Lahjakas nuori haki apua ahdistusoireisiin. Kuukausien kuluttua hän päätyi sosiaalityöntekijän arvioitavaksi:
”Lääkäri varmaan haluaisi keskustella sun kanssa Ketipinorista, kun tota uniongelmaakin on. Jos sä saisit ne lääkkeet, sun ei tarvis odottaa puolta vuotta terapiaan.”
Nuori selvitti asiaa: "Äiti. Ketipinorin käyttöohjeessa lukee, että sitä ei saa antaa lapsille eikä alle 18-vuotialle nuorille."
”Lääkäri varmaan haluaisi keskustella sun kanssa Ketipinorista, kun tota uniongelmaakin on. Jos sä saisit ne lääkkeet, sun ei tarvis odottaa puolta vuotta terapiaan.”
Nuori selvitti asiaa: "Äiti. Ketipinorin käyttöohjeessa lukee, että sitä ei saa antaa lapsille eikä alle 18-vuotialle nuorille."
Teini-ikäinen, erinomaisesti koulussa pärjäävä lapsi on ahdistunut. Kuluu kuukausia eivätkä ajoittaiset ahdistuskohtaukset ota laantuakseen.
Koulu kuitenkin sujuu vielä erittäin hyvin eikä ahdistus rajoita nuoren elämää niin paljon, että hän esimerkiksi lopettaisi harrastukset tai vetäytyisi sosiaalisesta elämästä. Luokanvalvoja on kuitenkin huolissaan ahdistuksen aiheuttamista sairauspoissaoloista. Hän tietää, etteivät koenumerot ole laskeneet lainkaan, sillä lukuaineiden keskiarvo on yhä 9,8. Huoli on herännyt siitä, että sairauspoissaolot vaikuttavat tuntiaktiivisuuteen, mikä taas voi heijastua jollakin tavalla kevään numeroihin.
Äiti ja isä koettavat auttaa lastaan ahdistuksen käsittelyssä. Myös isovanhemmat ovat olkapäinä muiden sukulaisten ohella. He kaikki uskovat, että ahdistus ja vieraudentunteet ovat toki ikäviä, mutta ne kuuluvat keskeisenä osana tiedostavien nuorten aikuistumisen kasvukipuihin.
Ja jos keskiarvo vähän laskee, laskekoon, siihen on varaa, sillä täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä, ajattelevat vanhemmat.
Lopulta nuori ohjataan omasta ja vanhempien toiveesta koulukuraattorin kautta koulupsykologille. Ensimmäisessä tapaamisessa psykologi esittää näkemyksensä siitä, että nuori tarvitsisi kenties psykiatrin konsultaatiota mahdollisen lääkityksen suhteen.
Äiti, isä ja nuori ovat sitä mieltä, että ennen lääkitystä lapsen olisi saatava keskusteluapua. He uskovat, että puhuminen luotettavan aikuisen kanssa veisi lapsen tilannetta eteenpäin. Lääkitys tulisi heidän mielestään kyseeseen vasta, jos terapia ei auta.
Psykologi kehuu perheenjäsenten vuorovaikutusta ja tekee lähetteen Tampereen Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa moniammatillinen työtiimi ottaisi nuoren vastaan. Psykologi kertoo nuoren pääsevän konsultaatioon kiireellisyysluokituksen perusteella kuukauden sisällä. Vanhemmat toivovat psykiatrin arvioivan hoidon tarpeen ja laativan lapselleen lausunnon terapiaa varten.
Nuori odottaa kutsua kuin kuuta nousevaa. Hän käy odottaessaan kolmesti koulupsykologin vastaanotolla. Hän ei koe keskustelujen auttavan. Paniikkihäiriön oireiden käsittelystä ei puhuta. Usein puhe kääntyy ”mahdolliseen lääkitykseen”.
Lopulta aikaa menee yli kaksi kuukautta. Sitten tulee kutsu, mutta ei psykiatrille vaan Tipotien poliklinikan sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Hän kartoittaisi nuoren tilannetta ennen psykiatria.
