Lastensuojelua yli 2,5 vuotta tutkinut toimittaja-kirjailija Maria Syvälä on yrittänyt pitää lomaa lastensuojelun tutkimisesta, siinä onnistumatta: "Koska lastensuojelu on yksi suurimmista perus- ja ihmisoikeusongelmista, pitäisi nykyinen systeemi räjäyttää ja rakentaa tilalle uusi, perheitä tukeva järjestelmä."
Rakennetaan rohkeasti uudenlainen järjestelmä vanhentuneen tilalle!
Ruotsissa valmistui laaja sijaishuollon selvitys vuonna 2011. Valtio pyysi kansalaisilta anteeksi hoidon laiminlyöntejä, puutteellista valvontaa ja sitä, että lapset oli jätetty pulaan: ”Koko yhteiskunta kantaa
tästä moraalista häpeää. Teille piti saada lämpöä ja turvallisuutta, mutta unelma kuoli, kun sosiaaliviranomaiset sijoittivat teidät.”
Vasta tänä syksynä Suomen valtio on alkanut selvittää sijaishuollossa tapahtuneita kaltioinkohtelutapauksia STM:n johdolla. Samaan aikaan lastensuojelun epäkohtiin perehtynyt Lokakuun liike selvittää lastensuojelun nykytilannetta aktiivisten kansalaisten tuella.
Kattavalla asiakaskokemusten kartoittamisella on kiire, sillä jo joulukuussa 2013 eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen listasi 10 keskeistä suomalaista perus- ja ihmisoikeusongelmaa. Lastensuojelun ja lapsiasioiden käsittelyn puutteet olivat listalla kakkosena heti vanhustenhoidon jälkeen. Jääskeläinen tarkensi ongelmia mainiten lastensuojelun osalta yleisen voimavarojen puutteen, sijaishuollon riittämättömän valvonnan, mielenterveyspalveluiden ja avohuollon tukipalveluiden riittämättömyyden sekä työntekijöiden vähäisyyden, suuren vaihtuvuuden, puutteellisen koulutuksen ja kokemuksen. Ongelmalliseksi hän katsoi myös sen, että oikeusprosessit, erityisesti olosuhdeselvitykset, viipyvät.
Dosentti Matti Rimpelä on edustanut STM:n selvitystyöryhmässä lastensuojelun ulkopuolista asiantuntijuutta. Hänen mielestään lastensuojelujärjestelmässä on suuria rakenteellisia ja ideologisia
ongelmia: "Nykytiedoilla lasten palvelujärjestelmät, kuten päiväkoti, koulu ja lastensuojelu rakennettaisiin eri tavoin."
Rimpelä puhuu lastensuojelun ja laajemminkin lasten ja nuorten palvelujen vanhentuneesta, kriisiin ajautuneesta paradigmasta. Toimintaa ovat ohjanneet vanhat hallintorakenteet ja vakiintuneet uskomukset, joiden pohjalta on syntynyt vakiintunut toimintamalli. Tehokkaat toiminta-ajatukset ovat ajan saatossa muuttuneet tehottomiksi, mihin on ollut pakko sopeutua. Se taas tarkoittaa pitkää sinnittelyä toimimattomassa järjestelmässä, eräänlaista jumi-ilmiötä, jossa yhä ollaan. Alkusyihin ei uskalleta pureutua eikä valtarakennetta muuttaa, vaikka se olisi välttämätöntä. Vanhentuneen paradigman tilalle tulisi luoda kokonaan uusi.
Rimpelän skenaariossa keskeistä on vallan ja luottamuksen suhde lapsiperheiden, lasten ja nuorten tukemisessa. Lastensuojelun vahva hallintovalta mahdollistaa nyt sen, ettei luottamusta tarvitse rakentaa, eikä perheen ja lapsen edusta välitetä. Ammattihenkilöiden valta on lähtökohtaisesti rajatonta, vaikka ihmisten hoidossa ja kasvatuksessa ei saisi hallita ammattiauttajien intressi eli valta ei saisi ottaa ylivaltaa luottamuksesta.
Rimpelä piirtää kuvan sosiaali- ja terveyspolitiikan muutoksesta viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta. Vielä 1980-luvulla universaalipalvelut tukivat perheitä. Ajattelu muuttuu aiempaa ongelmakeskeisemmäksi 2000-luvulla: järjestelmä määritteli häiriöt, vastuu siirtyi häiriönmetsästäjille. Lapsi muuttui yhteisönsä jäsenestä ongelmapalvelujen asiakkaaksi. Yhä suurempi osa lapsista opetettiin asiakkaiksi. Kaikkien häiriönmetsästäjien yhteinen viesti oli: "Kääntykää meidän puoleemme ajoissa, tulkaa asiakkaaksemme,
me tarvitsemme toisiamme."
Ongelmien ytimeen ei kuitenkaan puututtu riittävästi. Perheiden tukeminen jäi sivuun. Vanhemmat olivat ongelmien syitä eivätkä yhteistyökumppaneita.
Oma havaintoni on se, että kiireeseen ajettu lastensuojelu päsmäröi ja panikoi turhaan liian usein silloin, kun ei pitäisi, ja toisaalta nostaa kädet pystyyn tilanteissa, joissa on selkeä näyttö interventioon. Lainsäätäjä on antanut sosiaalityöntekijöille liian väljät tulkintamahdollisuudet päättää, millä perusteilla lapsen etu on tulla sijoitetuksi. Vakavan vaaran käsite on nyt täysin tulkitsijasta riippuvainen, joten lapsia sijoitetaan ennakoivasti ja "varmuuden vuoksi" kuvitteellisten uhkakuvien takia, mikä ei ole lapsen etu vaan äärimmäisen traumaattinen pakkotoimi. Hallinto-oikeuden tuomarit luottavat lähtökohtaisesti siihen, että lastensuojelussa tehdyt toimenpiteet perustuvat poikkeuksetta oikeaan arvioon.
Lastensuojelusta on 2000-luvun rakennettu poliisia suurempi organisaatio. Lastensuojelun volyymi ei suinkaan ole parantanut laatua vaan jopa päinvastoin: kodin ulkopuolelle sijoitettujen määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvun alusta (n. 9 000:sta lähes 18 000:een) ja samaan aikaan kodinhoitoapua saaneiden perheiden määrä on vähentynyt lähes kymmenesosaan (80 000:sta 9000:een).
