekstissäni en nyt huomioi itseäni pelkästään äitinä, vaan pohdin ajatuksiani biologisen perheeni vaikuttavuudesta elämääni.
Sisareni on minua vuoden ja kolme kuukautta nuorempi ja olemme saaneet kasvaa pääsääntöisesti yhdessä, vaikkakin hän sairastellessaan oli toisinaan myös sairaalan asukki. Olemme eläneet hyvin erilaiset lapsuudet, sillä hän sairasteli sen verran, että se vaikutti häneen enemmänkin ja minä voin mieltää itseni sairaan lapsen sisareksi. Sisareni voi nykyisin onneksi paljon paremmin.
Erinlaisista elinkaaristamme ja kokemuksistamme huolimatta, me olemme toisillemme sisareni kanssa hyvin tärkeitä. Me kiistelimme ja tappelimme lapsina jo paljon ja aikuisiälläkin olemme väitelleet jopa voimakkaiden tunteiden vieminä monesta asiasta.
Isoäitini sanat: "Pitäkää tytöt toisistanne huolta, sillä olette toisillenne rakkaita," on pitänyt meidät yhdessä ja vaikka toisinaan emme ole pitäneet yhteyttä, yhteydenoton hetkellä mistään asiasta keskusteleminen ei ole ollut vaikeaa. Me olemme molemmat hyvin suorasanaisia ja pidämme voimakkaasti mielipiteistämme kiinni. Toisinaan tämä johtaa voimakkaaseen erimielisyyteen, joka taasen lopulta johtaa päätökseen hyväksyä toisen eriävä näkemys myös ja ihmisen oikeus mielipiteeseensä. Perustavanlaatuisista asioista olemme kuitenkin samaa mieltä ja tähän vaikuttaa luonnollisesti monet yhdessä koetut kokemukset sekä saamamme kasvatus niin hyvin kuin myös huonoin puolin.
Lastensuojelun toimintaa pohtiessaan sijaishuollon asiakaslasten vanhemmat toisinaan pohtivat, miksi sijaishuoltoon siirretyn lapsen sisarussuhteita kotona asuviin sisaruksiin ei tueta tarpeeksi. Vanhempia harmittaa, että heidän vanhemmmuutensa ei koettu yhden lapsen kohdalla riittäväksi haasteisiin nähden ja samalla tuo lapsi ei menettänyt pelkästään normaalia elämää biologisen perheensä kodissa, vaan myös samalla menetti mahdollisuuden luoda hyvät sisarussuhteet sisaruksiinsa.
Monet vanhemmat turvautuvat uskoon ja toivovat, että sijaishuoltoon siirretty lapsi olisi saanut riittävän voimakkaan siteen sisaruksiinsa kotona asuttuaan ja että tuo side kantaisi siihen, kun sijaishuollon tapaamisia rajoittavat toimenpiteet eivät enää rajottaisi tai estäisi yhteydenpitoa. Vanhemmat toivovat, että sitten joskus kenties tulevassa sisarukset voisivat uudelleen rakentaa suhteensa ja rakentavat tuolle toivolle myös uskon, jotta jaksaisivat myös kestää huolensa ja murheensa pohtiessaan: "Entä jos sitten joskus se ei enää olekkaan mahdollista, luonnistu ja toteudukkaan?"