Vastaanotto alkaa siten, että sosiaalityöntekijä kartoittaa paniikkihäiriön periytyvyyttä, sitä, onko suvussa ollut paniikkihäiriötä. Äiti ei ollut tiennyt, että paniikkihäiriö olisi biologinen sairaus tai geneettinen ominaisuus.
Vanhemmat kertovat sosiaalityöntekijälle, etteivät he halua alaikäiselle lapselleen keskushermostoon vaikuttavia aineita ensisijaisena vaihtoehtona. He kyselevät terapian saamisesta, jotta nuoren hyvä koulumenestys ei kärsisi kovasti.
Äiti koettaa kysyä, millaista terapia on. Sosiaalityöntekijä ei anna kysymykseen konkreettisia vastauksia. Äiti ehdottaa, josko hän sittenkin hankkisi nopeaa apua yksityiseltä puolelta omaan piikkiinsä. Sosiaalityöntekijä vakuuttaa, että he osaavat kyllä hoitaa paniikkihäiriön oireita: psykiatrin arviointiaika järjestyisi kuukauden päästä ja keskusteluapua viimeistään kolmen kuukauden kuluttua.
Kymmenen minuutin jälkeen sosiaalityöntekijä käskee vanhempia poistumaan. Kysymättä hän ilmoittaa, ettei nuori saa tulla psykiatrille vanhempien kanssa vaan yksin.
Puolen tunnin päästä huoneesta tulee ulos pettynyt nuori. Hän on odottanut kuulluksi tulemisen kokemusta kuukausia, mutta nyt hän onkin joutunut täyttämään masennustestejä ja vastaamaan epämukaviin kysymyksiin, kuten: ”Onko sun äitis kovinkin lääkevastainen?”
Nuori kertoo sosiaalityöntekijän laskeneen masennustestin pisteet ja ilmoittaneen, että tämän perusteella tytöllä näyttäisi olevan keskivaikea masennus: ”Lääkäri varmaan haluaisi keskustella sun kanssa Ketipinorista, kun tota uniongelmaakin on. Jos sä saisit ne lääkkeet, sun ei tarvis odottaa puolta vuotta terapiaan.”
Nuori palaa kotiin. Hän soittaa äidille töihin: ”Jotenkin tuntuu et ne haluis vaik väkisin mulle ne lääkkeet, mut ilmeisesti ne kokee, et sä oot siinä esteenä. Kyl mä tiedän, että ne on siellä tyrkyttäny Ketipinoria kaikille mun kavereillekin.”
Äiti googlettaa Ketipinorin.
Ja järkyttyy.
Hän miettii, onko nykyään maan tapa, että lääkintäalasta tietämättömät ei-lääkärit lobbaavat ahdistuneille alaikäisille vahvoja antipsykootteja kuin nallekarkkeja ilman kunnollisia tutkimuksia ja seurantaa. Siis lääkkeitä, joilla on tavattu hoitaa vakavia psyykensairauksia kuten skitsofreniaa ja maanis-depressiivisyyttä.
Mitä jos nuori menisi terveydenhoitajalle huimauksen takia, ja terveydenhoitaja vastaisi: ”Haluatsä kokeilla insuliinia? Vai onko äitis kovinkin insuliinivastainen?”
Äiti pohtii, miksi lahjakkaita nuoria ylilääkitään ja siten pahimmillaan syrjäytetään yhteiskunnasta. Entä onko perheen auttaminen nykyään sitä, että tyrkätään lapsestaan välittävät vanhemmat sivuun hoitoprosessista. Äiti kysyy: ”Ne ihmiset, jotka ovat tunteneet lapsen toukan kokoisesta, eivät ilmeisesti tiedä mitään lapsensa asioista. He vain estävät asiantuntijatiimejä, jotka ilman vanhempien kuulemista osaavat tehdä oikeat ratkaisut lapsen kohdalla puolen tunnin haastattelun jälkeen.”
