
Sinisilmäisyydessäni uskon, että jopa paatuneimman sosiopaatinkin kanssa voimme saada aikaan kaikille riittävän toimivan yhteistyön tarvittavan tukiverkoston keinoin, jos tukiverkostolla on riittävä ammattitaito. Psykopaatit ovat sitten oma juttunsa.
Mielestäni me käytämme liikaa aikaa näkökulmista kiistelyyn ja mielen tasolla asioiden spekulointiin, sen sijaan, että tekisimme toiminnallisesti parhaamme olosuhteidemme korjaamiseksi.
Inhimillisiä Uutisia julkaisi 24.8.2016 artikkelin: KIISTELTY SOVITTELU, joka kuvaa kuinka kuinka lähisuhdeväkivallan kohdalla jopa sovittelun merkityksestä ei olla päästy sovintoon, vaan siitäkin on kiisteltävä.
Pohdin, kuinka tärkeää on malliopitun väkivallan kohdalla, että väkivallan uhrit ja väkivaltaan ajautuneet ymmärtäisivät, ettei väkivalta ole tekona jotain, millä saisi leimata toisen ihmisen kokonaisvaltaisesti hänen loppuelämäkseen. Mielestäni jokaisessa meissä on aina jotain toimivaa ja hyvää, vaikka jotkut ovat neurologiselta kehitykseltään ja menneiden olosuhteiden vuoksi niin kyvyttömiä empatiaan ja ymärtämään normistomme merkitystä yhteiskunnassa, että heidät on lukittava turvalliseen säilöön, jotta eivät satuttaisi muita tai itseään. Lähisuhdeväkivalta voi johtaa siihen, että uhri itse alkaa toteuttamaan pitkäaikaista henkistä väkivaltaa häneen väkivaltaa kohdistanutta ihmistä kohtaan mitätöimällä tämän ihmisarvoa.
Suomessa lähisuhdeväkivaltaa voi sovitella. Käytäntöä kritisoidaan voimakkaasti, mutta sovittelun parissa työskentelevät toivovat, että sovittelun avulla väkivalta loppuisi.
Miksi lastensuojelun perheisiin kohdistamissa väkivaltatilanteissa ei toteuteta tätä tärkeää ja kiisteltyä työmenetelmää? Miksi haavoittuneet perheet mitätöidään tärkeän tuen ulkopuolelle ja lastensuojelu saa fallisesti ottaa yliaseman, jossa voi jatkaa henkisen väkivallan jatkumon toteutumista milloinkaan havaitsematta kuinka haavoittavaa tämä on asianomaisille?
Vanhempi voi olla ollut väkivaltainen lastaan kohtaan ja joutua lastensuojelun tuomion alle vuosiksi. Lastensuojelu ei välttämättä osaa tehdä väkivaltatyötä sillä tarvittavalla tavalla, jossa katkaistaisiin väkivallan kierre. Lastensuojelu saattaa rakentaa mielessään symbioottisen suhteen lapseen ja kuvitella itsensä lapsen asemaan ja unohtaa oman asemansa sosiaalivirkailijana, jolla tulisi olla kyky ymmärtää sosiaalipsykologiaa aikuisen silmin ja nähdä sosiaalisia suhteita muuttujatekijöiden vallassa. Lastensuojeluviranomainen saattaa vääristyneesti ajatella, että lapsen lojaliteetti vanhempaa kohtaan laittaa lapsen rajattomasti rakastamaan vanhempaansa ja lastensuojeluviranomaisen tulisi opettaa lasta rajaamaan rakkauttaan itsesuojeluvaiston kehittymiseksi jopa sellaisilla keinoilla, että lähtee erottamaan vanhemman vuosiksi lapsesta. Lapsen näkökulma lojaliteetin kohdalla unohtuu sekä lapsen tarve vanhempiinsa perusturvankokemuksen saamiseksi haasteista huolimatta. Kehittyvä lapsi ei ajattele kuin aikuinen ja ei rakenna identitettiään samalla tavalla kuin me aikuiset kehittyessämme. Lisäksi jokainen lapsi on yksilö ja hänen kognitionsa toimii kehitystasossaan evolutiivisessa mielessä perintötekijöiden sekä koettujen kokemusten varassa. Lapsen henkilökohtaiset opit johdattelevat hänen ajatteluaan, reaktioitaan ja toimintamotiivejaan niissä kehitystarpeissa joita hänellä on erityisissä kehitysvaiheissaan.
