Jos vastasit kyllä muihin paitsi siihen unelmakysymykseen ja havaitsit, ettet enää unelmoi, et ole ainut. Teitä on monta. Huostaanotettuja lapsia, joiden perheiltä vietiin oikeus haaveisiin, yhteisiin suunnitelmiin, kokemus osallisuudesta, mahdollisuus vaikuttaa, ääni, vapaus, ihmisoikeudet, on Suomessa järjettömän paljon. Myös niitä ihmisiä, jotka aiheuttivat tämän, on järjettömän paljon, tässä suuressa maassa, jossa on hyvin vähän ihmisiä.
Sain vuosi kaksi sitten kuulla lapsesta Helsingissä, sijaishuollon asiakkaasta, huostaaotetusta, joka joutui unelmoimaan yksin. Hän ei ollut tavannut äitiään vuosiin ja isäänsä vuoteen. Hän unelmoi heistä yksin ja kertoi tästä koulukaverilleen ja minä kuulin tästä tuon vanhemmistaan erotetun lapsen unelman kuulleen lapsen kautta. Minulla on unelma, jossa lapsien unelmat toteutuvan, joten päätin unelmoida tuon lapsen kanssa. Minä olen aikuinen, joten tiedän, että minä voin tehdä töitä unelmien eteen. Aikuisena voin koettaa vaikuttaa ja mahdollistaa unelmien toteutumisen. Mutta ensin minun tulee unelmoida, nähdä päämäärä, jonka tahdon, ja sitten pohtia mikä estää unelman toteutumisen ja mikä on aiheuttanut sen, että joudun unelmoimaan. Mehän emme unelmoi siitä, mikä meillä jo on.
Minä tiesin lapsen etunimen, iän ja missä hän kävi koulua. Tiesin sanatarkkaan miten hän oli sanoittanut unelmaansa ja kuinka hän oli surrut vanhempiensa poissaoloa elämästään. Äitiä ei ollut viiteen vuoteen ollenkaan hänen elämässään. Hänen äitinsä, ainut läsnäoleva äiti, oli sijaisäiti ja silti hän unelmoi vuosienkin jälkeen oikeasta äidistään. Kirjoitin Helsingin lastensuojelun sijaishuoltoon kirjeen ja kerroin siinä mitä olin kuullut lapsen unelmasta. Kirjoitin kauniisti ja pyysin nätisti täyttämään edes jossain muodossa lapsen unelman saada yhteys vanhempiinsa ja velvoitin lakiin vedoten sosiaalitoimen työskentelemään perheen eheyttämisessä ja ihmettelin miten huonoksi lastensuojelu oli määritellyt lapsen vanhemman, kun lapselle tärkeimmän kiintymyssuhteen merkitystä ei monen vuoden aikana oltu arvostettu niin, että vanhemmuutta olisi tuettu edes yhden tapaamisen lapselle äitinsä kanssa puolessa vuodessa mahdollistamiseen. Kysyin sosiaalityötä sosiaalityöntekijältä.
En jättänyt asiaa vain siihen, sillä tiedän, että sosiaalityöntekijät voivat vain deletoida yhteydenoton, jota eivät tahdo kohdata, jonka eteen eivät tahdo työskennellä. Laitoin sähköpostini lastensuojeluun eteenpäin myös AVI:lle ja pyysin AVI:a tarkistamaan lapsen lastensuojelullisen prosessin, sillä olin kuullut, ettei lapsella ole ketään, joka valvoisi hänen oikeusturvansa toteutumista viranomaisissa, sillä hän oli huostaanotettuna ja ei ollut tavannut äitiään vuosiin ollenkaan. Lapsella oli vain sosiaalityöntekijä ja sijaisäiti ja 120 vuotta kaikki häneen kohdistettu toiminta salattuna.
Sain pian lastensuojelusta puhelun, hyvin kohteliaan, joka sisälsi myös lauseen: "Sinä et tiedä tämän lapsen elämästä mitään," johon totesin: "En ole niin väittänytkään, mutta sen tiedän, että hän kaipaa vanhempiaan ja etteivät nämä ole ollenkaan olleet hänen elämässä vuosiin ja tiedän, että teidän tulisi huomioida lapsen tahto työskentelyssänne ja tukea vanhemmuutta ja tukea lapsen kiintymyssuhteita. Tiedän, että teidän tulisi mahdollistaa toiminnallanne." Totesin myös, etten tahdo tietää lapsen elämästä liikoja ja että AVI saa tarkistaa, onko kaikki tehty lain mukaisesti, kun lapsi ei ole tavannut vanhempaansa vuosiin.
Minä päätin unelmoida tuon lapsen kanssa ja en kertonut tästä lapselle, joka kertoi tuon lapsen unelmasta tai unelmoivalle lapselle. Annoin heidän olla lapsia. Kerron sen heille myöhemmin, kun he ovat siinä iässä, että tarvitsevat oppitunnin unelmien vaikutuksesta ja ovat kyneneviä vaikuttamaan muiden unelmien toteutumiseen.
Muutamia viikkoja sitten kuulin unelmoivalta lapselta, että hänen unelmansa on toteutumassa ja oli alkanut jo toteutumaan. Hän oli saanut kirjeen äidiltään ja valokuvan. Hän odotti tapaamista. Hän oli käynyt ystävänsä kanssa katsomassa äitinsä facebookprofiilikuvan. Häntä jännitti. Tänään kuulin unelmastaan kertoneen lapsen unelman toteutuneen ja sen täyttäneen hänen toiveensa. Kaikki oli ollut unelman täyttymys. Ja hän tietää, että he voivat tavata tulevassakin.
Mikä olisi olosuhde nyt, jos en olisi unelmoinut hänen kanssaan ja velvoittanut lastensuojelua unelmoimaan hänen kanssaan? Olisiko lastensuojelu ikinä huomioinut lapsen unelmaa?
Lapset unelvoivat luonnostaan. He eivät kerro niitä aikuisille helposti, jos aikuiset ovat turhan tärkeitä ja jyrääviä ja eivät ole heidän rinnallaan heidän unelmissaan. Tuleeko mieleen aikuista, joka ei unelmoi rinnallasi? Olisiko se lastensuojelun sosiaalityöntekijä? Olisiko se kuka vain aikuinen, jonka kohtaat? Me aikuiset lakkaamme helposti unelmoimasta, kun arki tulee meitä vastaan. Me olemme elämässä tyytyväisiä unelmitta, jos meitä tuetaan normaalissa arjessa ottaen meidät mukaan yhteiskuntamme pyöritykseen veronmaksutalkoissa ja me saammekin helposti normaaleihin pyyntöihin tuen. Mutta auta armias, jos tulee vaikea hetki elämässä, ymmärtääkö sitä työnantajasi ja kuinka moni ystävistäsi tai edes lähisuvustasi on valmis tukemaan sinua silloin?