Pian nuori soittaa äidille uudestaan. Hän on fiksuna nuorena jo lakikirjansa lukenut: ”Äiti. Ketipinorin käyttöohjeessa lukee, että sitä ei saa antaa lapsille eikä alle 18-vuotialle nuorille. Kyl mä tiedän, ettei ne voi mua pakottaa sitä syömään, kun mulla ei ole psykoottisuutta.”
Tässä kohtaa juttua on annettava puheenvuoro vastapuolelle. Kuukauden päästä sosiaalityöntekijän vastaanotosta äiti ja lapsi nimittäin pääsevät Tipotien psykiatrin vastaanotolle. Käytävässä on hiljaista. Vain yhdestä huoneesta kuuluu kahvitauolla olevien ammattilaisten puheensorinaa.
Äiti pyytää kutsua psykiatrin paikalle. Selviää, että he ovat tulleet tunnin myöhässä. Lapsi on kirjoittanut sosiaalityöntekijältä saamansa ajan väärin muistikirjaansa.
Äiti pahoittelee myöhästymistä. Psykiatri ilmoittaa, ettei hän voi ottaa potilasta vastaan myöhässä kesken palaverin. Seuraava aika voisi siirtyä jopa kesän yli, noin kolmen kuukauden päähän. Uusia aikoja on kuulemma vaikea saada, sillä hoitojono on pitkä.
Äiti ilmoittaa, että lapsi on odottanut psykiatrin aikaa kuin kuuta nousevaa. Lain mukaan nuoren on päästävä ”kolmessa viikossa hoidon tarpeen arviointiin ja tarpeen mukaista hoitoa hänen on saatava kolmen kuukauden kuluessa”.
Psykiatri alkaa kerrata lapsen paniikkihäiriön oireita odotusaulassa. Hän vihjaisee, että tautiin olisi mahdollista saada lääkitys. Äiti ilmoittaa, että ei suostu lääkitykseen ilman tutkimuksia:
”Tuskin teillä on lääkeseurantaa, jos järjestelmä on kerran niin ruuhkautunut?”
Psykiatri vakuuttaa, että kyllä he kontrolloivat lapsen lääkkeidenkäyttöä, mutta tekee selväksi, että viimekädessä lapsen lääkitseminen on vanhempien vastuulla:
”Vanhemmathan niitä ensisijaisia 24h-valvojia ovat.”
Äiti vastaa, ettei hänellä ole lääketieteen koulutusta arvioidakseen Ketipinorin mahdollisia sivuvaikutuksia. Hän viittaa kyseisestä antipsykootista puhuneeseen sosiaalityöntekijään. Psykiatrin mukaan ei ole asianmukaista, mikäli lääkkeestä on puhuttu nimeltä. Hän ei kuitenkaan ota asiaan enempää kantaa, koska ei itse ollut paikalla kuulemassa. Vieressään olevalta nuorelta hän ei kysy asiasta, mutta lupaa keskustella sosiaalityöntekijän kanssa.
Äiti kysyy, mistä psykiatri tietää lapsella olevan paniikkihäiriön:
”Nuoren papereistako, sosiaalityöntekijän kirjaamana?”
Äiti huomauttaa, ettei sosiaalityöntekijä voi vastata hoidon tarpeen arvioinnista, koska kyseessä voi vallan hyvin olla jokin muukin sairaus tai häiriö:
”Siksi lapseni on tulossa sinun vastaanotollesi, että hänen tilansa tutkittaisiin huolellisesti.”
Psykiatrilla on kiire moniammatilliseen palaveriin. Kotiin saavuttuaan äiti soittaa yksityiselle terapeutille. Nuorelle järjestyy ensimmäinen vastaanottoaika. Se on kallista, mutta äiti päättää tehdä enemmän töitä maksaakseen palkkiot.
Terapeutti kysyy: ”Entä miten sinä äitinä olet jaksanut, kun oma lapsesi oireilee?”
Hän on ensimmäinen auttaja, joka kysyy näin.
