
Lastensuojelun sosiaalitätejähän on laidasta laitaan ja muutama setäkin mahtuu tuohon vakavasti naisvoittoiseen huolenpitolaitokseen. Löytyy uppiniskaista nuorta pitkähiuksista wannabe kilttityttöä, löytyy rajua muotikaltalogijohtajistoa villakangastakkeineen, löytyy punaiseksi aina hiuksensa värjääviä rokkikanoja ja sitten ovat nämä falliset lastentarhatädit. Viimeisimmät ovat niitä pahimpia, sillä he ovat epäinhimillisyydessään typeryyden huippu. Heihin ei osu, ei läpäise, mikään reflektoiva järkeväkään kritiikki, vaikka he ovat valmiita kritisoimaan kenet tahansa ilman perustetta ja vielä valmiita pysymään näkemyksessään, että ovat virheettömiä, sillä kykenevät vaikka missä myrskyssä olemaan tuntematta mitään ja reagoimatta. Heille tunnekylmyys on saavutus, jota he juhlivat rauhallisella itsetyytyväisyydellä tasaisena jatkumona.
Eihän kukaan järkevä lapsen vanhempi tahdo satuttaa lapsensa vastuusosiaalivirkailijaa, joka on nimetty auttamaan perhettä. Kuka nyt tahtoisi tappaa hänet joka on luotu auttamaan? Kuka heittäisi turhaan leivän päälle tuodun särvimen roskiin? Entä jos liha onkin pilaantunutta? Sitä on pakko syödä, sillä avohuollon palvelut lastensuojelussa ovat fallisen lastensuojeluviranomaisen näkökulma onnistuneesta työjäljestä ja siihen ei ole mitään sanottavaa kenelläkään demokraattisessa maassamme. Mielipide tietenkin saa asiakkaallakin olla, sillä mielipiteen vapaushan meillä on, mutta sossulassa sossun mielipide on Jumalan sana, vaikka sossu ei olisikaan yhtä suuresti kantanut vastuutaan kuin Jumala.
Hulluintahan monissa sossuissa on tuo kummallinen luulo, että koska he ovat päässeet asemaansa, he olettavat suoraan olevansa asiantuntijoita. Nytkin tämän lukeva sellainen sosiaalivirkailija heti kyseenalaistaa edellisen virkkeen ja toteaa: "Minähän olen asiantuntija ja siksi sain tämän aseman." Tämä sisäinen kokemus vie heitä niin voimakkaasti, että he eivät edes ymmärrä, että olisi hyvä joskus tarkistaa tutkimustiedon faktat ja oma ajattelukin ihan ketjuttaen. Asioita voisi kirjoittaa ihan paperille niitä havannoiden vähän pitempäänkin ja syvemminkin. Mutta ei. Luulossa elävä sossu on mahtipontinen omassa tunnetilassaan ja antaa sen viedä järjen sijaan työtään. Ja yhdessä he vasta hassuilta näyttävätkin rivissä rintarottingilla vakavana THL:n koulutuksissa joita he pitävät yllätys yllätys toisilleen. Mikä leikkikenttä!?
Hyvä esimerkki mahtipontisista sossuista on heidän oletus, että vanhahtavien fraasien ulkoa oppiminen ja niiden papukaijana toistaminen, tekisi ihmisestä asiantuntijan. Näin toi asiantuntevuuttaan mm. esille johtava sosiaalityöntekijä Carita Heinäsmäki Helsingin Kivikosta hyvinkin tungettelevasti pehmeällä ja tasaisen hyväntuulisella äänellään fallisesti: "Riidassa on aina kaksi. Ei yksin voi riidellä. Oletko miettinyt mitä sinä voisit muuttaa toiminnassasi." Tähänhän Heinäsmäki lisäsi, että äiti ei saisi otsikoida lastensuojeluilmoituksia lastensuojeluilmoituksiksi, sillä se loukkasi Heinäsmäen mielestä lapsen isää ja oli riidan syy.
Heinäsmäki mahtipontisesti ilmoitti: "Minä olen lukenut noita teidän asiakirjoja ja niiden perusteella näin näen."
