Eräässä faceBookin suljetussa keskusteluryhmässä luen kirjoitusta, josta näkyy läpi valtava tuska, suru, hämmennys ja pelko. Äiti ei koe olevansa enää äiti lapsilleen ja toteaa, ettei ole enää tarpeellinen. Lapsi oli todennut antavansa puhelimen äidilleen, kun oli puhunut äitinsä kanssa eli oli kutsunut äitinsä kuullen sijaisäitiään äidiksi.
Monet äidit käyvät tämän saman asian läpi ja se tulee heille kuin jäätävänä vetenä päälle kaadettuna sellaisella voimalla, etteivät he koe kykenevänsä edes hengittämään. Onhan se rankkaa, kun oma lapsi nimeää äidikseen jonkun muun ihmisen.
Kun lapsi viedään äidiltä, kokee äiti monia tunteita, joista luopumisen valtava tuska ei suinkaan ole se haavoittavin vanhemman identiteetille. Useat kysymykset siitä mikä kaikki johti siihen, että lapsi sijoitetiin kodin ulkopuolelle vaikuttaa äidin minäkuvaan voimakkaasti ja saa kokemaan riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä, yhteiskuntaan sopimattomuutta, syyllisyyttä, heikkoutta ja voimakasta kaipuuta saada jostain itsekin tukea, kuin olisi taasen lapsi pelottavassa ja suuressa maailmassa. Itsetunnon romahtaessa, on yksin hyvin vaikea nousta tuolta polulta kohti tulevaa vahvaa uudistunutta minää ja sen kohdattua kulkea kohti tulevaa pysyen vahvana uudistuneena minänä.
Ihmettelen miksi lastensuojelu ei tue todella näitä sijoitettujen lasten vanhempia, kun vanhemmuuden tukemisen määräys lastensuojelulakiin kuitenkin on kirjoitettu jopa ensimmäisten käskyjen joukkoon. Miksi vanhemmille ei anneta tukea tilanteessa, joka haavoittaa heitä henkisesti ja traumatisoi heitä vakavasti?
Miksi kukaan ei ole kulkemassa vanhemman rinnalla ja selittämässä hänelle mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu ja miksi lapset reagoivat jollain tavalla ja miksi itse tuntee jotain sellaista, mikä saa mielen järkkymään?
Miksi lastensuojelu ei ymmärrä, että laki on laki? "Älä tapa," tarkoittaa: "Älä tapa!" Samoin käsky: "Tue vanhemmuutta," tarkoittaa: "Tue vanhemmuutta!"
On täysin luonnollista, että pienet sijoitetut lapset päästessään laitoksesta sijaisperheeseen, kutsuvat sijaisäitiään äidiksi. Lapsi tarvitsee kokemuksen normaaliudesta ja lapsen lailla he luovat normaalilta muistuttavan olosuhteen itselleen mm. kutsumalla sijaisäitiä äidiksi ja sijaisisää isäksi. Heille arki rakentuu sijaisperheeseen ja sen kotiin ja tuosta kodista tulee heidän koti sijoituksen ajan.
Jos lapsi kykenee kokemaan kodikseen sijaiskodin, on se lapsen etu. Kodintuntu on meille kaikille tärkeää. Ei ole kivaa asua asunnossa, joka ei tunnu omalta kodilta.
Tottakai vanhemmasta, jonka lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle, tuntuu pahalta, että lapsi kotiutuu sijaiskotiin ja kutsuu sijaisvanhempiaan äidiksi ja isäksi. On haikeaa luopua ajatuksesta, että ei olekaan enää se henkilö, joka tarjoaa tuolla hetkellä lapselle kodin, kodin tunnun ja ei olekaan enää ainut vanhempi lapselle.
Asiaa voisi pohtia sijoitetun lapsen vanhemman kengissä vähän siltä kantilta, että onhan lapsella kaksi mummoakin tai ehkä jopa kolme tai neljä, jos biologiset isovanhemmat ovat eronneet. Kuinka järkevää on, jos mummot alkavat keskenään kilpailemaan siitä kuka on se tärkein mummo lapselle ja jos he kokevat alemmuutta, jos lapsi iloitsee heidän kuullen siitä mitä joku toinen mummo teki? Sijoitetulla lapsella voi sitten olla neljä tai jopa kahdeksan mummoa, jos molempien vanhempien vanhemmat ovat eronneet ja uudelleen menneet naimisiin ja jos sijaisvanhempien vanhemmat ovat eronneet ja uudessa parisuhteessa.
