Lastensuojelullisen työn haastavuus löytyy tutkimuksen toteuttamisessa, kun syntyy epäilyjä lasten kaltoinkohtelusta jossain muodossa. Se kuinka työ toteutetaan vaikuttaa eniten siihen mikä on lasten ja näiden perheiden kohtalo tulevassa. Tutkimuksen suorittamistapa myös kuvastaa paljon sitä, kuinka sosiaalivirkailija suhtautuu vastuuviranomaisen asemaansa ja millainen ammatillinen identiteetti hänellä on.
Sosiaalityön ammatillista identiteettiä käsiteltäessä paljon on nyt vain keskitytty sosiaalityöntekijän kykyyn arvostaa itseään lastensuojelutyöntekijänä, koska lastensuojelutyötä kritisoidaan niin paljon.
Tämä erittäin laajan tutkimusalueen käsittävän asian käsittely on siis pitäytynyt vain yhden kysymyksen esittämiseen: "Kuinka sosiaalityöntekijä voi arvostaa itseään, jos häntä kritisoidaan?" Kysymättä jää kuitenkin monet kysymykset, kuten: "Miten erilaiset ammatilliset identiteetit vaikuttavat työntulokseen ja työn toteuttamiseen?" Sosiaalityöntekijät eivät ole pelkästään joko itseään arvostavia tai kykenemättömiä itseään arvostamaan ja jotain tältä väliltä, vaan joukossa on myös voimakkaita luuloja omasta kaikkivoipaisuudestaan omaavia persoonia, joiden persoonallista erilaisuutta ei havaita työryhmässä. Identiteettiä ja työidentiteettiä voi katsoa monelta kantilta, sillä pohdittavaksi jää myös sellaisia kyskymyksiä kuten: "Kuinka työntekijä mieltää itsensä vastuunkantajaksi ja mitä hän mieltää vastuualueekseen?" tai "Miten sosiaalityöntekijä suhtautuu tietoon käsitteenä ja kuinka hän kokee itsensä tiedon käsittelijänä?" Näitä kysymyksiä on loputtomiin.
Järkyttäviä vanhemmuuden kokemuksia ovat tilanteet, joissa vanhemman epäillään haavoittaneen lastaan tahallisesti todella vakavasti, vaikka vanhempi ei olisi todella tekoa toteuttanut. Joskus pieni lapsi saattaa tippua hoitopöydätlä ja tällöin tutkittavana on miksi näin todella tapahtui ja mitä todella tilanteessa tapahtui.
Jokin olosuhteessa havaittu saa asian näyttämään joltain ja herättää epäilyksen ja huolen ja sosiaalityöntekijä saattaa kysyä kysmyksen: "Toimiiko lapsi tuolla lailla, koska häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi?" Tiedossa ei tuolloin ole mitään muuta tietoa seksuaalisesta hyväksikäytöstä todella, kuin lapsen käytös, mutta kysymyksen loppu piirtyy mieleen kysymyslauseen sijaan toteamuksena: " - - - koska lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi." Toiset sosiaalityöntekijöistä ei siis osaa esittää kysmystä muodossa: "Voisiko tuollainen reaktio lapselta johtua seksuaalisesta hyväksikäytöstä," joka kysymyksenä jäisi mieleen pohdintana: "Onko tässä nyt kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä."
Useat vanhemmat joutuvat lastensuojelun syyttämiksi lapsensa seksuaalisesta hyväksikäyttämisestä suoraan, ilman että lastensuojelu edes viitsisi suorittaa itse minkäänlaista tutkimusta asian taakse. Toisissa tilanteissa lapset lähetetään lastensuojelun epäilyslausunnon kanssa lääkärille ja lääkäri saattaa vahventaa lastensuojelun epäilyksen mahdollisuuden olla totta eli toteaa epäilyksen toteutuvan, vaikka lapsi ei sanoittaisi mitään seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai siihen viittaavaa itse lääkärille, vain koska lastensuojelu esittää kysymyksen: " Toimiiko lapsi tuolla lailla, koska häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi." Lääkäri voi todeta: "tutkimusten mukaan useat seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset reagoivat tällä tavoin." Jopa lapsen unnuttaminen, "räplääminen",
itsensä koskettelu, voidaan tulkita osoituksesksi siitä, että lasta olisi seksuaalisesti hyväksikäytetty, vaikka toiminta on myös tutkittu aivan normaaliksi lapsen toiminnaksi.
Muistakaa, että turhissa insesti epäilyissä lapset joutuvat toisinaan turhiin fysiologisiin tutkimuksiin, joissa heiltä suostumusta kysymättä, heiltä tarkistetaan immenkalvon olevuus ja peräaukon supistuslihaksen toiminta eli löysyys. Eli lasta kosketaan lasta peloittavalla ja haavoittavalla tavalla, mikä myös voi olla traumatisoivaa.
Lapsen kuullustelukin on lapselle kuormittava kokemus ja esimerkiksi 7-vuotias tyttölapsi kertoi pelänneensä Lainetta ja kokeneensa, että häntä syytetään jostain.
Helsingissä Vuosaaren lastensuojelun sosiaalityöntekijä Laura Laine sai koko Vuosaaren 12-päisen työryhmän uskomaan, että lapsen äiti käytää lastaan seksuaalisesti hyväksi, koska 7-vuotias ekaluokkalainen tahtoi leikkiä vauvaa ja pyrki äitinsä rinnalle leikkiäkseen imettämistä. Lapsen toiminta on tutkitusti aivan normaalia, eikä osoitus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta Laine sai kokonaisen lastensuojelun yksikön vanhemmista konkareista saakka uskomaan 100%:tin varmuudella, että äiti käyttää lastaan seksuaalisesti hyväksi ja jatkoi äidin leimaamista myös muissa viranomaistahoissa väitteellään. Onneksi poliisin esitutkinta katkaisi Laineen alulle panneen törkeän huhun viranomaisissa, mutta äiti kärsii juorusta vieläkin vakavasti elämässään.
