Helsinki voisi ottaa mallia City of Joensuun rautalankaväänteistä heidän PowerPoint esitelmissään. Helsingissä on ilmennyt hyvin kummaa toimintaa monessa lastensuojelullisessa yksikössä, jossa havaittavissa on vakavasti kyvyttömyys vastata tuentarpeisiin, kantaa vastuu lastensuojelullisissa asioissa normaalia tukea vanhemmuuteen tarjoten ja sitä myös suunitelmallisesti tähtäimeen päästäkseen toteuttaen.
Yksi suuri ongelma Helsingissä on lastensuojelun sosiaaliviranomaisten luulo, että he tietäisivät mistä on kysymys psykiatrisessa hoidossa, miksi sitä tarjotaan ihmisille, miten sitä toteutetaan ja miten ihmismieli todella toimii.
Lokakuun Liikkeellä on useissa julkaisuissa tuotu esille sosiaalivirkailijoiden aivan kumma virheellinen psykoanalyysinäkemys, joka ei edes oikeasti kohtaa biologisen psykologian perusteita. Jostain syystä luulevat useat sosiaalivirkailijat tutustuttuaan muutamaan psykologiseen julkaisuun, joita heille tarjoilevat lastensuojelullisia palveluja rahallisen hyödyn hakemistarkoituksessa tarjoavat yksityiset tahot, että he ovatkin sitten suuren tiedon lähteellä ja varmasti osaavia tietäjiä.
Esimerkiksi Lassilassa osasi jopa vs. sos. Anitta Jokinen googlata erään lapsen äidin diagnoosin tunne-elämän epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, joka myöhemmin muuttui sekamuotoiseksi persoonallisuushäiriöksi, ja todeta googlaamisensa kautta, että äiti saa oikean tarvittavan vanhemmuutensa tuen psykiatrian taholta, koska äiti käy "DKT-käyttäytymisterapiassa" (oikeinkirjoitus olisi ollut dialektinen käyttäytymisterapia tai pelkkä DKT), vaikka samaan aikaan psykiatrisella taholla kliinisen tutkimuksen toteuttamisen jälkeen havaittiinkin, ettei äidillä ollutkaan persoonallisuushäiriötä, vaan normaalia kriisiin ja haastavaan lastensuojelulliseen prosessiin reagoinnista johtuvia masennus- ja ahdistusoireita.
Anittaa ennenhän Vuosaaressa vs. sos. Laura Laine piti itseään niinkin taitavana ihmisen mielentilan arvioitsijana, että osasi väittää kyseiseen äitiin kontaktoitumatta tietävänsä äidin olevan itsetuhoinen ja kehtasi ylimielisyydessään väittää äidin psykiatrisen tahon tekevän virheitä työssään, kun ei usko häntä.
Lassilassa tiedetään johtavien sosiaalityöntekijöiden kyydittävän vanhempia poliisin avulla mielentilatutkimuksiin väittäen vanhempia psykoottisiksi turhanpäiten ja pitäytyvän mielipiteissään, vaikka vanhempi saisi lääkäriltä lausunnon, että kyyditys oli ihan turha ja sosiaalityön toteuttama diagnoosi meni nk. mäkeen. Malmilla taasen laitettiin äidin huoli lasten terveydestä traumaattisen synnytyksen piikkiin ja lapset jäivät harvinaisen loissairauden kohdalla pitkään hoitamatta terveydenhuollon pompottaessa äitiä.
Perhetyökin väitti lasten itkevän lastenhuoneessa, koska äiti kertoi vuodattaneensa makuhuoneessaan kyyneliä yöllä pohtien lastensa sairastamista johon ei saa mistään tukea. Saman äidin henkistä jaksamista epäili lastensuojelu myös, kun se kiireellisesti sijoitti lapset, koska äiti ei ollut löytänyt uutta kotia lasten oireiltua sisäilmaongelmille ja ei olisi aluksi tahtonut lapsia edes kotiuttaa äidin löydettyä ilman lastensuojelun tukea lopulta kodin perheelleen.