Vanhemman jouduttua lastensuojelun negatiivisesti arvoittavan ajatusketjutuksen uhriksi eli henkisen väkivallan uhriksi, kun lastensuojelu on leimannut vanhemman ongelmavanhemmaksi huolikulttuurin mallinnuksella, tehtäväksi jää todistaa, ettei ole vaarallinen. Mutta miten toteuttaa tämä, jos sosiaalitoimi toteuttaa vakavaa henkistä väkivaltaa leimaamisen keinoin päivä, viikko, kuukausi ja vuositolkulla?
"Hän on väkivaltainen ja vaarallinen!"
Vanhemmat voivat hakeutua väkivaltaa katkaisevan tuen piiriin ja oppia tuosta tuesta sen tärkeimmän itsetuntoa nostavan opin: Väkivalta on malliopittua ja sitä ylläpitää rakenteellinen väkivalta, johon ei ole vielä mallinnettu toimivaa väkivaltaa katkaisevaa toimintamuotoa. Vanhempi voi oppia väkivallattomia toiminnallisia ratkaisuja samoihin haastaviin tilanteisiin, kun oppii ehdollistamaan malliopitut väärän vallankäytön menetelmät ja saa opin ymmärtää omia tunteitaan niitä hallitakseen. Silti sosiaalitoimi voi leimata tämänkin jälkeen vanhemman huolestuttavaksi, pelottavaksi, vaaralliseksi ja huonoksi vanhemmaksi. Millaista on vanhemmalle, joka katuu tekojaan, tietää tehneensä väärin, suree toimintaansa, syyllistää itseään, tahtoo korjata virheensä, kaipaa anteeksiantoa, toivoo ymmärrystä, haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, kun sosiaalitoimi ei tätä mahdollista, vaan päättää tuomita vanhemman ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi lapselle henkisesti ja fyysisesti vaaralliseksi ihmiseksi?
Olen pohtinut syyllistämiskulttuuria, jossa syyllistäjä tahtoo asettaa syytetyn häpeän alle. On ajateltu, että häpeäkokemus asettaisi suoraan ihmisen kokemaan toiminnallista tarvetta muutokselle omassa toiminnassaan. On oletettu, että kun näin vaikutetaan ihmisen tunnekokemuksiin saataisiin aikaan ajattelussa loogista ajatusketjua, vaikka tunteita käsittelevä aivojen osa ei kykene loogiseen ajatteluun. Onko pelko yksi syy tällaiselle toiminnalle, sillä itsesuojeluvaiston aktivoituessa tunnevoittoisesti toimiva ihminen loogisen ratkaisukeskeisen ajattelun sijaan joko juoksee karkuun tai hyökkää asiallisen asian selvittämisen sijaan? Haluaako tuollainen mieli nähdä väärän vallankäytön teon teon toteuttanutta ihmistä kokonaisvaltaisesti kuvaavana? Tahtooko mieli lukita tuon pahan ilmentymän mielikuvansa mielikuvien Pandoran lippaaseen, tehdessään rajoja sosiaalisissa suhteissa?
Sovittelujen ongelmana taitaa lähisuhdeväkivallan kohdalla olla alhainen tietoisuus siitä, mitä on väkivalta ja mitä on uhrius. Varsinais-Suomen sovittelutoimistossa sovitteluprosessien tähtäimellinen toteutuminen ei onnistu helposti. Väkivallan sovitteluprosessit johtavat osapuolten tapaamiseen harvemmin kuin muut sovitteluun ohjatut rikos- tai riita-asiat. Ne myös keskeytyvät useammin.
"Tässä huoneessa on käsitelty henkisiä ja aineellisia haittoja, jotka uhrille on väkivallasta aiheutunut. Samalla rikoksen tekijällä on ollut mahdollisuus hyvittää tekoaan ja ottaa siitä vastuu. Tästä huoneesta on myös kävelty kesken sovittelua ulos, itketty ja huudettu."