Laine ei koskaan pyytänyt anteeksi tekoaan, vaikka esitti väitteitään jo kuulematta ketään asianomaisista. Ei vaikka poliisi totesi Laineen huolen turhaksi ja äidin tukitako totesi Laineen kuormittavan äitiä Laineelle suoraan. Laine vain jatkoi äidin halveksimista ja nakkeli niskojaan. LAINE EI SUOSTUNUT KOSKAAN KUULEMAAN ÄITIÄ ja esitettyään väitteensä vieraannuttaja isälle uskoi isää suoraan, tämän esittäessä lisää valheita, jotka lisäisivät insestiepäilyä.
Lastensuojeluviranomainen mieltää identiteetissään itsensä velvolliseksi vain siihen mitä hän itse mieltää ja tämä perustuu sille pohjalle mihin heillä todella on ymmärrystä. Sosiaalivirakailijan tietämys mitä sana insesmi tarkoittaa, on se tekijä joka vaikuttaa hänen työskentelytapaansa.
Lukiessani kommentteja tuomioista lasten seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla yleisimpiä ovat: "Kamalaa!" "Järkyttävää" "Liian alhainen tuomio!" "Munat noilta pitäisi leikata pois ja ei ikinä päästää vapauteen." "Kuolemantuomio noille kuuluisi antaa!" Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö mielletään siis vakavasti otettavana vallan väärinkäyttönä, anteeksiantamattomana tekona, halveksittavana ja niin edelleen. Kuitenkaan tietämys insesmistä ja siitä mitä pedofilia todella on, ei ole tätä mielipidettä laajenpaa, tosin seksuaaliset ihmiset osaavat kuvitella mitä seksuaalinen akti voi olla toimintana ja lehdistökin kertoo joissakin tilanteissa mitä lapsille on tehty. Kuitenkaan ei pohdita mikä aiheuttaa näitä tekoja ja millainen yksilöllinen persoona millaisessa tilanteessa ajatuu toteuttamaan tällaisia tekoja ja miksi.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on tekona tuomittava ja ei mitenkään hyväksyttävä ja voi olla myös kaiken anteeksiannon ulkopuolella, mutta pedofilia on paljon muutakin kuin vain teko. Tekoa ennen on myös ajatus. Tutkitusti ihmisiin voi vaikuttaa ja ajatuksien ei tarvitse johtaa tekoihin. Esimerkiksi päihderiippuvainen voi lopettaa päihteidenkäytön, mielenterveyspotilas voi parantua tai saada aikaan hoitotasapainon, laihduttaja voi luopua himoitsemastaan suklaasta, väkivaltainen voi oppia väkivallattomia toimintatapoja ja niin edelleen. Myös pedofiili voi saada psykoterapiaa ja elää tasapainoisen mukavan elämän yhteiskunnassa toteuttamatta yhtäkään tekoa, joka haavoittaisi meistä ketään.
Humaani sosiaalityö osaa huomioida ainakin paperilla teoriassa ihmisen kyvyn kehittyä ja muuttua, mutta sosiaalityöntekijän yksilöllinen asenne ja alhainen tietämys voi estää tämän mahdollistumisen.
Kuinka paljon syyllistävä yhteiskunta estää tukeen hakeutumista, kun ihminen joka havaitsee olevansa pedofiili, ei välttämättä uskalla tuomion pelon vuoksi hakeutua tarvitsemansa tuen piiriin estääkseen itseään käyttämästä valtaansa väärin. Yleisessä tiedossa on, että useat mielenterveyspotilaatkaan eivät uskalla hakea apua masennukseensa, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi suoraan hulluiksi tai hävetessään mielenterveysoireilujaan ja ajatellessaan, että vika on joko heissä itsessään tai vieläpä muissa eikä niin ikään ollenkaan itsessään. Monihan luulee, ettei voi vaikuttaa itse siihen miten toimii ja kuka on ja elää elämänsä näin ollen kuin virran viemänä.
Miten näissä edellämainituissa tilanteissa vaikuttaa sosiaalityöntekijän työidentiteetti työskentelyyn? Lastensuojelun sosiaaliviranomainen työskentelee lastensuojelussa. Kuinka suuren painotuksen työidentiteetissään sosiaalivirkailija antaa sanalle suojelija ja miten hän käsittää työtehtävänsä suojelijana suhteessa lapseen ja vanhempiin ja yhteiskuntaamme? Sosiaalivirkailijan yksilöllinen tietämys eri asioista, subjektiivinen näkemy ja asenne sekä henkilökohtainen tapa ajatella itseään suojelijana vaikuttaa hänen toimintaansa suoraan, jos välissä ei ole tarvittavaa keskustelua muiden kanssa omasta ajattelusta ajattelua tarkistaen tai jos työryhmä koostuu vain "joojoo selälletaputtelijoista".
Eräs isä joutui lastensuojelun epäilyn alle lapsiensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hänestä tehtiin lastensuojelun toimesta rikosilmoitus. Äiti kuvasi kertomuksellaan minulle, kuinka poliisi oli ilmoittamatta noutanut hänet kotoa kuullusteluun ja kuinka hänelle oli kerrottu isän nodettavan myöhemmin. Äiti ymmärsi, että poliisi toimii näin, jotta laadukas tutkimus voidaan toteutaa, etteivät vanhemmat pääse asiasta ollessaan kuitenkin rikoksesta epäiltynä sopimaan yhdessä kertomusta mahdollisesti ollessaan rikollisia. Äitiä ei epäilty missään vaiheesa teoista, mutta epäilynä oli, että äiti olisi ollut tietoinen isän mahdollisista teoista.
Äiti kertoi kuinka isä oli reagoinut kuullusteluun. Isä ei ollut helposti itkevä persoonaltaan ja ihan järkevästi toimiva yleensä, mutta äidin kertoman mukaan isä oli kertonut hänelle kuullustelussa romahtaneen henkisesti heti, kun hänelle kerrottiin mistä häntä epäiltiin. Isä oli kyennyt vain hokemaan itkien valtavasti, ettei ole sellaista tekoa koskaan tehnyt ja ettei häntä saisi pitää poliisin huostassa tällaisesta syytä. Isä oli toistanut toistamiseen, ettei poliisilla ole tällaiseen mitään näyttöä. Tutkinnan johtaja päästi isän kotiin, koska näyttöä ei ollut. Äiti kertoi, että isän reaktio syytökseen ja kuullusteluun oli hajoaminen henkisesti. Isä oli nukkunut kolme viikkoa, ollut syömätön, eloton ja henkisesti täysin raunioina. Äiti oli ajatellut, ettei hänen lastensa isästä enää koskaan miestä tule.