Järkevää sosiaalipolitiikkaa? Kaikkea muuta.
Olisiko siis edes radikaalia pohtia koko nykyisen lastensuojelun räjäyttämistä, järjestelmän, jonka vakavat ongelmat ovat myös alan omien toimijoiden tiedossa? Nyt viimeistään olisi korkea aika purkaa vauhtisokeudessa ylipaisutettu lastensuojelu, jonka resurssipula on osittain itseaiheutettua. Siis lakkautetaan nykymuotoinen, Valtiolliseksi sosiaalipoliisiksi (Vaspo) vinksahtanut lastensuojelu, aivan kuten lakkautettiin yhteiskuntajärjestyksen valvontatehtävästä vastannut Valtiollinen poliisi (Valpo) vuonna 1948.
Tehdään kuten dosentti Rimpelä ehdottaa: Suomen on uudistettava lastensuojelu perustuksia myöten.
Mutta miten?
10 ehdotusta laadukkaasta perheidensuojelusta
1. Muutos: Tosiseikkaselvittely käyttöön kaikissa lastensuojeluprosesseissa
Tahdonvastaiset huostaanotot tulisi käsitellä yleisessä tuomioistuimessa eikä hallinto-oikeudessa, kuten nykyään. Sosiaalipolitiikan professori J P Roosin Huostaanottokirjan sanoin: "Huostaanottojen käsittelyajoissa tulee olla tiukat rajat. Vähintään yhtä tiukat kuin alle 18-vuotiaiden rikollisten suhteen (oikeuskäsittely 2 viikkoa tapahtuman jälkeen). Viranomaisten oikeutta valittaa ja hyödyntää valitusaikoja tulee voimakkaasti rajoittaa (lapsen edun nimissä)."
Yleisen tuomioistuinkäsittelyn avulla varmistettaisiin sen, että huostaanottoja tehtäisiin jatkossa vain huolellisen tosiseikkaselvittelyn jälkeen. Myös kiireellisiä sijoituksia tehtäisiin vain, jos lapsi on todellisessa vaarassa – ei missään nimessä tulkinnallisen "vaaran uhkan" takia. Lastensuojelu olisi siten olemassa perustehtävänsä mukaisesti vain vakavasti lasta vaarantavia tilanteita varten eli tilanteissa, kun kaltoinkohtelusta on näyttöä. Se ei enää voisi kehitellä sijoitusten syyperusteita "hiljaisen tiedon" hämäryyksistä ja puoskaroida asiakkailleen diagnoosintapaisia esimerkiksi arvioimalla pienten vauvojen ja äitien vuorovaikutusta, johon sillä ei ole kompetenssiakaan.
Tosiasioiden selvittely olisi myös pohjana lastensuojelun dokumentaatiolle. Asiakkaalla tulee olla oikeus tarkistaa kirjaukset, sillä sosiaaliset leimat ovat pysyviä.
2. Muutos: Ennaltaehkäisevä tuki siirretään muille palvelujärjestelmille
Koska lastensuojelun varsinainen tehtävä on suojella vaarassa olevia lapsia, lastensuojelu keskittäisi voimansa ja nimenomaisen ammattiosaamisensa siihen. Ennaltaehkäisevän tuen tarjoamisesta vastaisivat jatkossa peruspalvelujärjestelmät, jotka oikeasti voivat auttaa lapsia ja nuoria, etenkin syrjäytymisuhan alla olevia, paikan päällä: neuvolat, koulut, julkinen terveydenhuolto...
Samoin tuettaisiin vanhempia erilaisten palveluiden, kuten kotipalvelun, avulla. Näitä järjestelmiä kehittämällä lastensuojelun avohuollon (usein lähtökohtaisesti riittämättömiä) tukitoimia ei tarvittaisi ollenkaan, vaan lapset, nuoret ja vanhemmat eli perheet saisivat tehokkaan avun "oikeassa osoitteessa" ilman lastensuojeluasiakkuutta. (Lisää aiheesta kohdassa 8.)
3. Muutos: Lastensuojeluilmoituksen rinnalle perhepalvelulähete
Lastensuojeluilmoituksia tehtäisiin tulevaisuudessa vain selvistä vaaratilanteista, eikä esimerkiksi kotipihan lähelle karkailevista pikkupojista, tupakoivasta teinistä, tarhalapsen rikkinäisistä sukista tai kuntosalilla käyvästä äidistä. Turhien ilmiantojen tehtailu sanktioitaisiin. Lääkäri tai muu ammattilainen olisi velvollinen kertomaan huolestaan suoraan asiakkailleen eikä toimimaan lastensuojelun kanssa asiakkaan selän takana kuten Ylöjärven apulaisylilääkäri Merja Hietanen sanoo tekevänsä.
Jos perheeseen tarvitaan kotiapua tai muuta konsultaatiota, tehtäisiin lastensuojeluilmoituksen sijaan "perhepalvelulähete" sen palvelujärjestelmän piiriin, jossa lasta/perhettä toivotaan autettavan.
4. Muutos: Asiakkaan ja etenkin lapsen kuuleminen vailla ennakkoasenteita
Läheisverkoston ottaminen työn keskiöön on suurin muutos nykyiseen virkamieskeskeiseen asiakastyöhön. Ei ole lapsen etu, että erilaiset asiakasohjaustiimit (ASO-ryhmät) tekevät päätöksiä lapsen elämästä lasta ja perhettä tuntematta. Tai että sosiaalityöntekijä saa siunata sijoituksen allekirjoituksellaan, vaikka ei olisi edes tavannut lasta tai tämän vanhempia.
Vertailun vuoksi on todettava, että toimittaja ei voi julkaista haastattelua, jos hän toimisi lastensuojelun logiikalla. Vai mitä mieltä olisit lehtijutusta, jonka toimittaja olisi tehnyt haastateltavaa tapaamatta, käyttämällä lähteenään haastateltavasta saamaansa toisenkädentietoa, jota hän olisi esimerkiksi tilannut jostakin virastoista tai kuullut haastateltavan vihamiehiltä?