Väkivalta sattuu myös väkivaltaan ajautuneisiin, jotka katuvat tekojaan ja myös näkevät mahdollisesti oikeutusta teolleen uhrin omaa toimintaansa edeltävästä toiminnassa. Moninaiset ajatukset aiheuttavat kriisin. Syyllistäminen ja syyllistyminen ja sen luomat kipukohdat antavat ajattelijoille toimintamotiiveja ja voimakkaita tunnekokemuksia.
Tällä hetkellä ajatellaan sovittelussa, että toistuvissa parisuhteen väkivaltatilanteissa, ei kannata antaa sovitteluun mahdollisuutta. Katsotaan, että yksittäistä tekoa voi sovittelun keinoin korjailla lievässä väkivallassa, mutta tilanteessa, jossa väkivalta on toistuvaa, ei voida nähdä tätä tilannetta kokonaisuudessaan ylhäältä päin ja auttaa parisuhteessa vuorovaikutustaitojen puuttuessa painiskelevia sovittelun keinoin.
Pohdin olisko ennen sovittelua hyvä, jos lähisuhdeväkivalta tilanteessa sovitteluun osallistuvat ensin velvotteitaisiin käymään myös väkivaltaa katkaisevaa ryhmäterapiaa, jotta heille selkenisi mistä väkivallassa on oikeasti kyse, eikä täytyisi osallistua sovitteluun ihan kylmiltään?
Lastensuojelun salatussa maailmassa tilanteissa, joissa sosiaalivirkailijat toteuttavat virkarikoksia ja kohdistavat perheisiin henkistä väkivaltaa heidän perhe-elämäänsä epäkunnioittavilla toimintatavoilla, ei ole edes mahdollisuutta päästä sovittelemaan moninapaista tilannetta eheyttävässä mielessä. On kyllä suunniteltu tukimuodoksi ammatillisesti pätevä ulkopuolinen suora työhönohjaus, mutta sitä ei oikeastaan taideta käyttää näissä tilanteissa. Toisaalta toimisiko tuolloinkaan sovittelu, jos vanhemmat ovat uhreina niin loukkautuneita sosiaalitoimelle, ettei vihaltaan uhriudessaan kykene enää muuhun kuin sadattelemaan sosiaalitoimea, joka vuorostaan osoittaa vanhempia syyttävästi leimaten: "Tuollaisia ne on, hulluja ja rajattomia ja lapsille vaarallisia." Lastensuojelun uhrin kriisioireilua ei kyetä ymmärtämään suoraan, vaan tähänkin tarvittaisiin koulutusta ja tukimuotoja jo ennen tällaista sovittelua.
Väkivaltaan ajautuneen on vaikeaa myöntää tekonsa väkivallaksi, sillä malliopittu ajattelumalli saa uskomaan, että toisen aikaisemmalla teolla voi mm. oikeuttaa omat tekonsa. Nainen voi todeta: "Hän huoritteli minua vuositolkulla ja alisti haukkumalla laiskaksi rahanahneeksi hyväksikäyttäjäksi ja syyllisti minua juomisestaan ja yhtenä päivänä napsahdin ja tajusin lyöneeni häntä avokämmenellä korvalle." Sitä henkistä väkivaltaa, jota naiseen kohdistettiin, ei nähdä oikeutuksena väkivaltaiseen tekoon, vaikka väkivaltatyön piirissä jo ymmärretään, että pitkittynyt henkisen väkivallan uhrius voi saada uhrinkin väkivaltaiseksi, vaikka tätä ei tahtoisi toiminnoissaan toteuttaa. Impulsiivinen aggresiivisuus tapahtuu pitkän henkisen väkivallan uhriuden jälkeen, kun tunnemaailman hallintakyky on romahtanut. Sovittelu ei ole tuolloin mahdollinen, jos nainen ei ymmärrä, että teko oli väärin kaikesta miehen teoista huolimatta, vaikkakin väkivallan ketjun näkökulmasta ymmärrettävä. Väkivaltahan synnyttää väkivaltaa.