Isoäitini kuoli vuosia sitten. Läpi lapsuuteni hänen lapsuuden tarinoissaan tärkeimmät hahmot olivat hänen isosiskonsa ja sain useasti kuulla, kuinka hän lainasi ilman lupaa sisarensa huivia tansseihin Savonlinnan Casinolle mennessään. En tavannut hänen elinaikanaan hänen sisariaan. Hän kertoi kyllä soittelevansa toiselle Ruotsiin ja tämän kuoltua mummoni antoi saamansa perinnön, taulun ja korvakorut, minulle. Taulu on tyttäreni huoneessa ja koruja pidän juhlapäivinä toisinaan. Mummoni kuoltua tapasin toisen hänen sisaristaan ja pidättelin kyyneleitä, sillä hän niin kovin muistutti mummoani. Myös mummoni sisar kertoi siitä, kuinka tärkeä sisarussuhde hänelle oli. Yhdessä he olivat kokeneet myös sodan, mutta siitä ei minulle kerrottu mitään. Ukkini tarinoiden mukaan mummoni oli nuoruudessaan Savonlinnan kaunein nainen. Mummoni sisar kertoi naurua hykerrellen itsekin nuoruudessaan iskeneen silmänsä ukkiini, vaan mummoni oli hänet vienyt.
Ukilleni sisarussuhteensa olivat tärkeät. Vanhemmat veljet kaatuivat sodassa ja ukkini lähti vapaehtoiseksi alaikäisenä, jotta sota loppuisi. Sodan kuvaukset eivät olleet kauniita, vaikka jäivät vähäiseksi. Ukkini toi esille mielen sairastumisen ja sotilaiden taistelun pysyä elossa vain muutamana kertana hyvin lyhyinä kerrotuissa tarinoissaan. Rauhassa suhteet sisareen ja samannimiseen vaimoon olivat hänelle ne tärkeimmät sen jälkeen kun äitinsä kuoli. Äidistään ukkini piti taloudellisesti huolta tämän kuolemaan saakka.
Äitini jäi orvoksi yhdeksänvuotiaana ja hänen isoveljensä kasvatti häntä 15-vuotiaaksi. Enollani kävimme virpomassa lapsena ja veimme joululahjat hänelle ja hänen lapsilleen. Hänen tyttärensä ovat minun ja sisareni kummeja. Äitini on karjalainen evakko sukujuuriltaan ja en tiedä hänen juuristaan yhtä paljon, kuin isäni. Kivennavalla Helppolan kylässä oli aikoinaan kuulemma vielä kivijalka jäljellä.
Myös isälleni hänen suhteensa veljiinsä ovat olleet tärkeät ja ovat yhä. Siitäkin huolimatta, että kaikki kolme poikaa olivat jo lapsina myös monella tapaa hyvin erilaisia. Olen kuullut hurjia tarinoita pommien rakentamisesta, metsän polttamisesta ja rantakäärmeiden piillottamisesta äitinsä taskuihin. Olen kuullut tarinat kuinka pojat pitivät yhtä kolttosiaan tehtyän ja isäänsä pakoillessaan. Olen kuullut myös tarinat teini-iässä erkaantumisesta. Ollessani 12-vuotias isäni toinen veli, kummisetäni, kuoli työtapaturmassa. Tuolloin näin ensimmäisen kerran isäni itkevän ja eksyksissä. Isäni on pitänyt huolta veljensä haudan kukista. Sinne on myös laskettu veljesten vanhemmat. Viime vuosina olen jutellut toisen setäni ja isäni kanssa perintömökistämme ja siitä kuinka he yhdessä sitä isänsä pientä kasvukotia hoitelevat perinnöksi mm. tyttärelleni. He ovat taasen lähentyneet. Vanhempien sairastelu ja kuolema yhdisti vielä voimakkaammin. Vaikka olihan setäni elämässäni lapsuudessani myös paljon. Meillä joulut ja syntymäpäivät olivat sukujuhlia. Eräänä jouluna sisareni esitin Mariaa ja setäni Joosefia ja minä olin tähti.
Toisia vanhempia huolettaa heidän kaikkien lasten ollessa sijaishuollon asiakkaita ja lasten ollessa sijoitettuna moneen eri perheeseen tai laitokseen se kuinka usein lapset saavat tavata toisiaan. Vanhempia harmittaa, että sosiaalihuollon arvioidessa heidät kykenemttömiksi vastaamaan lasten tarpeisiin, lapset eivät ole vain joutuneet asumaan erilleen vanhemistaan, vaan samalla myös toisistaan. Perhe on hajoitettu kokonaan.