Isä oli ollut kuullustelun jälkeen niin sekaisin, ettei hän ollut edes ymmärtänyt, että voisi linja-autolla kulkea pitkää välimatkaa kotiin, vaan tilasi pienituloisena kalliin taksin kotimatkalle päästäkseen edes kotiin. Poliisi tai lastensuojelu ei välittänyt pohtia kysymystä: "Mitä jos syytös on turha, kuinka syytetty reagoi näin vakavaan syytökseen, jota yhteiskunta pitää niin tuomittavana, että ajattelee, ettei teon toteuttajat saisi edes oikeutta elää täällä?"
Myös helsinkiläisäiti, jonka vs. sos. Laura Laine tuomitse 100% varmuudella homoseksuaaliseksi pedofiili-insestiksi ja josta Laine tällaista väitettä esitti useisiin viranomaisiin sekä äidin läheisille ja lapsen läheisille, oireilee yhä kolme vuotta jälkeen Laineen teon. Äiti tietää juorun kiirineen Vuosaaressa hänen elinalueellaan myös lastensuojelun ulkopuolelle ja osan ihmisistä luulevan hänen olevan pedofiili. Hän pelkää elämää sosiaalisissa suhteissa Laineen teon vuoksi ja jopa turvallisuutensa puolesta.
Isän, jota poliisi kuullusteli, asiasta puhuttiin avoimesti lopulta koko laajan suvun kesken ja luonnollisesti koko suku kysyi kysymyksen: "Onko hän pedofiili?" ja isä joutui vastaanottamaan tilanteen, jossa häneen ei luotettu sukunsa piirissä, koska jokainen pohti tätä epäilystä sen vakavasti ottaen. Isän normaalit suhteet muuttuivat epänormaaleiksi.
Sekä tuon isän ja tuon helsinkiläisäidin seksuaalinen identiteetti on osaltaan murentunut. Molempien kyky nauttia elämästä on laskenut tuon kohtelun vuoksi miten lastensuojelu kohteli heitä vanhempina. Kumpikaan ei tahdo tarkemmin kertoa julkisesti mitä tapahtuu mielessä, kun syytetään oman lapsen hyväksikäytöstä, vaikka tähän ei ole syyllistynyt. Kun itseasiassa ollessaan epäilty, ei ole saanut kohtelua epäiltynä, vaan suoraan syytettynä ja jopa tuomittuna sosiaalitoimen toimesta, se järkyttää ihmisen mieltä traumatisoiden.
Ymmärtämätön sosiaalivirkailija siis työidentiteettinsä ollessa kehityksessään vajaa, keskeneräinen tai vinoutunut, ei ymmärrä, että lastemme suojelijana heidän tehtävä on suojella lapsen perhettä ja olla koskematta perheen elämään suoraan syyttämällä ja tuomitsemalla ennen kuin epäily on todella tutkittu.
On ilmiselvää, että jos vanhempaa epäillään lapsen kaltoinkohtelusta, tulee kaltoinkohtelun mahdollinen uudelleen toteutuminen estää. Lapsen tapaamisia siis epäiltyyn vanhempaan tulee rajata ja valvoa.
Äiti joka kertoi minulle aviomiehensä reaktiosta syytöksiin, kertoi myös, kuinka järkyttävällä tavalla häntä ja erityisesti lapsia kohdeltiin epäilyjen vuoksi. Kaikki viisi lasta huostaanotettiin ja tutkimuksen kestäessä yli vuoden, sillä poliisi tarkisti tarkaan löytäsikö todisteita tukien perheen tietokoneet ja kännykät ja koko talon, ei edes esitutkinnan lopettamisen jälkeen poliisin todettua, ettei isä ole lapsiaan seksuaalisesti hyväksi käyttänyt, lasten ja vanhempien välistä kiintytmyssuhdetta tuettu olosuhdetta normalisoiden. Äidin mukaan suurin vaikuttava tekijä tähän oli taasen sosiaalityöntekijän ammatillinen identiteetti. Lapset olivat sijoitettu PKS:lle eli Perhehoitokumppanit Suomessa Oy:n sijaisperheisiin ja äidin mukaan kunnan vastuusosiaalityöntekijä kuunteli asiakassuunnitelmapalaverissa vain PKS:n työntekijää ja toimi suoraan aina näiden vaatimusten ja näkemysten mukaan näitä kyseenalaistamatta. Sosiaalityöntekijällä ei siis ollut omaa ammatillista identiteettiä, joka kykenisi itse ajattelemaan ja PKS tunnetusti ei tee kotiiinpäin tehtyä työtä.
Eli jos sosiaalivirkailija ei ole tarpeeksi ammattitaitoinen, hän ei osaa vastuuasemassaan kantaa päätösvastuutaan itse ja suojella lasta ja perheitä lapsilla elantonsa hankkivilta sijaospalvelujen tarjoajilta.
PKS:n mielestä insesmistä epäilty isä ei saanut edes vaihtaa nuorempien kaksoslasten vaippoja, ei edes valvotusti. Äiti sentään sai ja isää ei kohdeltu epäiltynä, vaan tuomittuna. Ja vaikka rikosepäilystä luovuttiin poliisin tutkinnan jälkeen, silloinkaan PKS ei kehottanut isää vaihtamaan lastensa vaippaa. PKS ei ymmärtänyt, kuinka haavoittavaa ihmismielelle on olla syytetty jostain niinkin vakavasta. Kuinka moni isä jälkeen insestisyytöksen uskaltaa itse enää tarjoutua edes vaihtamaan lapsensa vaippaa, kun se ensin on evätty häneltä oikeudeksi? Äiti kertoi itse pyytäneen isää epäilyjen hälvettyä auttamaan häntä tässä asiassa valvotulla tapaamisilla, joita on jatkettu vuosia jälkeen epäilyn. Joskus tapaamisväli on ollut jopa seitsemän viikkoa, sillä PKS ei välitä asiakassuunnitelman toteuttamisesta.