Kun kaksivuotias lyö vanhempaansa aivojensa nopean kehityksen aiheuttamien tunnekokemusten vuoksi, tarvitsee lapsi normistomme säännöistä huolimatta rakkautta ja hänen toimintaa ymmärtäviä rajoja. Miksi aikuinen, jolta puuttuu mallioppi tunteiden säätelyyn ja tieto siitä mikä kaikki on väkivaltaa, ei myös olisi oikeutettu häntä ymmärtävään humaaniin tukeen?
Myös lastensuojelun perheisiin kohdistaman väkivallan kohdalla mielestäni pitäisi osata arvostaa sosiaalivirkailijan elämää ja ihmisyyttä ja ymmärtää hänetkin yhetiskuntamme rakenteen uhrina. Sosiaaliviranomaisten koulutussuunnitelmassa ja terveydenhuollon koulutussuunnitelmassa ei ole pakollista opiskella väkivaltatyön perusteita, väkivallan tunnistamista ja sen ratkaisukeskeisiä voimaannuttavia työmenetelmiä. Miten hekään voisivat siis ilman oppia näitä osata?
Lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä sovitteluhuoneessa keskitytään konfliktiin, ei siihen, että toinen on epäilty ja toinen uhri. Ensin sovittelijat (joita on aina paikalla kaksi), tapaavat epäillyn ja asianomistajan erikseen. He miettivät yhdessä, mitkä ovat niitä asioita, joista olisi hyvä puhua ja mistä asioista ei puhuta. Suunnitellaan mahdollista yhteistä kohtaamista. Vasta muutaman viikon päästä saavutaan yhdessä neuvotteluhuoneeseen. Koskaan ei voi täysin ennustaa, mitä tapahtuu.
Lähisuhdeväkivallan sovittelu ei ole sovittelijoiden mukaan hymistelyä. Väkivaltaa ei vähätellä. Molemmat osapuolet joutuvat kuuntelemaan, mitä toisen näkökulmasta on tapahtunut. Niissä parisuhteissa, joissa väkivaltaa on, juuri kuulluksi tulemisen kokemus usein puuttuu.
Myös lastensuojelun uhrit kertovat kokemuksestaan, etteivät ole tulleet kuulluksi. Jopa lastensuojelualalla työskentelevien Pro Graduista on ilmennyt, että havaittavissa on, ettei lapsen asiakaskertomus todella kohtaa perheitä, vaan ne ovat sosiaalivirkailijan omaa kuvitelmaa olosuhteista. Vanhemmat kertovat kuinka heitä on leimattu turhilla huolilla ja epäilyillä insesteiksi, päihteiden väärinkäyttäjiksi, hulluiksi, väkivaltaisiksi ja kuinka he ovat joutuneet valtavan haasteen eteen todistaakseen, että nämä sosiaalitoimen huolikokemukset ovat vain heidän mielikuvitusta. Lastensuojelun toimintaa leimaa huoli, eikä niinkään järjettömyys toiminnassa, joka on perheisiin kohdistettua henkistä väkivaltaa. Sanalla huoli lastensuojelu oikeuttaa väkivallan. Eikö juuri tästä syystä olisi hyvä, että olisi sovitteluja myös lastensuojelun maailmassa, jotta perheet saisivat kokea tulleensa kuulluksi ja heidän kipukokemuksensa tulisivat huomioiduksi ja tilanne saataisiin normalisoiduksi väärän vallankäytön mallinnuksen maailmasta pois.
Tämän päivän sovittelumalli ei ole terapiaa lähisuhdeväkivallan sovittelumaailmassa. Sovittelijat eivät neuvo tai ohjaile ratkaisuja. He eivät ole asiakkaittensa asian asiantuntijoita. Miksi? Eikö tämän kaltainen sovittelumallinnus juuri helposti pidä yllä väkivallan olevaisuutta, kun pahan ongelman käsittelyssä ei ole menttoria, joka auttaisi kaikkia osapuolia ymmärtämään väkivaltaa ilmiönä ja myös ohjaisi molempia huomaamaan toisensa, löytämään hyvät ajatukset, hyvät sanat ja hyvät teot käsittelyn aikana. Miksi kriisin uhreja yhä vastuutetaan näin paljon, kun kuitenkin katastrofipsykologinen näkökulma painottaa kriisituen merkitystä kriisioireilun olevaisuuden vuoksi?
