Yhdessä on mukavempaa. Olen ilolla seurannut Lokakuun Liikkeen kampanjointia lapsien ja lapsiperheiden puolesta ja hämmentyneenä päässyt bloggaamaan heidän sivuilleen tilanteessa, jossa olen kauhunsekaisien ajatusten kohdalla kokenut valtavaa yksinäisyyttä huomattuani, kuinka aikaansa jäljessä on suomalainen sosiaalityö.
Sellaiset käsitteet kuin humaani työ ja inhimillinen kohtelu, jotka olivat jo 30-vuotta sitten lapsuudessani todella yleisiä, ei näyttäydy aina lastensuojelullisen työn vahvuutena. Luulin lapsena maailmaa paremmaksi paikaksi.
Suomi on vaikea olosuhde elää, vaikka yleinen hyvinvointimme onkin monien väitteiden mukaan korkeaa. Meillä saa koulutuksen, meillä on korkea verotus, jolla mahdollistetaan monia asioita lapsiperheille kuten perheisiin usein kontaktoituva neuvolatoiminta ja lasten ilmainen hammashuolto, meillä saa puhdasta vettä, leivänkin saa köyhänä, jos jaksaa jonottaa talvipakkasella tunteja, moni saa työtä, vaikka moni jää ilman ja toiset meistä verkostoituvat auttamaan heitä, jotka tippuvat hyvinvoinnin lentävältämatolta keittaattomalta tuntuvalle aavikolle.
Monissa muissa maissa ei saa sitä mitä meillä on ja monissa kyläyhteisöissä hyvinvointi on kiinni siitä mitä he saavat mm. suomalaisilta ja muilta mailta humanitäärinä apuna.
Lokakuun Liikkeen seuraajina on kaiketi aika paljon, mahdollisesti enimmikseen, lapsiperheiden vanhempia, jotka kokevat jääneensä suomalaisen vihamielisen sosiaalityön loukkuun. Olen huomannut, että minua seuraa kiukkuinen yksilö, joka purkaa silloin tällöin mielipahansa kirjoiteluistani henkilökohtaisuuksiin mennen, selkeästi haluten satuttaa minua. Olen kuullut sosiaalityön konkareilta, että Lokakuun Liike on monille sosiaalityöntekijöille kuin kirosana. Jostain syystä halu saada muutos parempaan kirotaan voimasanoin. Kaiketi se kielimuoto, jolla tuodaan epäkohtia esille, ei kelpaa heille ja muutos toiveeseen jää tuon kieliasun tuijottamisen alle? Yhteistyö paremman eteen ei synny.
Miksi? Sosiaalityön ideahan on luoda sosiaalisia suhteita ja saada aikaan hyvinvointia näin.
Lokakuun Liikettä myös seuraa sijaisvanhempia, jotka yhtä lailla ovat huolissaan lasten asemasta suomalaisen sosiaalityön jaloissa. Konkareita, jotka myös ovat huomanneet epäkohdat ja työskennelleet lasten ja perheiden kotiinpäin tehdyn työn puolesta. Tämä on auttanut jaksamaan, kun synkkyys monen surullisen havainnon edessä alkaa painamaan harteitani. Toivoa on silti. Joskus on valoa tunnelinkin päässä ja pienille asioille on rakenettava, kun suuri kuva näyttää sumuiselta, sekavalta ja pirstaleiselta. Jokainen onnellinen olosuhteen muutos, josta vanhemmat kertovat, saavat minut voimaan paremmin, kun sydämmelleni käy se suru, josta monet kertovat.
Viimeaikoina huomioni on vienyt vanhempien suhde sijaisperheisiin ja se kuinka sosiaalityö ei tue hyvien suhteiden syntymistä. Useissa keskusteluryhmissä vanhempien hätä, huoli ja epävarmuus koskee juuri sijaisvanhempien toimintaa. Tämä heidän kuormittuminen on kamalaa seurattavaa ja minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän huolissaan olevan ihmisen olevan ihminen ja tiedän, ettei huolessa eläminen tunnu mukavalta ja hyvältä, vaan raskaalta ja surulliselta.
Eräs äiti kysyi: "Pitäisikö huolestua, kun sijaisäiti neuvoo lasta vihaamaan äitiään?"
Herran Jumala! Kuinka yksikään sijaisäiti voi neuvoa lasta näin?
Eräs sijaisäiti kertoi teini-ikäisen sijaislapsensa pohtineen luettuaan äitinsä tekstiviestittelyjä, että äiti on se teini-ikäinen ja hänen on otettava vastaan äidin sekoilut. Sijaisäiti kertoi kuinka hän itsekään ei jaksa sijaislapsensa äitiä ja vastuutti äidin psykiatrista omaa hoitajaa hoitamaan työnsä. Kun koetin neuvoa sijaisäitiä luomaan hyvän suhteen äitiin ja tukemaan tätä vanhemmuudessaan, jotta äidin turvan kokemus vahvenisi osallistuttamisella lapsensa elämään aikuisten yhteistyöllä, totesi sijaisäiti, että hänen oma vapaehtoistyö arki-iltoisin menee tällaisten asioiden edelle sijaisvanhemmuustyönsä ohella. Häntä ei kiinnostanut sijaislapsensa biologisen äidin vanhemmuuden tukeminen intensiivisellä yhteistyöllä. Hänen oma elämä vapaehtoistyössä meni sijaislapsen edun edelle.
Eräs bioisä on vuosia puhunut minulle, ettei jaksa lastensa äitiä. Lapset joutuivat erokriisin takia sijaishuoltoon, kun ero syntyi isän petettyä äitiä monien naisten kanssa. Äiti ei kestänyt ja äidin äiti, joka oli myös osaltaan isää vuosia negatiivisesti arvosteltuaan ajanut perheen vanhempien rakkaussuhteen solmuun, teki tyttärestään "huonon-äidin lastensuojeluilmoituksen" ja tukemisen sijaan alkoi vuorostaan arvostelemaan isän sijaan tytärtään. Lapset siirtyivät äidin äidille sijaishuoltoon ja äidin äiti jatkoi tyttärensä negatiivista arvostelua pitäen tämän lapset ja äiti lopulta haastavan olosuhteen kuorman alla hajosi täysin henkisesti, eli otettuaan vastaan moninaista mitätöintiä, joutui psykiatriselle osastolle osastohoitoon. Kesti vuosia, että sosiaalityö havaitsi sijaishuoltopäätöksen asettaa lapset äidin äidille, joka teki töitä äidin haavoittamiseksi, haavoittavan äidin vanhemmuutta. Kun havainto lopulta tehtiin, lapset siirrettin toisaalle. Tuona aikana, kun lapsille etsittiin uutta sijoituspaikaa, nuorimman lapsen väliaikaissijoituspaikan sijaisäiti oli puolueellinen isää kohtaan ja isä kertoi minulle: "Sijaisäitikään ei jaksanut äitiä ja kutsui minut mustikkapiirakalle ja kahville ja kertoi muiden sijaislasten kovista kokemuksista ja taakastaan kasvattaa näitä."