Sosiaalityö ei kehity jostain syystä mielenterveysasioita koskevissa asioissa moniammatillisen yhteistyön osaajiksi siitä huolimatta, että vuosi vuodelta samoista asioista huomautetaan heille todeten, että he voisivat opetella konsultoimaan ammattilaisia, sen sijaan että väittävät olevansa jonkin alan ammattilaisia, mihin heillä ei ole valmiuksia antavaa koulutusta tai ammattiin syventävää työkokemusta. Tästä syystä yliopistot havaittuaan, ettei sosiaalityön koulutus opeta oppilaitaan toimintansa tutkimiseen sitä kehittääkseen, on päättänyt opettaa oppilaansa edes suoralla, kapealla ja mustavalkoisella ajattelulla eli malliopettamalla mieltämään miten voisi toteuttaa moniammatillista yhteistyötä. Jo valmistuneille koulutusta ei tarjota.
Kun lastensuojelu tapaa psykiatrisen tahon, se saapuu paikalle valittamaan vanhemmasta vastuuttaen psykiatrisen tahon korjaamaan kaikki ongelmat. Jos vanhemmalla on psykiatrinen hoitotaho, lastensuojelu suoraan olettaa, että kaikki ongelmat ovat mielenterveyden tilasta johtuvia sen sijaan että se kykenisi ymmärtämään, että monien ongelmien vuoksi haastavassa olosuhteessa ihmiset luonnollisesti lopulta reagoivat mielenterveydellään.
Toisaalta sosiaalityö tehdessään vanhemmista virhearvioita, osaakin yhtäkkiä tietää, että lapsi mahdollisesti tulee reagoimaan mielenterveydellään vanhemman asettaessa lapsen väitettyyn haastavaan olosuhteeseen ja alkaa suorittamaan sitten vieraannuttavia toimenpiteitä luulojen varassa tehdyn väittämänsä pohjalta, sen sijaan että tutkisivat intuitionsa herättämän ajatuksen lähdearvon ja suunnittelisi samalla mahdollista tarvittavaa tukimuotoa vanhemmalle, jotta haastavan olosuhteen synnyttävästä toimintatavasta voitaisiin siirtyä lasta tukeviin toimintatapoihin tai jotta vanhempaa tuetaan uudelleen luottamaan sosiaalitoimeen, jos havaitaan, että intuitio olikin erhe ja haastava ja vanhemmuutta kuormittava tutkimus turha, aikaa vievä ja todellisen tuen tarpeen havaitsemista estävä.
Psykiatrian ammattilaiset ovat tietoisia Helsingin lastensuojelun ongelmasta ja osoittaa jo luovuttamismieltä yritettyään vuosien ajan saada sosiaalitoimen toimimaan järkevällä tavalla moniammatillisessa yhteistyössä. Tasaisin väliajoin se toimintavelvollisena kuitenkin kutsuu lastensuojelun yhteiseen tutkimukseen, jossa aina havaitaan samat virheelliset toimintatavat ja lastensuojelun kyvyttömyys kehittyä.
Itäisessä Helsingissä aikuispsykiatrian puolella on psykiatrian lääkärit joutuneet mm. vastustamaan lastensuojelun halua pyytää poliisia kiikuttamaan vanhempi suljetulle osastolle ja kirjaamaan vanhemman asiakirjaan lastensuojelun saapuvan moniammatilliseen palaveriin valtavalla delegaatiolla ja ilman kykyä itse osoittamaan mielenkiintoa sille miten voisivat itse tukea vanhemman vanhemmuutta.