Vihreät Naiset, Amnesty Internationalin Suomen osasto ja Naisasialiitto Unioni ovat vaatineet tiukin sanoin jo vuosia, että sovittelusta luovutaan lähisuhdeväkivalta-asioissa. Pääseekö hakkaaja sovittelun takia helpolla ja välttää rangaistuksen, joka hänelle kuuluu?
Vastakysymyksenä voisi heille esittää: "Onko rangaistus koskaan muuttanut mitään todella? Saako uhri rahallisesta korvauksesta paremman mielen, kuin sovinnon syntymisestä ja todellisesta muutoksesta sosiaalisessa suhteessa ja auttaako sakkorangaistus todella ihmistä tiedostamaan itseään ja omaa toimintaansa paremmin?"
Lastensuojeluviranomaisten kohdalla on jo muutama virkarikosepäilytapaus johtanut esitutkintaan ja/tai syytteeseen. Mielestäni on tärkeää, että näitä asioita pohditaan oikeusistuimissa ja esille nostetaan myös viranomaisen toteuttamat lain vastaiset toiminnot. Tietoisuuden tulisi kasvaa siitä, että viranomainenkin on inhimillinen ihminen ja kykenvä virheisiin, jotta hallito-oikeuden tuomarit ja julkisen oikeusistuimen tuomarit ymmärtäisivät, ettei lastensuojelun kirjaus ole välttämättä todistusarvoltaan millään tavalla arvokas lastemme ja perheidemme asioissa, vaan pikemminkin perheisiin kohdistettua vakavaa henkistä väkivaltaa väärän vallankäytön menetelmin. Kuitenkin toivoisin ajanpyörän kulkevan rivakammin, että saisimme tämän vaiheen etenemään ja pääsisimme oikeuskäsittelyistä, joilla tuodaan lastensuojelun epäkohdat esille, nopeampiin sovittelun mallinnuksiin, joihin vanhemmat voisivat helposti hakeutua, kun kokevat, ettei sosiaalitoimi kuule ja kuuntele heitä ja kohdistaa heihin normistomme vastaisesti mittaamattoman suuria haasteita vanhemmuuden tukemisen sijaan. Henkisellä väkivallallahan ei ole uhrin kokemuksessa päättymispistettä ellei tähän saada eheyttäviä tukitoimia ja loistavia menttoreita ohjaamaan ihmisiä ajattelussaan ja tunteidensa säätelyssä.
Naisasialiitto Unioni on todennut lausunnossaan, että lähisuhteissa tapahtuvalle väkivallalle on ominaista se, että väkivalta toistuu ja yltyy. Tekijä tyypillisesti katuu tekoaan väkivallan jälkeen, mutta tämä ei pysäytä väkivaltaa. Päinvastoin, väkivaltaiset teot toistuvat yhä useammin ja vakavampina. Muutamaa vuotta aikaisemmin Naisasialiitto Unioni oli todennut, että väkivallan tekijälle on etsittävä sovittelun sijasta hoitomuotoja ja kannustettava heitä osallistumaan väkivallan katkaisuohjelmiin. He kritisoivat sovittelua, joka ei anna tukea väkivallan katkaisuun tarkoin tutkituin keinoin.
Kuinka moni lastensuojelun uhri osaa hakeutua tukeen ja mistä saa lastensuojelun kohdistamaan väkivaltaan tukea? Helsingissä Turvakodin Kilpola on tehnyt linjauksen, että se ei anna tukea lastensuojelun sosiaalivirkailijan väkivallan kohteeksi joutuneelle vanhemmalle, koska pelkää joutumista oikeudellisiin prosesseihin todistamaan näissä asioissa ollessaan kuitenkin lastensuojelun yksi yhteistyötaho.