Yhden äidin kertomuksessa sijaisvanhemmat olivat painottaneet, että heidän ammatillinen koulutus oli näyttöä siitä, että ovat hyviä sijaisvanhempia. Sijaisisä on poliisi ja sijaisäiti on opettaja. Sijaisisä oli lasten asuttua viikon sijaisperheessä todennut, etteivät lapset ikävöi äitiään kuin tämä olisi osoitus äidin huonosta äitiydestä ja sijaisperheen hyvästä olosuhteesta lapsille. Tytär kuitenkin itki ikäväänsä äitiä tavatessaan hyvin harvoin ja lapset ovat kertoneet äidilleen pelkäävänsä sijaisvanhempiaan.
Sijaisisä ei nähtävästi ymmärrä, että jos lapsi ei sanoita sijaisperheessä normaalia tunnetta eli ikäväänsä vanhemman luokse, jonka kanssa on asunut koko elämänsä, ei luottamussuhde sijaisvanhemman ja lapsen välille ole muodostunut niin syväksi, että lapsi uskaltaisi sanoittaa sijaisvanhemmilleen tunteitaan biologista vanhempaansa kohtaan. Lasten hyljätyksitulemisen kokemukset joutuessaan sijaishuoltoon ja lasten tunnekokemukset tuon muutoksen edessä ei ole siis tuttuja sijaisvanhemmille aina. Lapsen on luonnollisesti vaikea kiinnittyä keneenkään, kun kiintymyssuhdetta biovanhempiin ei tarpeeksi tueta ja sijaisperheissä ei välttämättä saa edes keskustella päivittäin biovanhemmista positiivisesti.
Sijaisvanhemmat saattavat jopa haluta, että lapset unohtavat biovanhempansa arjessaan ja eivät ymmärrä, että unohdusta ei todella tapahdu, vaan ajatukset päälitajunnassa siirtyvät alitajuntaan ja lapsi ei edes tiedosta tarkalleen mitä hänelle tapahtuu ja miten olosuhde vaikuttaa häneen. Lapsi ei pääse vaikuttamaan kehitykseensä ja sanoittamaan kehitystarpeitaan. Lapsen ei kuulusi joutua olemaan yksin vastuussa siitä, että hänen erityisiin kehitystarpeisiin vastataan sijaishuollossa.
Tuo poliisisijaisisä oli puhunut pahaa äidistä lasten kuullen äidin edessä vihaisena ja osoittanut ettei hyväksy äitiä ja sijaisäiti oli esittänyt valheellisen syytöksen äidin päihteiden käytöstä sosiaalitoimelle. Äidin selvittäessä näitä tilanteita sijaisperhe on todennut, ettei tahdo edes tavata äitiä ja ei ole tavannut äitiä tämän jälkeen ja osoittanut näin lapsille, ettei hyväksy äitiä.
Missä on kotiinpäin tehty työ, jos sijaisvanhemmat saavat sosiaalityön luvalla polarisoida olosuhteita ja hakea omaa etuaan lasten edun sijaan? Kun sijaisvanhemmat hyökkäävät vanhemman vanhemmuutta vastaan erilaisin perusteluin vanhemman vanhemmuuden tukemisen sijaan, on epähumaania ajattelua tukeva sosiaalityö helposti sijaisperheen puolella, vaikka sen tulisi hakea polarisaation eheyttämistä.
Miksi sijaisperhe saa moninkertaistaa lasten haastavaa olosuhdetta saadakseen väittää olevansa parempi vaihtoehto lapselle? Miksi sijaisperhe saa syyttää ja tuomita vanhempia, osoittaa sormella ja kertoa näitä negatiivisia ajatuksiaan vanhemmille suoraan ja epäsuoraan ja kuormittaa vanhempia näin? Miksi sijaisperhe saa tehdä tämän lasten silmien edessä?
Eräs äiti kertoi koettaneensa tehdä itsemurhan. Psykiatrisen lääkärin diagnoosi oli ollut akuutti stressireaktio. Äiti kuvaili tilannetta, jossa lapset siirrettiin yhtäkkiä sijaishuoltopaikasta toiseen hänelle mitään ennakoivasti kertomatta ja toimintaa perustelematta ja kuinka ensimmäisessä palaverissa sijaisisä oli nöyryyttänyt häntä.
Äiti oli kokenut sosiaalitoimen toiminnan itseään mitätöivänä ja sijaisisän toiminnan itseään mitätöivänä ja oli itsekin arvottanut tällaisen kohtelun takia itsensä mitättömäksi ja tämän aiheuttamien tunteiden ja ajatusten kautta ajautunut hakemaan olosuhdetta, jolla toteuttaisi loppuun tuon mitätöinnin - hän koetti tappaa itsensä. Äiti siis teki yhteistyötä mitätöivää ajatteluaan esille tuovan sosiaalitoimen ja sijaisisän kanssa heidän täysin epähumaanin asenteen johdattelemana, eikä kyennyt taistelemaan vastaan tuota mitätöintiä.
Olin järkyttynyt, kun äiti kertoi mitä oli tapahtunut. Hän ei itse tiedostanut tarkalleen miksi oli toiminut kuten oli toiminut ja selitin hänelle, että on tutkittu, että stressaavissa olosuhteissa vanhemmat saattavat käyttäytyä haastavasti ja ammatillisesti pätevän sosiaalitoimen tulisi olla tästä tietoinen ja tukea vanhempia, etteivät tilanteet muovaudu liian haastaviksi vanhemmille. Stressiä poistamalla, voi estää vanhemman stressireaktiot.