Sitten lapsi tapaa terapeutin kerran, toisen, kolmannen. Lopulta lapsi saa kertoa ilman pelkoa lastensuojeluilmoituksesta jollekulle luotettavalle aikuiselle asioita, jotka ovat hänen mieltään painaneet.
Kuukauden päästä ahdistusoireet ovat helpottuneet merkittävästi.
JK: Lokakuun liike haluaa antaa Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle mahdollisuuden vastata tähän kirjoitukseen. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen: info at lokakuunliike.com.
Lue myös Aamulehden juttu aiheesta:
Koulu kuitenkin sujuu vielä erittäin hyvin eikä ahdistus rajoita nuoren elämää niin paljon, että hän esimerkiksi lopettaisi harrastukset tai vetäytyisi sosiaalisesta elämästä. Luokanvalvoja on kuitenkin huolissaan ahdistuksen aiheuttamista sairauspoissaoloista. Hän tietää, etteivät koenumerot ole laskeneet lainkaan, sillä lukuaineiden keskiarvo on yhä 9,8. Huoli on herännyt siitä, että sairauspoissaolot vaikuttavat tuntiaktiivisuuteen, mikä taas voi heijastua jollakin tavalla kevään numeroihin.
Äiti ja isä koettavat auttaa lastaan ahdistuksen käsittelyssä. Myös isovanhemmat ovat olkapäinä muiden sukulaisten ohella. He kaikki uskovat, että ahdistus ja vieraudentunteet ovat toki ikäviä, mutta ne kuuluvat keskeisenä osana tiedostavien nuorten aikuistumisen kasvukipuihin.
Ja jos keskiarvo vähän laskee, laskekoon, siihen on varaa, sillä täydellisyyteen ei tarvitse pyrkiä, ajattelevat vanhemmat.
Lopulta nuori ohjataan omasta ja vanhempien toiveesta koulukuraattorin kautta koulupsykologille. Ensimmäisessä tapaamisessa psykologi esittää näkemyksensä siitä, että nuori tarvitsisi kenties psykiatrin konsultaatiota mahdollisen lääkityksen suhteen.
Äiti, isä ja nuori ovat sitä mieltä, että ennen lääkitystä lapsen olisi saatava keskusteluapua. He uskovat, että puhuminen luotettavan aikuisen kanssa veisi lapsen tilannetta eteenpäin. Lääkitys tulisi heidän mielestään kyseeseen vasta, jos terapia ei auta.
Psykologi kehuu perheenjäsenten vuorovaikutusta ja tekee lähetteen Tampereen Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa moniammatillinen työtiimi ottaisi nuoren vastaan. Psykologi kertoo nuoren pääsevän konsultaatioon kiireellisyysluokituksen perusteella kuukauden sisällä. Vanhemmat toivovat psykiatrin arvioivan hoidon tarpeen ja laativan lapselleen lausunnon terapiaa varten.
Nuori odottaa kutsua kuin kuuta nousevaa. Hän käy odottaessaan kolmesti koulupsykologin vastaanotolla. Hän ei koe keskustelujen auttavan. Paniikkihäiriön oireiden käsittelystä ei puhuta. Usein puhe kääntyy ”mahdolliseen lääkitykseen”.
Lopulta aikaa menee yli kaksi kuukautta. Sitten tulee kutsu, mutta ei psykiatrille vaan Tipotien poliklinikan sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Hän kartoittaisi nuoren tilannetta ennen psykiatria.
Vastaanotto alkaa siten, että sosiaalityöntekijä kartoittaa paniikkihäiriön periytyvyyttä, sitä, onko suvussa ollut paniikkihäiriötä. Äiti ei ollut tiennyt, että paniikkihäiriö olisi biologinen sairaus tai geneettinen ominaisuus.
Vanhemmat kertovat sosiaalityöntekijälle, etteivät he halua alaikäiselle lapselleen keskushermostoon vaikuttavia aineita ensisijaisena vaihtoehtona. He kyselevät terapian saamisesta, jotta nuoren hyvä koulumenestys ei kärsisi kovasti.