Helsingissä ongelma ei suinkaan ole vain rivissä työskentelevät sosiaalivirkailjat vaan myös näitä johtavat esimiehet toteuttavat samaa virheellistä toimintaa. Helsingin lastensuojelun entinen avohuollosta vastaava sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio osasi ilman mitään tutkimusta arvioida vanhemman struktuurittomaksi kasvattajaksi (antaa vakavan huolenkuvan vanhemman mielentoiminnasta) ja toisaalta itäisestä perheneuvolatyöstä vastaava esimies osasi luettuaan alaistensa kirjauksia ja keskustellessaan alaistensa kanssa väittää vanhemman olevan mielenterveydeltään niin huonossa kunnossa, ettei ole kykenevä perheneuvolatyöhön ja osasi vielä todeta vierannuttamistilanteessa eli vakavan rakenteellisen väkivallan tilanteessa, että vanhempi kärsii huolto-oikeudenkäynnin jälkeen kyvyttömyydestä hyväksyä huoltotuomiota ja osasi vielä perustella, että on tehty tutkimuksia, joissa on havaittu, että useille vanhemmille käy näin. Hän ilmoitti, ettei perheneuvolatyö ole ajankohtaista vanhemman vakavan mielenterveysongelman vuoksi tietäessään vanhemman olevan idän psykiatrian poliklinikan asiakas, kun vanhempi valitti perheneuvolan sosiaalityöntekijästä, joka oli haukkunut häntä kuin Piruksi ja lopettanut lapsen perheneuvola-asiakkuuden turhana, vaikka lapsi oli juuri sanoittanut halua kuolla ja kysellyt mikä on helpoin tapa kuolla. Onneksi vanhempi osasi argumentoida takaisin ja tuoda esille psykiatrisen tahon olevan erimieltä, sillä hoitoa oltiin lopettamassa ja mainita, ettei mikään laaja tutkimus muiden olosuhteista kuitenkaan ole suoraan verrannollinen johonkuhun yksittäistapaukseen ja ettei näin saisi tutkimuksia sosiaalisista suhteista ja ihmisten reagoinneista käyttää sosiaalityössä.
Lastensuojelu sekä muu sosiaalitoimi siirtää vanhemmuuden tukemisen jostain syystä psykiatriselle hoitotaholle, jonka työtehtäviin tällainen toiminta ei suinkaan kuulu. Lastensuojelu jatkaa tätä mahdollisesti usean vuoden ajan, vaikka psykiatrinen taho toteaisi kuinka useasti heille ettei vanhempi sairasta mitään sellaista sairautta, joka estäisi ottamasta vastaan vanhemmuuden tuen lastensuojelulta ja vaikka kuinka painotettaisiin vanhemman oireilevan mielenterveydessään siihen, ettei lastensuojelu tue vanhemmuutta.
Kun lastensuojelullinen prosessi muuttuukin vanhemmuuden tukemisesta vastuunkantamisen välttelemiseksi ja omien työtehtävien delegoimiseksi tahoille, joiden työtehtäviin heidän toimintansa ei kuulu, luonnollisesti vanhempi kokee itsensä tukirakenteen hylkäämäksi. Psykiatrinen taho ei voi toteuttaa lastensuojelun toimintavaatimusta, koska lastensuojelullinen vanhemmuuden tukeminen ei kuulu heidän työtehtäviin vaan kliininen mielenterveystö on heidän työtään ja lastensuojelu, joka luulee mielenterveydellisten asioiden olevan jotain sisäsyntyistä huonoutta, joka aiheuttaa ongelmat, ei osaa itse kantaa lastensuojelullisessa asiassa vastuutaan toimiessaan sekapäisinä vain luuloilleen perustuvien oletusten varassa päättäessään luoda näin järjettömän olosuhteen vanhemmalle, joka jää kaiken jälkeen vanhemmuutensa tuen ulkopuolelle mahdollisesti koko lapsen lapsuuden ajaksi.
Jos edellämainittu järjettömyys jatkuu vuosia, siitä huolimatta, että vanhempi parantuisikin masennuksesta ja ahdistuksesta oppien hyväksymään edes jossain määrin äärimmäisen hyväksynnän keinoin sen mitä ei pitäisi hyväksyä, vanhempi lopulta saattaakin olla vakavan traumaattisen kokemuksen jälkeen, jouduttuaan viranomaiskoneiston mitätöimäksi, traumaterapian eli psykoterapian tarpeessa. Nyt vuorostaan lastensuojelu vastuuttaakin psykoterapeutille vanhemmuuden tukemisen vastuun lastensuojelullisessa prosessissa ymmärtämättä sitä, että psykoterapian todellinen tarkoitus jää toteutumatta, kun aiemmin traumoja aiheuttaneisiin seikkoihin ei kyetä vastaamaan terapian keinoin, kun aika kuluu uusien traumatisoivien tilanteiden käsittelyssä. Eli lastensuojelu vaarantaa psykoterapiaan jopa KELA:n hyväksynnän saaneen vanhemman terapian toteutumisen ymmärtämättä, että KELA antaa rahallisen tuen tälle hyvin kalliille ja aikaa vievälle tuelle vain kolme vuotta.