Keskustelin äidin kanssa hänen psykoterapiastaan ja siitä, että psykoterapeuttikin on varmasti keskustellut hänen kanssaan siitä, kuinka mitätöivä kohtelu voi saada mitätöinnin kohteen mitätöimään myös itse itsensä ja kuinka tuossa haastavassa olosuhteessa tulisi koettaa löytää keinoja havaita, ettei toisten mitätöivä arvostelu ole järkevää ihmisen kohtelua ja kerro niinkään kohtelun vastaanottajasta, vaan enemmänkin hänestä, joka kohtelee muita mitätöiden. Ihmisen luonnollinen halu tehdä yhteistyötä, rakentaa toimivia sosiaalisia verkostoja, sokaisee heitä tilanteissa, joissa heitä mitätöidään ja sinisilmäinen luottamus sijaisperheiden tukeen vanhemmuudessa sekoittaa ajattelua. Biovanhempi sokeasti luottaessaan sijaisvanhemman hyvään tahtoon haavoittuu, kun sijaivanhempi ajatuksillaan, sanoillaan ja toiminnoillaan mitätöi biovanhemman vanhemmuuden.
Itsemurhaan ratkaisuna ajautuneen äidin tapaamisia oli luonnollisesti rajattu lapsiin hyvin vähäisiin valvottuihin tapaamisiin. Itse niiden vähäisyyttä en ymmärtänyt, mutta valvomisen ymmärsin. Sosiaalitoimi tahi psykiatrinen taho ei ollut selittänyt äidille tarkasti miksi toimittiin kuten toimittiin ja mitään yhteistyöpalaveria ei oltu pidetty. Sosiaalitoimi oli onneksi puhunut, että olosuhde on väliaikainen ja ajan myötä tapaamisia laajennettaisiin, mutta kukaan ei ollut tehnyt äidille selväksi miksi tarkalleen äidin stressireaktion kohdalla tapaamisia rajattiin ja miksi seuraava vanhemman tapaaminen sosiaalitoimen kanssa asetettiin vasta puolen vuoden päähän.
Sosiaalitoimi ei ollut pahoitellut äidille, että oli toiminnallaan kuormittanut äitiä ja sijaisisänkään kanssa ei oltu selvitetty olosuhdetta jälikäteen. Äitiä ei oltu tuettu stressireaktion jälkeen luoden äidille turvallista olosuhdetta ja kokemusta, että hänen kanssaan tehtäisiin yhteistyötä. Hänet mitätöitiin uudelleen.
Selitin äidille, että on luonnollista turvata lapset, jos vanhempi koettaa itsemurhaa ja on pelkona, että äiti kenties yhä reagoi itsetuhoisesti ja mahdollisesti jopa suorittaa laajennetun itsemurhan. Kerroin patologisoinnin tarpeesta, koska ihmisten kriisoireilu on yksilöllistä ja sosiaalitoimi ei osaa tutustua yksilöihin.
Äiti ymmärsi heti mitä sanoitan ja käsitti, että koska sosiaalivirkailijat eivät pääse hänen päänsä sisään ja eivät oikeastaan ole ikinä tutustuneet häneen ja luoneet häneen kunnollista ihmissuhdetta, he eivät voi tietää kuka hän on, miksi hän reagoi aiemmin kuten reagoi ja mitä hän toivoo tulevalta ja miten hän on valmis yhteistyöhön ja mitä hän tarvitsee sosiaalitoimelta ja sijaisvanhemmilta vahventuakseen vanhempana.
Olen pohtinut lastensuojelun valitusta resurssipulasta, joka aiheuttaa heille huolta. Sosiaalivirkailijat kertovat henkäisevän huolesta töistä lähtiessään ja pohtivan voivatko olla varmoja, että heidän vastuulapsillaan on kaikki tarpeeksi hyvin. Ihmettelen miksi lastensuojelu syyttää resurssia olosuhteesta, kuin resurssi olisi ihminen joka on toiminut väärin. Miksi sosiaalitoimi ei käytä tuota resurssia aidon ihmissuhteen luomiseen kontaktoitumalla ajatuksistaan vanhempiin ja kuulemalla vanhempia? Miksi sosiaalitoimi ei kontaktoidu lapsiin lapsille luonnollisissa olosuhteissa usein (kerran 2-3 viikossa) ja luo hyvää luottamussuhdetta lapsiin?
Miksi sosiaalitoimi käyttää aikansa huonojen suhteiden oireilujen ihmettelyyn ja katsoo polarisaatiota, joka syntyy huonoista suhteista käsiään levitellen kuin olisi teatterissa? Miksi sosiaalitoimi antaa haastavan olosuhteen kasautua haastavammaksi ja haastavammaksi? Miksi sosialitoimi ei toimi?
Lastensuojelutyö muistuttaa lumipalloefektiä tai dominoefektiä, jossa yhden asian kaatuessa kaatuu kaikki, koska kukaan ei tue avainhenkilöitä eli perheeseen kuuluvia hakien eheytymistä.
Miksi vanhempia kohdellaan mitätöiden ja välinpitämättömästi?
Miksi vanhemmuutta ei tueta ja kiintymyssuhteita ei tueta?
Miksi ei käytetä läheisneuvonpitoa työvälineenä ja todella pohdita keinoja joilla tukea perhettä kohti eheytymistä?
Miksi vanhemmat jätetään tukisuunnittelun ulkopuolelle?
Helsingin sosiaali- ja terveysviraston ennakoivan lähisuhdeväkivaltatyön kampanjan teema on tänä vuonna välinpitämättömyys. Ensi- ja Turvakotien liitolla on sama teema kampanjassaan. Helsingin kampanjan toteutus epäonnistui ja suunnittelua johtanut Olli Salin pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja ilmoitti ottavansa opiksi. Helsingin kampanja oli syyttävä, tuomitseva ja synkkä toteutustavallaan ja kuvasti sitä puolta sosiaalityössä, joka kuormittaa lapsiperheitä ja luo haastavaan olosuhteeseen lisää stressitekijöitä. Kampanja paljasti sosiaalityön epähumaanin asenteen ja ammattitaidottomuuden luoda voimaannuttavia innovaatioita.
Olisi tärkeää luoda välittämisen kulttuuri sijaishuoltoon ja kouluttaa sijaisvanhemmat välittämään myös vanhemmista, eikä vain lapsista, ja kouluttaa heidät näin näkemään oma merkityksensä vanhemmille tukitahona. Jos sijaivanhemmat ymmärtäisivät kuinka tärkeitä he ovat vanhemmille ja sijaisvanhemmat oppisivat vanhemmutta kunnioittavan ja voimaannuttavan lähtökohdan biovanhempien kohtaamiseen, he myös opittuaan osoittamaan aitoa välittämistä ja panostamaan tällaiseen tärkeän asiaan, luonnollisesti itse voimaantuvat ihmisinä ja taistelun maku elämästä katoaa, kun tilalle luodaan voimakas välittävän yhteistyön kokemus.