Mitä on aikuisena kohdata haastava elämäntilanne ja tämän jälkeen huostaanotto? Mitä se oli sinulle, mitä se oli lapsellesi? Oliko sosiaalityöntekijä tukenasi missään vaiheessa ennen huostaanottoa ja kun siirryitte sijaishuoltoon, onko tuo uusi sosiaalityöntekijä ollut joskus todella tukenasi? Unelmoitteko te yhdessä ja teettekö yhdessä töitä tuon unelman eteen?
Minä päätin unelmoida tuon sijaishuoltoon otetun lapsen rinnalla, kun lastensuojelua ei edes kiinnostanut hänen unelmansa vuosiin, päätin ottaa hänen unelmansa omakseni ja olla aikuinen hänelle, kun hänen sijaisäitinsä ei välittänyt yhdessä vastuusosiaalityöntekijän kanssa hänen unelmistaan ja kun he eivät olleet aikusia hänelle. Monet aikuiset ovat olevinaan aikuisia ja vain toisilleen ja väittävät olevansa täällä lapsia varten. Nämä aikuiset eivät unelmoi, he vain toteuttavat elämää kuin ohjelmoidut robotit sopien toisiaan ohjelmoiden työtehtävistä ja ehdollistavat itseltään unelmoinnin muiden puolesta muiden tukena muita kuunnellen heidän unelmistaan.
Milloin sinä unelmoit viimeeksi?
Uskaltaako lapsesi unelmoida?
Tietääkö hän enää edes oikeudestaan unelmoida ja oikeudestaan kertoa mistä unelmoi?
Helsingissä vuoden 2014 lopulla totesi lastensuojelun vs. sos. Laura Laine 7-vuotiaalle lapselle, jonka huoltotuomioon oli Laineen toiveesta kirjoitettu, ettei lapsi saa tavata äitiään ennen täyttä ikäänsä, kuin vain kahdesti kuukaudessa kaksi tuntia valvotusti: "Sinä et saa edes toivoa, että pääset äitisi luokse takaisin." Lapsi kertoi tästä puoli vuotta myöhemmin surullisena ensimmäisen luokkansa kevätjuhlapäivänä äitinsä äidille tavatessaan tätä ensimmäisen kerran ilman valvontaa jälkeen elokuun 2014, joka totesi rakastavasti lapsenlapselleen: "Kultaseni, sinä saat unelmoida ja toivoa mitä haluat, sitä sinulta ei saa kukaan viedä."
Tuon lapsen äiti joutui Laineen sekä koko Helsingin lastensujelun johdon häneen kohdistaman rakenteellisen väkivallan kohteeksi. Hänet leimattiin valheilla ja hän menetti normaalin elämän lapsen kanssa. Lapsen menetys jo yksinään on ihmiselle traumatisoiva kokemus, varsinkin jos sen takana tapahtumaketjun aiheuttajana on järjetön sosiaalityö, joka ei tue, vaan syyllistää, tuomitsee, alistaa ja halveksuu ja vielä valheilla, mutta leimaaminen on sen verran vakavaa henkistä väkivaltaa, että se hajoittaa ihmisen identiteetin todella. Ihminen menettää näin jopa kykynsä hahmottaa kuka on, sillä me osaksi hahmotamme itseämme peilaten tätä ihmisistä joita kohtaamme ja jotka kohtelevat meitä jotenkin. Kun meidän päälle piirretään virheellinen kuva mielikuvituksen varassa ja kun sen tekee lastensuojelun sosiaalityöntekijä, jonka sanaan uskovat kaikki maamme viranomaiset sokeasti ja jonka ohjeistuksen mukaan jokainen toimii tarkistamatta lastensuojelun esittämän väittämän tieteellistä tietoarvoa (onko väittämä todistetusti totta), meidän on vaikea hahmottaa itseämme siksi, joka olemme, koska niin moni väittää meidän olevan jotain mitä emme ole ja kohtelee tuon väittämän mukaan. Jokaisen väittämä perustuu sille kuvitelmalle, jonka lastensuojelun sosiaalityöntekijä väittämällään luo heidän mieliin.
Miksi lastensuojelun työntekijät syyttelevät, halveksuvat ja arvottavat rääpäleiksi asiakkaansa ja heidän läheiset, sen sijaan, että unelmoisivat näiden kanssa ja tukisivat heitä saavuttamaan unelmansa? Koska he ovat tylsämielisiä aikuisia, joiden ei kuuluisi tehdä töitä lasten eteen. Koska he eivät unelmoineet edes hakeutuessaan yliopistoon, vaan suorittivat sitä neuvoa, joka heille oli annettu: "Hanki koulutus, hanki työ, raha ei kasva puussa. Hanki asema, jotta voit arvostaa itseäsi ja olla ylpeä itsestäsi. Sinua arvostetaan vain jos olet jotain ja ilman koulutusta et ole mitään." Heidät on myös koulutettu näkemään kaikkialla vaaroja ja epäonnistumista. He ovat kuin Austraalian etsiviä poliiseja, joiden tehtävä on etsiä rikoksia ja nähdä kaikki mahdollisen rikoksen viestinä. Heitä ei koulutettu yliopistossa näkemään mahdollisuuksia saavuttaa unelmia ja keinoja toteuttaa tie unelmaan.
Onko sinulla nujerrettu olo? Tuntuuko sinusta joka kerta, kun olet tavannut lapsesi vastuusosiaalityöntekijän ja sijaishuoltopalvelun tarjoajan, että jouduit taapaamaan heidät ja että sinulla on harteillasi järjetön henkinen taakka. Tuntuuko sinusta jokaisen tapaamisen jälkeen, että kaikki ne unelmat ja haaveet, joiden eteen olit tahtonut lähteä lastensuojelun kanssa työskentelemään, onkin taas nujerrettu? Koetko menettäneesi oikeuden unelmoida? Menetkö jo tapaamaan sosiaalityöntekijää ilman unelmia, oletko lopettanut unelmoinnin?
Katsooko sinua joka kerta kun tapaat sosiaalityöntekijän sosiaalityöntekijä sinua rääpäleenä? Puhuuko hän sinulle alentavasti tuoden esille omaa voimakkuuttaan ja sijaishuoltopalvelun tarjoajan voimakkuutta? Et ole ainut, joka ottaa tällaista kohtelua vastaan.