Toisaalta hän totesi ristiriitaisesti miltein perään, ettei voi toimia lapsen asiaoissa, koska ei tiedä lapsen asioista ja koska ei ole tavannut lasta aiemmin, ei voi tavata lasta.
Äiti joutui selittämään Heinäsmäelle, että ei äiti ole turhasta ilmoitellut ja siksi lapselle on ostettu lapsen oman sosiaalivirkailijan toimesta kallis ratsastuskuntoutus mielenterveyden tukemiseksi ja isän koti on jonossa avohuollon voimakkaaseen tukeen eli perhetyöhön. Äiti joutui toteamaan, että tämä on kolmas voimakas tuki isän kotiin, eikä muutosta ole kahdella aiemmalla saatu.
Tiedättehän te ne ihmiset, jotka pakoilevat vain-sanan taakse virheitään? Vähättelijät. Niin helsinkiläisisäkin vähätteli tekoaan, kun uhkasi satuttaa lasta fyysisesti ellei tämä mene harrastukseen. Isä oli todennut vievän lapsen vaikka korvasta vetäen harrastamaan ja ilmoitti lastensuojelulle vain vitsailleen lapselle. Erikoisia vitsejä sitä isällä oli kahdeksanvuotiaalle. Samoin Carita Heinäsmäki syytellessään äitiä riitaisaksi, koska äiti ilmoittaa lastensuojeluilmoituksin siitä kuinka isä uhkailee puolisoineen milloin lasta väkivallalla, milloin hylkäämisellä, milloin poliisilla, milloin äidin vankilaan laittamisella eli kaikenlaisilla ongelmilla, totesi äidille: "Sinä nyt vain takerrut tuohon riita-sanaan," kun äiti avasi näkemyksenään, että hänellä on oikeus eriävään mielipiteeseen ja oikeus tuoda esille lapsen pahoinvointi, vaikka lastensuojelu ei tykkäisikään isän reaktiosta.
Äiti joutui toteamaan, ettei ole vastuussa isän toimintavalinnoista sillä he ovat kaksi eri henkilöä. Äiti joutui selittämään, että on huonoa sosiaalityötä voimaannuttamisen sijaan syytellä ihmisiä, ettei se mitään auta ja joutui toteamaan, että aiheetta syytteleminen on vielä tulehduttavampaa asiakassuhteen hyvänäpitämisen kohdalla. Äiti joutui avaamaan, että jo lukiopsykan ensimmäisellä kurssilla käsitellään kysymystä: "Millaiset ihmiset käyttävät vain-sanaa?"
Heinäsmäki ei osannut edes olla pahoillaan teostaan. Hän ei tajunnut. Hänen äänensä ei muuttunut miksikään. Mutta kun hänelle äiti totesi, ettei Carita selkeästi ole edes pahoillaan ja kuinka sosiaalitoimen toimintakulttuuriin tutkijatkin ovat toivoneet kykyä oppia pyytämään anteeksi, ymmärtämättä kuinka tietoisesti ajattelvat ihmiset katsovat olosuhdetta siinä eläessään myös sen yläpuolelta, hän pelasi peliä ja aloitti sanomaan äidille:"Olenhan minä pahoillani, jos koit mielesi pahoittuvan." Eli vasta kuultuaan toteamuksen rivien välistä, että tuntevat ihmiset ovat pahoillaan ja osottavat tätä, hän koetti inhimillistää itsensä jotta tulisi hyväksytyksi. Aitoa pahottelua ei äiti saanut, jossa olisi kuulunut Caritan ymmärrys miksi hän edes itse on pahoillaan. Eihän kukaan ole pahoillaan todella kenenkään mielipahasta, jos ei ymmärrä miksi olla pahoillaan, sillä olla toisen puolesta pahoillaan tarkoittaa empatiaa eli kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Empaattisessa vuorovaikutuksessa henkilö ymmärtää toisen henkilön ajatukset, kokemuksen ja tunteet.