Lasten siirryttyä PKS:lle laitossijoituksesta, PKS tahtoi muttaa lasten tapaamisoikeutta biologisiin vanhempiin ja vanhemmat, jotka aiemmin olivat saaneet tavata lapsiaan päivittäin, saivatkin tavata lapsiaan PKS:n tahdon vuoksi vain kerran kuussa kolme tai kaksi tuntia valvotusti, niin että valvojina toimivat sijaisvanhemmat kolmesta sijaisperheestä sekä PKS:n työntekijä yhtäaikaa. Valvojia oli siis jopa enemmän kuin valvottavia.
Äidin kysyessä tuolloin miksi he tapaavat niin harvoin lapsiaan PKS perusteli teon syyksi isään kohdistetun rikosepäilyn. Äiti oli kysynyt miksi hänen tapaamisensa rajataan niin vähiin ja PKS oli todennut, että olisi "isää kohtaan väärin, jos äiti tapaisi lapsiaan enemmän kuin isä." PKS ei missään vaiheessa miettinyt lapsia ja näiden oikeuksia biologisiin vanhempiin ja itseasiassa lasten tarvetta biologisiin vanhempiinsa. Äiti oli jopa kysynyt pitääkö hänen erota miehestää, jotta hän voi tavata lapsiaan ja kertonut itsekin tarvitsevansa lapsiaan, mutta eroamista ei oltu nähty suositeltavana myöskään. Ratkaisua siis ei ollut äidin pyyntöön, että lasten ja hänen tarpeen toisiinsa huomioitaisiin todella. Nuoremmille kaksosille on nyt saatu traumadiagnoosi (jota PKS haki alunperin saadakseen sijaisvanhemmille lisää rahaa vammaistuen muodossa) joka johtuu muutoksista varhaislapsuudessa eli PKS:n toimintatavat ovat traumatisoineet lapset.
PKS:n sijaisperhe ei suostu ottamaan vastaan biologisia vanhempia, eikä tahdo, että lapset tapaavat vanhempiaan biokodissaan. Sijaisvanhemmat on koulutettu vaatimaan tapaamisen rajoituksia, näkemään vanhemmissa huonommuutta ja he jopa osaavat väittää, ettei biovanhemman koti ole neutraali tila lapselle. Mitään perustelua ei väitteelle tarvita. Heidät on siis koulutettu manipuloimaan erilaisin negatiivisin mielikuvin lastensuojelullista työtä. Taasen kysytään vastuusosiaalivirkailijan ammattitaitoa.
Kukaan ei lastensuojelussa mieti miten vakavia seurauksia voi olla turhalla insesmiepäilyillä. Aiheeton rikostutkinta aihauttaa syytetylle erittäin haastavan olosuhteen henkisesti, mutta sosiaalityöntekijä, jolle sana insesmi on vain sana ilman sisältöä ja joka mieltää itsensä lapsen suojelijaksi ainoastaan, ei ymmärrä velvoitettaan suojella lapsen vanhempia myös, jotta lapsella olisi onnelliset ja terveet vanhemmat. Miltä tuntuu isästä, jonka epäylyn vuoksi äiti ei saa tavata lapsia? Miltä tuntuu äidistä, jota syytetään insestistä, eikä saa elää lapsensa kanssa normaalia elämää ja tietää lapsen itkevän öisin jopa unissaan ikäväänsä äitinsä luokse?
Miltä tuntuu olla vanhempi ja joutua elämään henkisessä sosiaalisessa vankilassa, koska ei saa vaikuttaa lastensa hyvinvointiin tätä tukien ja katsoa vieressä, kuinka lastensuojelu haavoittaa lapsia?
Kuinka moni turhaan syytetyistä vanhemmista on hajonnut henkisesti identiteettinsä pirstaloiduttua täysin väärän syytöksen vuoksi ja joutunut täysin lastensuojelun hylkäämäksi jonnekin mielenterveyspuolen hoitokierteeseen?
Entäpä jos turhaan syytetty vanhempi kuullustelun jälkeen shokissa kävelee auton alle, koska ei kestä kuullustelun aiheuttamaa ahdistusta eikä ymmärrä enää mistä tulisi hakea tuki tai luota ja usko, että mikään voisi korjata enää tilannetta?
Täällä Mieron mutkaisella tiellä, jossa kulman taakse on vaikeaa nähdä, joudun toteamaan, että lastensuojelun yksilölliset persoonalliset sosiaalivirkailijat haavoittavat valtavasti perheitä ja aiheuttavat elinikäisiä traumoja, kerta sosiaalityöntekijän ammatillista identiteettiä ei tarkisteta työhön soveltuvaksi ja ohjata ja tueta tapeeksi.
Sosiaalivirkailija, jota ei menttoroida todella ja joka ei saa vuorovaikutuksellista aitoa tukea, ei opi itsekään tukemaan ja havaitsemaan näin ollen myöskään kaikkia todellisia tuentarpeita. Asenteet vaikuttavat liikaa ja välinpitämättömyys omaa vaikuttavuutta kohtaan on jäänyt huomaamatta. Jos sosiaalivirkailija ei miellä itseään palvelualan ammattilaiseksi eli yhteiskunnan palvelijaksi, vaan mieltää vain itsensä asiantuntijaksi, jota tulee kuulla ja jolle tulee antaa suoraan arvostusta ja jota tulee totella, ei hän valitettavasti kykene toteuttamaan työtään sosiaalipedakogiikan keinoin ja osoittamaan kykyä empatiaan työssään.
Ilman empatiaa ei taasen ole ymmärrystä, kuten ilman ymmärrystä ei ole myöskään empatiaa.
Kuinka moni sosiaalivirkailija on kykenemätön empatiaan koko perheen huomioiden?
Kamalintahan on, että sosiaalityöntekijän haavoittavan toiminnan jälkeen toimintatapoja ei koeteta korjata, vaan niitä vain peitellään. Näin ainakin Helsingissä toimitaan.