Miksi olet rääpäle? Miksi lopetit unelmoinnin? Miksi annat jonkun viedä sinulta unelmasi? Miksi antaisit kenenkään viedä sinulta oikeuttasi unelmoida? Miksi lopetat unelmoinnin ja olet rääpäle, koska ilman unelmaa, et kykene asettamaan itsellesi tähtäintä ja suunnittelemaan reittiä unelmasi toteuttamiseen? Ilman unelmaa olet toimintakyvytön? Tahdotko olla vain rääpäle, jota lastensuojelun sosiaalityöntekijä arvostelee rääpäleeksi ja olla unelmoimatta, koska hän määrittää sinut rääpäleeksi, jonka ei kuulu unelmoida? Jopa poliitikot, jotka puhuvat sijaishuollon puolesta arvottavat sinut rääpäleeksi, koska et heidän mielestään toimi ja ole riittävän hyvä, vaikka he eivät koskaan tavanneet sinua, ja pääasiallisesti koska he ovat sosiaalivirkailijoiden kaltaisia ahdasmielisiä tylsimyksiä, jotka kilpailevat vain omasta edustaan. Ja koska et unelmoi, olet heille rääpäle.
Ok, he toiminnallaan vaikuttavat siihen, että et unelmoi. He jokaisen sanoittamasi unelman edessä toteavat sinulle jo ennakoivasti: "Olet rääpäle, miksi me tukisimme sinua unelmassasi ja sen saavuttamisessa, koska olet rääpäle ja et kuitenkaan saavuta unelmaasi." Miksi lopetat moisen jälkeen unelmoinnin? Miksi annat heidän määritellä sen, saatko unelmoida eli miksi lopetat unelmoinnin.
Miksi odotat heiltä yhteistyötä unelmasi saavuttamiseksi, kun tiedät, etteivät he sitä tahdo sinulle antaa, koska he kilpailevat kanssasi elintilasta ja siksi tahtovat kutsua sinua rääpäleeksi, jotta voivat näin latistaa ja alistaa sinut, voittaakseen sinut eli saadakseen valtaa ja elintilaa ja käyttääkseen näin sinua hyväksi. Sosiaalityöntekijä on tarpeellinen vain silloin, jos on sosiaalisia haasteita. Tottakai hän tahtoo satuuttaa sinua toteamalla, että tahtoo elämäsi olevan haastavaa ja ettei tue sinua unelmiesi toteutumisessa, koska sitten hän voi sanoa, että tarvitset häntä ja hänen päätöksiä ja näin hän saa palkkansa. Ja sottakai hän jatkaa mitätöimistäsi, koska näin hän pitää huolen siitä, että saa jatkossakin palkkansa. Hän käyttää sinua hyväksi oman edun tavoittelussaan ja peittää tämän väittäen olevansa sinua viisaampi ja siksi oikeutettu määrittelemään, ettei sinua tule tukea unelmiesi saavuttamisessa. Koska hän on käynyt yliopiston ja sinä et, häntä uskovat kaikki, vaikka hän on järjetön.
Olet järkyttynyt ja pettynyt ja et usko, että unelmointi edes kannattaa, koska unelmasi aina lytätään, koska sosiaalityöntekijä on itsekeskeinen omanedun tavoittelija, ja haavoitut ja loukkaannut aina kun hän lyttää unelmasi ja mitätöi sinut. Et tahdo haavoitua. Sinuun sattuu niin, että olet hädissäsi ja et kykene ajattelemaan muuta kuin surua ja hätääsi ja kärsimystäsi. Päätät olla unelmoimatta, jotta unelmia ei lytätä ja valitat vain, rikkinäisenä levynä, että sinua ei tueta. Sosiaalityöntekijä tahtoi sinun reagoivan näin ja siksi lyttäsi sinut. Hän tahtoi tätä.
Miltä tuntuu unelmointi? Tuntuuko hyvältä unelmoida, että jonain päivänä lapsesi saa tavata sinua normaalisti ja et joudu olemaan yhteydessä laittoman kaitinpuhelun, jota tarkkailee sijaishuoltopalvelun tarjoaja sossun vaatimuksesta kuunnellen puheitasi, kautta lapseesi? Miltä tuntuu ajatus normalaista puhelusta tai kivatsa reissusta elokuviin ja pizzalle, kotiloma viikonlopun yli? Tuntuuko hyvältä unelmoida elämää ilman lastensuojelua? Tuntuuko hyvältä unelmoida arjesta lapsen kanssa omassa kodissa? Miltä näytät ulospäin unelmoidessasi? Näytätkö tasapainoisalta, onnelliselta ja voimakkaalta?
Tottakai näytät hyvinvoivalta, kun unelmoit hyvää, koska onnellinen kuvitelma, onnellinen ajatus, tuottaa tunteita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Näyttävätkö onnelliset ihmiset rääpäleiltä? Ovatko onnelliset rääpäleitä? Onko onnellinen, tapahtukoon hänelle mitä vain, tehtäköön hänelle mitä vain, onnellisena ihmisenä kaikkien edessä rääpäle? Jos kykenet olemaan onnellinen kaikesta huolimatta, oletko rääpäle? Kun kykenet toimimaan onnellisena kaikesta huolimatta, oletko rääpäle?
Helsinkiläisäiti, jonka elämä tuhottiin lastensuojelun toimesta sosiaalivirkailijan häneen kohdistamalla rakenteellisella väkivallalla, ei vain kadottanut kykyä nukkua, kykyä syödä tai kokea nälkää tai janoa, kykyä nähdä elämässä mitään kaunista, kykyä kokea mielihyvää ja kykyä nähdä kuka hän on, vaan hän menetti samalla täysin luottamuksen suomalaisiin, yhteiskuntaan, viranomaisiin,järjestelmään sekä erityisesti kyvyn kokea osallisuutta ja näin myös ehdollisti kokonaisvaltaisesti mahdollisuutensa unelmoida. Miten unelmoida maailmassa, jossa saa havaita, että jokainen on sinua vastaan ja vastustaa olemassaoloasi, kun unelmien toteuttamiseksi me tarvitsemme muita tukemaan meitä saavuttamaan ne?
Hän ymmärsi, ettei ole onnellinen, koska on uhri. Hän ymmärsi olevansa oikeasti uhri todellisuudessa, mutta ei vain todellisuudessa, vaan myös päänsä sisällä tuon uhriuden vuoksi kokemuksessaan eli tunteissaan. Hän ymmärsi, että kokemus oli aiheuttanut hänessä tunteita, kokemuksen, joka esti häntä iloitsemasta, luottamasta ja olemasta onnellinen. Hän käsitti, että vaikka hän ei koskaan voisi muuttaa muita ja saada heitä tuekseen, hän voisi muuttaa sitä, mitä hän tuntee, miten hän reagoi, jos hän saa tuen edes siihen jostain lastensuojelun ulkopuolelta. Mielenterveyshoito pyrkii vain yhteen asiaan ja se on saada ihmisestä työ- ja toimintakykyinen. Onneton ei ole toimintakykyinen. Hän siis hakeutui psykoterapiaan ja sai siihen Kelan tuen, koska tuki nähtiin tarpeellisena, koska hänet piti saada mukaan verotalkoisiin ja onneton ei kykene työhön, ja hän pyysi kahta asiaa; A) identiteettinsä vahventamista sekä B) uhriuden kokemuksen poistamista tunteista. Hän ei halunnut kärsiä siitä, ettei tiennyt enää edes itse kuka todella on, ja hän ei halunnut kärsiä siitä, että menneet kokemukset, häneen kohdistetut väärinteot ja niiden aiheuttama olosuhde aiheuttivat hänessä kärsimystä.