Niin sokea oli ammattilaiseksi ja asiantuntijaksi sosiaalisissa suhteissa itsensä määrittävä Carita, ettei tajunnut läpinäkyvyydessään, ettei jutellut lapselle, joka on helposti alistettavissa uskomaan vaikka lentävään seepraan Aladinin pieraisemana, vaan hänen kanssaan keskusteli aikuinen nainen. Nainen joka oli turhautunut siitä, että hänen lapsensa asioista vastasi sillä hetkellä empaattisesti kyvytön mielikuvitusrikas, uskomuksiinsa uskova johtava sosiaalivirkailija, joka ei ymmärtänyt asemassaan, että sosiaalisissa suhteissa me olemme hyvinkin alasti ja jos kykenee näkemään empaattisesti, joutuu näkemään myös sellaista mitä ei tahtoisi nähdä, kuten kykenemättömyyden empatiaan.
Kuinka moni on lukenut lapsensa asiakirjoista tai kuullut sosiaalivirkailijan suusta kolkot sanat: "Lastensuojelun mielipide..."?
Järkyttävintä on, ettei sosiaalitädit uskalla asiakassuhteen aikana kohdata asiakastaan itsensä minäksi nimeten ja itsensä inhimilliseen suhteeseen asettaen, vaan he piiloutuvat lastensuojelun taakse. Voiko joku olla lastensuojelu? Kuka on lastensuojelu? Mikä tai pikemminkin mitä on lastensuojelu, mitä se sisältää?
Lastensuojeluhan on aika lailla laajaa ja toiminta on myös Suomen rajat ylittävää, jos katsomme maatamme keskipisteenä, vaikka emme sitä olekaan keksineet. Suomessahan se sisältää monien kuntien ja kuntayhtymien sosiaalihuollon tarjoamia moninaisia palveluja, se tarkoittaa yksityisiä palveluja, se tarkoittaa näitä valvovia tahoja ja näille tutkimustyötä toteuttavia palveluja, näiden toimintaa suunnitelevia palveluja ja sen toimintaan linkittyy monia viranomaispalveluja sekä kolmannen tahon palveluja jne.. Sehän on liitetty aivan kaikkeen, jos katsotte tarkkaan.
Kuinka ihmeessä lastensuojelulla voi olla näkemys yhden lapsen asioista, kun ei se lastensuojelu ole edes oikeutettu lukamaan lapsen salaisia asiakirjoja? Jostain syystä Carita Heinäsmäkikään ei uskalla olla minäihminen, vaan hän on laitostuneena itse jopa jotenkin mielessään rakentanut itsestään kuvan symbiottisessa suhteessa lastensuojelun kokonaisuuteen, vaikka viimeeksi kun minä netistä tarkistin, niin hän on töissä Helsingin Kivikon lastensuojelussa ja hän on johtava sosiaalivirkailija, ei lastensuojelu. Onhan se aika mahipontista sanoa: "Lastensuojelun mielipide on.." Ja sitten jos tarkistaa Suomen lain ja THL:n ohjeistukset lastensuojelun käsikirjasta, voi havaitakkin, ettei Caritan näkemys, jota hän väittää lastensuojelun näkemykseksi kohtaakaan edellämainittujen näkemystä.
Hassua on, että kun sitten ottaa lapsen äidin äiti yhteyttä Heinäsmäen esimieheen Helsingin lastensuojelun avohuoltoa johtavaan sosiaalityön päällikkö Riitta Vartioon, joka ei ikinä jostain syystä suostu vastaamaan suoraan asianomaiselle eli äidille, mutta on yhteydessä takaisin isoäitiin, Vartiokin kokee, että lastensuojelullinen mielipide voi erota Heinäsmäen mielipiteestä ja kokee tarvetta kontaktoitua Heinäsmäkeen. Vartiokin totesi, että lapsen elämä pitäisi normalisoida, vaikka ei tätä ajattele, kun on yhteydessä lapsen äitiin, koska on leimannut äidin häneen kohdistamallaan halveksunnallaan.