Miten kävisi, jos joku media julkaisisi jutun otsikolla "Alexander Stubb on todennäköinen perhesurmaaja". Toimittaja ja julkaisija saisivat isot sakot törkeästä kunnianloukkauksesta ja pääministeri käypä vahingonkorvauksen. Tiina-äiti sen sijaan ei saanut oikeutta perhesurmaväitteiden takia (lue sosionomiopiskelija Tiinan Liljebergin tarina täältä), kuten eivät muutkaan perättömien huhujen takia lastensuojelun pakkotoimien uhreiksi joutuneet.
Mitä paremmin toimittaja tuntee juttunsa kohteen ja tutkii taustat monelta kantilta, sitä parempi ja lukijan kannalta uskottavampi jutusta tulee. Myös lastensuojelun laatu ja luotettavuus parantuisi, jos lastensuojelijat tutustuisivat perheeseen ja kuulisivat lasta. Kun ihmiset toisensa kohdatessaan keskustelevat tasavertaisesti ja dialogisesti, he oppivat tuntemaan toisensa – ja samalla vähentyvät lasten sijoitukset rajusti, kuten myös kymmenet tuhannet turhat asiakkuudet.
Asiakkaan kohtaamiseen ja laadukkaaseen lastensuojelutyöhön tarvitaan luonnollisesti aikaa, jota kiireisillä sosiaalityöntekijöillä ei nyt ole. Aikaa vapautuu vähentämällä lastensuojelun asiakasmäärää (aiheesta lisää listan listan lopussa).
5. Muutos: Huostaanottojen ehkäisy ja perheiden jälleenyhdistäminen kunnia-asiaksi!
Lastensuojelu edellyttää asennemuutosta. Perheen koossapysyminen ja jälleenyhdistämisen tukeminen on otettava ykköstavoitteksi. Yhteiskunnan on tehtävä kaikkensa perheiden eteen! Valtion tulisi tukea myös taloudellisesti sitä laadukasta lastensuojelua, jossa työntekijät onnistuvat estämään sijoituksen ja/tai saattamaan perheen uudelleen ehjäksi.
Lastensuojelualan ammatillisten itsearvioinnin ja työyhteisön työn laadun tarkkailun tulisi olla jatkuvaa ja analyyttistä. Asiakastyytyväisyyskyselyt ovat osa selvitystyötä. Lastensuojelutyöntekijöiden toimien valvonta parantaa kaikkien, myös työntekijöiden, oikeusturvaa.
Lastensuojelun rakenteissa piilevä väkivalta on yhtä tärkeä tunnistaa kuin mikä tahansa muu väkivalta (lähde). Tämä tulisi huomioida sosiaalityön koulutuksessa aina opiskelijavalinnoista alkaen, sillä yhteiskunnan tehtävä on kouluttaa vastuullisia sosiaalityöntekijöitä, ei a-sosiaalityöntekijöitä.
6. Muutos: Myös lastensuojelun edunvalvonta valvonnan alle
Lastensuojelun edunvalvonta on Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tuella nopeasti kehittynyt ala, mutta sellaisena täysin valvomaton alue. Kukaan ei tiedä, miten lastensuojelulasten etua valvotaan, millä koulutuksella, mitä se maksaa yhteiskunnalle ja mikä on palvelun vaikuttavuus. Lastensuojelun edunvalvontaa vuosina 2005–2011 luomassa olleet tahot (STM ja lastensuojelujärjestöt kuten Pelastakaa Lapset ry, Nuorten Ystävät ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja SOS-Lapsikylä ry) ovat vastuussa siitä, että lastensuojelun edunvalvontaa aletaan tutkia puolueettomasti ja tilastoida systemaattisesti.
7. Muutos: Ammatillinen tukihenkilö tahdonvastaisiin huostaanottotilanteisiin
Lapselle voidaan siis määrätä edunvalvoja, mutta myös vanhemmalla tulisi olla oikeus ilmaiseen ammatilliseen tukihenkilöön tahdonvastaisessa huostaanottotilanteessa, jolloin vastapuolten (sosiaalitoimi vs. vanhemmat) välit ovat tulehtuneet. Ammatillinen tukihenkilö valvoisi koko perheen etua esimerkiksi olemalla mukana tärkeissä kokouksissa.
Nyt huostaanotetun lapsen vanhempi jää täysin heitteille ja yksin. Samaan aikaan sijaisvanhemmille on kehitetty tukipalveluita RAY:n tuella ja Pelastakaa Lapset ry:n toimesta. Sellainen on PePPi-hanke, jossa etsitään vapaaehtoisia aikuisia jakamaan sijaisperheen arkea: leipomaan yhdessä perheen kanssa, kuljettamaan sijaislapsia harrastuksiin kuljettamista, tarjoamaan lepohetken sijaisvanhemmalle tai antamaan sijaislapsille läksyjenlukuapua. Kyseessä ovat ne samat apukädet, joita perheet kaipasivat ennen huostaanottoa – ja joiden sijaan tarjottiinkin huostaanottoa.
Vaikka sijaisvanhempien tukeminen onkin lähtökohtaisesti hyvä asia, on marssijärjestys nyt väärä. "Yleistä oikeustajua" ei vakuuta se, että hyvätuloisille sijoittajille (virkamiehille) ja sijaisvanhemmille (jotka saavat yhdestä sijaislapsesta noin 30 000 euroa vuodessa + verottomat edut) tarjotaan vertaistukea, työnohjausta ja Pelastakaa Lapset ry:n lakimiespalvelua, mutta huostaanoton (=trauman) kohteeksi joutuneelle ei ole kunnollisia palveluita, vaikka laki edellyttääkin pitämään huolta näistä ihmisistä.
8. Perheidensuojelu tarkoittaa laadukkaita palveluita
Monia lastensuojeluperheitä yhdistää haave siitä, että nykyisen lastensuojelujärjestelmän tilalle rakennettaisiin uusi perheidensuojeluohjelma. Perheet kaipasivat konkreettista kasvatusapua, tukea arjessa ja perhepalveluita, sellaisia, joilla ei ole yhteyttä lastensuojeluun vaan jotka nivoutuisivat osaksi kunnallisia peruspalveluita:
- keskustelumahdollisuuksia
- vertaistukiryhmiä
- halpoja harrastuksia lapsille
- lapsikerhoja ja -parkkeja
- luotettavia tukiperheitä
- iltojen ja viikonloppujen hoitoapua
- mahdollisesti entisaikojen kesäsiirtoloita
- kodinhoitajia (jotka osallistuvat kotitöihin).