Tuossa juuri totesi Maunulassa johtava sosiaalityöntekijä Riikka Pyykönen eräälle vanhemmalle: "Onhan sinulla se..." tietäessään vanhemman käyvän psykoterapiassa, kun vanhemmalle selvisi, ettei Pyykönen kykene tukemaan hänen vanhemmuuttaan, koska Pyykösen tuleekin kouluttaa uusia alaisiaan ja hoitaa näiden asiakkaiden asioita alaistensa työparina toimien.
Täällä Mieron tiellä näyttääkin siis siltä, että lastensuojelu toimiikin työssään haavoittaakseen toiminnallaan ja toimimattomuudellaan lasten lisäksi myös vanhempia, jotta voisi työllistää jo pahasti kuormittuneen mielenterveystyön tahon. Ammatillisesti pätevät psykiatrian ammattilaiset tätä eivät tietenkään tahtoisi tapahtuvaksi, sillä he työskentelevät tehdäkseen itsensä tarpeettomiksi järkevin ja viisain keinoin sen sijaan että toimisivat siten miten lastensuojelu toimii.
Jostain syystä lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski väitti oltuaan kuusi viikkoa asemassaan vuoden 2016 alkupuolella alaistensa olevan ammattitaitoisia ja pyysi muita lapsiperheiden kanssa työskenteleviä tahoja tekemään yhteistyötä lastensuojelun kanssa. Siinä eivät Lean-projektit Nummikoskea kiinnostaneet.
Nummikoski väittää tietävänsä nykyisin myös koko sosiaali- ja terveysviraston mielipiteen alaistensa toiminnasta ja väittää Helsingin sosiaali- ja terveysviraston todenneen hänen alaistensa pyrkivän kunnioittamaan asianomaisia. Nähtävästi mielenterveystyön ammattilaisten näkemykset eivät kuulukaan sosiaali- ja terveysviraston piiriin tai ehkä Nummikoski ei kunnioita tuon tahon näkemyksiä ja tahtoo ne mitätöidä tällaisilla väittämillään.
Jonkun pitäisi todella puuttua Helsingissä tällaiseen toimintaan.
Lue myös:
Pysyvän huostaanoton sijaan kotiutus (LL 8.5.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/pysyvan-huostaanoton-sijaan-…
Yksi suuri ongelma Helsingissä on lastensuojelun sosiaaliviranomaisten luulo, että he tietäisivät mistä on kysymys psykiatrisessa hoidossa, miksi sitä tarjotaan ihmisille, miten sitä toteutetaan ja miten ihmismieli todella toimii.
Lokakuun Liikkeellä on useissa julkaisuissa tuotu esille sosiaalivirkailijoiden aivan kumma virheellinen psykoanalyysinäkemys, joka ei edes oikeasti kohtaa biologisen psykologian perusteita. Jostain syystä luulevat useat sosiaalivirkailijat tutustuttuaan muutamaan psykologiseen julkaisuun, joita heille tarjoilevat lastensuojelullisia palveluja rahallisen hyödyn hakemistarkoituksessa tarjoavat yksityiset tahot, että he ovatkin sitten suuren tiedon lähteellä ja varmasti osaavia tietäjiä.
Esimerkiksi Lassilassa osasi jopa vs. sos. Anitta Jokinen googlata erään lapsen äidin diagnoosin tunne-elämän epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, joka myöhemmin muuttui sekamuotoiseksi persoonallisuushäiriöksi, ja todeta googlaamisensa kautta, että äiti saa oikean tarvittavan vanhemmuutensa tuen psykiatrian taholta, koska äiti käy "DKT-käyttäytymisterapiassa" (oikeinkirjoitus olisi ollut dialektinen käyttäytymisterapia tai pelkkä DKT), vaikka samaan aikaan psykiatrisella taholla kliinisen tutkimuksen toteuttamisen jälkeen havaittiinkin, ettei äidillä ollutkaan persoonallisuushäiriötä, vaan normaalia kriisiin ja haastavaan lastensuojelulliseen prosessiin reagoinnista johtuvia masennus- ja ahdistusoireita.