Tiedättehän te myös heidät, jotka eivät uskalla tuoda omaa mielipidettään esille vain omanaan, vaan tahtovat luoda kuvan, että kuuluvat ryhmään. Nämä ihmiset käyttävät ajatusta enemmistöstä vaikutusvälineenä luoden kuvan ryhmästä, joka tukee puhujan mielipidettä. Puhuja kertoo näin, että hänelle on tukijajoukkoja ja tahtoo enemmistön mielipiteellä painottaa mielipiteen oikeellisuutta suhteessa totuuteen.
Keskiaikaiset hullut kuninkaatkin puhuivat itsestään sanalla: "Me," kun suunnittelivat valloitussotiaan ja taistelivat Vatikaanin tuesta.
Niin Caritakin aloitti lauseen: "Me täällä lastensuojelussa..."
Äiti äkkäsi uteliaana lauseen mielikuvan ryhmäpalaverista ja konsultoinnista ja oli utelias viemään keskustelun tuonne, jotta selvittäisi kuinka Carita oli asian esittänyt työryhmään ja miten oli vastattu ja mitä kaikke oli pohdittu ja kysyi: "Ketkä te?" Mutta Carita vastasi: "Siis minä." "Ai, siis sinä et ole keskustellut kenekään kanssa näkökulmistasi," äiti kysyi. Hassuintahan sosiaalityössä, joka kutsuu itseään lastensuojeluksi sekä puhuu itsestään me muodossa, on että usein puheiden takana on yksin itsekseen ajatteleva fallinen diktaattori, joka johtaa muut toimimaan tahtomalla tavallaan mahtavin manipuloinnin keinoin.
Alkoiko ahdistamaan? Hyvä, niin minuakin. Kyllähän se ahdistaa, kun saa havaita keille on annettu suuri valta.
Outoa lastensuojelussa on järkyttävien virheiden jälkeen se, että lastensuojelu myöntää lopulta poliitikkojen fraaseja papukaijoina toistaen ilman kykyä omaan luovaan ajatteluun ja omaan minuuteen: "Niin tuota voisi kyllä pohtia huomioitavaksi.."
Kun Carita tajusi äidin selvennettyä Caritalle, että on todella älytöntä lastensuojelun sosiaalivirkailijalta väittää riitaisuudeksi sitä, että otsikoi lastensuojeluilmoituksen lastensuojeluilmoitukseksi ja että on Caritalta äitiä kohtaan leimaavaa näin väittää äidin olleen turhasta yhteydessä lastensuojeluun, kun kuitenkin lastensuojeluilmoitusten perusteella lapsen asiaa tutkittuaan on Teiro havainnut vakavat ongelmat isän kotona ja hoitanut lapselle ratsastusterapian sekä tilannut isän kotiin perhetyön, eikä ole ollut yhteydessä äidin psykoterapeutiin mm. aiheesta, että äiti tekisi turhia ilmoituksia ja tarvistisi turhan huolen lieventämiseen tuen, hän myönsi, että onhan siinä tiedossa kummaa Caritalta syyttää äitiä riitaisaksi.
Mikä lie saanut Caritan uskomaan moiseen? Ehkäpä Kivikon tarpeenselvityksen johtava sosiaalityöntekijä Tiina Mustonen on juorunnut näitä samoja näkemyksiään äidistä hälle ja toteuttanut samaa työmenetelmää kuin johtava sosiaalityöntekijä Iitu Kuusniemi Vuosaaressa pyrkimyksenään leimata vanhempi tai ehkä isä onnistui manipuloimaan Caritan pois objektiivisuudesta ja sai aikaan säälitunteen Caritan mieltä viemään tai ehkäpä Teiron supea tapa kirjata ei ole vuosien aikana tullut tutuksi Caritalle. Teirohan jopa itse toteaa, että ei kirjaa tarkkaan ja siitä ei pitäisi kenekään välittää. Ei vaikka Teiro jättää olennaisetkin asiat usein avaamatta ja kukaan ei voi oikein kirjauksia lukiessaan saada selkeää kuvaa mistä on kysymys todella.