Palveluja saisi nopeasti ilman lastensuojeluasiakkuutta ja vailla pelkoa jatkuvasta tarkkailusta. Palveluihin tulisi asiakkaiden mielestä satsata kunnianhimoisesti. Palveluseteleillä perhe voisi ostaa tarvitsemansa palvelut haluamaltaan palveluntuottajalta. Perhe saisi siis itse valita ja kilpailuttaa auttajansa.
Laadukas lastensuojelu toimisi kuin pieni mutta maineikas Keroputaan sairaala: Ihmeellistä siinä on vain se, ettei siinä ole mitään ihmeellistä.
9. Muutos: Lastensuojelun asenteet uusiksi, irti huolipuheesta
Monissa puheenvuoroissa on noussut esiin vaatimus lopettaa kaikkialle yhteiskuntaan levinnyt "huolipuhe". Huoli liittyy käsitteenä vanhaisen puuttumisen ideologiaan. Erilaiset huolikartoitukset alkoivat yleistyä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Huolipuheesta tuli osa lasten parissa työskentelevien ammattilaisten diskurssia. Tähän samaan asiaan liittyy dosenssi Rimpelän aiemmin sivuama ongelmasuuntautuneisuus, joka on ottanut vallan lastenpalvelujärjestelmissä.
Varhaisen puuttumisen tulisi tähdätä lasten ja perheiden tukemiseen, jotta lastensuojelun interventioita voitaisiin välttää. Käytännössä kuitenkin yhä useampi lapsi on ohjautunut lastensuojelun piiriin 2000-luvulla.
Yhteiskunnassa olisi keskusteltava laajasti siitä, käydäänkö Suomessa kilpajuoksua siitä, kuka herkkävaistoisimmin hahmottaa "normaalin lapsuuden" rajat ja sitä varjostavat huolenaiheet sekä seuloo varomerkit. Onko eri ammattialoille arvovaltakysymys, kuka saa oikeuden määritellä lapsuuden yhteiskuntapoliittisia suuntaviivoja? Nähdäänkö "hyvän vanhemmuuden" normittamisen osana uusliberaalia valvontapolitiikkaa?
Pelkkä huolestumisen ja seulominen ei kuitenkaan auta yhtäkään lasta, ei edes trendikäs huoliliputus, joten huoli ja fakta on erotettava toisistaan kaikissa lastensuojelun prosesseissa.
Vanhemmuus on vaativa ja äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sen edessä kaikki lapsistaan välittävät isät ja äidit tuntevat epävarmuutta. Oloa ei helpota julkinen lynkkausmieliala. Ei myöskään naiivi, sijaishuoltoa romantisoiva vastaikkainasettelu, että sijaisvanhemmuus katsotaan "paremmaksi vanhemmuudeksi".
Lastensuojelussa keskeistä onkin asennemuutos. On siirryttävä ongelmakeskeisyydestä voimavarakeskeisyyteen.
Jos etsii ongelmia, löytää niitä.
Jos etsii vahvuuksia, löytää niitä.
10. Muutos: Enemmän rakkautta tekoihin
Vanhempien itsetuntoa tulisikin parjaamisen sijaan nostaa ja kannustaa heitä löytämään voimavaransa. Erään äidin sanoin: "Perheitä tulisi vahvistaa siten, että perheet uskoisivat omaan perheeseensä.”
Siksi tarvitaan uudenlaisia lastensuojelupalveluita tuottavia yrityksiä. Esimerkkinä olkoon Neljä Astetta Oy, joka lähtee liikkeelle tarpeidentäyttämiskeskeisyydestä, ajatuksesta, että ongelman alla on aina täyttymätön tarve. Pulaan joutunut lapsiperhe kaipaa tunnetta siitä, että he ovat rakkaita ja turvassa. Tähän kohtaamiseen on työntekijällä oltava keinoja ja tunnetaitoja.
– Vain sellainen ihminen, joka on kohdannut omat kipunsa ja pimeytensä, voi auttaa muita, pohdiskelee yrityksen toinen omistaja Mikko Meritie.
Hän on nähnyt auttajia, jotka korostavat erinomaisuuttaan asiakkaansa kustannuksella. Kuitenkin jokainen haparoi vanhempana, tekee virheitä, mokaa ja epäonnistuu. Ja hyvä niin! Jos vanhemmat olisivat täydellisiä, lapsille tulisi valtavia paineita selviytyä elämästään.
– Joten annetaanko arvoa myös keskeneräiselle vanhemmuudelle? Haavoittuvuus ja keskeneräisyys
kun ovat lopulta ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia, koska ne vievät rakkauteen, Mikko Meritie pohtii.
= Lopputulos: good bye resurssipula
Kun turhat lasten"suojelu"työt lakkautettaisiin, vähentyisi ylipaisutetun lastensuojelun nykyinen asiakasmäärää (n. 90 000) ainakin kolmanneksella sille tasolle, jossa se oli vain vuosikymmen sitten;
eli 60 000:een, tai mahdollisesti kahdella kolmanneksella tasolle, jossa se oli vajaa 20 vuotta sitten:
30 000:een.
Tämä takaisi sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijöille jäisi inhimillinen ja suositusten mukainen asiakasmäärä (20-30) nykyisen jopa yli sadan asiakkaan sijaan. Sosiaalityöntekijöiden määrää ei siis tarvitsisi lainkaan lisätä, pikemminkin päinvastoin. Heitä tulisi siirtää konttorityöstä kenttätehtäviin, jossa aidosti tuetaan perheitä. Paperinpyöritys ei nimittäin tue perheitä, mutta kohtaaminen tukee.
Tämä kaikki vapauttaisi lastensuojelulle kaivattuja resursseja. Se myös palauttaisi lastensuojelun marginaaliseksi alaksi, joka se vanhastaan oli. Työntekijöille jäisi aikaa toteuttaa edellä mainittua perustehtäväänsä: suojella todellisessa hädässä olevia lapsia.
Painathan mieleesi luvun 2 700
Lastensuojelun täysremontti on tehtävä nopeasti! Monilla paikkakunnilla lastensuojelussa hukutaan kaaokseen: työntekijät juoksevat aina. Kriisissä katoaa aikaperspektiivi ja sokkoratkaisuja tehdään vääjäämättä tavattoman aroissa asioissa.