Yksi keino lastensuojelun kohdistaman väkivallan uhrina tuen saamiselle on hakeutua psykiatriseen hoitoon niistä oireista, joita pahimmillaan vakava henkinen väkivalta saa aikaan. Huomaatko olevasi masentunut tai ahdistunut ja kokevasi jopa suunnattomia tunnemuutoksia, kun kohtaat sosiaalivirkailijan? Onko sinun vaikeaa toimia normaalilla tavallasi lastensuojelun palavereissa? Oletko itse luopunut positiivisesta ajattelustasi ja alkanut toimimaan lastensuojelulta mallioppimasi huolimallinnuksen ja negatiivisen ajatusketjutuksen mukaisesti kohdistaen sitä heihin? Onko tilanteenne moninapainen? Voitko pahoin jo normaalissa arjessasikin, kun pohdit koko ajan mitä pahaa lastensuojelu on tehnyt lapsellesi ja perheellenne? Onko sinulla voimakkaita kriisioireiluja? Onko seksuaalinen viettisi laskenut? Tahtoisitko eristäytyä? Maistuuko ruoka? Saatko nukuttua? Onko elämäsi muuttunut?
Psykiatrian avohuolto ei niinkään katso katastrofipsykologisen näkökulman kautta tilannettasi tai osaa välttämättä nähdä sinua henkisen väkivallan uhrina. He kuitenkin tarjotessaan puolivilliasta tukea voivat antaa sinulle lääkkeitä oireisiisi, jotka joko auttavat tai eivät ja vastuu on sinulla havaita ovatko ne edes hyödyksi ja millaisia vahvuuksia sinun tulisi syödä. Vuoden kestävän avohuollon jälkeen sinulle voidaan tehdä kriisitilanteen jatkuessa diagnoosi ahdistushäiriöön tai vaikkapa persoonallisuushäiriöön ja saatat päästä mielialatyöryhmän asiakkaaksi. Sielläkään ei kukaan tule ainakaan julkisesti myöntämään, että olet lastensuojelun kohdistaman henkisen väkivallan uhri. Saat kuitenkin kliinisesti tutkittuihin oireisiisi kliinistä tukea. Voit päästä vaikkapa dialektiseen käyttäytymisterapiaan, joka on mielenkiintoinen kriisityön muoto, jossa opetetaan kriisinhallintataitoja kriisioireileville, kun heillä ei ole mahdollisuutta päästä lastensuojelun aiheuttaman kriisin aikana aitoon kriisitukeen.
Mielialaryhmästä voit päästä pois, kun opit hallitsemaan kriisin uhrina kriisioireilujasi ja masennus ja ahdistus todetaan olevan remissiossa, vaikka lastensuojelu kohdistaisikin sinuun yhä vakavaa henkistä väkivaltaa. Eräästä näkökulmasta voisi katsoa, että sinusta koulutetaan mieltensodan sissiksi, joka kykenee kestämään vaikka minkälaista henkistä väkivaltaa murtumatta. Tässä vaiheessa voit pyytää B-lausuntoa psykiatriselta lääkäriltäsi ammatillisesti pätevään psykoterapiaan ja etsiä itsellesi väkivaltatyöhön erikoistuneen psykoterapeutin, joka tietää kuinka logoterapian keinoin sinulle voi antaa voimaannuttavaa itsetuntoasi ja identiteettiäsi eheyttävää traumaterapiaa. Pääset kliinisestä ihmissuhdeverkostosta (psykiatrian poliklinikka) aitoon ihmissuhteeseen, jossa sinua lopultakin kuullaan ja tuetaan aidosti olosuhteissasi.
Edellisen toimintasuunnitelman ketjun kohdalla tosin joudun toteamaan, että se on vuosien prosessi ja vaatii pitkäjänteisyyttä ja kykyä hyväksyä viranomaisten sokea yhteistyö sekä oppimattomuus väkivalta-asioissa. Vain harva psykiatrinen lääkäri uskaltaa todeta, että sosiaalitoimi mitätöi vanhemmat ja haavoittaa tällaisella toiminnalla kaikkia asianomaisia ja vaikeuttaa prosessin toteutumista.
Lähisuhdeväkivallan sovittelussa sovittelijat ovat havainneet väkivaltaan ajautuneen näkökulman: epäilty on ollut huojentunut siitä, että hän on tullut paikalle hakkaajana mutta onkin saanut olla ”ihminen”. Kriisitilanteessa epäillylle on ollut sovittelijoiden mukaan merkityksellistä, että häntä on kuultu kyseenalaistamatta ja syyllistämättä.