Teirohan on tilannut isän kotiin perhetyön, mutta ei ole suorittanut tilausta ennen virallista päätöstä ja kirjannut tätä eli ei ole virallisesti kirjallisesti selventänyt miksi ja mihin tarkoitukseen perhetyö on tilattu.
Kun äiti toi esille, että on turhauttavaa äidin asemassa joutua uudelleen ja uudelleen selvittämään asiat sosiaalivirkailijalle, joka tekee ennen tutkimusta jo vankan mielipiteen, osasi Carita todeta, että on lukenut tutkimuksista, joissa kerrotaan kokemusasiantuntijoiden pettymys tässä asiassa ja osasi taitavasti lisätä tiedon, että vaihtuvuus on sosiaalivirkailijoiden kohdalla suuri ja näin ilmaista, että lukee jopa iltapäivälehtiämme.
Caritapa ei tajunnut kuinka tyhmäksi juuri itsensä esitteli. Äiti kyseenalaisti Caritan johtavuuden ihmetellen, kuinka tuon tiedon valossa eivät ole Teiro ja Carita kokeneet minkäänlaista tarvetta pitää keskenään palaveria ennen Teiron lomaa, niin että Teiro kertoisi lapsen olosuhteesta tarpeelliset linjaukset Caritalle. Äiti totesi, että toisinaan lapsien asiakkuutta hoidetaan työpareina, jottei molemmat ole lomalla samaan aikaan.
Carita totesi, että tosiaan tämän asian voisi huomioida ja sitä pohtia työmenetelmäksi.
Helsinkiläisäiti, joka on henkisesti lastensuojelun jatkuvan töppäilyn seuraamisesta lapsensa asioissa aivan rikkiriekaleina, joutui ohjaamaan lastensuojelun johtavaa sosiaalivirkailjaa, joka tienaa kuussa aika lailla ylitse tuon 3000 euroa jopa tuollaisesta työjäljestä. Kyllähän muualla työyhteisöissä tiedetään, että tieto työn sisällöstä ja siihen vaikuttavista seikoista tulee siirtää työtä toteuttavalle, mutta ei tätä tiedetä lastensuojelussa ainakaan Kivikossa johtavien sosiaalivirkailijoiden kesken.
Äiti pyysi Heinäsmäkeä kuulemaan lasta. Heinäsmäki ei uskaltanut. Miksi hän on töissä lastensuojelussa, jos hän ei uskalla tavata lapsia ja suojella näitä? Vartio nyt soittaa Heinäsmäelle pohtiakseen mitä voi tehdä enää, kun Heinäsmäki itse ei viitsinyt soittaa itse Vartiolle päiviä sitten, koska on suuri Me-sosiaalivirkailija, jolla on symbiottinen suhde Vartioonkin.
Täällä mieron tiellä totean, että valta tyhmentää ihmisen tai sitten on vain niin, että joukossa tyhmyys tiivistyy ja nauran päälle hassuudelleni, kun osasinkin käyttää järkyttävää fraasia, joka on kuin suoraan Liisan satumaisesta unesta. Eihän tyhmä joukko ole joukkona toimiva eli joukko. Kyllä tiedon jos yhdessä kerää ja yhdessä tutkii, löytyy viisaus.
Ei herran lettas, jos Heinäsmäki on lastensuojelu eli he (hän sanoo:"me"), tarkoittaa se, että koko lastensuojelu koostuukin kehitystasoltaan pikkulasten tasoiseen ajatteluun kykenevistä vallan himoisista höppänöistä vähän laajemman sanavaraston ja mallioppimuistin omaavana.
Heinäsmäellä on ehkä asema, valtaa ja rahaa ja ehkä myös upea kello, näköalaomistusasunto viherkasveineen ja se tyylikäs villakangastakki, mutta toisilla on sitten kyky luovaan ratkaisukeskeiseen ajatteluun, aitoon kohtaamiseen, lasten suojelemiseen sekä taito toimia kaikkien eduksi.
Osaavatko naamioituneet luopua naamioistaan?
Onko kuningas narri, jos narri on kuningas?