Lastensuojelun asiakkuus ei ole yhdentekevä, vaikka mediassa usein annetaan niin ymmärtää. Asiakkuus alkaa yleensä lastensuojeluilmoituksesta, ja jokainen uusi ilmoitus herättää lisähuolta, oli ilmoitus aiheellinen tai ei. Lapsi, joka on leimattu lastensuojelun asiakkuudella, on erityisen tarkkailun alla kaikissa palvelujärjestelmissä: neuvolassa, tarhassa, koulussa, mahdollisissa terapioissa jne.
Omien havaintojeni ja 2000-luvun tutkimusten mukaan huostaanottoriski kasvaa, jos:
- lapsella on koulunkäyntipulmia
- lapsella on erityistarpeita
- lapselle on asetettu diagnoosi/diagnooseja
- lapsella on murrosiän kapinointia ("rajaton käytös")
- jollakin perheenjäsenellä on jokin vamma/kehitysviivästymä tms
- vanhemmilla on alhainen koulutustaso
- (ensi)synnyttäjä on nuori nainen ("vuorovaikutuksen heiveröisyys")
- lapsi/vanhempi poikkeaa normista
- perhe on yhteistyöhaluton ("yhteistyöhaluttomuus sosiaalityöntekijöiden
kanssa johtaa ennen pitkää huostaanottovalmisteluihin" - lähde)
- vanhemmilla on meneillään avioero / huoltokiista
- äiti tai isä on uupunut
- perheet ovat hakevat itse apua lastensuojelusta
- perhe on jäänyt vaille riittäviä tukitoimia
- kysessä on yksinhuoltajaperhe
- monilapsinen perhe
- kaupunkilaisperhe
- köyhä perhe
Näiden eri "huostaanottoalttiiden riskiryhmien" alle kuuluu varmaan jokainen suomalaislapsi ja perhe jossakin elämäntilanteessaan. Lastensuojelun kohderyhmä ei siis voisi olla laajempi. Listan pitäisikin olla paljon yksinkertaisempi. Eli huostaanottoriski kasvaa, jos:
- lasta kaltoinkohdellaan kotona
piste.
Tukholman yliopiston sosiaalityön professori Bo Vinnerljung on ollut sitä mieltä, että lapsi on totta kai sijoitettava, jos häntä kohdellaan kotona kaltoin. Vinnerljung on kuitenkin problematisoinut viranomaisten ennustavaa ajattelutapaa; uskoa siihen, että he kykenisivät identifioimaan perheet, joiden lapset ovat vaarassa tulla asosiaalisiksi tai vaikkapa henkisesti sairaiksi tulevaisuudessa, ja että viranomaiset siksi sijoittavat lapsen ennakoivasti.
Huostaanotto ei ole automaattisesti hyvä ratkaisu epävarmoissa tapauksissa – vaan päinvastoin. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on viitannut ulkomaiseen tutkimukseen, jossa havaittiin toisten sosiaalityöntekijöiden sijoittavan lapsia herkemmin kodin ulkopuolelle. Tutkimuksessa todettiin, että sijoitusherkkien sosiaalityöntekijöiden sijoittamat lapset menestyivät elämässään huonommin.
Arviolta joka kolmas suomalaislapsi on jossakin elämänsä vaiheessa lastensuojelun asiakas, ja joka 20:s lapsi tulee sijoitetuksi. Kuinka monta sijoitusta voitaisiin välttää? Oulun kaupungin palvelupäällikön mukaan noin kolmannes, mikäli tukitoimet olisivat kunnollisia ja riittäviä. Koko Suomessa se tarkoittaa noin 1 300 kiireellisesti sijoitettua lasta, ja 1 400 avohuollon tukitoimin sijoitettua lasta.
Yhteensä siis 2 700 lasta.
Yhdessä vuodessa.
Maria Syvälä
Kirjoitus on laajettu versio puheesta, jonka Maria Syvälä piti Hyvä-paha -lastensuojelu -paneelikeskustelussa Lastensuojelun keskusliiton valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä Hämeenlinnassa 30.9.2014.
> Lue aiheeseen liittyen myös sosionomiopiskelija Tiina Liljebergin blogi Uudistettu sosiaalihuoltolaki kulkee oikeaan suuntaan
Ruotsissa valmistui laaja sijaishuollon selvitys vuonna 2011. Valtio pyysi kansalaisilta anteeksi hoidon laiminlyöntejä, puutteellista valvontaa ja sitä, että lapset oli jätetty pulaan: ”Koko yhteiskunta kantaa
tästä moraalista häpeää. Teille piti saada lämpöä ja turvallisuutta, mutta unelma kuoli, kun sosiaaliviranomaiset sijoittivat teidät.”
Vasta tänä syksynä Suomen valtio on alkanut selvittää sijaishuollossa tapahtuneita kaltioinkohtelutapauksia STM:n johdolla. Samaan aikaan lastensuojelun epäkohtiin perehtynyt Lokakuun liike selvittää lastensuojelun nykytilannetta aktiivisten kansalaisten tuella.
Kattavalla asiakaskokemusten kartoittamisella on kiire, sillä jo joulukuussa 2013 eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen listasi 10 keskeistä suomalaista perus- ja ihmisoikeusongelmaa. Lastensuojelun ja lapsiasioiden käsittelyn puutteet olivat listalla kakkosena heti vanhustenhoidon jälkeen. Jääskeläinen tarkensi ongelmia mainiten lastensuojelun osalta yleisen voimavarojen puutteen, sijaishuollon riittämättömän valvonnan, mielenterveyspalveluiden ja avohuollon tukipalveluiden riittämättömyyden sekä työntekijöiden vähäisyyden, suuren vaihtuvuuden, puutteellisen koulutuksen ja kokemuksen. Ongelmalliseksi hän katsoi myös sen, että oikeusprosessit, erityisesti olosuhdeselvitykset, viipyvät.
Dosentti Matti Rimpelä on edustanut STM:n selvitystyöryhmässä lastensuojelun ulkopuolista asiantuntijuutta. Hänen mielestään lastensuojelujärjestelmässä on suuria rakenteellisia ja ideologisia
ongelmia: "Nykytiedoilla lasten palvelujärjestelmät, kuten päiväkoti, koulu ja lastensuojelu rakennettaisiin eri tavoin."