Kertomuksessani mainitun isän perheen asiat ovat muuttumassa hitaasti, sillä sosiaalivirkailija vaihdettiin ja PKS:n palveluista suunnitellaan luopumasta sitä mukaa kuin se vain on mahdollista.
Sosiaalityön ammatillista identiteettiä käsiteltäessä paljon on nyt vain keskitytty sosiaalityöntekijän kykyyn arvostaa itseään lastensuojelutyöntekijänä, koska lastensuojelutyötä kritisoidaan niin paljon.
Tämä erittäin laajan tutkimusalueen käsittävän asian käsittely on siis pitäytynyt vain yhden kysymyksen esittämiseen: "Kuinka sosiaalityöntekijä voi arvostaa itseään, jos häntä kritisoidaan?" Kysymättä jää kuitenkin monet kysymykset, kuten: "Miten erilaiset ammatilliset identiteetit vaikuttavat työntulokseen ja työn toteuttamiseen?" Sosiaalityöntekijät eivät ole pelkästään joko itseään arvostavia tai kykenemättömiä itseään arvostamaan ja jotain tältä väliltä, vaan joukossa on myös voimakkaita luuloja omasta kaikkivoipaisuudestaan omaavia persoonia, joiden persoonallista erilaisuutta ei havaita työryhmässä. Identiteettiä ja työidentiteettiä voi katsoa monelta kantilta, sillä pohdittavaksi jää myös sellaisia kyskymyksiä kuten: "Kuinka työntekijä mieltää itsensä vastuunkantajaksi ja mitä hän mieltää vastuualueekseen?" tai "Miten sosiaalityöntekijä suhtautuu tietoon käsitteenä ja kuinka hän kokee itsensä tiedon käsittelijänä?" Näitä kysymyksiä on loputtomiin.
Järkyttäviä vanhemmuuden kokemuksia ovat tilanteet, joissa vanhemman epäillään haavoittaneen lastaan tahallisesti todella vakavasti, vaikka vanhempi ei olisi todella tekoa toteuttanut. Joskus pieni lapsi saattaa tippua hoitopöydätlä ja tällöin tutkittavana on miksi näin todella tapahtui ja mitä todella tilanteessa tapahtui.
Jokin olosuhteessa havaittu saa asian näyttämään joltain ja herättää epäilyksen ja huolen ja sosiaalityöntekijä saattaa kysyä kysmyksen: "Toimiiko lapsi tuolla lailla, koska häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi?" Tiedossa ei tuolloin ole mitään muuta tietoa seksuaalisesta hyväksikäytöstä todella, kuin lapsen käytös, mutta kysymyksen loppu piirtyy mieleen kysymyslauseen sijaan toteamuksena: " - - - koska lasta on käytetty seksuaalisesti hyväksi." Toiset sosiaalityöntekijöistä ei siis osaa esittää kysmystä muodossa: "Voisiko tuollainen reaktio lapselta johtua seksuaalisesta hyväksikäytöstä," joka kysymyksenä jäisi mieleen pohdintana: "Onko tässä nyt kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä."
Useat vanhemmat joutuvat lastensuojelun syyttämiksi lapsensa seksuaalisesta hyväksikäyttämisestä suoraan, ilman että lastensuojelu edes viitsisi suorittaa itse minkäänlaista tutkimusta asian taakse. Toisissa tilanteissa lapset lähetetään lastensuojelun epäilyslausunnon kanssa lääkärille ja lääkäri saattaa vahventaa lastensuojelun epäilyksen mahdollisuuden olla totta eli toteaa epäilyksen toteutuvan, vaikka lapsi ei sanoittaisi mitään seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai siihen viittaavaa itse lääkärille, vain koska lastensuojelu esittää kysymyksen: " Toimiiko lapsi tuolla lailla, koska häntä on käytetty seksuaalisesti hyväksi." Lääkäri voi todeta: "tutkimusten mukaan useat seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset reagoivat tällä tavoin." Jopa lapsen unnuttaminen, "räplääminen",
itsensä koskettelu, voidaan tulkita osoituksesksi siitä, että lasta olisi seksuaalisesti hyväksikäytetty, vaikka toiminta on myös tutkittu aivan normaaliksi lapsen toiminnaksi.
Muistakaa, että turhissa insesti epäilyissä lapset joutuvat toisinaan turhiin fysiologisiin tutkimuksiin, joissa heiltä suostumusta kysymättä, heiltä tarkistetaan immenkalvon olevuus ja peräaukon supistuslihaksen toiminta eli löysyys. Eli lasta kosketaan lasta peloittavalla ja haavoittavalla tavalla, mikä myös voi olla traumatisoivaa.
Lapsen kuullustelukin on lapselle kuormittava kokemus ja esimerkiksi 7-vuotias tyttölapsi kertoi pelänneensä Lainetta ja kokeneensa, että häntä syytetään jostain.
Helsingissä Vuosaaren lastensuojelun sosiaalityöntekijä Laura Laine sai koko Vuosaaren 12-päisen työryhmän uskomaan, että lapsen äiti käytää lastaan seksuaalisesti hyväksi, koska 7-vuotias ekaluokkalainen tahtoi leikkiä vauvaa ja pyrki äitinsä rinnalle leikkiäkseen imettämistä. Lapsen toiminta on tutkitusti aivan normaalia, eikä osoitus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta Laine sai kokonaisen lastensuojelun yksikön vanhemmista konkareista saakka uskomaan 100%:tin varmuudella, että äiti käyttää lastaan seksuaalisesti hyväksi ja jatkoi äidin leimaamista myös muissa viranomaistahoissa väitteellään. Onneksi poliisin esitutkinta katkaisi Laineen alulle panneen törkeän huhun viranomaisissa, mutta äiti kärsii juorusta vieläkin vakavasti elämässään.
Laine ei koskaan pyytänyt anteeksi tekoaan, vaikka esitti väitteitään jo kuulematta ketään asianomaisista. Ei vaikka poliisi totesi Laineen huolen turhaksi ja äidin tukitako totesi Laineen kuormittavan äitiä Laineelle suoraan. Laine vain jatkoi äidin halveksimista ja nakkeli niskojaan. LAINE EI SUOSTUNUT KOSKAAN KUULEMAAN ÄITIÄ ja esitettyään väitteensä vieraannuttaja isälle uskoi isää suoraan, tämän esittäessä lisää valheita, jotka lisäisivät insestiepäilyä.