Toiset sijaishuollon lapsista ei pääse juuri ollenkaan biologiseen kotiinsa tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. Heille ei anneta edes mahdollisuutta tutustua sisarustensa elämään ja näin ymmärtää heitä havaitsemalla olosuhteita. Toiset vanhemmista kertovat, ettei heille ole annettu ymmärrettävää perustelua tällaiselle toiminnalle eikä myöskään ikinä ole keskusteltu keinoista ja asioista joiden tulisi muuttua, jotta lapset pääsisivät kotiinsa käymään.
Jotkut lapsista saavat tavata sisaruksiaan ja vanhempiaan valvottuna tai tuettuna tapaamisena sosiaalihuollon tai sosiaalihuollon yhteistyötahon tapaamispaikassa. Tapaamispaikkojen pinta-ala ja kyky tarjota lapsille ikätasoista toimintaa vaihtelee. Tapaamiset helposti uomittuvat useita vuosia kestäviksi kerran kuukaudessa kolmessa tunnissa järjestettäviksi, joiden aikana toteutetaan samat rutiinit välipalataukoineen. Miksi tapaamisia ei voida järjestää sijaishuollon asiakaslapsille valvottuina tai tuettuina lapsen biologisessa kodissa? Tutkimukset ovat kuitenkin jo todistaneet, että valvottu tai tuettu tapaaminen tapaamispaikassa on lapselle epänormaali olosuhde ja näin myös lasta kuormittava. Käsittääkseni tästä syystä Ruotsissa valvotut ja tuetut tapaamiset järjestetään pääsääntöisesti lapsen biologisessa kodissa ellei lapsella ole tutkitusti biologista kotia kohtaan traumaoireiluja liittyen kodissa tapahtuneisiin tilanteisiin.
Toiset vanhemmat joutuvat ihmettelemään, miksi heidän tuettuun tapaamiseen osallistuvat myös sijaisvanhemmat, kun tapaaminen on tarkoitettu lapselle ja tämän biologisille vanhemmille ja sisaruksille. Toiset sosiaalityöntekijät eivät missään nimessä suostuisi sijaisvanhempien läsnäoloon, sillä lapsen tapaaminen biologiseen perheeseen tarkoittaa heille tapaamista biologiseen perheeseen, eikä suinkaa biologiseen perheeseen sekä sijaisvanhempiin. Monet kummalliset toimintatavat ovat usein yksityisen sijaishuoltopalveluja tarjoavan tahon keksimiä, joista havaittavissa on palvelun tarjoajan tarve lapsen kiinnittämiseen sijaishuoltoon pysyvästi, sen sijaan että tuettaisiin todella kotiin päin tehdyllä työllä.
Monet vanhemmat miettivät myös, miksi lastensuojelu kuuntelee niin voimakkaasti sijaishuollon edustajaa, varsinkin, jos palvelun tarjoaja on yksityinen taho ja voittoa toiminnallaan hakeva, kun sijaishuolto tahtoisi rajata mm. asiakkaansa oikeutta tavata sisaruksiaan, jotka asuvat bioperheessä tai biologisia vanhempiaan. Vanhemmat ihmettelevät miksi heitä tai itse sijaishuollon asiakasta, lasta, ei lastensuojelu kuule itse ollenkaan päätöksiä tehdessään.