Rimpelä puhuu lastensuojelun ja laajemminkin lasten ja nuorten palvelujen vanhentuneesta, kriisiin ajautuneesta paradigmasta. Toimintaa ovat ohjanneet vanhat hallintorakenteet ja vakiintuneet uskomukset, joiden pohjalta on syntynyt vakiintunut toimintamalli. Tehokkaat toiminta-ajatukset ovat ajan saatossa muuttuneet tehottomiksi, mihin on ollut pakko sopeutua. Se taas tarkoittaa pitkää sinnittelyä toimimattomassa järjestelmässä, eräänlaista jumi-ilmiötä, jossa yhä ollaan. Alkusyihin ei uskalleta pureutua eikä valtarakennetta muuttaa, vaikka se olisi välttämätöntä. Vanhentuneen paradigman tilalle tulisi luoda kokonaan uusi.
Rimpelän skenaariossa keskeistä on vallan ja luottamuksen suhde lapsiperheiden, lasten ja nuorten tukemisessa. Lastensuojelun vahva hallintovalta mahdollistaa nyt sen, ettei luottamusta tarvitse rakentaa, eikä perheen ja lapsen edusta välitetä. Ammattihenkilöiden valta on lähtökohtaisesti rajatonta, vaikka ihmisten hoidossa ja kasvatuksessa ei saisi hallita ammattiauttajien intressi eli valta ei saisi ottaa ylivaltaa luottamuksesta.
Rimpelä piirtää kuvan sosiaali- ja terveyspolitiikan muutoksesta viimeisen kolmen vuosikymmenen ajalta. Vielä 1980-luvulla universaalipalvelut tukivat perheitä. Ajattelu muuttuu aiempaa ongelmakeskeisemmäksi 2000-luvulla: järjestelmä määritteli häiriöt, vastuu siirtyi häiriönmetsästäjille. Lapsi muuttui yhteisönsä jäsenestä ongelmapalvelujen asiakkaaksi. Yhä suurempi osa lapsista opetettiin asiakkaiksi. Kaikkien häiriönmetsästäjien yhteinen viesti oli: "Kääntykää meidän puoleemme ajoissa, tulkaa asiakkaaksemme,
me tarvitsemme toisiamme."
Ongelmien ytimeen ei kuitenkaan puututtu riittävästi. Perheiden tukeminen jäi sivuun. Vanhemmat olivat ongelmien syitä eivätkä yhteistyökumppaneita.
Oma havaintoni on se, että kiireeseen ajettu lastensuojelu päsmäröi ja panikoi turhaan liian usein silloin, kun ei pitäisi, ja toisaalta nostaa kädet pystyyn tilanteissa, joissa on selkeä näyttö interventioon. Lainsäätäjä on antanut sosiaalityöntekijöille liian väljät tulkintamahdollisuudet päättää, millä perusteilla lapsen etu on tulla sijoitetuksi. Vakavan vaaran käsite on nyt täysin tulkitsijasta riippuvainen, joten lapsia sijoitetaan ennakoivasti ja "varmuuden vuoksi" kuvitteellisten uhkakuvien takia, mikä ei ole lapsen etu vaan äärimmäisen traumaattinen pakkotoimi. Hallinto-oikeuden tuomarit luottavat lähtökohtaisesti siihen, että lastensuojelussa tehdyt toimenpiteet perustuvat poikkeuksetta oikeaan arvioon.
Lastensuojelusta on 2000-luvun rakennettu poliisia suurempi organisaatio. Lastensuojelun volyymi ei suinkaan ole parantanut laatua vaan jopa päinvastoin: kodin ulkopuolelle sijoitettujen määrä on kaksinkertaistunut 1990-luvun alusta (n. 9 000:sta lähes 18 000:een) ja samaan aikaan kodinhoitoapua saaneiden perheiden määrä on vähentynyt lähes kymmenesosaan (80 000:sta 9000:een).
Järkevää sosiaalipolitiikkaa? Kaikkea muuta.
Olisiko siis edes radikaalia pohtia koko nykyisen lastensuojelun räjäyttämistä, järjestelmän, jonka vakavat ongelmat ovat myös alan omien toimijoiden tiedossa? Nyt viimeistään olisi korkea aika purkaa vauhtisokeudessa ylipaisutettu lastensuojelu, jonka resurssipula on osittain itseaiheutettua. Siis lakkautetaan nykymuotoinen, Valtiolliseksi sosiaalipoliisiksi (Vaspo) vinksahtanut lastensuojelu, aivan kuten lakkautettiin yhteiskuntajärjestyksen valvontatehtävästä vastannut Valtiollinen poliisi (Valpo) vuonna 1948.
Tehdään kuten dosentti Rimpelä ehdottaa: Suomen on uudistettava lastensuojelu perustuksia myöten.
Mutta miten?
10 ehdotusta laadukkaasta perheidensuojelusta
1. Muutos: Tosiseikkaselvittely käyttöön kaikissa lastensuojeluprosesseissa
Tahdonvastaiset huostaanotot tulisi käsitellä yleisessä tuomioistuimessa eikä hallinto-oikeudessa, kuten nykyään. Sosiaalipolitiikan professori J P Roosin Huostaanottokirjan sanoin: "Huostaanottojen käsittelyajoissa tulee olla tiukat rajat. Vähintään yhtä tiukat kuin alle 18-vuotiaiden rikollisten suhteen (oikeuskäsittely 2 viikkoa tapahtuman jälkeen). Viranomaisten oikeutta valittaa ja hyödyntää valitusaikoja tulee voimakkaasti rajoittaa (lapsen edun nimissä)."
Yleisen tuomioistuinkäsittelyn avulla varmistettaisiin sen, että huostaanottoja tehtäisiin jatkossa vain huolellisen tosiseikkaselvittelyn jälkeen. Myös kiireellisiä sijoituksia tehtäisiin vain, jos lapsi on todellisessa vaarassa – ei missään nimessä tulkinnallisen "vaaran uhkan" takia. Lastensuojelu olisi siten olemassa perustehtävänsä mukaisesti vain vakavasti lasta vaarantavia tilanteita varten eli tilanteissa, kun kaltoinkohtelusta on näyttöä. Se ei enää voisi kehitellä sijoitusten syyperusteita "hiljaisen tiedon" hämäryyksistä ja puoskaroida asiakkailleen diagnoosintapaisia esimerkiksi arvioimalla pienten vauvojen ja äitien vuorovaikutusta, johon sillä ei ole kompetenssiakaan.