Lastensuojeluviranomainen mieltää identiteetissään itsensä velvolliseksi vain siihen mitä hän itse mieltää ja tämä perustuu sille pohjalle mihin heillä todella on ymmärrystä. Sosiaalivirakailijan tietämys mitä sana insesmi tarkoittaa, on se tekijä joka vaikuttaa hänen työskentelytapaansa.
Lukiessani kommentteja tuomioista lasten seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla yleisimpiä ovat: "Kamalaa!" "Järkyttävää" "Liian alhainen tuomio!" "Munat noilta pitäisi leikata pois ja ei ikinä päästää vapauteen." "Kuolemantuomio noille kuuluisi antaa!" Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö mielletään siis vakavasti otettavana vallan väärinkäyttönä, anteeksiantamattomana tekona, halveksittavana ja niin edelleen. Kuitenkaan tietämys insesmistä ja siitä mitä pedofilia todella on, ei ole tätä mielipidettä laajenpaa, tosin seksuaaliset ihmiset osaavat kuvitella mitä seksuaalinen akti voi olla toimintana ja lehdistökin kertoo joissakin tilanteissa mitä lapsille on tehty. Kuitenkaan ei pohdita mikä aiheuttaa näitä tekoja ja millainen yksilöllinen persoona millaisessa tilanteessa ajatuu toteuttamaan tällaisia tekoja ja miksi.
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on tekona tuomittava ja ei mitenkään hyväksyttävä ja voi olla myös kaiken anteeksiannon ulkopuolella, mutta pedofilia on paljon muutakin kuin vain teko. Tekoa ennen on myös ajatus. Tutkitusti ihmisiin voi vaikuttaa ja ajatuksien ei tarvitse johtaa tekoihin. Esimerkiksi päihderiippuvainen voi lopettaa päihteidenkäytön, mielenterveyspotilas voi parantua tai saada aikaan hoitotasapainon, laihduttaja voi luopua himoitsemastaan suklaasta, väkivaltainen voi oppia väkivallattomia toimintatapoja ja niin edelleen. Myös pedofiili voi saada psykoterapiaa ja elää tasapainoisen mukavan elämän yhteiskunnassa toteuttamatta yhtäkään tekoa, joka haavoittaisi meistä ketään.
Humaani sosiaalityö osaa huomioida ainakin paperilla teoriassa ihmisen kyvyn kehittyä ja muuttua, mutta sosiaalityöntekijän yksilöllinen asenne ja alhainen tietämys voi estää tämän mahdollistumisen.
Kuinka paljon syyllistävä yhteiskunta estää tukeen hakeutumista, kun ihminen joka havaitsee olevansa pedofiili, ei välttämättä uskalla tuomion pelon vuoksi hakeutua tarvitsemansa tuen piiriin estääkseen itseään käyttämästä valtaansa väärin. Yleisessä tiedossa on, että useat mielenterveyspotilaatkaan eivät uskalla hakea apua masennukseensa, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi suoraan hulluiksi tai hävetessään mielenterveysoireilujaan ja ajatellessaan, että vika on joko heissä itsessään tai vieläpä muissa eikä niin ikään ollenkaan itsessään. Monihan luulee, ettei voi vaikuttaa itse siihen miten toimii ja kuka on ja elää elämänsä näin ollen kuin virran viemänä.
Miten näissä edellämainituissa tilanteissa vaikuttaa sosiaalityöntekijän työidentiteetti työskentelyyn? Lastensuojelun sosiaaliviranomainen työskentelee lastensuojelussa. Kuinka suuren painotuksen työidentiteetissään sosiaalivirkailija antaa sanalle suojelija ja miten hän käsittää työtehtävänsä suojelijana suhteessa lapseen ja vanhempiin ja yhteiskuntaamme? Sosiaalivirkailijan yksilöllinen tietämys eri asioista, subjektiivinen näkemy ja asenne sekä henkilökohtainen tapa ajatella itseään suojelijana vaikuttaa hänen toimintaansa suoraan, jos välissä ei ole tarvittavaa keskustelua muiden kanssa omasta ajattelusta ajattelua tarkistaen tai jos työryhmä koostuu vain "joojoo selälletaputtelijoista".
Eräs isä joutui lastensuojelun epäilyn alle lapsiensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hänestä tehtiin lastensuojelun toimesta rikosilmoitus. Äiti kuvasi kertomuksellaan minulle, kuinka poliisi oli ilmoittamatta noutanut hänet kotoa kuullusteluun ja kuinka hänelle oli kerrottu isän nodettavan myöhemmin. Äiti ymmärsi, että poliisi toimii näin, jotta laadukas tutkimus voidaan toteutaa, etteivät vanhemmat pääse asiasta ollessaan kuitenkin rikoksesta epäiltynä sopimaan yhdessä kertomusta mahdollisesti ollessaan rikollisia. Äitiä ei epäilty missään vaiheesa teoista, mutta epäilynä oli, että äiti olisi ollut tietoinen isän mahdollisista teoista.
Äiti kertoi kuinka isä oli reagoinut kuullusteluun. Isä ei ollut helposti itkevä persoonaltaan ja ihan järkevästi toimiva yleensä, mutta äidin kertoman mukaan isä oli kertonut hänelle kuullustelussa romahtaneen henkisesti heti, kun hänelle kerrottiin mistä häntä epäiltiin. Isä oli kyennyt vain hokemaan itkien valtavasti, ettei ole sellaista tekoa koskaan tehnyt ja ettei häntä saisi pitää poliisin huostassa tällaisesta syytä. Isä oli toistanut toistamiseen, ettei poliisilla ole tällaiseen mitään näyttöä. Tutkinnan johtaja päästi isän kotiin, koska näyttöä ei ollut. Äiti kertoi, että isän reaktio syytökseen ja kuullusteluun oli hajoaminen henkisesti. Isä oli nukkunut kolme viikkoa, ollut syömätön, eloton ja henkisesti täysin raunioina. Äiti oli ajatellut, ettei hänen lastensa isästä enää koskaan miestä tule.