Anittaa ennenhän Vuosaaressa vs. sos. Laura Laine piti itseään niinkin taitavana ihmisen mielentilan arvioitsijana, että osasi väittää kyseiseen äitiin kontaktoitumatta tietävänsä äidin olevan itsetuhoinen ja kehtasi ylimielisyydessään väittää äidin psykiatrisen tahon tekevän virheitä työssään, kun ei usko häntä.
Lassilassa tiedetään johtavien sosiaalityöntekijöiden kyydittävän vanhempia poliisin avulla mielentilatutkimuksiin väittäen vanhempia psykoottisiksi turhanpäiten ja pitäytyvän mielipiteissään, vaikka vanhempi saisi lääkäriltä lausunnon, että kyyditys oli ihan turha ja sosiaalityön toteuttama diagnoosi meni nk. mäkeen. Malmilla taasen laitettiin äidin huoli lasten terveydestä traumaattisen synnytyksen piikkiin ja lapset jäivät harvinaisen loissairauden kohdalla pitkään hoitamatta terveydenhuollon pompottaessa äitiä.
Perhetyökin väitti lasten itkevän lastenhuoneessa, koska äiti kertoi vuodattaneensa makuhuoneessaan kyyneliä yöllä pohtien lastensa sairastamista johon ei saa mistään tukea. Saman äidin henkistä jaksamista epäili lastensuojelu myös, kun se kiireellisesti sijoitti lapset, koska äiti ei ollut löytänyt uutta kotia lasten oireiltua sisäilmaongelmille ja ei olisi aluksi tahtonut lapsia edes kotiuttaa äidin löydettyä ilman lastensuojelun tukea lopulta kodin perheelleen.
Sosiaalityö ei kehity jostain syystä mielenterveysasioita koskevissa asioissa moniammatillisen yhteistyön osaajiksi siitä huolimatta, että vuosi vuodelta samoista asioista huomautetaan heille todeten, että he voisivat opetella konsultoimaan ammattilaisia, sen sijaan että väittävät olevansa jonkin alan ammattilaisia, mihin heillä ei ole valmiuksia antavaa koulutusta tai ammattiin syventävää työkokemusta. Tästä syystä yliopistot havaittuaan, ettei sosiaalityön koulutus opeta oppilaitaan toimintansa tutkimiseen sitä kehittääkseen, on päättänyt opettaa oppilaansa edes suoralla, kapealla ja mustavalkoisella ajattelulla eli malliopettamalla mieltämään miten voisi toteuttaa moniammatillista yhteistyötä. Jo valmistuneille koulutusta ei tarjota.
Kun lastensuojelu tapaa psykiatrisen tahon, se saapuu paikalle valittamaan vanhemmasta vastuuttaen psykiatrisen tahon korjaamaan kaikki ongelmat. Jos vanhemmalla on psykiatrinen hoitotaho, lastensuojelu suoraan olettaa, että kaikki ongelmat ovat mielenterveyden tilasta johtuvia sen sijaan että se kykenisi ymmärtämään, että monien ongelmien vuoksi haastavassa olosuhteessa ihmiset luonnollisesti lopulta reagoivat mielenterveydellään.
Toisaalta sosiaalityö tehdessään vanhemmista virhearvioita, osaakin yhtäkkiä tietää, että lapsi mahdollisesti tulee reagoimaan mielenterveydellään vanhemman asettaessa lapsen väitettyyn haastavaan olosuhteeseen ja alkaa suorittamaan sitten vieraannuttavia toimenpiteitä luulojen varassa tehdyn väittämänsä pohjalta, sen sijaan että tutkisivat intuitionsa herättämän ajatuksen lähdearvon ja suunnittelisi samalla mahdollista tarvittavaa tukimuotoa vanhemmalle, jotta haastavan olosuhteen synnyttävästä toimintatavasta voitaisiin siirtyä lasta tukeviin toimintatapoihin tai jotta vanhempaa tuetaan uudelleen luottamaan sosiaalitoimeen, jos havaitaan, että intuitio olikin erhe ja haastava ja vanhemmuutta kuormittava tutkimus turha, aikaa vievä ja todellisen tuen tarpeen havaitsemista estävä.