Tosiasioiden selvittely olisi myös pohjana lastensuojelun dokumentaatiolle. Asiakkaalla tulee olla oikeus tarkistaa kirjaukset, sillä sosiaaliset leimat ovat pysyviä.
2. Muutos: Ennaltaehkäisevä tuki siirretään muille palvelujärjestelmille
Koska lastensuojelun varsinainen tehtävä on suojella vaarassa olevia lapsia, lastensuojelu keskittäisi voimansa ja nimenomaisen ammattiosaamisensa siihen. Ennaltaehkäisevän tuen tarjoamisesta vastaisivat jatkossa peruspalvelujärjestelmät, jotka oikeasti voivat auttaa lapsia ja nuoria, etenkin syrjäytymisuhan alla olevia, paikan päällä: neuvolat, koulut, julkinen terveydenhuolto...
Samoin tuettaisiin vanhempia erilaisten palveluiden, kuten kotipalvelun, avulla. Näitä järjestelmiä kehittämällä lastensuojelun avohuollon (usein lähtökohtaisesti riittämättömiä) tukitoimia ei tarvittaisi ollenkaan, vaan lapset, nuoret ja vanhemmat eli perheet saisivat tehokkaan avun "oikeassa osoitteessa" ilman lastensuojeluasiakkuutta. (Lisää aiheesta kohdassa 8.)
3. Muutos: Lastensuojeluilmoituksen rinnalle perhepalvelulähete
Lastensuojeluilmoituksia tehtäisiin tulevaisuudessa vain selvistä vaaratilanteista, eikä esimerkiksi kotipihan lähelle karkailevista pikkupojista, tupakoivasta teinistä, tarhalapsen rikkinäisistä sukista tai kuntosalilla käyvästä äidistä. Turhien ilmiantojen tehtailu sanktioitaisiin. Lääkäri tai muu ammattilainen olisi velvollinen kertomaan huolestaan suoraan asiakkailleen eikä toimimaan lastensuojelun kanssa asiakkaan selän takana kuten Ylöjärven apulaisylilääkäri Merja Hietanen sanoo tekevänsä.
Jos perheeseen tarvitaan kotiapua tai muuta konsultaatiota, tehtäisiin lastensuojeluilmoituksen sijaan "perhepalvelulähete" sen palvelujärjestelmän piiriin, jossa lasta/perhettä toivotaan autettavan.
4. Muutos: Asiakkaan ja etenkin lapsen kuuleminen vailla ennakkoasenteita
Läheisverkoston ottaminen työn keskiöön on suurin muutos nykyiseen virkamieskeskeiseen asiakastyöhön. Ei ole lapsen etu, että erilaiset asiakasohjaustiimit (ASO-ryhmät) tekevät päätöksiä lapsen elämästä lasta ja perhettä tuntematta. Tai että sosiaalityöntekijä saa siunata sijoituksen allekirjoituksellaan, vaikka ei olisi edes tavannut lasta tai tämän vanhempia.
Vertailun vuoksi on todettava, että toimittaja ei voi julkaista haastattelua, jos hän toimisi lastensuojelun logiikalla. Vai mitä mieltä olisit lehtijutusta, jonka toimittaja olisi tehnyt haastateltavaa tapaamatta, käyttämällä lähteenään haastateltavasta saamaansa toisenkädentietoa, jota hän olisi esimerkiksi tilannut jostakin virastoista tai kuullut haastateltavan vihamiehiltä?
Miten kävisi, jos joku media julkaisisi jutun otsikolla "Alexander Stubb on todennäköinen perhesurmaaja". Toimittaja ja julkaisija saisivat isot sakot törkeästä kunnianloukkauksesta ja pääministeri käypä vahingonkorvauksen. Tiina-äiti sen sijaan ei saanut oikeutta perhesurmaväitteiden takia (lue sosionomiopiskelija Tiinan Liljebergin tarina täältä), kuten eivät muutkaan perättömien huhujen takia lastensuojelun pakkotoimien uhreiksi joutuneet.
Mitä paremmin toimittaja tuntee juttunsa kohteen ja tutkii taustat monelta kantilta, sitä parempi ja lukijan kannalta uskottavampi jutusta tulee. Myös lastensuojelun laatu ja luotettavuus parantuisi, jos lastensuojelijat tutustuisivat perheeseen ja kuulisivat lasta. Kun ihmiset toisensa kohdatessaan keskustelevat tasavertaisesti ja dialogisesti, he oppivat tuntemaan toisensa – ja samalla vähentyvät lasten sijoitukset rajusti, kuten myös kymmenet tuhannet turhat asiakkuudet.
Asiakkaan kohtaamiseen ja laadukkaaseen lastensuojelutyöhön tarvitaan luonnollisesti aikaa, jota kiireisillä sosiaalityöntekijöillä ei nyt ole. Aikaa vapautuu vähentämällä lastensuojelun asiakasmäärää (aiheesta lisää listan listan lopussa).
5. Muutos: Huostaanottojen ehkäisy ja perheiden jälleenyhdistäminen kunnia-asiaksi!
Lastensuojelu edellyttää asennemuutosta. Perheen koossapysyminen ja jälleenyhdistämisen tukeminen on otettava ykköstavoitteksi. Yhteiskunnan on tehtävä kaikkensa perheiden eteen! Valtion tulisi tukea myös taloudellisesti sitä laadukasta lastensuojelua, jossa työntekijät onnistuvat estämään sijoituksen ja/tai saattamaan perheen uudelleen ehjäksi.
Lastensuojelualan ammatillisten itsearvioinnin ja työyhteisön työn laadun tarkkailun tulisi olla jatkuvaa ja analyyttistä. Asiakastyytyväisyyskyselyt ovat osa selvitystyötä. Lastensuojelutyöntekijöiden toimien valvonta parantaa kaikkien, myös työntekijöiden, oikeusturvaa.
Lastensuojelun rakenteissa piilevä väkivalta on yhtä tärkeä tunnistaa kuin mikä tahansa muu väkivalta (lähde). Tämä tulisi huomioida sosiaalityön koulutuksessa aina opiskelijavalinnoista alkaen, sillä yhteiskunnan tehtävä on kouluttaa vastuullisia sosiaalityöntekijöitä, ei a-sosiaalityöntekijöitä.