Isä oli ollut kuullustelun jälkeen niin sekaisin, ettei hän ollut edes ymmärtänyt, että voisi linja-autolla kulkea pitkää välimatkaa kotiin, vaan tilasi pienituloisena kalliin taksin kotimatkalle päästäkseen edes kotiin. Poliisi tai lastensuojelu ei välittänyt pohtia kysymystä: "Mitä jos syytös on turha, kuinka syytetty reagoi näin vakavaan syytökseen, jota yhteiskunta pitää niin tuomittavana, että ajattelee, ettei teon toteuttajat saisi edes oikeutta elää täällä?"
Myös helsinkiläisäiti, jonka vs. sos. Laura Laine tuomitse 100% varmuudella homoseksuaaliseksi pedofiili-insestiksi ja josta Laine tällaista väitettä esitti useisiin viranomaisiin sekä äidin läheisille ja lapsen läheisille, oireilee yhä kolme vuotta jälkeen Laineen teon. Äiti tietää juorun kiirineen Vuosaaressa hänen elinalueellaan myös lastensuojelun ulkopuolelle ja osan ihmisistä luulevan hänen olevan pedofiili. Hän pelkää elämää sosiaalisissa suhteissa Laineen teon vuoksi ja jopa turvallisuutensa puolesta.
Isän, jota poliisi kuullusteli, asiasta puhuttiin avoimesti lopulta koko laajan suvun kesken ja luonnollisesti koko suku kysyi kysymyksen: "Onko hän pedofiili?" ja isä joutui vastaanottamaan tilanteen, jossa häneen ei luotettu sukunsa piirissä, koska jokainen pohti tätä epäilystä sen vakavasti ottaen. Isän normaalit suhteet muuttuivat epänormaaleiksi.
Sekä tuon isän ja tuon helsinkiläisäidin seksuaalinen identiteetti on osaltaan murentunut. Molempien kyky nauttia elämästä on laskenut tuon kohtelun vuoksi miten lastensuojelu kohteli heitä vanhempina. Kumpikaan ei tahdo tarkemmin kertoa julkisesti mitä tapahtuu mielessä, kun syytetään oman lapsen hyväksikäytöstä, vaikka tähän ei ole syyllistynyt. Kun itseasiassa ollessaan epäilty, ei ole saanut kohtelua epäiltynä, vaan suoraan syytettynä ja jopa tuomittuna sosiaalitoimen toimesta, se järkyttää ihmisen mieltä traumatisoiden.
Ymmärtämätön sosiaalivirkailija siis työidentiteettinsä ollessa kehityksessään vajaa, keskeneräinen tai vinoutunut, ei ymmärrä, että lastemme suojelijana heidän tehtävä on suojella lapsen perhettä ja olla koskematta perheen elämään suoraan syyttämällä ja tuomitsemalla ennen kuin epäily on todella tutkittu.
On ilmiselvää, että jos vanhempaa epäillään lapsen kaltoinkohtelusta, tulee kaltoinkohtelun mahdollinen uudelleen toteutuminen estää. Lapsen tapaamisia siis epäiltyyn vanhempaan tulee rajata ja valvoa.
Äiti joka kertoi minulle aviomiehensä reaktiosta syytöksiin, kertoi myös, kuinka järkyttävällä tavalla häntä ja erityisesti lapsia kohdeltiin epäilyjen vuoksi. Kaikki viisi lasta huostaanotettiin ja tutkimuksen kestäessä yli vuoden, sillä poliisi tarkisti tarkaan löytäsikö todisteita tukien perheen tietokoneet ja kännykät ja koko talon, ei edes esitutkinnan lopettamisen jälkeen poliisin todettua, ettei isä ole lapsiaan seksuaalisesti hyväksi käyttänyt, lasten ja vanhempien välistä kiintytmyssuhdetta tuettu olosuhdetta normalisoiden. Äidin mukaan suurin vaikuttava tekijä tähän oli taasen sosiaalityöntekijän ammatillinen identiteetti. Lapset olivat sijoitettu PKS:lle eli Perhehoitokumppanit Suomessa Oy:n sijaisperheisiin ja äidin mukaan kunnan vastuusosiaalityöntekijä kuunteli asiakassuunnitelmapalaverissa vain PKS:n työntekijää ja toimi suoraan aina näiden vaatimusten ja näkemysten mukaan näitä kyseenalaistamatta. Sosiaalityöntekijällä ei siis ollut omaa ammatillista identiteettiä, joka kykenisi itse ajattelemaan ja PKS tunnetusti ei tee kotiiinpäin tehtyä työtä.
Eli jos sosiaalivirkailija ei ole tarpeeksi ammattitaitoinen, hän ei osaa vastuuasemassaan kantaa päätösvastuutaan itse ja suojella lasta ja perheitä lapsilla elantonsa hankkivilta sijaospalvelujen tarjoajilta.
PKS:n mielestä insesmistä epäilty isä ei saanut edes vaihtaa nuorempien kaksoslasten vaippoja, ei edes valvotusti. Äiti sentään sai ja isää ei kohdeltu epäiltynä, vaan tuomittuna. Ja vaikka rikosepäilystä luovuttiin poliisin tutkinnan jälkeen, silloinkaan PKS ei kehottanut isää vaihtamaan lastensa vaippaa. PKS ei ymmärtänyt, kuinka haavoittavaa ihmismielelle on olla syytetty jostain niinkin vakavasta. Kuinka moni isä jälkeen insestisyytöksen uskaltaa itse enää tarjoutua edes vaihtamaan lapsensa vaippaa, kun se ensin on evätty häneltä oikeudeksi? Äiti kertoi itse pyytäneen isää epäilyjen hälvettyä auttamaan häntä tässä asiassa valvotulla tapaamisilla, joita on jatkettu vuosia jälkeen epäilyn. Joskus tapaamisväli on ollut jopa seitsemän viikkoa, sillä PKS ei välitä asiakassuunnitelman toteuttamisesta.