Tottakai kuulen myös onnellisia tarinoita siitä, kuinka sijaishuollon asiakkaaksi joutuneet lapset ovat päässeet sijoitetuksi samaan perheeseen tai laitokseen ja kuinka tapaamiset bioperheeseen ja muihin biologisiin lähiomaisiin on hoidettu mallikkaasti. Onnistuneissa tarinoissa kerrotaan, kuinka lastensuojelu toiminnallaan on pyrkinyt minimissä rajoittamaan lapsen tapaamisia eli antamaan olosuhteeseen nähden mahdollisimman paljon lapselle mahdollisuutta ylläpitää kiintymyssuhteitaan ja näiden kehitystä. Parhaimmissa tarinoissa on huomioitu lasten mummot, serkut, tädit ja sedät ja kummit sekä kaverisuhteet ja muut tärkeät läheiset. Parhaimmissa tarinoissa lasta ei revitä täysin pois juuriltaan, vaikka hän joutuisikin sijaishuollon piiriin. Lapsen elämässä pyritään pitämään yllä normaliteettia bioperheeseen ja sukuun mahdollisimman paljon. Kotiinpäin tehtyä työtä pidetään ensisijaisen tärkeänä ja vanhempia tuetaan, jotta lapsen voisi kotiuttaa mahdollisimman pian.
Tilastolliset tutkimukset sitten kertovat myös oman tarinansa.
Silti surullisimmat tarinat kertovat, kuinka lapsi koki mm. häpeää sijaishuoltoon joutumisesta ja valvotuista tapaamisista ja ei lopulta kokiessaan henkistä kärsimystä itse valvotusta tapaamisesta sen valvovan luonteen vuoksi, vierastaessaan outoa tapaamispaikkaa ja tuntematonta valvojaa ja myös havaitessaan vanhemman vierastavan outoa tilannetta, enää tahtonut tavata vanhempiaan valvonnan alla ja kuinka tämä johti lopulta kokonaan yhteyden katkeamiseen. Kamalimmat tarinat kertovat lapsen oireilusta sosiaalitoimen toiminnallisiin valintoihin, jotka johtavat lapsen ymmärtämättömyydessä ja tuen ulkopuolelle jäädessä biologisten suhteiden katkeamiseen.
Olen pohtinut vieraannuttamista ja vieraantumista ja kuinka sosiaalityö saattaa toiminnoillaan aiheuttaa tällaista. Olen pohtinut mitä lapset ja vanhemmat menettävät tuolloin, kun menettävät toisensa. Olen miettinyt kuinka epähumaania on jättää tukematta lapsen kiintymyssuhteita. Voihan olla, että vanhempi ei ole kyennyt tuolloin vastaamaan lapsen tarpeisiin, kun olisi itsekin tarvinnut oudossa olosuhteessa tukea vaikean tilanteen käsittelyyn, mutta juuri näissä tilanteissa tuki olisi se tärkein, jotta suhde ei katkeaisi. Katkennutta suhdetta on vaikeampaa uudelleen luoda vieraannuttamisen kautta vieraantumisen toteuduttua, kuin vaikkapa jäsentymättömän suhteen korjaamisen turvalliseksi tukemalla vanhempaa ja lasta ajoissa kohti eheytynyttä kiintymyssuhdetta.
Lapseni isän äiti on sotalapsi ja hänet lähetettiin erille perheestään sodan aikaan. Hänenkään tarinat lapsuudesta eivät ole tuolta ajalta iloiset ja joskin hän muistaa sodan aikaisen sijaisemon hyvällä, kokemus näyttää jättäneen häneen jos ei nyt enää haavaa, niin ainakin arven.
Minulla on serkku, jota en tunne. En tiennyt hänestä mitään lapsena. Tätini oli jättänyt jopa myöhemmin saamilleen lapsilleen, serkuilleni, kertomatta, että hänellä on tytär edellisestä suhteesta. Kaikki aikuiset tiesivät tämän, mutta se salattiin meiltä lapsilta ja siitä ei ikinä puhuttu. Tätini menetti tyttärensä huollon 60-luvulla nuorena äitinä lapsensa ollessa vain muutaman vuoden ikäinen erottuaan lapsen isästä.