Sosiaalitoimi, joka vastaa sijaishuollossa kasvavista lapsista, tulisi kouluttaa ohjaamaan sijaisvanhempia tukemaan vanhempia vanhemmuudessaan, kohtamaan vanhemmat yksilöinä, joihin tulisi tutustua hyvin ja kouluttaa avaamaan polarisaatioita, joita syntyy typeryyden, tietoisen läsnäolon heikkouden, oppimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia.
Välinpitämättömyys ei itsessään ole väkivaltaa, vaikka näin väittää Ensi- ja turvakotien liitto, mutta se synnyttää väkivaltaisia ratkaisuja ja on siksi tärkeä asia huomioitavaksi. Väkivaltaisten ratkaisujen takana ei aina ole välinpitämättömyys, vaan niiden takana voi olla puhdas oppimattomuus eli tiedon puute eli ymmärtämättömyys. Ihmisen rajalliset kyvyt eivät ole välinpitämättömyyttä, vaan kyse on kyvyistä, joita voi kehittää. Kehittyäkseen ihminen tarvitsee tukea, opettajan, menttorin ja verkoston joka tukee tuota oppimista ja opettamista sekä tukemista.
Ei lapsi ole välinpitämätön, kun se tekee meidän mielestä kummallisia valintoja toiminnassaan. Ei kaksivuotias lyödessään äitiään ole välinpitämätön, vaan hän toimii sen mukaan mihin vaisto vie häntä ikätasossaan. Ajan myötä tuella ja ohjauksella hän oppii sanoittamaan negatiivisia tunteitaan ja kokemaan ne hyväksyttävänä samoin kuin positiiviset ja näkemään ne hetkellisinä ja käsiteltävinä sekä opettavina, osana itseuojeluvaistoa. Lapsi oppii kehittyessään ja kasvaessaan näkemään itsensä kehittyvänä ja oppivana, muokkautuvana ja muovautuvana ja myös näin näkemään oppia muilta ammentavana itsensä vastuullisena suhteessa itseensä ja muihin. Tämän oppiakseen lapsi tarvitsee oivalliset olosuhteet ja tämä vaatii myös sijaishuollossa kasvaville lapsille mahdollisimman hyvät suhteet sijaisvanhempien ja biovanhempien välille, jotta lapsi näkee ja mallioppii välittämistä.
Tyttäreni kertoi, että hänen koulukaverinsa asuu tädin luona, jota kaveri kutsuu äidiksi. Tyttäreni mielestä kaverin kuuluu saada kutsua äidiksi tätiä, jonka luona tämä asuu. Ymmärrän tytärtäni, joka toivoo, että jokaisella tulee saada olla äiti ja ihminen jota kutsua päivittäin äidiksi ja jonka syliin juosta tarvittaessa ja saada tukea ja lohtua kuten äidiltä. Tyttäreni kertoi, että kaverin oma äiti juo ja ei siksi voi pitää huolta lapsestaan joka päivä. Alakouluikäinen tyttäreni pohtii lapsen asemaa ja rakkauden määrää.
Biovanhempaa voi sattua ajatus siitä, että lapsi rakastaa sijaisvanhempaa. Voi tuntua siltä, että itse saa lapseltaan vähemmän rakkautta ja ettei ole enää yhtä merkityksellinen lapselleen kuin ennen sijaishuoltoa, jolloin oli lapsen ainut tukitaho ja lojaalin rakkauden kohde. Biovanhempi voi pelätä, ettei oma lapsi enää välitä hänestä. Kaikki tämä sattuu häneen ja aiheutta surua, tuskaa ja kärsimystä, jos ketään ei ole hänen tukenaan. Kuitenkin lapsella kuuluu olla oikeus saada rakastaa joka päivä ja saada vastaraukkautta joka päivä. Yhtälailla tosin tulisi myös äidin ja isän saada olla rakastettu joka päivä ja saada rakastaa lastaan joka päivä. Silti vanhemmalla saattaa olla oikeus soittaa lapselleen vain kerran viikossa ja nähdä lastaan vain kerran kuukaudessa, vaikka hän voisi antaa lapselleen paljon enemmän ja saada lapseltaan paljon enemmän. Perheiltä ei saisi viedä oikeuttaa rakastaa joka päivä ilman todella painavaa syytä.
Täällä mieron tiellä toivoisin, että välittämistä olisi enemmän. Helsinki kampanjoidessaan välittämisen puolesta, tehdessään sen epähuomiossaan valitetuin keinoin, otti tärkeän asian esille yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa. Toivoa voi, että sama kampanja saisi Helsingiltä tulevassa parempia keinoja ja ratkaisuja löytää välittämistä. Keinoja joilla hyvinvoinnin lentävältämatolta tippuneet saataisiin koukattua takaisin mukaan tekemään ilolla yhteistyötä välittämisen puolesta.
Juoppo kertoi Pikku Prinssille juovansa, jotta unohtaisi juovansa. Ihmettelin tätä, kunnes ymmärsin kuinka kaikki kipu, mitä välinpitämättömyyden ja typeryyden ja tietämättömyyden maailmassa ihminen saa aikaan, aiheuttaa halun paeta ja unohtaa. Toiset meistä ei kestä herkkyydessään tätä ja heitä tulisi tukea. Välinpitämättömyys voi olla pakokeino väkivallan edessä. Meidän tulisi välittää enemmän heistä, jotka pakenevat liian kivuliaiden tunteiden ja ajatusten edessä. Meidän tulisi välittää heistä ja välittämällä tukea heitä välittämään.
Minuun sattui puhua äidille, joka kertoi koettaneensa kuolla. Kerroin hänelle: "Kulta rakas olet tärkeä. Ethän tee sitä uudelleen, vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Minä olen aina täällä sinulle." Hän kertoi, että lapsien huostaanotto oli vienyt häneltä koko suvun ja heidän tuen. Hän oli yksin asianajajansa ja psykoterapeuttinsa kanssa. Se oli hänen elämänsä nyt, kaksi maksullista suhdetta, joista toinen pyrkii aitoon ihmissuhteeseen tukeakseen häntä ja toinen asiakkaan lain oikeuttamien etujen toteutumiseen. Kaukana lapsistaan, kaukana sosiaalitoimesta ja sijaisperheen negatiivisesti arvoittamana, ilman biologisten omien läheisten suhdetta hän oli muuten yksin vain kahden ammattiaan hänen kanssaan toteuttavan ihmisen tukemana.
Jonkun pitäisi herättää lastensuojelu ja kertoa, etteivät lapset ole tapauksia ja vanhemmat eivät ole tapauksia, vaan jokainen heistä on ihminen, jolla on tunteet. Näillä ihmisillä on aivot ja mielentoiminnot ja he ajattelevat ja havaitsevat olosuhteita ja kuinka heitä kohdellaan. Heistä pitäisi välittää aidosti.