Lasten siirryttyä PKS:lle laitossijoituksesta, PKS tahtoi muttaa lasten tapaamisoikeutta biologisiin vanhempiin ja vanhemmat, jotka aiemmin olivat saaneet tavata lapsiaan päivittäin, saivatkin tavata lapsiaan PKS:n tahdon vuoksi vain kerran kuussa kolme tai kaksi tuntia valvotusti, niin että valvojina toimivat sijaisvanhemmat kolmesta sijaisperheestä sekä PKS:n työntekijä yhtäaikaa. Valvojia oli siis jopa enemmän kuin valvottavia.
Äidin kysyessä tuolloin miksi he tapaavat niin harvoin lapsiaan PKS perusteli teon syyksi isään kohdistetun rikosepäilyn. Äiti oli kysynyt miksi hänen tapaamisensa rajataan niin vähiin ja PKS oli todennut, että olisi "isää kohtaan väärin, jos äiti tapaisi lapsiaan enemmän kuin isä." PKS ei missään vaiheessa miettinyt lapsia ja näiden oikeuksia biologisiin vanhempiin ja itseasiassa lasten tarvetta biologisiin vanhempiinsa. Äiti oli jopa kysynyt pitääkö hänen erota miehestää, jotta hän voi tavata lapsiaan ja kertonut itsekin tarvitsevansa lapsiaan, mutta eroamista ei oltu nähty suositeltavana myöskään. Ratkaisua siis ei ollut äidin pyyntöön, että lasten ja hänen tarpeen toisiinsa huomioitaisiin todella. Nuoremmille kaksosille on nyt saatu traumadiagnoosi (jota PKS haki alunperin saadakseen sijaisvanhemmille lisää rahaa vammaistuen muodossa) joka johtuu muutoksista varhaislapsuudessa eli PKS:n toimintatavat ovat traumatisoineet lapset.
PKS:n sijaisperhe ei suostu ottamaan vastaan biologisia vanhempia, eikä tahdo, että lapset tapaavat vanhempiaan biokodissaan. Sijaisvanhemmat on koulutettu vaatimaan tapaamisen rajoituksia, näkemään vanhemmissa huonommuutta ja he jopa osaavat väittää, ettei biovanhemman koti ole neutraali tila lapselle. Mitään perustelua ei väitteelle tarvita. Heidät on siis koulutettu manipuloimaan erilaisin negatiivisin mielikuvin lastensuojelullista työtä. Taasen kysytään vastuusosiaalivirkailijan ammattitaitoa.
Kukaan ei lastensuojelussa mieti miten vakavia seurauksia voi olla turhalla insesmiepäilyillä. Aiheeton rikostutkinta aihauttaa syytetylle erittäin haastavan olosuhteen henkisesti, mutta sosiaalityöntekijä, jolle sana insesmi on vain sana ilman sisältöä ja joka mieltää itsensä lapsen suojelijaksi ainoastaan, ei ymmärrä velvoitettaan suojella lapsen vanhempia myös, jotta lapsella olisi onnelliset ja terveet vanhemmat. Miltä tuntuu isästä, jonka epäylyn vuoksi äiti ei saa tavata lapsia? Miltä tuntuu äidistä, jota syytetään insestistä, eikä saa elää lapsensa kanssa normaalia elämää ja tietää lapsen itkevän öisin jopa unissaan ikäväänsä äitinsä luokse?
Miltä tuntuu olla vanhempi ja joutua elämään henkisessä sosiaalisessa vankilassa, koska ei saa vaikuttaa lastensa hyvinvointiin tätä tukien ja katsoa vieressä, kuinka lastensuojelu haavoittaa lapsia?
Kuinka moni turhaan syytetyistä vanhemmista on hajonnut henkisesti identiteettinsä pirstaloiduttua täysin väärän syytöksen vuoksi ja joutunut täysin lastensuojelun hylkäämäksi jonnekin mielenterveyspuolen hoitokierteeseen?
Entäpä jos turhaan syytetty vanhempi kuullustelun jälkeen shokissa kävelee auton alle, koska ei kestä kuullustelun aiheuttamaa ahdistusta eikä ymmärrä enää mistä tulisi hakea tuki tai luota ja usko, että mikään voisi korjata enää tilannetta?
Täällä Mieron mutkaisella tiellä, jossa kulman taakse on vaikeaa nähdä, joudun toteamaan, että lastensuojelun yksilölliset persoonalliset sosiaalivirkailijat haavoittavat valtavasti perheitä ja aiheuttavat elinikäisiä traumoja, kerta sosiaalityöntekijän ammatillista identiteettiä ei tarkisteta työhön soveltuvaksi ja ohjata ja tueta tapeeksi.
Sosiaalivirkailija, jota ei menttoroida todella ja joka ei saa vuorovaikutuksellista aitoa tukea, ei opi itsekään tukemaan ja havaitsemaan näin ollen myöskään kaikkia todellisia tuentarpeita. Asenteet vaikuttavat liikaa ja välinpitämättömyys omaa vaikuttavuutta kohtaan on jäänyt huomaamatta. Jos sosiaalivirkailija ei miellä itseään palvelualan ammattilaiseksi eli yhteiskunnan palvelijaksi, vaan mieltää vain itsensä asiantuntijaksi, jota tulee kuulla ja jolle tulee antaa suoraan arvostusta ja jota tulee totella, ei hän valitettavasti kykene toteuttamaan työtään sosiaalipedakogiikan keinoin ja osoittamaan kykyä empatiaan työssään.
Ilman empatiaa ei taasen ole ymmärrystä, kuten ilman ymmärrystä ei ole myöskään empatiaa.
Kuinka moni sosiaalivirkailija on kykenemätön empatiaan koko perheen huomioiden?
Kamalintahan on, että sosiaalityöntekijän haavoittavan toiminnan jälkeen toimintatapoja ei koeteta korjata, vaan niitä vain peitellään. Näin ainakin Helsingissä toimitaan.
Kertomuksessani mainitun isän perheen asiat ovat muuttumassa hitaasti, sillä sosiaalivirkailija vaihdettiin ja PKS:n palveluista suunnitellaan luopumasta sitä mukaa kuin se vain on mahdollista.
RSS Feed
