
Kurttila totesi, ettei bensaa pidä kaataa rikkinäiseen autoon pyrkien tällaisella mielikuvalla kertomaan näkemystään lastensuojelun ongelmista Suomessa. Vaan mitä tietävät P.O.Liitikot, ehdokkaat, todella lastensuojelun rikkinäisyydestä, jos heillä ei ole omakohtaisia kokemuksia lastemme suojelemisesta. Mitä tietää ihminen elämästä lastensuojelun palveluiden kohteena, jos ei ole niitä vastaanottanut ja jos ei tunne todella ketään, joka niitä on vastaanottanut? Kuinka P.O.Liitikko voisi tietää mitä tapahtuu sosiaalitoimen palaverihuoneessa, jos ei koskaan siellä ole käynyt edes kansalaisen tukena?
Keskusteltuani ilmaisen kahvin edessä ehdokkaiden kanssa kysen heiltä mitä mieltä he ovat Suomen lastensuojelun tilanteesta, järestään jokainen ilmoittaa, että sosiaalityöntekijöitä on liian vähän. He saattavat kertoa, että tuntevat sosiaalityöntekijöitä ja ovat keskustelleet heidän kanssa. He mainitsevat, että sosiaalityöntekijällä saattaa olla jopa 100 asiakasta. He saattavat todeta, että sosiaalityöntekijän palkka ei kohtaa työn vaativuutta. Tähän siis jää heidän tietämys lastensuojelun ongelmista. Näin vähän heitä on kiinnostanut lastemme elinolosuhteet ja muiden sanoja toistava "papukaija" tulee heissä esille, sillä tietämystä, joka toisi esille persoonnallisen näkemyksen, ei ole riittävästi.
Nyt siis on aika valistaa näitä ehdokkaita ja paljastaa lakeja rikkovat sosiaalityöntekijät ja kertoa totuus ongelmasta. Nyt on aika sen ilmaisen kahvin edessä puhua omakohtaisista kokemuksista sekä ystävien taisteluista lastensa puolesta, epäoikeudenmukaisuudesta, oikeustuvaongelmista, asennevammasta, Suomen laista, perheen jälleenyhdistämisen olemattomuudesta, laitosten lainvastaisista toimintavoista ja mututiedosta, jolle sosiaalityö myös usein perustuu. Nyt on aika todeta ääneen, ettei työn laatu voi olla mitenkään vaikutussuhteessa työntekijän palkkaan, sillä ammattiettiikka tulee löytyä "vähäiselläkin" palkalla, kun kosketaan muiden elämään. Usein lastensuojelullisen palvelun vastaanottajan tulot ovat puolet siitä, mitä palvelun tarjoaja tienaa, joten kuka kehtaa valitta palkastaan leveässä elämässään?
On hyvä kertoa ehdokkaille muista ehdokkaista, jotka jo tunnistavat ja tunnustavat lastensuojelun tosiasialliset ongelmat, jotka ovat aiheuttaneen suuren ongelman, joka ilmiönä näkyy suurena asiakasmääränä lastensuojelussa. On hyvä pyytää heitä tutustumaan asiaamme syvemmin, jos tahtovat todella edustaa meitä yhteistyössä muiden kanssa. On hyvä painottaa, että he edustavat kansaa, ei viranomaisia, vaikka onhan viranomaisen asemassa työskentelevä myös kansaa. Politiikka ei saisi olla hyvä veli -järjestelmä. Rakenteellista väärää vallankäyttöä on katkaistava puhumalla sen olevuudesta avoimesti.
Tärkeää on kertoa, että jos sosiaalityöntekijät toimisivat Suomen lain mukaan antaen palveluja palveluja tarvitseville osallistuttaen lapsen ja perheen tukensa suunnitteluun heitä kuunnellen, ei lastensuojelulla olisi sitä määrää asiakkaita, mitä heillä nyt on. Tärkeää on kertoa, että laadukas lain mukainen palvelu mahdollistaisi olosuhteiden korjaantumisen jo ennen kodin ulkopuolisista sijoitustarpeista puhumista.