Kuuntele myös:
Sellaiset käsitteet kuin humaani työ ja inhimillinen kohtelu, jotka olivat jo 30-vuotta sitten lapsuudessani todella yleisiä, ei näyttäydy aina lastensuojelullisen työn vahvuutena. Luulin lapsena maailmaa paremmaksi paikaksi.
Suomi on vaikea olosuhde elää, vaikka yleinen hyvinvointimme onkin monien väitteiden mukaan korkeaa. Meillä saa koulutuksen, meillä on korkea verotus, jolla mahdollistetaan monia asioita lapsiperheille kuten perheisiin usein kontaktoituva neuvolatoiminta ja lasten ilmainen hammashuolto, meillä saa puhdasta vettä, leivänkin saa köyhänä, jos jaksaa jonottaa talvipakkasella tunteja, moni saa työtä, vaikka moni jää ilman ja toiset meistä verkostoituvat auttamaan heitä, jotka tippuvat hyvinvoinnin lentävältämatolta keittaattomalta tuntuvalle aavikolle.
Monissa muissa maissa ei saa sitä mitä meillä on ja monissa kyläyhteisöissä hyvinvointi on kiinni siitä mitä he saavat mm. suomalaisilta ja muilta mailta humanitäärinä apuna.
Lokakuun Liikkeen seuraajina on kaiketi aika paljon, mahdollisesti enimmikseen, lapsiperheiden vanhempia, jotka kokevat jääneensä suomalaisen vihamielisen sosiaalityön loukkuun. Olen huomannut, että minua seuraa kiukkuinen yksilö, joka purkaa silloin tällöin mielipahansa kirjoiteluistani henkilökohtaisuuksiin mennen, selkeästi haluten satuttaa minua. Olen kuullut sosiaalityön konkareilta, että Lokakuun Liike on monille sosiaalityöntekijöille kuin kirosana. Jostain syystä halu saada muutos parempaan kirotaan voimasanoin. Kaiketi se kielimuoto, jolla tuodaan epäkohtia esille, ei kelpaa heille ja muutos toiveeseen jää tuon kieliasun tuijottamisen alle? Yhteistyö paremman eteen ei synny.
Miksi? Sosiaalityön ideahan on luoda sosiaalisia suhteita ja saada aikaan hyvinvointia näin.
Lokakuun Liikettä myös seuraa sijaisvanhempia, jotka yhtä lailla ovat huolissaan lasten asemasta suomalaisen sosiaalityön jaloissa. Konkareita, jotka myös ovat huomanneet epäkohdat ja työskennelleet lasten ja perheiden kotiinpäin tehdyn työn puolesta. Tämä on auttanut jaksamaan, kun synkkyys monen surullisen havainnon edessä alkaa painamaan harteitani. Toivoa on silti. Joskus on valoa tunnelinkin päässä ja pienille asioille on rakenettava, kun suuri kuva näyttää sumuiselta, sekavalta ja pirstaleiselta. Jokainen onnellinen olosuhteen muutos, josta vanhemmat kertovat, saavat minut voimaan paremmin, kun sydämmelleni käy se suru, josta monet kertovat.
Viimeaikoina huomioni on vienyt vanhempien suhde sijaisperheisiin ja se kuinka sosiaalityö ei tue hyvien suhteiden syntymistä. Useissa keskusteluryhmissä vanhempien hätä, huoli ja epävarmuus koskee juuri sijaisvanhempien toimintaa. Tämä heidän kuormittuminen on kamalaa seurattavaa ja minusta tuntuu pahalta, sillä tiedän huolissaan olevan ihmisen olevan ihminen ja tiedän, ettei huolessa eläminen tunnu mukavalta ja hyvältä, vaan raskaalta ja surulliselta.
Eräs äiti kysyi: "Pitäisikö huolestua, kun sijaisäiti neuvoo lasta vihaamaan äitiään?"
Herran Jumala! Kuinka yksikään sijaisäiti voi neuvoa lasta näin?
Eräs sijaisäiti kertoi teini-ikäisen sijaislapsensa pohtineen luettuaan äitinsä tekstiviestittelyjä, että äiti on se teini-ikäinen ja hänen on otettava vastaan äidin sekoilut. Sijaisäiti kertoi kuinka hän itsekään ei jaksa sijaislapsensa äitiä ja vastuutti äidin psykiatrista omaa hoitajaa hoitamaan työnsä. Kun koetin neuvoa sijaisäitiä luomaan hyvän suhteen äitiin ja tukemaan tätä vanhemmuudessaan, jotta äidin turvan kokemus vahvenisi osallistuttamisella lapsensa elämään aikuisten yhteistyöllä, totesi sijaisäiti, että hänen oma vapaehtoistyö arki-iltoisin menee tällaisten asioiden edelle sijaisvanhemmuustyönsä ohella. Häntä ei kiinnostanut sijaislapsensa biologisen äidin vanhemmuuden tukeminen intensiivisellä yhteistyöllä. Hänen oma elämä vapaehtoistyössä meni sijaislapsen edun edelle.
Eräs bioisä on vuosia puhunut minulle, ettei jaksa lastensa äitiä. Lapset joutuivat erokriisin takia sijaishuoltoon, kun ero syntyi isän petettyä äitiä monien naisten kanssa. Äiti ei kestänyt ja äidin äiti, joka oli myös osaltaan isää vuosia negatiivisesti arvosteltuaan ajanut perheen vanhempien rakkaussuhteen solmuun, teki tyttärestään "huonon-äidin lastensuojeluilmoituksen" ja tukemisen sijaan alkoi vuorostaan arvostelemaan isän sijaan tytärtään. Lapset siirtyivät äidin äidille sijaishuoltoon ja äidin äiti jatkoi tyttärensä negatiivista arvostelua pitäen tämän lapset ja äiti lopulta haastavan olosuhteen kuorman alla hajosi täysin henkisesti, eli otettuaan vastaan moninaista mitätöintiä, joutui psykiatriselle osastolle osastohoitoon. Kesti vuosia, että sosiaalityö havaitsi sijaishuoltopäätöksen asettaa lapset äidin äidille, joka teki töitä äidin haavoittamiseksi, haavoittavan äidin vanhemmuutta. Kun havainto lopulta tehtiin, lapset siirrettin toisaalle. Tuona aikana, kun lapsille etsittiin uutta sijoituspaikaa, nuorimman lapsen väliaikaissijoituspaikan sijaisäiti oli puolueellinen isää kohtaan ja isä kertoi minulle: "Sijaisäitikään ei jaksanut äitiä ja kutsui minut mustikkapiirakalle ja kahville ja kertoi muiden sijaislasten kovista kokemuksista ja taakastaan kasvattaa näitä."