Psykiatrian ammattilaiset ovat tietoisia Helsingin lastensuojelun ongelmasta ja osoittaa jo luovuttamismieltä yritettyään vuosien ajan saada sosiaalitoimen toimimaan järkevällä tavalla moniammatillisessa yhteistyössä. Tasaisin väliajoin se toimintavelvollisena kuitenkin kutsuu lastensuojelun yhteiseen tutkimukseen, jossa aina havaitaan samat virheelliset toimintatavat ja lastensuojelun kyvyttömyys kehittyä.
Itäisessä Helsingissä aikuispsykiatrian puolella on psykiatrian lääkärit joutuneet mm. vastustamaan lastensuojelun halua pyytää poliisia kiikuttamaan vanhempi suljetulle osastolle ja kirjaamaan vanhemman asiakirjaan lastensuojelun saapuvan moniammatilliseen palaveriin valtavalla delegaatiolla ja ilman kykyä itse osoittamaan mielenkiintoa sille miten voisivat itse tukea vanhemman vanhemmuutta.
Helsingissä ongelma ei suinkaan ole vain rivissä työskentelevät sosiaalivirkailjat vaan myös näitä johtavat esimiehet toteuttavat samaa virheellistä toimintaa. Helsingin lastensuojelun entinen avohuollosta vastaava sosiaalityön päällikkö Riitta Vartio osasi ilman mitään tutkimusta arvioida vanhemman struktuurittomaksi kasvattajaksi (antaa vakavan huolenkuvan vanhemman mielentoiminnasta) ja toisaalta itäisestä perheneuvolatyöstä vastaava esimies osasi luettuaan alaistensa kirjauksia ja keskustellessaan alaistensa kanssa väittää vanhemman olevan mielenterveydeltään niin huonossa kunnossa, ettei ole kykenevä perheneuvolatyöhön ja osasi vielä todeta vierannuttamistilanteessa eli vakavan rakenteellisen väkivallan tilanteessa, että vanhempi kärsii huolto-oikeudenkäynnin jälkeen kyvyttömyydestä hyväksyä huoltotuomiota ja osasi vielä perustella, että on tehty tutkimuksia, joissa on havaittu, että useille vanhemmille käy näin. Hän ilmoitti, ettei perheneuvolatyö ole ajankohtaista vanhemman vakavan mielenterveysongelman vuoksi tietäessään vanhemman olevan idän psykiatrian poliklinikan asiakas, kun vanhempi valitti perheneuvolan sosiaalityöntekijästä, joka oli haukkunut häntä kuin Piruksi ja lopettanut lapsen perheneuvola-asiakkuuden turhana, vaikka lapsi oli juuri sanoittanut halua kuolla ja kysellyt mikä on helpoin tapa kuolla. Onneksi vanhempi osasi argumentoida takaisin ja tuoda esille psykiatrisen tahon olevan erimieltä, sillä hoitoa oltiin lopettamassa ja mainita, ettei mikään laaja tutkimus muiden olosuhteista kuitenkaan ole suoraan verrannollinen johonkuhun yksittäistapaukseen ja ettei näin saisi tutkimuksia sosiaalisista suhteista ja ihmisten reagoinneista käyttää sosiaalityössä.
Lastensuojelu sekä muu sosiaalitoimi siirtää vanhemmuuden tukemisen jostain syystä psykiatriselle hoitotaholle, jonka työtehtäviin tällainen toiminta ei suinkaan kuulu. Lastensuojelu jatkaa tätä mahdollisesti usean vuoden ajan, vaikka psykiatrinen taho toteaisi kuinka useasti heille ettei vanhempi sairasta mitään sellaista sairautta, joka estäisi ottamasta vastaan vanhemmuuden tuen lastensuojelulta ja vaikka kuinka painotettaisiin vanhemman oireilevan mielenterveydessään siihen, ettei lastensuojelu tue vanhemmuutta.