Sosiaalitoimen näkemys oli, että maatilallisen isän huoltokyky oli tulojensa vuoksi parempi kuin tätini, kun tätini haki sosiaalitoimelta tukea lapsensa lääkitykseen pienituloisena lapsen isästä erottuaan ja kodista lapsen kanssa lähdettyään. Tätini sai tavata tytärtään harvoin ja huomasi tytön lopulta vierastavan häntä eli vieraantuneen ja koki tuolloin lapselle parhaaksi, ettei käy lasta pelottelemassa käynneillään. Tätini on kertonut, että asia, tehty päätös, oli tietenkin painanut häntä, mutta elämässä tehty valinta oli hänen mielessään mielikuvissa erkaannuttanut heitä toisistaan vielä enemmän ja estänyt häntä menemästä takaisin lapsensa elämään. Uusi perhe ja uuden miehen halvaantuminen myös vei ajatuksissa sen hetkisiin velvollisuuksiin, vaikka esikoistytär olikin mielessä alituiseen.
Sain kuulla serkustani ensimmäisen kerran, kun tämä oli soittanut aikuisena äitinsä ovikelloa ja pyytänyt toiselta jo myös aikuiselta serkultani, joka ei tiennyt hänen olemassaolostaan, saada tavata äitiään.
Olen jutellut myöhemmin minulle tuntemattoman serkkuni kanssa muutaman kerran. Hän kertoi isänsä sisarten kasvattaneen hänet ja ettei hänelle ikinä puhuttu mitään hänen äidistään. Ei hyvää eikä pahaa. Hän kertoi lukeneensa huoltotuomion. Sen sisältöä en itse tiedä. Tätini on kertonut myöhemmin kohdanneen esikoistaan mm. kaupassa. Molemmat ovat kertoneet kokevansa toisen itselleen hyvin etäiseksi. Lapsi ei miellä äitiään äidikseen ja äiti ei koe saavansa yhteyttä tyttäreensä. Tätini itki minulle kertoessaan, että tietenkin on ikävöinyt tytärtään ja kuinka vaikeaa on ollut olla puhumaton niin vaikeasta asiasta. Tätini puhui siitä, kuinka hänen tulee ymmärtää tytärtään ja sitä ettei tämä koe häntä äidikseen samoin kuin muut hänen lapsensa. Tottakai hän suri tätäkin asiaa. Asiasta puhuminen minulle oli hänelle hyvin vaikeaa, vaikka kuulin hänen tarvitsevan kuulijaa.
Minulle serkkutyttö, tätini kuopus, jonka tunnen ja joka on minua kahta vuotta vanhempi oli lapsuudessa erittäin tärkeä, kuin isosisko. Me vietimme paljon aikaa ja elinpiiriäni laajentaessani kuljin juuri hänen luokseen neljän kilometrin matkaa pyörällä innoissani leikkimään milloin mitäkin. Meillä oli myös samoja harrastuksia ja nautimme tanssimisesta. Suhde serkkutyttöön on autanut minut tutustumaan hänen äitiinsä, joka on äitini sisar ja näin myös ymmärtämään itseäni. Biologisilla kiintymyssuhteillani on ollut iso merkitys identiteettini ymmärtämiseen.
Luonnollisesti meidänkin perhesuhteissa on tilanteita ja tapahtumia, jotka eivät ole nk. painokelpoisia ja kulissien ylläpitoa pidän merkityksellisenä ja luonnollisena itsesuojeluvaistona. Kuitenkaan sosiaalisten suhteiden haastavat tilanteet eivät yksin määritä meitä, vaan ne seikat mitkä sitovat meitä toisiimme ja kuinka olemme tukeneet toisiamme. Kun vanhempani erosivat ja tuli eteen ensimmäinen joulu ilman isäni läsnäoloa ja tiesimme ydinperheen rikkoutumisen haavoittaan meitä juuri jouluna, joka on perhejuhla, tätini otti meidät vastaan perheineen ja toimi meille laastarina ensimmäiseen hätään. Tätini tuki sisartaan, äitiäni, ja meitä lapsia aikuisena meille vaikeassa elämäntilanteessa.