Yhden äidin kertomuksessa sijaisvanhemmat olivat painottaneet, että heidän ammatillinen koulutus oli näyttöä siitä, että ovat hyviä sijaisvanhempia. Sijaisisä on poliisi ja sijaisäiti on opettaja. Sijaisisä oli lasten asuttua viikon sijaisperheessä todennut, etteivät lapset ikävöi äitiään kuin tämä olisi osoitus äidin huonosta äitiydestä ja sijaisperheen hyvästä olosuhteesta lapsille. Tytär kuitenkin itki ikäväänsä äitiä tavatessaan hyvin harvoin ja lapset ovat kertoneet äidilleen pelkäävänsä sijaisvanhempiaan.
Sijaisisä ei nähtävästi ymmärrä, että jos lapsi ei sanoita sijaisperheessä normaalia tunnetta eli ikäväänsä vanhemman luokse, jonka kanssa on asunut koko elämänsä, ei luottamussuhde sijaisvanhemman ja lapsen välille ole muodostunut niin syväksi, että lapsi uskaltaisi sanoittaa sijaisvanhemmilleen tunteitaan biologista vanhempaansa kohtaan. Lasten hyljätyksitulemisen kokemukset joutuessaan sijaishuoltoon ja lasten tunnekokemukset tuon muutoksen edessä ei ole siis tuttuja sijaisvanhemmille aina. Lapsen on luonnollisesti vaikea kiinnittyä keneenkään, kun kiintymyssuhdetta biovanhempiin ei tarpeeksi tueta ja sijaisperheissä ei välttämättä saa edes keskustella päivittäin biovanhemmista positiivisesti.
Sijaisvanhemmat saattavat jopa haluta, että lapset unohtavat biovanhempansa arjessaan ja eivät ymmärrä, että unohdusta ei todella tapahdu, vaan ajatukset päälitajunnassa siirtyvät alitajuntaan ja lapsi ei edes tiedosta tarkalleen mitä hänelle tapahtuu ja miten olosuhde vaikuttaa häneen. Lapsi ei pääse vaikuttamaan kehitykseensä ja sanoittamaan kehitystarpeitaan. Lapsen ei kuulusi joutua olemaan yksin vastuussa siitä, että hänen erityisiin kehitystarpeisiin vastataan sijaishuollossa.
Tuo poliisisijaisisä oli puhunut pahaa äidistä lasten kuullen äidin edessä vihaisena ja osoittanut ettei hyväksy äitiä ja sijaisäiti oli esittänyt valheellisen syytöksen äidin päihteiden käytöstä sosiaalitoimelle. Äidin selvittäessä näitä tilanteita sijaisperhe on todennut, ettei tahdo edes tavata äitiä ja ei ole tavannut äitiä tämän jälkeen ja osoittanut näin lapsille, ettei hyväksy äitiä.
Missä on kotiinpäin tehty työ, jos sijaisvanhemmat saavat sosiaalityön luvalla polarisoida olosuhteita ja hakea omaa etuaan lasten edun sijaan? Kun sijaisvanhemmat hyökkäävät vanhemman vanhemmuutta vastaan erilaisin perusteluin vanhemman vanhemmuuden tukemisen sijaan, on epähumaania ajattelua tukeva sosiaalityö helposti sijaisperheen puolella, vaikka sen tulisi hakea polarisaation eheyttämistä.
Miksi sijaisperhe saa moninkertaistaa lasten haastavaa olosuhdetta saadakseen väittää olevansa parempi vaihtoehto lapselle? Miksi sijaisperhe saa syyttää ja tuomita vanhempia, osoittaa sormella ja kertoa näitä negatiivisia ajatuksiaan vanhemmille suoraan ja epäsuoraan ja kuormittaa vanhempia näin? Miksi sijaisperhe saa tehdä tämän lasten silmien edessä?
Eräs äiti kertoi koettaneensa tehdä itsemurhan. Psykiatrisen lääkärin diagnoosi oli ollut akuutti stressireaktio. Äiti kuvaili tilannetta, jossa lapset siirrettiin yhtäkkiä sijaishuoltopaikasta toiseen hänelle mitään ennakoivasti kertomatta ja toimintaa perustelematta ja kuinka ensimmäisessä palaverissa sijaisisä oli nöyryyttänyt häntä.
Äiti oli kokenut sosiaalitoimen toiminnan itseään mitätöivänä ja sijaisisän toiminnan itseään mitätöivänä ja oli itsekin arvottanut tällaisen kohtelun takia itsensä mitättömäksi ja tämän aiheuttamien tunteiden ja ajatusten kautta ajautunut hakemaan olosuhdetta, jolla toteuttaisi loppuun tuon mitätöinnin - hän koetti tappaa itsensä. Äiti siis teki yhteistyötä mitätöivää ajatteluaan esille tuovan sosiaalitoimen ja sijaisisän kanssa heidän täysin epähumaanin asenteen johdattelemana, eikä kyennyt taistelemaan vastaan tuota mitätöintiä.
Olin järkyttynyt, kun äiti kertoi mitä oli tapahtunut. Hän ei itse tiedostanut tarkalleen miksi oli toiminut kuten oli toiminut ja selitin hänelle, että on tutkittu, että stressaavissa olosuhteissa vanhemmat saattavat käyttäytyä haastavasti ja ammatillisesti pätevän sosiaalitoimen tulisi olla tästä tietoinen ja tukea vanhempia, etteivät tilanteet muovaudu liian haastaviksi vanhemmille. Stressiä poistamalla, voi estää vanhemman stressireaktiot.
Keskustelin äidin kanssa hänen psykoterapiastaan ja siitä, että psykoterapeuttikin on varmasti keskustellut hänen kanssaan siitä, kuinka mitätöivä kohtelu voi saada mitätöinnin kohteen mitätöimään myös itse itsensä ja kuinka tuossa haastavassa olosuhteessa tulisi koettaa löytää keinoja havaita, ettei toisten mitätöivä arvostelu ole järkevää ihmisen kohtelua ja kerro niinkään kohtelun vastaanottajasta, vaan enemmänkin hänestä, joka kohtelee muita mitätöiden. Ihmisen luonnollinen halu tehdä yhteistyötä, rakentaa toimivia sosiaalisia verkostoja, sokaisee heitä tilanteissa, joissa heitä mitätöidään ja sinisilmäinen luottamus sijaisperheiden tukeen vanhemmuudessa sekoittaa ajattelua. Biovanhempi sokeasti luottaessaan sijaisvanhemman hyvään tahtoon haavoittuu, kun sijaivanhempi ajatuksillaan, sanoillaan ja toiminnoillaan mitätöi biovanhemman vanhemmuuden.