Äiti koettaa kysyä, millaista terapia on. Sosiaalityöntekijä ei anna kysymykseen konkreettisia vastauksia. Äiti ehdottaa, josko hän sittenkin hankkisi nopeaa apua yksityiseltä puolelta omaan piikkiinsä. Sosiaalityöntekijä vakuuttaa, että he osaavat kyllä hoitaa paniikkihäiriön oireita: psykiatrin arviointiaika järjestyisi kuukauden päästä ja keskusteluapua viimeistään kolmen kuukauden kuluttua.
Kymmenen minuutin jälkeen sosiaalityöntekijä käskee vanhempia poistumaan. Kysymättä hän ilmoittaa, ettei nuori saa tulla psykiatrille vanhempien kanssa vaan yksin.
Puolen tunnin päästä huoneesta tulee ulos pettynyt nuori. Hän on odottanut kuulluksi tulemisen kokemusta kuukausia, mutta nyt hän onkin joutunut täyttämään masennustestejä ja vastaamaan epämukaviin kysymyksiin, kuten: ”Onko sun äitis kovinkin lääkevastainen?”
Nuori kertoo sosiaalityöntekijän laskeneen masennustestin pisteet ja ilmoittaneen, että tämän perusteella tytöllä näyttäisi olevan keskivaikea masennus: ”Lääkäri varmaan haluaisi keskustella sun kanssa Ketipinorista, kun tota uniongelmaakin on. Jos sä saisit ne lääkkeet, sun ei tarvis odottaa puolta vuotta terapiaan.”
Nuori palaa kotiin. Hän soittaa äidille töihin: ”Jotenkin tuntuu et ne haluis vaik väkisin mulle ne lääkkeet, mut ilmeisesti ne kokee, et sä oot siinä esteenä. Kyl mä tiedän, että ne on siellä tyrkyttäny Ketipinoria kaikille mun kavereillekin.”
Äiti googlettaa Ketipinorin.
Ja järkyttyy.
Hän miettii, onko nykyään maan tapa, että lääkintäalasta tietämättömät ei-lääkärit lobbaavat ahdistuneille alaikäisille vahvoja antipsykootteja kuin nallekarkkeja ilman kunnollisia tutkimuksia ja seurantaa. Siis lääkkeitä, joilla on tavattu hoitaa vakavia psyykensairauksia kuten skitsofreniaa ja maanis-depressiivisyyttä.
Mitä jos nuori menisi terveydenhoitajalle huimauksen takia, ja terveydenhoitaja vastaisi: ”Haluatsä kokeilla insuliinia? Vai onko äitis kovinkin insuliinivastainen?”
Äiti pohtii, miksi lahjakkaita nuoria ylilääkitään ja siten pahimmillaan syrjäytetään yhteiskunnasta. Entä onko perheen auttaminen nykyään sitä, että tyrkätään lapsestaan välittävät vanhemmat sivuun hoitoprosessista. Äiti kysyy: ”Ne ihmiset, jotka ovat tunteneet lapsen toukan kokoisesta, eivät ilmeisesti tiedä mitään lapsensa asioista. He vain estävät asiantuntijatiimejä, jotka ilman vanhempien kuulemista osaavat tehdä oikeat ratkaisut lapsen kohdalla puolen tunnin haastattelun jälkeen.”
Pian nuori soittaa äidille uudestaan. Hän on fiksuna nuorena jo lakikirjansa lukenut: ”Äiti. Ketipinorin käyttöohjeessa lukee, että sitä ei saa antaa lapsille eikä alle 18-vuotialle nuorille. Kyl mä tiedän, ettei ne voi mua pakottaa sitä syömään, kun mulla ei ole psykoottisuutta.”
Tässä kohtaa juttua on annettava puheenvuoro vastapuolelle. Kuukauden päästä sosiaalityöntekijän vastaanotosta äiti ja lapsi nimittäin pääsevät Tipotien psykiatrin vastaanotolle. Käytävässä on hiljaista. Vain yhdestä huoneesta kuuluu kahvitauolla olevien ammattilaisten puheensorinaa.