Hyvillä sisarussuhteilla on läpi elämän vaikuttava suuri merkitys. Kiintymyssuhteiden muodostumiseen vaikuttavat muistot, tunnemuisti. Minun sisareni oli hassutteleva vallaton lapsi, jota emme yhdessä vaiheessa nähneet lattialla, sillä hän kulki loikkien huonekalulta toiselle. Minä olin vakavamielinen filosofi, jota sisareni töni tylsistyessään, kun olin vaipunut mietteisiini. Sisareni hassuttelulle naureskeltiin ja minun kyvylle vajota mietteisiini niin, etten edes kuullut ympärilläni tapahtuvaa, naureskeltiin myös. Viime juhannuksena vietin pitkästä aikaa usean sadan kilometrin päässä minusta asuvan sisareni perheen kanssa aikaa. Kun hän nousi autosta, halasi minua, suukotti poskelle ja hassutteli juttujaan kertoen, tunnemuistissani matkasin sekunneissa lapsuuteen ja moniin hauskoihin yhteisiin hetkiimme. Yhdessä me etsimme isämme metallinpaljastajalla aarteita mökkimme maastosta ja isämme tukemana löysimme vanhan käsin taotun naulan. Se oli hieno hetki se.
Meillä on sisareni kanssa vahva suhde. Toistemme seurassa me maadotumme ja koemme voimaa. Me tunnemme toisillemme toisemme turvaksi. Me olemme toistemme suojelijoita, salapoliiseja ja myös osaamme yhdessä ajatella kuin rikoskumppanit, jotka sitoutuvat niin hyvässä ja pahassa tukemaan toisiaan aina. Koen suhteeni sisareeni arvokkaaksi minulle ja kaikille läheisilleni. Yhdessä me toimimme paremmin ja me ollemme myös toistemme opettajia ja näin myös tiedon lisääjiä. Me autamme toisiamme kaikenlaisessa arkisista ja vakavistakin ongelmista pohtien myös luonnon keinoja vaikkapa hoitaa hiuksiamme tai terveyttämme. Me annamme toisillemme ideoita ja asioita joita ajatella ja rikastutamme toistemme elämää.
Täällä Mieron tiellä kokiessani kiintymyssuhteeni erittäin tärkeäksi, vaikka olen niissä myös kokenut turvattomuutta, ihmettelen syvästi, miksi lastensuojelullisessa työssä ei aina osata arvostaa lasten kiintymyssuhteiden merkitystä. Minullakin on ollut kiintymyssuhteissa todella vakavia säröjä, mutta huomion kiinnittäminen positiivisiin seikkoihin noissa suhteissa, on auttanut korjaamaan nuo säröt. Miksi lastensuojelu joidenkin lasten kohdalla ei mahdollista noita säröjä korjaavia positiivisia kokemuksia?
Sijaishuollossa sisarensa menettäneet lapset menettävät paljon. Ilo rakkaudesta, lisääntyvä turvan kokemus, kun on joku jonka puoleen voi kääntyä huolineen, juurtuminen johonkin kuuluvaksi, kokeminen itsensä perhesuhteisiin osalliseksi, itsensä tärkeäksi havaitseminen ja oman kyvyn välittää sisarestaan havaitseminen, tuottaa ainakin minulle valtavaa mielihyvää. Olen valmis myös riitelemään loputtomiin sisareni kanssa voimakkain tuntein, suhteen tuoman mielihyvän vuoksi, vaikka riitelystä en pidäkkään juuri ollenkaan. Myös sisareni on toisinaan helvetin täynnä riitojamme ja pohtii miksi hänellä yleensäkkään täytyy olla sisar. Tuolloin muistutan häntä siitä kuinka olen oikeutettu verisesti moisesta loukkaantumaan hänelle ja kuinka olemme erittäin rakkaita toisillemme riidoistamme huolimatta. Myös minä joskus pohdin miksi minulla täytyy olla sisar. Me olemme satuttaneet toisiamme paljon, todella paljon ja järkyttävin tavoin. Me olemme myös antaneet anteeksi, olleet marttyyrejä, osoittaneet vihaa ja sanoittaneet vihaisia puheita ja pyrkineet leimaamaan toista tämän virheistä, muistelleet pettymyksiämme vuoskausien takaa toisiamme syytellen ja nuolleet haavojamme, vaatineet anteeksipyynnön toistamista, virheiden myöntämistä ja oppineet virheistämme ja todenneet viisaampiakin toimintatapoja olevan. Yhdessä oppiminen on tehnyt meistä erittäin läheisiä.