Itsemurhaan ratkaisuna ajautuneen äidin tapaamisia oli luonnollisesti rajattu lapsiin hyvin vähäisiin valvottuihin tapaamisiin. Itse niiden vähäisyyttä en ymmärtänyt, mutta valvomisen ymmärsin. Sosiaalitoimi tahi psykiatrinen taho ei ollut selittänyt äidille tarkasti miksi toimittiin kuten toimittiin ja mitään yhteistyöpalaveria ei oltu pidetty. Sosiaalitoimi oli onneksi puhunut, että olosuhde on väliaikainen ja ajan myötä tapaamisia laajennettaisiin, mutta kukaan ei ollut tehnyt äidille selväksi miksi tarkalleen äidin stressireaktion kohdalla tapaamisia rajattiin ja miksi seuraava vanhemman tapaaminen sosiaalitoimen kanssa asetettiin vasta puolen vuoden päähän.
Sosiaalitoimi ei ollut pahoitellut äidille, että oli toiminnallaan kuormittanut äitiä ja sijaisisänkään kanssa ei oltu selvitetty olosuhdetta jälikäteen. Äitiä ei oltu tuettu stressireaktion jälkeen luoden äidille turvallista olosuhdetta ja kokemusta, että hänen kanssaan tehtäisiin yhteistyötä. Hänet mitätöitiin uudelleen.
Selitin äidille, että on luonnollista turvata lapset, jos vanhempi koettaa itsemurhaa ja on pelkona, että äiti kenties yhä reagoi itsetuhoisesti ja mahdollisesti jopa suorittaa laajennetun itsemurhan. Kerroin patologisoinnin tarpeesta, koska ihmisten kriisoireilu on yksilöllistä ja sosiaalitoimi ei osaa tutustua yksilöihin.
Äiti ymmärsi heti mitä sanoitan ja käsitti, että koska sosiaalivirkailijat eivät pääse hänen päänsä sisään ja eivät oikeastaan ole ikinä tutustuneet häneen ja luoneet häneen kunnollista ihmissuhdetta, he eivät voi tietää kuka hän on, miksi hän reagoi aiemmin kuten reagoi ja mitä hän toivoo tulevalta ja miten hän on valmis yhteistyöhön ja mitä hän tarvitsee sosiaalitoimelta ja sijaisvanhemmilta vahventuakseen vanhempana.
Olen pohtinut lastensuojelun valitusta resurssipulasta, joka aiheuttaa heille huolta. Sosiaalivirkailijat kertovat henkäisevän huolesta töistä lähtiessään ja pohtivan voivatko olla varmoja, että heidän vastuulapsillaan on kaikki tarpeeksi hyvin. Ihmettelen miksi lastensuojelu syyttää resurssia olosuhteesta, kuin resurssi olisi ihminen joka on toiminut väärin. Miksi sosiaalitoimi ei käytä tuota resurssia aidon ihmissuhteen luomiseen kontaktoitumalla ajatuksistaan vanhempiin ja kuulemalla vanhempia? Miksi sosiaalitoimi ei kontaktoidu lapsiin lapsille luonnollisissa olosuhteissa usein (kerran 2-3 viikossa) ja luo hyvää luottamussuhdetta lapsiin?
Miksi sosiaalitoimi käyttää aikansa huonojen suhteiden oireilujen ihmettelyyn ja katsoo polarisaatiota, joka syntyy huonoista suhteista käsiään levitellen kuin olisi teatterissa? Miksi sosiaalitoimi antaa haastavan olosuhteen kasautua haastavammaksi ja haastavammaksi? Miksi sosialitoimi ei toimi?
Lastensuojelutyö muistuttaa lumipalloefektiä tai dominoefektiä, jossa yhden asian kaatuessa kaatuu kaikki, koska kukaan ei tue avainhenkilöitä eli perheeseen kuuluvia hakien eheytymistä.
Miksi vanhempia kohdellaan mitätöiden ja välinpitämättömästi?
Miksi vanhemmuutta ei tueta ja kiintymyssuhteita ei tueta?
Miksi ei käytetä läheisneuvonpitoa työvälineenä ja todella pohdita keinoja joilla tukea perhettä kohti eheytymistä?
Miksi vanhemmat jätetään tukisuunnittelun ulkopuolelle?
Helsingin sosiaali- ja terveysviraston ennakoivan lähisuhdeväkivaltatyön kampanjan teema on tänä vuonna välinpitämättömyys. Ensi- ja Turvakotien liitolla on sama teema kampanjassaan. Helsingin kampanjan toteutus epäonnistui ja suunnittelua johtanut Olli Salin pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja ilmoitti ottavansa opiksi. Helsingin kampanja oli syyttävä, tuomitseva ja synkkä toteutustavallaan ja kuvasti sitä puolta sosiaalityössä, joka kuormittaa lapsiperheitä ja luo haastavaan olosuhteeseen lisää stressitekijöitä. Kampanja paljasti sosiaalityön epähumaanin asenteen ja ammattitaidottomuuden luoda voimaannuttavia innovaatioita.
Olisi tärkeää luoda välittämisen kulttuuri sijaishuoltoon ja kouluttaa sijaisvanhemmat välittämään myös vanhemmista, eikä vain lapsista, ja kouluttaa heidät näin näkemään oma merkityksensä vanhemmille tukitahona. Jos sijaivanhemmat ymmärtäisivät kuinka tärkeitä he ovat vanhemmille ja sijaisvanhemmat oppisivat vanhemmutta kunnioittavan ja voimaannuttavan lähtökohdan biovanhempien kohtaamiseen, he myös opittuaan osoittamaan aitoa välittämistä ja panostamaan tällaiseen tärkeän asiaan, luonnollisesti itse voimaantuvat ihmisinä ja taistelun maku elämästä katoaa, kun tilalle luodaan voimakas välittävän yhteistyön kokemus.
Sosiaalitoimi, joka vastaa sijaishuollossa kasvavista lapsista, tulisi kouluttaa ohjaamaan sijaisvanhempia tukemaan vanhempia vanhemmuudessaan, kohtamaan vanhemmat yksilöinä, joihin tulisi tutustua hyvin ja kouluttaa avaamaan polarisaatioita, joita syntyy typeryyden, tietoisen läsnäolon heikkouden, oppimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia.