Äiti pyytää kutsua psykiatrin paikalle. Selviää, että he ovat tulleet tunnin myöhässä. Lapsi on kirjoittanut sosiaalityöntekijältä saamansa ajan väärin muistikirjaansa.
Äiti pahoittelee myöhästymistä. Psykiatri ilmoittaa, ettei hän voi ottaa potilasta vastaan myöhässä kesken palaverin. Seuraava aika voisi siirtyä jopa kesän yli, noin kolmen kuukauden päähän. Uusia aikoja on kuulemma vaikea saada, sillä hoitojono on pitkä.
Äiti ilmoittaa, että lapsi on odottanut psykiatrin aikaa kuin kuuta nousevaa. Lain mukaan nuoren on päästävä ”kolmessa viikossa hoidon tarpeen arviointiin ja tarpeen mukaista hoitoa hänen on saatava kolmen kuukauden kuluessa”.
Psykiatri alkaa kerrata lapsen paniikkihäiriön oireita odotusaulassa. Hän vihjaisee, että tautiin olisi mahdollista saada lääkitys. Äiti ilmoittaa, että ei suostu lääkitykseen ilman tutkimuksia:
”Tuskin teillä on lääkeseurantaa, jos järjestelmä on kerran niin ruuhkautunut?”
Psykiatri vakuuttaa, että kyllä he kontrolloivat lapsen lääkkeidenkäyttöä, mutta tekee selväksi, että viimekädessä lapsen lääkitseminen on vanhempien vastuulla:
”Vanhemmathan niitä ensisijaisia 24h-valvojia ovat.”
Äiti vastaa, ettei hänellä ole lääketieteen koulutusta arvioidakseen Ketipinorin mahdollisia sivuvaikutuksia. Hän viittaa kyseisestä antipsykootista puhuneeseen sosiaalityöntekijään. Psykiatrin mukaan ei ole asianmukaista, mikäli lääkkeestä on puhuttu nimeltä. Hän ei kuitenkaan ota asiaan enempää kantaa, koska ei itse ollut paikalla kuulemassa. Vieressään olevalta nuorelta hän ei kysy asiasta, mutta lupaa keskustella sosiaalityöntekijän kanssa.
Äiti kysyy, mistä psykiatri tietää lapsella olevan paniikkihäiriön:
”Nuoren papereistako, sosiaalityöntekijän kirjaamana?”
Äiti huomauttaa, ettei sosiaalityöntekijä voi vastata hoidon tarpeen arvioinnista, koska kyseessä voi vallan hyvin olla jokin muukin sairaus tai häiriö:
”Siksi lapseni on tulossa sinun vastaanotollesi, että hänen tilansa tutkittaisiin huolellisesti.”
Psykiatrilla on kiire moniammatilliseen palaveriin. Kotiin saavuttuaan äiti soittaa yksityiselle terapeutille. Nuorelle järjestyy ensimmäinen vastaanottoaika. Se on kallista, mutta äiti päättää tehdä enemmän töitä maksaakseen palkkiot.
Terapeutti kysyy: ”Entä miten sinä äitinä olet jaksanut, kun oma lapsesi oireilee?”
Hän on ensimmäinen auttaja, joka kysyy näin.
Sitten lapsi tapaa terapeutin kerran, toisen, kolmannen. Lopulta lapsi saa kertoa ilman pelkoa lastensuojeluilmoituksesta jollekulle luotettavalle aikuiselle asioita, jotka ovat hänen mieltään painaneet.
Kuukauden päästä ahdistusoireet ovat helpottuneet merkittävästi.
JK: Lokakuun liike haluaa antaa Tipotien nuorisopsykiatrian poliklinikalle mahdollisuuden vastata tähän kirjoitukseen. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen: info at lokakuunliike.com.
Lue myös Aamulehden juttu aiheesta:
RSS Feed