Myös äitini ja tätini suorasanaisuus, jopa liiankin, selittää miksi olemme riidelleet sisareni kanssa paljonkin. Koskaan emme ole (ja tule) riitautuneet kuitenkaan todenteolla, vaikka joskus samaa riitaa on puitu pitkä tovi ja traumoistakin on puhuttu. Toisaalta luonnettamme ja reagoimistapojamme selittää setäni outo tapa vaikkapa heittellä mökillä pihviveitsiä järveen, jos ne eivät ole tarpeeksi teräviä tai isäni tapa reagoida voimakkain voimasanoin, niin että vaimonsakin siirtyy hetkeksi takavasemmalle, jos puukäsityöt eivät vaikka lattian asennuksessa mene puuta sahatessa kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan.
Minä pohdin monenlaisia asioita, kuten myös sellaista, että jos Ihmemaan Liisan isä todella ehti ajatella aamuisin monta mahdotonta asiaa ja olisi ollut todellinen ja olisi tehnyt kuten isäni neuvoo ja toteuttanut käytännön toteutuksella mahdottomuuksia, millainen maailmamme olisi, jos siitä ei olisi tehtykkään tällaista. Mitä jos kaiken voisi muuttaa ihan helpolla ja kukaan ei vastustaisi tätä, vaan olisi utelias? Sisareni pitää minua usein typeryksenä ja liikaa puhuvana ja silti pitää juttujani myös merkityksellisinä vaikka ei kaikkea aina tajuakkaan. Minä olen sisarestani samaa mieltä ja en itsekkään hänen jutuistaan kaikkea tajua.
Minua ja sisartani todella yhdistää voimakas näkemyksemme, että lapset ovat täällä maailmassa kaikkein tärkeimpiä sekä vaatimuksemme, että aikuisten tulee heitä huomioida ja tukea ja heidän kehityksensä turvata turvallisin ja turvallisuutta lisäävin kokemuksin. Olimme tätä mieltä jo lapsena ja mielipide on pysynyt.
Olemme todenneet ettemme ole täydellisiä ja meidän tulee siksi myös ymmärtää muiden epätäydellisyyttä. Tyttäreni antoi minulle jo neljä vuotiaana neuvon, että hän on lapsi ja että minun tehtävä on ymmärtää häntä. Olen erittäin ylpeä hänestä ja pidän häntä hyvin viisaana ja tiedän hänestä kehittävän juuri noiden sanojensa vuoksi minua viisaamman. Minä olen todennut hänelle, että minä olen aikuinen ja että minun tehtäväni on tukea ja opettaa ja turvata häntä häntä kuunnellen. Hänen tehtävänsä on myös kuunnella minua. Tyttärelläni ei ole sisaruksia ja hänelle kaverisuhteet ovat erittäin tärkeitä. Myös minä siis saan leikkiä hänen kanssaan. Jos voisin, antaisin hänelle sisaruksen.