Monet lapset ja vanhemmat joutuvat sijoituksen alussa hyvin kummalliseen olosuhteeseen, kun useaksi kuukaudeksi saatetaan estää tapaamiset kokonaan, vain koska sosiaalihuolto tahtoo "kiinnittää" lapsen hyvin sijaishuoltoon. Jotkut sosiaalivirkailijat ajattelevat lapsien hämmentyvän, jos sijoituksen alussa tapaavat "liikaa" biologisia vanhempiaan. Ajatellaan, että lapsi hämmentyy ja tahoo takaisin vanhempiensa luokse, eikä kykene kotiutumaan sijaiskotiin. On ihan huuhaata väittää moista, sillä lapsi tarvitsee biologisia vanhempiaan ja lapsen kiinnittymiselle sijaiskotiin on eduksi, jos sijaisvanhemmilla on hyvät välit lapsen vanhempiin ja jos lapset saavat nähdä tämän. Ei omien vanhempien kotia tarvitse pakottaa unohtamaan.
Sijoituksen voisi suorittaa lapset paremmin huomioiden ja lasta kunnioittaen ja ymmärtäen, kuinka tärkeitä lapsille ovat jopa ne "huonot" vanhemmat, jotka toisinaan vaikkapa juovat liikaa alkoholia. Tärkeää on, että vanhempi pitää korkin kiinni silloin, kun tapaa sijoitettua lastaan ja on näin hyvä vanhempi lapselle.
Mutta entä se äiti, joka ei ole ollut väkivaltainen lapselle, ei ole päihderiippuvainen, ei ole vakavasti mielenterveydeltään sairas, mutta on jotain muita asioita, miksi lastensuojelu tahtoi lapsen siirtää pois kodistaan? Joskus sijoitukset tapahtuvat hyvin kummista syistä, joita tavallinen kansa, jos se saisi nähdä salatut arkistot ja tavata vanhemmat, kauhistelisivat. Miten tuo äiti, joka ei tiedä mistä aloittaa kuntoutumistaan ja muuttumistaan sellaiseksi, että kelpaisi lastensuojelulle, kykenee mielessään käsittelemään kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita mitä syntyy huostaanottamisesta, lapsesta luopumisesta ja mm. sen kivun ihmettelemisestä, kun lapsi kutsuukin äidiksi myös sijaisäitiään, kykenee muuttumaan haastavassa olosuhteessa joksikin, mihin ei edes tiedä tähdätä, kun ei tiedä mikä todella on se suuri vika itsessään?
Hyvin monille vanhemmille ei todella selitetä sijoituksen syytä ja lisäksi heille ei tehdä todellista vanhemmuuden tukisuunnitelmaa, jossa olisi tähtäimet tarkasti auki kirjattuna, tarkka tukisuunnitelma kirjattuna sekä perustelut tuelle tarkasti aukikirjattuna.
Kuinka päihderiippuvainen, joka tarvitsisi mahdollisimman vähiten haastavan olosuhteen päihteiden käytön lopettamiseen, voisi kyetä tähän, kun joutuu pohtimaan edellä mainittuja asioita, jotka saavat aikaan haastavan olosuhteen, sillä asioiden käsittelu sattuu valtavasti ja aiheuttaa kärsimyksen kokemuksen? Viina alkaa kutkuttamaan kovasti, kun tahtoo unohtaa kivun.
Meillä voisi olla helvetisti lisää ammatillisesti päteviä kriisityöntekijöitä palkattuna lastensuojeluun, sen sijaan että meillä on näitä ihmisiä valtakunnallisessa kriistyöpuhelimessa. Ihmisiä, jotka ihan oikeasti voisivat olla tukena toisille. Mitä saataisiin aikaan sillä, että vanhemmat saisivat oikeasti turvalliseksi koetun tuen, kun joutuu pohtimaan, onko enää lapselleen minkään arvoinen, kun lapsi muutti pois kodista, ei enää tapaa sinua ja kutsuu sijaisvanhempaa sillä termillä, jolla kutsui sinua aiemmin?