Me kaikki katsomme nk. peruuttuspeiliin elämässämme eli muistelemme kokemuksiamme, mutta miten me voimme "ohjata autoa" eteenpäin, jos tuijotamme taaksepäin? Miksi lopettaa siis unelmointi ja tuijottaa vain sitä, mitä sossu sanoi viimeeksi meistä tai kun hän kieltäytyi unelmoimasta meidän kanssa todeten: "Minulla on mielipiteen vapaus ja saan päättää oletko unelmien arvoinen eli oletko sen arvoinen, että antaisin sinun unelmoida, ottaisin ne omakseni ja tukisin sinua saavuttamaan unelmasi." Miksi katsoa taaksepäin ja tuijottaa sitä, kun sosiaalityöntekijä totesi, ettei hän välitä sinusta ja lapsestasi, ja kärsiä siitä tunteesta uudelleen ja uudelleen mitä tuo muisto aiheuttaa? Sinähän voit katsoa eteenpäin, jatkaa unelmointia ja suunnitella miten pääset unelmaan. Miksi olla heidän käskystä se rääpäle, joksi he tahtovat sinut määrittää? Miksi kokea sitä, mitä he tahtovat sinun kokevan muistoissasi, kun voit valita itse unelmoinnin? Miksi annat heille valtaa vaikuttaa ajatteluusi ja tätä kautta toimintaasi, kun tiedät, etteivät he välitä sinusta?
Jos joku sanoo sinulle: "Hyppää viidennen kerroksen parvekkeelta alas," teekö niin? No, miksi sitten annat lastensuojelun sosiaalityöntekijän, kuntanne kokonaisen sosiaalitoimen, kuntanne koko viranomaiskoneiston, valtiomme päättäjistä myöten kaikkien itsekeskeisten omanedun tavottelijoiden eli suomalaisittain kusipäiden, vaikuttaa siihen, miten reagoit, mitä ajattelet ja miten elämäsi koet ja miten toimit? Miksi et tee itse tuota valintaa? Miksi et unelmoisi, kun siitä tulee hyvä olo? Miksi et tekisi unelmiesi eteen töitä, kun niin niitä unelmia voi saavuttaa kaikesta huolimatta?
Onhan se shokki joka kerta, kun tapaat lastesuojelun sosiaalityöntekijän, jonka tehtävä lain mukaan on tukea sinua, havaita, ettei hän välitä sinusta tai lapsestasi ja ole kiinnostunut tukemaan teitä saavuttamaan unelmianne. Onhan se shokki havaita, ettei vastuusosiaalityöntekijän esimiehet välitä sinusta ja lapsestasi ja ovat puolueellisia työntekijöitään kohtaan ja asennevammaisia sinua kohtaan. Onhan se shokki, kun jopa sosiaaliasiamies on puolueellinen lastensuojelua kohtaan, vaikka hänen pitäisi olla oikeustruvamme toteutumisen puolella ja tukea meitä sen saavuttamisessa, mikä meille kuuluu. Sattuuhan se. Se murtaa sinua sisältä, identiteettiäsi, ettei kuulu ihmisarvossa edes ihmisarvoisen kohtelun piiriin, kun lastensuojelun salatussa maailmassa sosiaalityöntekijä alistaa sinua ja ilmoittaa, että on päättänyt patologisoida sinut rääpäleeksi ja leimata sinut näin ja pitäytyvän siinä mielipiteessään, että tällaista henkistä väkivaltaa hänen kuuluu kohdistaa sinuun ja lapseesi. Olosuhdetta järkyttää teto siitä, että kaikki tukevat sosiaalityöntekijää tahtotilansa mitätöidä sinut saavuttamisessa. Sellainen kohtelu saa helposti ihmisen, sinutkin, jopa ehdollistamaan oman ihmisarvon, luovuttamaan ja toimimaan kuin rääpäle.
Mutta niin ei tarvitse olla aina. Sinun ei tarvitse olla tuo rääpäle kokoajan. Oletko kuullut Fenix-linnusta? Mitä jos unelmoisitkin siitä, että voisit katsoa takapeilin sijaan eteenpäin unelmoiden? Mitä jos päätätkin toteuttaa tuon unelman? Mitä jos lopetat nyt heti hetkeksi tämän surkean kynäelmäni lukemisen ja unelmoit hetken vaikka siitä, että lapsesi on sylissäsi ja olette onnellisia siitä, että halaatte, koska haalaaminen tuntuu teistä molemmista niin hyvältä? Mitä jos uskallat unelmoida sen jälkeen jotain suurta ja aikaa tulevassa, jolloin sijaishuolto on ohi ja syötte iloisena samassa ruokapöydässä? Nyt unelmoi, voit jatkaa lukemista myöhemmin ja muista, heti synkän ajatuksen noustessa muistoista mieleesi, havaitse se, hyväksy se ja päästä siitä irti ja Fenix-linnun tavoin synny uudelleen ja jatka unelmointia.
Eikö tuntunutkin hyvältä tuo unelma?
Tee itsellesi palvelus ja unelmoi joka päivä, sillä se tuntuu hyvältä ja olet päivä päivältä vähemmän se rääpäle, joksi lastensuojelu sinut muovasi. Unelmoi ja unelmoinnilla ilmoita, ettet suostu lastensuojelun rääpäleeksi. Näytä lapsellesi, että sinä osaat unelmoida ja opeta toiminnallasi hänet unelmoimaan myös. Kerro hänelle unelmistasi kauniisti. Rohkaise häntä unelmoimaan suuria ja pieniä ja opeta toteuttamaan ne unelmat heti, jotka voi toteuttaa siinä hetkessä, ja opeta lapsesi kulkemaan suunnitelmallisesti kohti suuria unelmiaan siitäkin huolimatta, että lastensuojelun sosiaalityöntekijä haukkuu teitä sijaishuoltopalveluiden tarjoajan kanssa rääpäleiksi piiloviesteissään. Kunnioita lapsesi unelmia, keskustele niistä reippaasti ilolla hänen kanssa ja haaveilkaa yhdessä ja pohtikaa yhdessä miten unelmia voi saavuttaa.