Jokainen meistä on yksilö ja jokainen meistä kokee eri tavalla merkitykselliseksi sisarussuhteensa. Erilaisuus on rikkaus. Tärkeintä olisi, että lapset saisivat pitää sisarussuhteitaan merkityksellisenä ja tutustua toisiinsa ja tätä kautta myös itseensä. Sisarussuhteita tulisi tukea. Jokainen sisarussuhde on erilainen ja ihmiset sanoittavat näitä monin tavoin. Itse olen havainnut, että yhteistä näissä suhteissa on halu tukea toista ja saada tuki toiselta. Yhtalailla tärkeää on myös ymmärtää toista ja tulla myös ymmärretyksi, kuten myös saada olla erimieltä, vaikka toinen ei ymmärtäisikään. Kivaa on rapsuttaa toisen selkää ja tulla rapsutetuksi vain koska se tuntuu hyvältä. Ja aivan hulvatonta on nauraa yhdessä niin, että voi todeta itsensä ja toisen hulluksi samalla kun pissa lirahtaa housuun.
Yhdessä vietetty aika on kuin olisi rakentanut yhteisen mielentalon jota koristaa monet kokemukset. Aikuisiällä sisaren kohtaaminen on minulle kuin astuisin tuohon taloon sisälle. Minulle tuo talo on kuin lomahuvila. Toisinaan se on tuntunut huteralta ja sitä on täytynyt yhteistuumin korjailla. Pääsääntöisesti se mielestäni on vallan mainio ja erittäin hyödyllinen meille molemmille monella tavalla. Siellä me muistelemme toistemme erityisyyttä ja tekoja ja kokemuksiamme ja tapahtumia ja nauramme paljon. Siellä me lohdutamme toisiamme ja pohdimme yhdessä ratkaisuja ongelmiin ja järjestämme juhlia aina kun juhlalle on vain aikaa.
Sieltä on myös kiva mennä ihan omaan mielentaloon, jonne muut eivät kykene astumaan vieden muistot mukanaan. Toisinaan on kiva sanoa: "Tullaan tutuiksi, mutta ei liian tutuiksi."
Miksi lastensuojelu vie toisinaan lapselta suhteet sisariinsa ja näin myös samalla mahdollisuuden yhteiseen mielenlomahuvilaan, piilopaikkaan, lepohetkeen sekä reitin ikuiseen lapsuuteen ja hauskoihin muistoihin yhdessä vietetyistä hetkistä? Miksi lastensuojelu vie lapselta yhden valtaisan kasvattavan kokemuksen, jolla on suuri vaikutus ja kyky kehittää meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme ja joka opettaa meille sosiaalisia taitoja.
Entä se tyhjä tila, mikä syntyy menetyksen kokemuksesta, jota ei täysin kykene ymmärtämään? Entä hylkäämisen kokemukset ja yksinäisyys? Entä koettu ikävä, jota ei kykene sanoittamaan? Entä ikävästä johtuva turvattomuus ja turvattomuudesta kumpuava pelko? Entä rakkauden kaipuu? Entä kun sisaresta eristäminen estää noihin kehitystarpeisiin vastineen saamisen?
Kun niin monet vanhemmista kertovat huolistaan lastensa sisarussuhteista ja suhteesta heihin, pohdin eikö asiaa huomioida sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa tarvittavalla tavalla. Eikö edes silloin voi kuunnella vanhempaa, kun tämä puhuu lapselle tärkeistä kiintymyssuhteista?
Kuinka kivaa olisi serkulleni, jota en tunne, jos hänellä olisi syvät kiintymyssuhteet sisariinsa ja heillä olisi yhteisiä muistoja ja toisensa joiden luokse voisi aina palata? Serkkuni työskentelee sosiaalialalla lapsiperheitä tukien.
Kuinka suuri huoli vanhemmilta väistyisi, jos lastensuojelu tukisi sijaishuollon piirissä olevien lasten sisarussuhteita ja muita kiintymyssuhteita todella?
RSS Feed