Kun lastensuojelullinen prosessi muuttuukin vanhemmuuden tukemisesta vastuunkantamisen välttelemiseksi ja omien työtehtävien delegoimiseksi tahoille, joiden työtehtäviin heidän toimintansa ei kuulu, luonnollisesti vanhempi kokee itsensä tukirakenteen hylkäämäksi. Psykiatrinen taho ei voi toteuttaa lastensuojelun toimintavaatimusta, koska lastensuojelullinen vanhemmuuden tukeminen ei kuulu heidän työtehtäviin vaan kliininen mielenterveystö on heidän työtään ja lastensuojelu, joka luulee mielenterveydellisten asioiden olevan jotain sisäsyntyistä huonoutta, joka aiheuttaa ongelmat, ei osaa itse kantaa lastensuojelullisessa asiassa vastuutaan toimiessaan sekapäisinä vain luuloilleen perustuvien oletusten varassa päättäessään luoda näin järjettömän olosuhteen vanhemmalle, joka jää kaiken jälkeen vanhemmuutensa tuen ulkopuolelle mahdollisesti koko lapsen lapsuuden ajaksi.
Jos edellämainittu järjettömyys jatkuu vuosia, siitä huolimatta, että vanhempi parantuisikin masennuksesta ja ahdistuksesta oppien hyväksymään edes jossain määrin äärimmäisen hyväksynnän keinoin sen mitä ei pitäisi hyväksyä, vanhempi lopulta saattaakin olla vakavan traumaattisen kokemuksen jälkeen, jouduttuaan viranomaiskoneiston mitätöimäksi, traumaterapian eli psykoterapian tarpeessa. Nyt vuorostaan lastensuojelu vastuuttaakin psykoterapeutille vanhemmuuden tukemisen vastuun lastensuojelullisessa prosessissa ymmärtämättä sitä, että psykoterapian todellinen tarkoitus jää toteutumatta, kun aiemmin traumoja aiheuttaneisiin seikkoihin ei kyetä vastaamaan terapian keinoin, kun aika kuluu uusien traumatisoivien tilanteiden käsittelyssä. Eli lastensuojelu vaarantaa psykoterapiaan jopa KELA:n hyväksynnän saaneen vanhemman terapian toteutumisen ymmärtämättä, että KELA antaa rahallisen tuen tälle hyvin kalliille ja aikaa vievälle tuelle vain kolme vuotta.
Tuossa juuri totesi Maunulassa johtava sosiaalityöntekijä Riikka Pyykönen eräälle vanhemmalle: "Onhan sinulla se..." tietäessään vanhemman käyvän psykoterapiassa, kun vanhemmalle selvisi, ettei Pyykönen kykene tukemaan hänen vanhemmuuttaan, koska Pyykösen tuleekin kouluttaa uusia alaisiaan ja hoitaa näiden asiakkaiden asioita alaistensa työparina toimien.
Täällä Mieron tiellä näyttääkin siis siltä, että lastensuojelu toimiikin työssään haavoittaakseen toiminnallaan ja toimimattomuudellaan lasten lisäksi myös vanhempia, jotta voisi työllistää jo pahasti kuormittuneen mielenterveystyön tahon. Ammatillisesti pätevät psykiatrian ammattilaiset tätä eivät tietenkään tahtoisi tapahtuvaksi, sillä he työskentelevät tehdäkseen itsensä tarpeettomiksi järkevin ja viisain keinoin sen sijaan että toimisivat siten miten lastensuojelu toimii.
Jostain syystä lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski väitti oltuaan kuusi viikkoa asemassaan vuoden 2016 alkupuolella alaistensa olevan ammattitaitoisia ja pyysi muita lapsiperheiden kanssa työskenteleviä tahoja tekemään yhteistyötä lastensuojelun kanssa. Siinä eivät Lean-projektit Nummikoskea kiinnostaneet.
Nummikoski väittää tietävänsä nykyisin myös koko sosiaali- ja terveysviraston mielipiteen alaistensa toiminnasta ja väittää Helsingin sosiaali- ja terveysviraston todenneen hänen alaistensa pyrkivän kunnioittamaan asianomaisia. Nähtävästi mielenterveystyön ammattilaisten näkemykset eivät kuulukaan sosiaali- ja terveysviraston piiriin tai ehkä Nummikoski ei kunnioita tuon tahon näkemyksiä ja tahtoo ne mitätöidä tällaisilla väittämillään.
Jonkun pitäisi todella puuttua Helsingissä tällaiseen toimintaan.
Lue myös:
Pysyvän huostaanoton sijaan kotiutus (LL 8.5.2017):
http://www.lokakuunliike.com/…/pysyvan-huostaanoton-sijaan-…
Näin väitetään Tampereella.
RSS Feed