Minua wituttaa, kun mietin äitiä, joka kokee, ettei ole äiti enää ja ettei ole lapsilleen tarpeellinen, koska ei saa tavata lapsiaan ja koska lapset sanoivat puhelimessa äidiksi sijaisäitiään. Suomalaisittain voin käyttää voimasanaa ja todeta, että minua wituttaa. Ois noidenkin lasten sossu voinut vähän edes tehdä töitä äidin tukemiseksi ja nyt äiti itkee kotona päiviä, jotka muuttuvat viikoiksi ja tästä kuukausiksi, kun kognition kierre sai yhdeksi uskomukseksi uudelleen ja uudelleen käytäväksi turhuuden kokemuksen ja sen luoman tuskan.
Kun sosiaalitoimi saa tällaista aikaan, se on epäonnistunut.
Äitienpäivä lähenee ja eräs äiti suree, ettei näe sijoitettua lastaan äitienpäivänä, koska tapaamisrajoitus on voimassa vielä toukokuun loppuun. Hän saa kyllä tavata lasta kolmen tunnin ajan samalla viikolla valvotusti, mutta ei äitienpäivänä. On siinä tyhmä johtava sossu. Alakouluikäinen lapsi, joka tietää, että on äitienpäivä, koska siitä toitotetaan viikkoja koulussa tehden kuvistunneilla äideille kortteja, varmasti suree myös, kun laitoksen muut lapset saavat tavata äitejään ja mummojaan, mutta itse ei saa. Siinä on kyllä sikamainen johtava sossu ja minun mielestä täysin turha, jos ei osaa kunnioittaa lapsen tarvetta saada myös juhlia äitinsä kanssa äitinsä juhlapäivää.
Suomen lakiin pitäisi lisätä, että jos ei ole todella vakavaa syytä epäillä eli todellista näyttöä, että lapsen henki ja terveys on vaarassa, tulisi jokaisella lapselle olla oikeus juhlia vanhempiensa kanssa joko valvotusti tai tuetusti tai ihan vapaasti äitien- sekä isienpäivää ja sosiaalitoimi tulisi velvoittaa mahdollistamaan tämä kaikin keinoin. Tämä tulisi lain avauksissa esittää lapsen etuna ja lapsen tarpeisiin vastaamisena.
Eerikan äiti koetti ennen äitienpäivää saada sosiaalitoimen havaitsemaan mustelman tyttärensä kasvoissa. Nämä eivät välittäneet toimia ja lapsi kuoli äitienpäivänaattoyönä. Varmasti jokainen äiti itkee empatiasta tuon tapahtuman vuoksi. Joten sosiaalitoimi voisi jo katsoa lasten ulkoisia ja sisäisiä traumoja ja ymmärtää, että vanhemmat merkitsevät lapsille äärettömästi.
Maailmassa on myös lapsia, joiden vanhemmat eivät kykene vastaamaan näiden tarpeisiin, vanhempia, jotka eivät ole läsnä. Eräs ystäväni on yksinhuoltaja isä 14-vuotiaalle tyttärelleen. Äiti on alkoholisti ja ollut enemmikseen poissa lapsen elämästä ja usein luvannut tulla ja jättänyt tulematta. On valehdellut olevansa tulossa, samalla kun on istunut baarissa. Monet äitienpäivät tuo tyttö on kaivannut äitiään ja miettinyt, että itsessään olisi jotain vikaa, kun ei äiti tahdo häntä tavata. Isällä on ollut iso työ selittää lapselle, ettei lapsessa ole vikaa ja että äiti rakastaa, mutta ei kykene tulemaan.
Miksi siis estää äitienpäivätapaamiset, jos ne ovat mahdollisia ja äiti olisi tulossa mielellään, kun lapsi kärsii kuitenkin eniten, jos ei saa tavata äitiään?