Myös sosiaalivirkailijat ansaitsisivat tämän, mutta jos edes sovitteluun ei päästä, kuinka me vahvennamme näiden jo kriisissä elävien maailmanparantajien ammatti-identiteettiä? Kun oman väkivaltaisuuden kohtaaminen on jo vaikeaa identiteetin kärsiessä syyllistetyn asemassa, miksi heille ei anneta eheytymiseen tukea?
”Saattaa olla, että epäilty on jo lähtökohtaisesti kauhuissaan teostaan, eikä välttämättä katso edes itse voivansa saada tekoaan ikinä anteeksi” Häpeä voi saada ihmisen piiloutumaan ja pelkäämään seuraamuksia. On rohkeaa todeta virheet ja osoittaa katumusta ja on tärkeää havaita, kuinka väkivaltainen kärsii omista teoistaan. Empatia voi olla erittäin haavoittavaa myös väkivaltaiselle, joka alkaa kohdistaamaan väkivaltaisuutensa itseensä. Malliopittu väkivalta voi synnyttää monenlaista ajatusketjua kaikessa kummallisuudessaan. Väkivaltaan ajautunut on itsekin väkivallan uhri. Meistä jokainen on jollain tavalla, vaikka emme olisikaan suoran meihin kohdistetun väkivallan uhreja. Väkivaltaan ajautuneiden tulisi saada tukea.
Lähisuhdeväkivallan sovittelussa osapuolet usein allekirjoittavat sovittelun lopputuloksena käyttäytymissopimuksen. Paperille kirjoitetaan, miten osapuolet aikovat jatkossa ehkäistä väkivaltaa ja kirjataan, kuinka osapuolet lupautuvat esimerkiksi hakemaan apua, jos tilanne uhkaisi edetä väkivaltaiseksi. Sopimukseen voi sisältyä myös anteeksipyyntö, teon hyvittäminen sekä aineelliset vahingonkorvaukset, kuten lääkäri- ja sairaalakulut, korvaukset kivusta ja särystä sekä omaisuudelle aiheutetut vahingot.
Jos lastensuojelu käyttäisi moninapaisissa tilanteissaan perheen kokiessa joutuneensa lastensuojelun kohdistaman henkisen väkivallan uhriksi sovittelua tai ulkopuolista ammatillisesti pätevää suoraa työhönohjausta, voisi tuon prosessin lopussa myöskin tehdä lopputuloksena toimintasuunnitelmasopimuksen. Yhtä lailla lastensuojelu voisi lapsen asiakassuunnitelmassa ja vanhempien asiakassuuunnitelmassa suostua toteuttamaan vahingonkorvaukset sekä myös korvaamaan kaikki tilanteen eheytymiseksi tarvittavat tuet.
Suomalainen lähisuhdeväkivallan sovittelukäytäntö on poikkeuksellinen. Mielestäni se on hieno alku humaanimmalle maailmalle, jossa syyllistämisen sijaan pyritään ihmisyyden alkujuurille ja anteeksiannon sekä paremman tietoisuuden avulla löytämään keinoja selviytyä yhdessä ihmisyyden haasteista. Tämä ei ole helppo tie, mutta miksi asettaa rima liian alas ja aiheuttaa niin väkivallan kierteen jatkuminen. Tulisi vain myös löytää keinot, joilla kaikkilla olisi haastavimmissakin tilanteissa mahdollisuus löyttää reitti sovitteluun ja sovinnolliseen lopputulokseen syyllistävän tuomitsemisen ja leimaamisen sijaan.
Mieron tiellä toivoisin nopeammin löytyvän reittejä, joilla perheiden todellinen hyvinvointi tulisi toteutuneeksi lastensuojelullisessa prosessissa. Tämä muutaisi varmasti myös väkivallan kierteen olevaisuutta ja malliopettaisi ihmisille tiedon kulkiessa toiselta toiselle, humaanimman käyttäytymismallin keinoja ja vahventaisi yhteistyökykyämme.
KIISTELTY SOVITTELU (Inhimillisiä uutisia 24.8.2016):
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kiistelty-sovitte…/5167892