Älä jää unelmissasi yksin, vaikka sosiaalityöntekijä ilmoittaa sinulle, ettei tahdo tukea sinua unelmassasi. Kerro unelmasi kohtaamillesi ja kysy voivatko he jotenkin auttaa sinua unelmasi saavuttamisessa. Ole rehellinen itsellesi ja heille. Et ole rääpäle, kun unelmoit, vaikka et elä unelmaasi vielä. Rääpäle on hän, joka ei osaa unelmoida, ei uskalla unelmoida, ei usko oikeuteensa unelmoida sekä hän joka luovuttaa turhaan unelmistaan, vain koska joku kusipäinen idiootti sosiaalityöntekijä väitti hänelle ettei olisi unelmoinnin arvoinen. Olet vahva ja kaunis ihminen, kun unelmoit, ja kun kerrot unelmastasi, muut ihmiset, jotka uskovat unelmoinnin voimaan ja jotka tahtovat unelmiemme toteutuvan, jotka uskovat, että lapset ovat täällä aikuisia varten muistuttaakseen meille, miten hieno lahja ihmiselle on kyky unelmoida, suunnitella ja luoda, tulevat kyllä rinnallesi unelmoimaan kanssasi ja tukevat sinua saamaan unelmasi.
Älä puhu siitä kuinka sosiaalityöntekijä on sosiopaatti, joka ei välitä ja joka alistaa, vaikka hän tätä onkin lastensuojelubisnestä toteuttavan sijaishuoltopalvelun tarjoajan kanssa. Älä käytä aikaasi tähän ja tuota itsellesi ja kuulijallesi huonon olotilan monistumista uudelleen ja uudelleen, vaan keskity unelmointiin ja unelmiesi saavuttamiseen. Sinun pitää myydä itsesi heille, jotka tahdot tueksesi. Jos valitat, olet rääpäle ja se ei myy. Sinä myyt aikaasi ja otat muiden aikaa aina kohdatessasi toisen ihmisen. Jos unelmoit ja kerrot kuvaavasti eli tarkkaan kuvaten unelmasi, olet heidän silmissä mestari hahmottamaan tulevaisuutta mielikuvissasi ja he tahtovat tukea sinua saamaan sen. Unelmoikaa yhdessä, sillä se tuottaa teille kokemuksen osallisuudesta ja sosiaalisesta suhteesta ja se tuottaa moninkertaista mielihyvää. Hän näkee sinut unelmoimassa onnellisena ja tulee onnelliseksi onnellisuudestasi ja sinä näet hänet hänet unelmoimassa onnellisena ja tulet onnelliseksi hänen onnen kokemuksestaan.
Älä koeta pakottaa ketään auttamaan sinua toteamalla, että elämäsi on kurjaa, koska sinua ei auteta. Älä koeta valittamalla saada aikaan sääliä, sillä vain harva auttaa säälistä, sillä valittaessasi ottaessasi heidän aikaa tuotat heille pahaa oloa ja hekin tahtovat olla onnellisia. Myy heille unelmasi, aseta heidät unelmassasi unelmaasi valoisassa mielikuvassa, luo heille mielikuva onnellisuudesta kanssasi unelmasi toteutumisen tiellä. Nauti unelmoinnista ja tuotat nautintoa heille, jotka kokevat läsnäolosi.
Nyt mieti tarkkaan keitä on, jotka voivat tukea sinua unelmasi toteutumisessa. Jaa ihmiset kolmeen ryhmään; A) läheisesi B) tuttavasi C) ventovieraat. Helpoiten vaikeassa tilanteessa saa avun tuttavilta, sillä tuskasi sattuu läheisiisi, vaikka et sitä näyttäisi. Me mietimme kokoajan sisäisiä tuntemuksiamme, mutta emme juurikaan mieti onko vierustoverilla pissahätä. Läheisiemme kohdalla me helpommin ajattelemme mitä hän tuntee ja tuttavien kohdalla vielä vähemmän. Tuttavat siis kykenevät helpommin kanssasi unohtamaan sen milllainen rääpäle olet, kun koet kurjuuttasi ja et unelmoi ja kykenevät helpommin havaitsemaan unelmasi. Kun olet vahventanut unelmoivaa minuuttasi ja saavuttanut osan unelmistasi, läheisesi on helpompi tukea sinua unelmoinnissa. Ventovieraita ei kannata unohtaa myöskään, sillä hekin saattavat auttaa sinua yllättäen jossakin unelmasi osa-alueessa, vaikka harva on kiinnostunut ventovieraista. Ventovieraista voi tulla myös uusia tuttuja.
75% ihmisistä ei tule auttamaan sinua, koska heillä on kiire täyttää omat näkemyksensä elämästään. Tuosta 25 jäljelle jääneestä prosentista 19% on kiinnostunut unelmastasi ja kuulee sinua ja tukee sinua hyväksyvällä pään nyökäytyksellä ja 6% tukee sinua unelmissasi varmasti. Mitä enemmän kerrot unelmastasi mitä useammalle, sitä suurempi on se ihmisryhmä, joka auttaa sinua unelmasi saavuttamisessa jossain muodossa. Todennäköisesti sosiaalityöntekijöistäkin vain 6% välittää todella muista ihmisistä. Eivät kaikki sijaishuollon kasvattilasten vanhemmat ole tyytymättömiä sosiaalityöntekijään.
Vastoinkäymisistä, joita kohtamme, voi oppia. Miten oppia elämästä niin, ettei loukkaannu? Se miten me reagoimme, on meidän oma valinta. Kun loukkaannut siitä, että sosiaalityöntekijä määrittää sinut rääpäleeksi, jonka rinnalla ei kannata unelmoida, teet päätöksen loukkaantua. Loukkaantuminen on siis oma vikasi. Mitä sinä pelkäät niin, että päätät loukkaantua ja lopettaa unelmoinnin? Mikä pelko pääsi sisällä on niin suuri, että päätät vain tuojottaa tuota pelkoa ja lopettaa unelmoinnin? Miksi edes tuijotat pelkoa, kun voisit unelmoida? Mikset sano "Ei," sosiaalityöntekijälle ja jatka vain Fenix-lintuna unelmointia? Kuinka voit sanoa ei? Miten perustella tuo "Ei".
Sinä voit sanoa: "Ei," koska ainut järkevä ratkaisu on sanoa: "Ei," sillä sinä ja lapsesi tarvitsette unelmianne. Sinä tarvitset unelmia ja lapsesi tarvitsee unelmia, koska se tuottaa aivokemiaanne kaikkea sitä, mitä ihminen tarvitsee onnistuakseen elämässään ja saavuttaakseen todella jotain. Mikään ongelma ei korjaannut ilman unelmia paremmasta ja suunnitelmaa sen saavuttamiseksi.