Tärkeää on kertoa, että laadukas lain mukainen palvelu sijoituksen aikana mahdollistaisi sijoitusten pituuden lyhenemisen ja nopeammin toteutuneen perheen jälleen yhdistymisen. On painotettava, että Suomi on saanut huomautuksen YK:n lastenoikeuksien komitealta siitä, ettei työtä perheen jälleenyhdistämiseksi tehdä Suomen lastensuojelussa. Lapsia siis vain uudelleen sijoitellaan ilman halua tähdätä heidän kotiin palauttamiseen.
Nyt on puhuttava siitä, ettei ongelma ole se, että sosiaalityöntekijällä ei mielestään ole riittävästi aikaa. Ongelmamme on, ettei sosiaalityöntekijä käytä aikaa, joka hänellä on, laadukkaan palvelun antamiseen. Näin ollen aika heitetään hukkaan ja samalla heitetään järjetön määrä rahaa hukkaan.
On aika puhua siitä, ettei puheista osattu siirtyä tekoihin ja ettei LAPE-hanke johtanut riittävään dialogiin, koska tietotaitoa eli riittävää sosiaalista osaamista dialogin rakentamiselle ei ole sosiaalityöntekijöillä. Sosiaalityöntekijöillä ei ole osaamista sosiaalipdeagogiikkaan ja tästä on puhuttava ääneen sen tunnistamista helpottaakdsemme tarkkaan avaten tosiasiallista ongelmaa. On aika puhua toimintakultuurimuutoksen tarpeesta, jossa asiakas nostetaan isännän asemaan ja sosiaalityöntekijästä tehdään renki. On aika puhua oikeusturvan toteutumisen heikkoudesta, joka ilmenee sosiaalityöntekijän subjektiivisena kuvitelmana perheistä hänen kirjauksissaan, joilla leimatana perheitä vuosikausia. On puhuttava siitä, ettei lastensuojelu kohtele ihmisiä ihmisinä, vaan esineinä. On aika puhua mielivallasta ja mielivaltaisuuksista ja tunneälyn uupumisesta sosiaalityöntekijöiden persoonallisista resursseista.
Tärkeimpänä on nostettava lastemme itsemääräämisoikeuden toteutumattomuus, joka ilmenee aikuisten, sosiaalityöntekijöiden, mielivaltana. On puhuttava siitä, ettei sosiaalityöntekijä tapaa lapsia, tutustu heihin ja tavatessaan edes kiinnitä erityistä huomiota lapsen tahtoon ja mielipiteeseen. Lapset lastensuojelun asiakkaina eivät ole keskiössä ja huomioituina. On puhuttava tähän reagoivista lapsista, jotka hatkaavat ja vaarantuvat näin elämässään kaltoin kohtelulle. On puhuttava laitoksissa tapahtuvista väkivalta tilanteista ja lasten joutumisesta huostaan otossa ojasta allikkoon. On puhuttava kasvatustavoista, jotka ovat lain vastaisia ja joita käytetään laitoksissa. On puhuttava lasten jatkuvasta koti-ikävästä ja öisistä kyyneleistä tämän vuoksi. On puhuttava lasten sulkeutumisesta ja kokemuksesta, ettei heillä ole aikuista tukena. On puhuttava vieraantumisesta perheestä ja yksinäisyydestä. On puhuttava lastensuojelun syrjäyttävästä vaikutuksesta lapsiin. On puhuttava sijoitusten epäonnistumisista aikuisten taidottumuudesta johtuvana. On puhuttava lapsista lastensuojeluun reaktiivisina.