Helsinkiläisäiti ei ole saanut viettää äitienpäivää kolmeen vuoteen lapsen kanssa todella. Vuonna 2014 hän sai tavata lasta kaksi tuntia valvotusti ja lapsi itki koko tapaamisen, koska ei ollut tavannut äitään kahteen viikkoon ollenkaan kiirellisen sijoituksen alettua ja pelkäsi kokoajan sitä hetkeä, kun äiti joutuu lähtemään. Pieni lapsi koko tapaamisen ajan kysyi kuinka kauan vielä saa olla äitinsä kanssa ja tapitti tiukkana kelloa.
Miten järkyttävällä tavalla suunniteltiin tapaaminen, kun se suunniteltiin vain kahdeksi tunniksi. Tämän jälkeen äiti ei saanut tavat lastaan seuraavina kahtena äitienpäivänä ollenkaan. Nyt heillä on edessä vihdoin yhteinen äitienpäivä. Äiti ei jaksa pohtia menetettyjä äitienpäiviä ja niiden aiheuttamaa järkyttävää kipua, vaan hän katsoo tulevaan. Hän tietää, ettei menettänyt lastaan ja on yhä tärkeä äiti. Hän ei antanut uskomusten vaikuttaa itseensä ja pysyi vahvana ja tietää, että lapsi tarvitsee häntä vahvana aikuisena hänelle. Hän ei saanut mitään tukea ikinä lastensuojelulta vanhemmuuteensa todella, vaan on itse itsensä järkytykseltään kasannut ystäviensä tukemana.
Suomen lastensuojelu on niin surkeaa, että ihan hävettää olla suomalainen, vaikka en ole töissä lastensuojelussa. Onneksi nykyisin on tietokoneiden avulla mahdollista löytää tukiverkostoja, kun lastensuojelu ei tue vanhemmuutta. Facebookista löytyy monia suljettuja ryhmiä, joissa voi jakaa avoimesti tunteitaan ja ajatuksiaan. Sijoitukset jo ajat sitten kokenneet vanhemmat ja lapset tukevat heitä, jotka vasta ovat sijoituksen alkuvaiheilla. Koettu tuska muuttu asiantuntevuudeksi, kokemusasiantuntijuudeksi ja subjektiivisesta surusta tulee globaali ja ymmärrettävä ja helpommin koettava, kun joku selittää miksi tuntuu siltä kun tuntuu ja mitkä ajatukset voisivat helpottaa oloa.
Lastensuojelun kodin ulkopuolelle sijoittaman lapsen "puolikas" tai "turha" äiti, muuttuukin siis kokonaisesta äidistä superäidiksi, joka ymmärtää jotain sellaista, mitä eivät ymmärrä tavisäidit ollenkaan. Sijoitettujen lasten äidit järestään tietävät mitä on vakava luopuminen ja kuinka päästään yli mielenterveyttä järkyttävästä surusta ja kuinka kärsimys käännetäänkin masennusta aiheuttavaksi kokemukseksi, josta voi nousta kunhan löytää tukijoukon. Superäidit, sijoitettujen lastan äidit, tukevat muita sijoitettujen lasten äitejä muuttumaan superäideiksi.
Täällä mieron tiellä toivon, että sijaisäidit, sosiaalivirkailijat, sosiaalityön johto, sosiaalityön suunnittelijat sekä lakiemme kirjoittajat oppisivat vihdoin kunnioittamaan vanhemmuuden merkitystä lapsille.
Äitienpäivä ei suinkaan ole tehty äideille juhlaksi, vaan lapsille, jotta he saisivat juhlia sitä, että heillä on äiti ja rakkautta. Lapsen ei pitäisi joutua ikävöimään äitienpäivänä äitiään.
Jokaiselle turhaksi itsensä kokevalle äidille tahdon todeta, että hyvää äitienpäivää. Sinä et ole turha lapsellesi, sillä hän tarvitsee sinua aina turvakseen, tuekseen ja erityisesti ilokseen. Usko itseesi juuri tuollaisena ja kykenevänä olemaan tulevassa kaikkea sitä mitä tahdot olla. Olet arvokas.
Lue myös:
Biologisten vanhempien vanhemmuuden tukeminen jaetun vanhemmuuden näkökulmasta (TuulaKivistö-Pyhtilä, 2011):
http://docplayer.fi/5994708-Biologisten-vanhempien-vanhemmu…