Me luovutamme elämässä helposti. Me emme kauheasti pidä toisistamme ja siksi me emme jaksa aidosti välittää toisistamme. Me tästä syystä otamme sen mitä saamme ja juoksemme karkuun. Me autamme heitä, joista tykkäämme eniten. Kaikki tekevät tätä tiedostamattaan. Onko sinun pakko toimia näin? Mitä jos sinä et luovu unelmistasi ja ota vain sitä mitä saat, vaan otat sen mitä unelmoit unelmoimalla suunnitelmallisesti ja tekemällä töitä tuon unelman suunnitelman mukaisesti unelmiesi eteen? Mitä jos päätät, ettet luovuta aina kun joku sanoo; "Ei kiinnosta," vaan päätät saavuttaa unelmasi jotain toista reittiä ja jatkat unelmointia ja suunnittelemista ja suunnitelman toteuttamista.
Eikö kannattavaa ole toimia unelmiensa eteen, unelmoida saavutuksesta ja unelmoida kuinka saavuttaa unelmansa, ja toimia unelman mukaan, vaikka et saavuttaisi kaikkia unelmiasi, kun voit katsahtaa sitten jossain vaiheessa peruutuspeiliin ja nähdä itsesi ja havaita, että koit paljon mielihyvää unelmoidessasi ja aina kun saavutit jonkin unelmistasi?
Kun Helsinkiläisäiti menetti lapsensa, hän ei kyennyt katsomaan kauppakeskuksessa ihmisiin. Hän häpesi sitä, ettei ollut kyennyt taistelemaan viranomaisten häneen kohdistamaa valheellista leimaa vastaan. Hän koki olevansa epäonnistunut huono äiti, koska ei ollut kyennyt suojelemaan lastaan viranoamisten idiotismilta. Psykoterapian aikana hän ymmärsi, kuinka paljon oli vaatinut itseltään. Hänet oli asetettu ratkaisemaan mahdotonta ongelmaa ja hän syytti tästä itseään. Hän ei kyennyt katsomaan lapsiperheiden onnea, koska hän näki aina sen, minkä oli menettänyt. Hän ei kyennyt kadulla kävellessään katsomaan talojen ikkuinoiden suuntaan edes, koska hän hahmotti niiden sisällä olevan elämän, jota hänellä ei enää ollut. Hän pelkäsi ihmisiä koska oli nähnyt järjettömän tapahtumasarjan ketjun: A) lastensuojelu määritti hänet valheellisilla väittämillä lapselle vaaralliseksi mitään tutkimatta B) Tuomari määritti hänet lapselleen vaaralliseksi, koska lastensuojelu näin väitti, mitään tutkimatta C) Jopa lapsen koulun rehtori totesi luettuaan huoltotuomion, että hän on vanhempana vaarallinen kaikille lapsen koulun lapsille sekä opettajille. Hän pelkäsi elämää, koska se oli kaikkien ja siellä oli vaikka millä tavalla ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Hän ei enää unelmoinut, hän vain pelkäsi.
Silti hän taisteli, koska hänellä oli lapsi, joka piti pelastaa. Hän pelkäsi vielä enemmän lapsensa puolesta ja hoivavietissään, biologisessa tarpeessaan, ei luovuttanut. Hän valitti ja huusi hätähuutoaan ja haukkui kaikki. Hän kärsi. Hän ei unelmoinut. Hän ei unelmoinut, koska kukaan ei tukenut häntä unelmoimaan. Hänelle oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä todennut kirjauksissaan useasti, ettei hänen unelmiensa huomioiminen ollut heidän mielestään ajankohtaista. Lastensuojelu oli päättänyt, ettei suostu myymään hänelle aikaa hänen unelmiensa toteuttamiseen. Lastensuojelu oli päättänyt, ettei lapsen unelmia tarvitse huomioida myöskään. Sosiaalityö oli päättänyt, että vain lapsen isän, joka on vieraannuttaja, ja sosiaalityöntekijän yhteinen unelma on tärkeä ja kaikki päättivät toimia samoin, koska sosiaalityöntekijäö, yksi hullu, päätti näin. Äiti haukkui kaikki, mutta ei unelmoinut ja siksi voi pahoin. Hän oli uhri ja huusi hätäänsä siksi. Hän koki uhriutta ja ei kyennyt toimimaan toisin.
Psykoterapia auttoi hänet uhriudenkokemuksesta. Hän ei enää ole uhri, vaikka on sairastunut jopa tervehdyttyään edellisistä traumoista posttraumaattiseen stressireaktioon jouduttuaan uuden alistavan sosiaalityöntekijän kaltoinkohtelun kohteeksi ja saa ahdistuskohtauksen aina kun joutuu kohtaamaan sosiaalityöntekijän tai ajattelemaan tätä. Hän ei suostu olemaan uhri, vaan unelmoi. Hän on päättänyt parantua tuosta traumareaktiosta ja oppia reagoimaan toisin ja unelmoi tästä ja suunnittelee tätä. Hän ei anna sosiaalityöntekijän viedä oikeuttaa unelmointiin. Ja hän ei anna sosiaalityöntekijän määrittää häntä ihmisenä, koska hän itse tietää kuka on. Hän ei ole rääpäle. Ja hän ei ole samanlainen itsekäs kusipää, kuin tuo omaa etuaan hakeva sosiaalityöntekijä, joka kehuskelee korkealla johtavalla asemallaan lastensuojelussa sen sijaan, että tukisi vanhempia vanhemmuudessaan.
Hän unelmoi monesta ja viimeisin unelma kaikkien muoden unelmien viimeisenä pelastusrenkaana on, että lapsi on 7 vuoden päästä 18-vuotta ja sitten hänen ei enää tarvitse ikinä tavata yhtäkään lastensuojelun sosiopaattia eli itseään muita tärkeämpänä pitävää sosiaalityöntekijää, joka ei välitä lapsista ja näiden unelmista.