On myös aika puhua isoista todellisista lastensuojelullisista ongelmista. Monet tuntevat myös ihmisiä, joilta on ollut syytä huostaan ottaa lapset olosuhteen ollessa perheessä järkyttävä. On aika puhua alkoholismista ja sen tuomista lisäilmiöstä kuten lähisuhdeväkivallasta ja näiden vaikutuksista ja lastensuojelun työntekijöiden välinpitämättömyydestä päihderiippuvaisia vanhempia kohtaan. On aika puhua siitä, että he jäävät liian usein tarvittavan erityistuen ulkopuolelle jo avohuollossa ja varsinkin sijaishuollossa, mikä vain saattaa syventää pahimmillaan päihderiippuvuutta sekä myös tekee kuntotuumisesta vielä haastavempaa. Ihmiset myös juovat unohtaakseen ongelmansa, retkahtavat kuntoutumispyrkimyksestään huolimatta kokiessaan osallisuuden uupumista, vaikka ihmisiä voisi tukea kohti elämää, jossa ei olisi ongelmakierrettä, joka synnyttää lisähaasteita. Meidän tulee puhua sosiaalityöntekijöistä, jotka istuvat rahakirstun päällä, josta pitäisi ottaa resursseja tuen mahdollistumiseen, suostumatta antamaan tukea. Meidän on puhuttava tästä ongelmasta, joka synnyttä sen ongelman, josta sosiaalityöntekijä valittaa: "Asiakkaita on liikaa."
On puhuttava köyhyydestä, väsymyksestä ja siitä, ettei näihin tilanteisiin saada tukea, vaikka tukea saa antaa Suomen lain mukaan. On puhuttava perheiden heitteille jätöstä tuen ulkopuolelle ja tämän vakavasta vaikuttavuudesta.
On puhuttava vanhemman lievän mt-ongelman leimaavuudesta ja sosiaalityöntekijän suurten kuvitelmien haavoittavuudesta, kun moniammatillista osaamista ei ole. On puhuttava lasten kemiallisesta sitomisesta laitoksissa, turhista mt-diagnooseista, näille perustuvista vammaistuista ja terapeuttisen sosiaalipalveluiden uupumisesta, kun lapselta viedään perhe, johon hän kokee kuuluvansa. On puhuttava lapsista, jotka laitostetaan neurologisista syistä, vaikka koti kykenisi riittävin avohuolloin tuin pitämään lapsesta itsekin huolta. On puhuttava lapsista, jotka sijoitetaan laitokseen, vaikka heidän erityisyydelle ei sovi laitoksessa kasvattaminen.
Meidän on painotettava, että jos meitä tuetaan oikea-aikaisesti tarvitsemallamme täsmätuella, voimme yhteistyöllä korjata ongelmat ajan myötä ja emme tarvitse lopulta tukea lastensuojelusta. Näin siis vähennetään hyvällä työllä asiakasmäärää. Meidän on myös puhuttava eri tukimuotojen tosiasiallisesta hinnasta. Miksi maksaa kalliista huostaan otosta valtavia summia, jos jo puolella tästä euromäärästä saattaisiin riittävät tukimuodot kotiin? Valtiolla ja kunnilla olisi mahdollisuus resurssoida taloudellisia resursseja sosiaalisiin resursseihen enemmän, jos tarkasteltaisiin tarkempaan mitä palveluja kannattaa ostaa.
On puhuttava objektiivisten uudelleenarviointien tarpeesta rikkinäisen lastensuojelun korjaamiseksi.
On puhuttava sosiaalityöntekijöiden säälihakuisuudesta valtamiediassa ja verratava tätä lapsien ja perheiden oikeukeuksiin ja kysyttävä:
"Kenen tarpeet tulee prijorisoida, kun puhutaan lastensuojelusta; lapsen vai sosiaalityöntekijän?"
On myös puhuttava jaksamisesta, ammattitaidosta, soveltuvuudesta ja sosiaalityöntekijöiden tukitarpeista. On puhuttava työhön ohjauksen tarpeesta, objektiivisesta johtamisesta, Hyvä veli -järjestelmästä, asennevammoista, sosiaalityöntekijän huolimonologista ja oikea-aikaisen välittömän sosiaalityötä valvovan tuen tarpeesta perheille.