Välinpitämättömyys ei itsessään ole väkivaltaa, vaikka näin väittää Ensi- ja turvakotien liitto, mutta se synnyttää väkivaltaisia ratkaisuja ja on siksi tärkeä asia huomioitavaksi. Väkivaltaisten ratkaisujen takana ei aina ole välinpitämättömyys, vaan niiden takana voi olla puhdas oppimattomuus eli tiedon puute eli ymmärtämättömyys. Ihmisen rajalliset kyvyt eivät ole välinpitämättömyyttä, vaan kyse on kyvyistä, joita voi kehittää. Kehittyäkseen ihminen tarvitsee tukea, opettajan, menttorin ja verkoston joka tukee tuota oppimista ja opettamista sekä tukemista.
Ei lapsi ole välinpitämätön, kun se tekee meidän mielestä kummallisia valintoja toiminnassaan. Ei kaksivuotias lyödessään äitiään ole välinpitämätön, vaan hän toimii sen mukaan mihin vaisto vie häntä ikätasossaan. Ajan myötä tuella ja ohjauksella hän oppii sanoittamaan negatiivisia tunteitaan ja kokemaan ne hyväksyttävänä samoin kuin positiiviset ja näkemään ne hetkellisinä ja käsiteltävinä sekä opettavina, osana itseuojeluvaistoa. Lapsi oppii kehittyessään ja kasvaessaan näkemään itsensä kehittyvänä ja oppivana, muokkautuvana ja muovautuvana ja myös näin näkemään oppia muilta ammentavana itsensä vastuullisena suhteessa itseensä ja muihin. Tämän oppiakseen lapsi tarvitsee oivalliset olosuhteet ja tämä vaatii myös sijaishuollossa kasvaville lapsille mahdollisimman hyvät suhteet sijaisvanhempien ja biovanhempien välille, jotta lapsi näkee ja mallioppii välittämistä.
Tyttäreni kertoi, että hänen koulukaverinsa asuu tädin luona, jota kaveri kutsuu äidiksi. Tyttäreni mielestä kaverin kuuluu saada kutsua äidiksi tätiä, jonka luona tämä asuu. Ymmärrän tytärtäni, joka toivoo, että jokaisella tulee saada olla äiti ja ihminen jota kutsua päivittäin äidiksi ja jonka syliin juosta tarvittaessa ja saada tukea ja lohtua kuten äidiltä. Tyttäreni kertoi, että kaverin oma äiti juo ja ei siksi voi pitää huolta lapsestaan joka päivä. Alakouluikäinen tyttäreni pohtii lapsen asemaa ja rakkauden määrää.
Biovanhempaa voi sattua ajatus siitä, että lapsi rakastaa sijaisvanhempaa. Voi tuntua siltä, että itse saa lapseltaan vähemmän rakkautta ja ettei ole enää yhtä merkityksellinen lapselleen kuin ennen sijaishuoltoa, jolloin oli lapsen ainut tukitaho ja lojaalin rakkauden kohde. Biovanhempi voi pelätä, ettei oma lapsi enää välitä hänestä. Kaikki tämä sattuu häneen ja aiheutta surua, tuskaa ja kärsimystä, jos ketään ei ole hänen tukenaan. Kuitenkin lapsella kuuluu olla oikeus saada rakastaa joka päivä ja saada vastaraukkautta joka päivä. Yhtälailla tosin tulisi myös äidin ja isän saada olla rakastettu joka päivä ja saada rakastaa lastaan joka päivä. Silti vanhemmalla saattaa olla oikeus soittaa lapselleen vain kerran viikossa ja nähdä lastaan vain kerran kuukaudessa, vaikka hän voisi antaa lapselleen paljon enemmän ja saada lapseltaan paljon enemmän. Perheiltä ei saisi viedä oikeuttaa rakastaa joka päivä ilman todella painavaa syytä.
Täällä mieron tiellä toivoisin, että välittämistä olisi enemmän. Helsinki kampanjoidessaan välittämisen puolesta, tehdessään sen epähuomiossaan valitetuin keinoin, otti tärkeän asian esille yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa. Toivoa voi, että sama kampanja saisi Helsingiltä tulevassa parempia keinoja ja ratkaisuja löytää välittämistä. Keinoja joilla hyvinvoinnin lentävältämatolta tippuneet saataisiin koukattua takaisin mukaan tekemään ilolla yhteistyötä välittämisen puolesta.
Juoppo kertoi Pikku Prinssille juovansa, jotta unohtaisi juovansa. Ihmettelin tätä, kunnes ymmärsin kuinka kaikki kipu, mitä välinpitämättömyyden ja typeryyden ja tietämättömyyden maailmassa ihminen saa aikaan, aiheuttaa halun paeta ja unohtaa. Toiset meistä ei kestä herkkyydessään tätä ja heitä tulisi tukea. Välinpitämättömyys voi olla pakokeino väkivallan edessä. Meidän tulisi välittää enemmän heistä, jotka pakenevat liian kivuliaiden tunteiden ja ajatusten edessä. Meidän tulisi välittää heistä ja välittämällä tukea heitä välittämään.
Minuun sattui puhua äidille, joka kertoi koettaneensa kuolla. Kerroin hänelle: "Kulta rakas olet tärkeä. Ethän tee sitä uudelleen, vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Minä olen aina täällä sinulle." Hän kertoi, että lapsien huostaanotto oli vienyt häneltä koko suvun ja heidän tuen. Hän oli yksin asianajajansa ja psykoterapeuttinsa kanssa. Se oli hänen elämänsä nyt, kaksi maksullista suhdetta, joista toinen pyrkii aitoon ihmissuhteeseen tukeakseen häntä ja toinen asiakkaan lain oikeuttamien etujen toteutumiseen. Kaukana lapsistaan, kaukana sosiaalitoimesta ja sijaisperheen negatiivisesti arvoittamana, ilman biologisten omien läheisten suhdetta hän oli muuten yksin vain kahden ammattiaan hänen kanssaan toteuttavan ihmisen tukemana.
Jonkun pitäisi herättää lastensuojelu ja kertoa, etteivät lapset ole tapauksia ja vanhemmat eivät ole tapauksia, vaan jokainen heistä on ihminen, jolla on tunteet. Näillä ihmisillä on aivot ja mielentoiminnot ja he ajattelevat ja havaitsevat olosuhteita ja kuinka heitä kohdellaan. Heistä pitäisi välittää aidosti.
Kuuntele myös:
RSS Feed