Mietit varmaan miksi sosiaalityöntekijät ja heidän toimintaa tukevat eivät unelmoi muusta kuin palkankorotuksesta ja siitä, että heillä olisi vähemmän töitä eli että pääsisivät helpommalla ja miksi he eivät tue sinua, vaan ovat tehneet kohtaamisistanne paremmuuskilpailun. He eivät ymmärrä muuta, koska heidän elämä ohjasi heidät ajattelemaan niin. He eivät ole järin tietoisesti pohtineet koskaan omaa kehitystään. He kilpailivat aikoinaan monien kanssa koulutuspaikasta ja koko koulutuksen ajan he kilpailivat itsensä kanssa aikaa vastaan valmistuakseen kokopäiväopiskelijoina. He oppivat näin vain kilpailemaan. Kun he menivät töihin, he ovat kilpailleet kokoajan asemasta ja urakehityksestä, työyhteisössä hyväksynnästä, arvostuksesta ja huomiosta. He ovat oppineet kilpailemaan vallasta. Jo heidän ollessa pieniä, heidät opetettiin saavuttamaan, jotta olisivat hyväksyttyjä. Heidät opetettiin hakemana hyväksyntää, ei unelmoimaan yhdessä ja tekemään yhdessä. Heidät opetettiin välittämään vain omista päämääristään häikäilemättömästi. Heidät opetettiin näkemään kaikki uhkana ja vaarana itselleen ja kilpailemaan tuota vaaraa vastaan. He pelkäävät niin, etteivät kykene unelmoimaan. Heillä ei ole näköulmaa muuhun, kuin itsensä pelastamiseen ja paremman elämän itselleen saavuttamiseen. He tahtovat kaikki langat käsiinsä, jotta kukaan ei pääse viemään heidän valtaansa, koska vallan menetys tuottaisi heille lisää epävarmuutta, huolta, pelkoa eli pahaa oloa. He kieltäytyvät unelmoimasta kanssasi, koska pelkäävät sinun epäonnistuvan, koska eivät usko omaan osaamiseensa tukitahona, ja pelkäävät, että joutuvat kokemaan epäonnistumista, jos et onnistu. He pelkäävät häpeää siitä, että koettivat auttaa sinua jotenkin, mutta eivät onnistu siinä saavuttamaan tähtäintä. He eivät usko sinuun, eivätkä itseäänsä yhteistyökumppaneina. He eivät voi myöntää ikinä omaa kyvyttäömyyttään, joten he ajattelevat, että sinun toteaminen rääpääleeksi vie huomioin heidän kyvyttömyydestään/haluttomuudestaan tukea sinua.
Sinä et ole rääpäle. Sinä et ole rääpäle nytkään, vaikka et olisi unelmoinut vuosiin. Mutta jos sinä tämän luettuasi päätät olla unelmoimatta ja jatkaa luovuttamista, sinä teet itse itsestäsi päätökselläsi rääpäleen. Unelmasi ei tarvitse olla suuri, jos et kykene nyt suureen unelmaan. Se voi olla pikkiriikkisen pieni aluksi ja kun sen unelmoit, et ole enää rääpäle. Aluksi pelkkä unelmoiminen riittää ja siitä hyvän olon kokeminen. Ajan myötä opit unelmoimaan suuremmoisesti ja toimimana unelmiesi eteen, kun vain annat itsesi opettaa itsesi unelmoimaan unelmoimalla.
Täällä Mieron tiellä unelmoin yliopistosta, joka kouluttaa sosiaalityöntekijät unelmoimaan eheistä perheistä, joissa kaikki unelmoivat ja tukevat tosiaan unelmissaan parhaansa mukaan. Unelmoin sosiaalityöntekijästä, joka innostuu perheenjäsenen unelmasta, on sen edessä reipas, rehellinen, myy itseään unelman toteuttamiseen tueksi, arvostaa itseään, arvostaa toisen aikaa, ottaa toisen unelman omakseen, myy tuota unelmaa muille ottaakseen heidät unelman saavuttamiseen mukaan tukitahoiksi ja myy laatua eli tarkkaa suunnitelmaa unelman saavuttamiseksi. Unelmoin sosiaalityöstä, joka on luotu unelmien toteutumisen tueksi, itse unelmatehtaaksi, joka myy unelmia heille, jotka kadottivat kyvyn unelmoida ja uskoa mahdollisuuteen saavuttaa unelmat tarkalla suunnitelmalla, joka sisältää myös ne hallintolain mukaiset perustelut eli tarkan tutkimustyön, joka osoittaa, että sosiaalityö sai joskun koulutuksen ja opiskelikin jotain yliopistossa todella.
Unelmointi ei tarkoita sitä, että maalaamme kauniin kuvan ja väitämme sen olevan todellisuutta.
Sosiaalityöntekijät muiden viranomaisten kanssa luulevat tätä unelmoinniksi ja luulevat unelmointia vain kauniin kuvan maalaamiseksi. Helsingin lastensuojelun seinällä oleva juliste, jossa kerrotaan lastensuojelun laatutakuusuunnitelmasta, ei tarkoita sitä, että työtä toteutettaisiin kuten joku, joka unelmoi työtä toteutettavan jotenkin ja kirjasi tuon unelmansa julisteeseen, kirjasi tulevassa tapahtuvan (ihan takuun antoi). Unelmointi ei ole itselleen valehtelua, vaan se on toimintaa. Unelmointi on tähtäimellistä toimintaa, jolla on tarkoituksellinen merkitys (kertoisiko tämän joku Helsingin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoskelle, joka on koko Suomen lastensuojeu keulakuva ja kieltää unelmoinnin ja työskentleyn sen eteen ilmoittaen, ettei mistään tarvitse unelmoida, kun kaikki on mukamas jo valmista).
Jopa unelmoidessamme siitä, että olemme miljonäärejä, me teemme itsellemme hyvää, vaikka emme tätä todennäköisesti saavuta. Sen hetken, kun unelmoimme, me olemme onnellisia ja onnellisena on helpompi toteuttaa itseään. Täytyy vain olle rehellinen itselleen ja ymmärtää, että miljonääriksi ei välttämättä pääse, vaikka sekin saattaa olla mahdollista. Myös vakavasta psykoosista voi parantua eli hoitotasapaino voidaan saavuttaa ja huostaanotto voidaan purkaa. Unelmoinnista ei siis kannata luopua. Vähemmän sinä kärsit haastavassa elämäntilanteessa, kun unelmoit välillä. Ja ei sitä kannata surra, ettet vielä elä sitä mistä unelmoit, kun ei se tunnu hyvältä ja mitään auta. Kannattaa mielummin unelmoida ja tehdä töitä unelman eteen. Ja vaikka sosiaalityöntekijä ei tue ja ei suostu olemaan rinnallasi unelman saavuttamisessa, silti kannattaa unelmoida ja tehdä töitä unelman eteen vaikka ilman häntä.
Aina kannattaa pyrkiä unelmaan, joka tuottaa kaikille mielihyvään, joten unelmoi. Ilman unelmia, ei voi pyrkiä kohti unelmia. Tyhmä saa olla ja neuvoa saa kysyä siitä, miten unelmaan voisi päästä, mutta mitä järkeä on olla idiootti eli sosiaalityöntekijä, joka ei osaa unelmoida, ja jättää unelmoimatta tai unelmoidessa toimimatta unelmien eteen ja kysymättä miten unelmaan voisi päästä.
Sinä unelmoit siitä, että saisit unelmoida.