On puhuttava mielenterveysongelmaisista sosiaalityöntekijöistä, joita ei pitäisi päästää ollenkaan työhönsä ennen tosiasiallista kuntoutumista, jotta perheiden palvelut eivät vaarannu mt-ongelmaisen työntekijän mielen ja aivojen toiminnan vuoksi. Ahdistunut ja masenunut sosiaalityöntekijä ei sovellu ratkaiskeskeisyyttä vaativaan työhön, sillä muutoin perheet saavat vain sosiaalityöntekijän huolimonologilla kyllästettyä palvelua. On puhuttava sosiaalityöntekijöiden sairaslomista ja näiden vaikutuksesta palveluun, kun ei ole ihmistä, johon ottaa yhteyttä.
On puhuttava sosiaalityöntekijöiden säännöllisestä terapiatarpeesta työnsä kuormittavuuden edessä työsuhde-etuna ja työhön ohjauksena.
On myös puhuttava palvelun vakavasta haavoittavuudesta.
On puhuttava mustamaalatusta ja leimatusta vanhemmuudesta.
On puhuttava insesteiksi tai väkivaltaisiksi tai mielisairaiksi väärällä ja valheellisella tiedolla leimatuista vanhemmista.
On puhuttava toiminnan haavoittavuudesta ihmisten mieleen; palvelun traumatisoivasta vaikutuksesta, joka jättää ihmisiin jäljen ja aiheuttaa palvelun vastaanottajissa reaktioita, joita ei pitäisi lastensuojelun aiheuttaa.
On puhuttava katastrofipsykologiasta ja vanhempien kriisireagoinneista, joita sosiaalityöntekijät eivät ymmärrä, ja joita käytetään vanhempia vastaan vanhempia patologsoiden ja näin leimaten. On puhuttava normaaleista biologisista pelkoreaktioista, joita vanhemmilla ilmenee, kun palvelu ei ole tukevaa, vaan on kontrolloivaa. On puhuttava lapsista, jotka traumatisoituvat kontrollista, joka ei ole tukevaa. On tutkittava elämää sosiaalipsykologian kautta tarkastellen sitä, kuinka ammattitaidoton sosiaalityöntekijä voi tuhota toisten perhe-elämän kontrolloinnillaan.
On puhuttava sosiaalityöntekijöistä, joille ei ole kristallisoitunut lastensuojelutyön funktio yhteiskunnassa perheiden tukena. On puhuttava kontrollista, jota meihin kohdistetaan tukemisen sijaan. On puhuttava laista, joka määrää tukemaan eikä suinkaan kontrolloimaan. On puhuttava johtajista, jotka tahtovat määrätä ja käskeä ja jotka eivät kuuntele. Meidän on puhuttava dialogin uupumisesta.
On vaikea avata suutaan siitä kaltoin kohtelusta, jota on kokenut, kun on joutunut rakenteellisen väkivallan kohteeksi. On vaikeaa kertoa siitä, kuinka ääni on mitätöity vuosia ja kuinka ihmiseltä viedään ihmisen paikka ihmisten joukossa. Pelko siitä, että jatkossakin mitätöidään ja leimataan lamauttaa helposti. Pelko juoruista ja leimasta hiljentää monia. Jos kykenet tuon pelon ylittämään, puhu siitä huolimatta, sillä hiljeneminen ei auta.