Minä annan nyt sinulle luvan unelmoida, annan sinulle jopa luvan antaa itsellesi luvan unelmoida ja tehdä töitä unelmiesi eteen.
Minä annan sinulle jopa luvan antaa muille lupa antaa itselleen lupa unelmoida.
Meillä kaikilla on oikeus unelmoida ja kenelläkään ei ole oikeutta viedä meiltä unelmiamme ja laittaa esteitä unelmiimme pyrkiessämme, kunhan unelmamme ottavat muut huomioon.
Meidän kaikkien tulisi tukea toisiamme ja palkita toisemme tukemisesta. Itsellemme unelmoidessamme meidän tulee unelmoida kaikille muille myös.
Vaikka lastensuojelu, joka päätti asettaa sinut rääpäleen asemaan, ei suostu tekemään kanssasi asiakassuunnitelmaa, jossa huomioidaan unelmasi, tee sinä unelma tulevasta ja suunnitelma sen saavuttamiseksi ja tarkista tuo suunnitelma aina kun havaitset, että jokin ei suju, kuten toivoisit ja unelmoi uudelleen ja tee uusi suunnitelma. Unelmaa vanhempana lapsellesi tehdessäsi, kysy häneltä aina ensin mistä hän unelmoi. Anna sinä hänelle oikeus unelmointiin, kun sosiaalityö ei sitä hänelle anna riistettyään häneltä ja sinulta vapauden unelmoida.
Ei lastensuojelun sosiaalityöntekijä voi vaikuttaa siihen mitä ajattelet ja teet, jos et anna. Sano siis: "Ei," itsellesi, kun hän kieltää sinulta ja lapselta unelmoinnin ja meinaat lopettaa unelmoinnin ja unelmoikaa hänen tahdostaan huolimatta.
Millaisia unelmia sinulla ja lapsellasi on?
Mitä voit tänään tehdä niiden toteutumiseksi?
Miten monella tavalla voit kaikesta huolimatta tehdä hänen elämäänsä kokemuksia unelmien toteutumisesta?
Miten voit olla täällä häntä varten?
Älä välitä sossusta, joka on kaikessa mahtailussaan itseasiassa itse rääpäle, koska ei osaa unelmoida kanssasi ja kulkea yhdessä yhteistyötä tehden kohti unelmaa. Unelmoi hänen puolestaan, ole häntä voimakkaampi ja puhu vain unelmistasi ja myy hänelle unelmaasi uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Unelmoi hänelle eheästä elämästä, jossa hän on osa tuon unelman saavuttamisessa. Kerro hänelle, että jos hän unelmoisi kanssasi, hän olisi onnellisempi elämässään, koska ei olisi unelmia tuhoava voima, vaan olisi voimaannuttava ja unelmien toteutumista tukeva voima ihmisten elämässä.
Sinun kannattaa unelmoida ja sanoittaa unelmaasi siitäkin huolimatta, että hän mitätöisi sen, koska jos et unelmoi ja sanoita unelmaasi, hän ei ainakaan tue sinua ja ole sinusta kiinnostunut. Sosiaalityöntekijöitä ei kouluteta välittämään ihmisistä ja tukemaan. Heidät koulutetaan näkemään vaaroja ja kokemaan huolta ja pelkoa ja sinut tunteisiinsa syypäiksi näkemään. He eivät osaa unelmoida kanssasi, jos et opeta puhumalla hänelle unelmistasi.
Valitettavasti, vaikka sinä olet haastavassa elämäntilanteessa tuen tarpeessa ja sosiaalityöntekijän tulisi tukea sinua unelmiesi saavuttamisessa, sosiaalityöntekijä tarvitsee enemmän tukeasi, koska hän ei osaa unelmoida. Joten unelmoi ääneen ja näytä hänelle mallia, ja kysy häntä mukaan. Et voi vaatia tai pakottaa ihmistä tekemään jotain, jota hän vierastaa (unelmointi), sillä ihmisen tulee tahtoa tehdä sitä, mitä hän ryhtyy tekemään. Joten myy unelmointi kanssasi hänelle unelmoimalla ja näyttämällä miten unelmointi tuottaa hänellekin mielihyvää.
Valitettavaa on, että osa sosiaalityöntekijöistä on sadisteja, jotka kostavat kokemuksiaan asiakkailleen. Saatoit opettaa häntä toimimaan toisin liian selkeästi ja hän loukkaantui siitä, ettei saanut ylläpitää täydellisyyden kuvaa enkelistä seuraavana lastemme suojelijana, koska hän kilpailee kokoajan asemastaan, ja siksi hän ei ikinä "anna sinulle anteeksi" vaan laittaa sinut kärsimään loputtomiin siitä, ettei suostu tukemaan sinua ja sait hänet näkemään järjettömältä ja muut näkemään järjettömyyden, vain näyttääkseen sinulle alamaisen paikkasi, joka sinulla on viranomaisen edessä hänen mielestään, koska hänellä on mielestään rajaton valta.
Älä silti alistamisen edessä lopeta unelmoimista.
Älä anna sadistisen sinua inhoavan sosiaalityöntekijän viedä lapseltasi oikeutta unelmiin.
Älä välitä siitä miten sinua kohdellaan, vaan keskity siihen, mitä sinä teet sen kaiken keskellä miten sinua kohdellaan.
Unelmoi paremmasta elämästä ja tee elämästäsi joka hetki parempi.
Viimeisenä sinä kuitenkin saat katsoa sitä typerää sosiaalityöntekijää silmiin ja todeta, että hän oli vain tuhoava voima, joka tuhosi unelmat niin hyvin kuin kykeni ja että teistä kahdesta vaikka hän kokeekin olevansa mahtava, hän on se rääpäle, koska ei osaa unelmoida ja olla ihmisten tukena heidän unelmiensa saavuttamisessa.
Jos tunnistat tästä tekstistä sosiaalityöntekijäsi tai työtoverisi tai esimiehesi, tulosta tämä ja lähetä hänelle kirjeessä nimettömänä. Tämä ei ole sinulle kirjoitettu todella, tämä on kirjoitettu niille 75%:lle sosiaalityöntekijöistä, jotka hakevat vain omaa etuaan ja niille 19%:sta, jotka vain nyökyttelevät päätään.
Heistä olisi enemmän apua tässä maailmassa, jos olisivat tietoisempia omasta vaikuttavuudestaan, kun eivät tue meitä. Se määrä mielipahaa, pahoinvointia, mielisairautta, epäonnea, huono-osaisiuutta, jonka he toiminnallaan aiheuttavat, olisi helposti poistettavissa aidolla välittämisellä.
Lasten tulee saada unelmoida ja heidän unelmat tulee huomioida. Sinä tue lasta unelmoimaan ja kohti unelmaansa.