Täällä Mieron tiellä neuvon myös, että esitä asiasi P.O.Liitikolle asiallisesti ja neutraalisti ilman aggressiivisuutta, syyttävää asennetta ja tuomiollista ilmaisua, sillä näin asiasi saa enemmän huomiota, kun et vedä huomiota tunnereaktioihisi. Käsittele asioita asioina, joita voi korjata, kunhan niihin kiinnitetään huomiota. On totta, että mahdollisesti traumatisoiduit ja on totta, että kannat sisällä katkeruutta ja vihaakin pelon ja hämmennyksen rinnalla, mutta siirrä ne sivuun ja keskity positiivisin mielin toiveeseemme, että tulevassa Suomen lastensuojelussa olisi töissä ainoastaan Suomen lain tarkkaan tuntevia ja osaavia sensitiivisiä sosiaalityöntekijöitä, joilla on korkea halu auttaa ja tukea perheitä heitä kunnioittaen erityisesti kiinnittäen huomiota perheiden toiveisiin. Ihmisten ongelmat eivät saisi leimata heitä. Me emme ole esineitä ja meitä ei pidä asettaa jyviin ja akanoihin. Sosiaalisen toteutumisessa esiintyviä ongelmia tulee tutkia ja näitä ongelmia tulee poistaa. Ihmisiä ei pidä nähdä ongelmina, joita pitäisi syrjiä, ja tämä ongelma on ensin poistettava kiireellä. Todellinen suojelu ei ole leimaamista.
On löydettävä keino, millä poistetaan sosiaalityöntekijän asemasta ihmiset, jotka noita tärkeän työtehtävän saappaita eivät kykene täyttämään. On myös luotava maailma, jossa lapset ja perheet saavat korvaukset jouduttuaan rakenteellisen väärän vallankäytön kohteeksi. Suomi on saatava tuomitsemaan viranomaiset, jotka leimaavat väärällä ja valheellisella tiedolla vanhempia ja lapsia. On päästävä eroon tätä ilmiötä peittelevästä Hyvä veli -järjestelmästä ja luotava instituutiot, joiden tukeen kansa voi luottaa. On saatava ääni perheille ja erityisesti lapsille niin, että he tulevat huomioiduksi.
Ja kun ihminen, joka tahtoisi todeta edustavansa sinua, ei näytä olevan kiinnostunut lastemme oikeuksien toteutumisesta, mainitse hänelle, että Suomi on ratifioinut vuonna 1991 YK:n lasten oikeuksien sopimuksen, joka Suomessa pitäisi jo vuosikymmenien jälkeen osata huomioida. Kyllä sosiaalityöntekijöiden pitäisi osata siis Suomen lait. Ja miksi kukaa tahtoisi edustaa kansaa politiikassa, jos ei osaa Suomen lakia itsekään? Voit kysyä häneltä miten hän suhtautuu itsemääräämisoikeuteemme sekä perhe-elämän kunnioittamiseen ja viranomaisten velvollisuuteen tukea lapsiperheitä.
On myös puhuttava P.O.Liitikoista, jotka eivät vastaa kysymyksiimme heidän näkemyksistään lastemme suojelusta.
Kyselin Silvia Modigilta hänen näkemyksiään lastensuojelusta. Hän näki kysymykseni mesessä 20.3., mutta ei vastannut mitään edes viikossa. Mielestäni eniten haitallista on se, ettei P.O.Liitikko vastaa ja näin avaa dialogia, kuin se, ettei hän tiedä asiasta. Miten hän voisi lisätä tietämystään, jos hän ei kiinnostu kansasta ja heidän elinolosuhteistaan? P.O.Liitikko, joka ei välitä lapsista, ei rakenna tulevaisuutta.
Ilman dialogia me emme kehity.
Joten valistetaan P.O.Liitikkoa ymmärtämään meitä ja tarpeitamme. Opetetaan hänelle mitä elämä todella on. Opetetaan hänet arvostamaan elämäämme, jos hän ei tätä osaa. Katsotaan arvostavatko he lapsiamme ja kunnioittavatko he perhe-elämäämme.
PS. Kommentteihin voit ilmiantaa lastensuojelun ongelmat ymmärtävän P.O.Liitikon sekä myös heidät, jotka eivät näitä meidän kaikkien elämään vaikuttavia ongelmia ymmärrä.
Annetaan me yhdessä ääni lapsille.