6. Muutos: Myös lastensuojelun edunvalvonta valvonnan alle
Lastensuojelun edunvalvonta on Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tuella nopeasti kehittynyt ala, mutta sellaisena täysin valvomaton alue. Kukaan ei tiedä, miten lastensuojelulasten etua valvotaan, millä koulutuksella, mitä se maksaa yhteiskunnalle ja mikä on palvelun vaikuttavuus. Lastensuojelun edunvalvontaa vuosina 2005–2011 luomassa olleet tahot (STM ja lastensuojelujärjestöt kuten Pelastakaa Lapset ry, Nuorten Ystävät ry, Ensi- ja turvakotien liitto ja SOS-Lapsikylä ry) ovat vastuussa siitä, että lastensuojelun edunvalvontaa aletaan tutkia puolueettomasti ja tilastoida systemaattisesti.
7. Muutos: Ammatillinen tukihenkilö tahdonvastaisiin huostaanottotilanteisiin
Lapselle voidaan siis määrätä edunvalvoja, mutta myös vanhemmalla tulisi olla oikeus ilmaiseen ammatilliseen tukihenkilöön tahdonvastaisessa huostaanottotilanteessa, jolloin vastapuolten (sosiaalitoimi vs. vanhemmat) välit ovat tulehtuneet. Ammatillinen tukihenkilö valvoisi koko perheen etua esimerkiksi olemalla mukana tärkeissä kokouksissa.
Nyt huostaanotetun lapsen vanhempi jää täysin heitteille ja yksin. Samaan aikaan sijaisvanhemmille on kehitetty tukipalveluita RAY:n tuella ja Pelastakaa Lapset ry:n toimesta. Sellainen on PePPi-hanke, jossa etsitään vapaaehtoisia aikuisia jakamaan sijaisperheen arkea: leipomaan yhdessä perheen kanssa, kuljettamaan sijaislapsia harrastuksiin kuljettamista, tarjoamaan lepohetken sijaisvanhemmalle tai antamaan sijaislapsille läksyjenlukuapua. Kyseessä ovat ne samat apukädet, joita perheet kaipasivat ennen huostaanottoa – ja joiden sijaan tarjottiinkin huostaanottoa.
Vaikka sijaisvanhempien tukeminen onkin lähtökohtaisesti hyvä asia, on marssijärjestys nyt väärä. "Yleistä oikeustajua" ei vakuuta se, että hyvätuloisille sijoittajille (virkamiehille) ja sijaisvanhemmille (jotka saavat yhdestä sijaislapsesta noin 30 000 euroa vuodessa + verottomat edut) tarjotaan vertaistukea, työnohjausta ja Pelastakaa Lapset ry:n lakimiespalvelua, mutta huostaanoton (=trauman) kohteeksi joutuneelle ei ole kunnollisia palveluita, vaikka laki edellyttääkin pitämään huolta näistä ihmisistä.
8. Perheidensuojelu tarkoittaa laadukkaita palveluita
Monia lastensuojeluperheitä yhdistää haave siitä, että nykyisen lastensuojelujärjestelmän tilalle rakennettaisiin uusi perheidensuojeluohjelma. Perheet kaipasivat konkreettista kasvatusapua, tukea arjessa ja perhepalveluita, sellaisia, joilla ei ole yhteyttä lastensuojeluun vaan jotka nivoutuisivat osaksi kunnallisia peruspalveluita:
- keskustelumahdollisuuksia
- vertaistukiryhmiä
- halpoja harrastuksia lapsille
- lapsikerhoja ja -parkkeja
- luotettavia tukiperheitä
- iltojen ja viikonloppujen hoitoapua
- mahdollisesti entisaikojen kesäsiirtoloita
- kodinhoitajia (jotka osallistuvat kotitöihin).
Palveluja saisi nopeasti ilman lastensuojeluasiakkuutta ja vailla pelkoa jatkuvasta tarkkailusta. Palveluihin tulisi asiakkaiden mielestä satsata kunnianhimoisesti. Palveluseteleillä perhe voisi ostaa tarvitsemansa palvelut haluamaltaan palveluntuottajalta. Perhe saisi siis itse valita ja kilpailuttaa auttajansa.
Laadukas lastensuojelu toimisi kuin pieni mutta maineikas Keroputaan sairaala: Ihmeellistä siinä on vain se, ettei siinä ole mitään ihmeellistä.
9. Muutos: Lastensuojelun asenteet uusiksi, irti huolipuheesta
Monissa puheenvuoroissa on noussut esiin vaatimus lopettaa kaikkialle yhteiskuntaan levinnyt "huolipuhe". Huoli liittyy käsitteenä vanhaisen puuttumisen ideologiaan. Erilaiset huolikartoitukset alkoivat yleistyä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Huolipuheesta tuli osa lasten parissa työskentelevien ammattilaisten diskurssia. Tähän samaan asiaan liittyy dosenssi Rimpelän aiemmin sivuama ongelmasuuntautuneisuus, joka on ottanut vallan lastenpalvelujärjestelmissä.
Varhaisen puuttumisen tulisi tähdätä lasten ja perheiden tukemiseen, jotta lastensuojelun interventioita voitaisiin välttää. Käytännössä kuitenkin yhä useampi lapsi on ohjautunut lastensuojelun piiriin 2000-luvulla.
Yhteiskunnassa olisi keskusteltava laajasti siitä, käydäänkö Suomessa kilpajuoksua siitä, kuka herkkävaistoisimmin hahmottaa "normaalin lapsuuden" rajat ja sitä varjostavat huolenaiheet sekä seuloo varomerkit. Onko eri ammattialoille arvovaltakysymys, kuka saa oikeuden määritellä lapsuuden yhteiskuntapoliittisia suuntaviivoja? Nähdäänkö "hyvän vanhemmuuden" normittamisen osana uusliberaalia valvontapolitiikkaa?
Pelkkä huolestumisen ja seulominen ei kuitenkaan auta yhtäkään lasta, ei edes trendikäs huoliliputus, joten huoli ja fakta on erotettava toisistaan kaikissa lastensuojelun prosesseissa.
Vanhemmuus on vaativa ja äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sen edessä kaikki lapsistaan välittävät isät ja äidit tuntevat epävarmuutta. Oloa ei helpota julkinen lynkkausmieliala. Ei myöskään naiivi, sijaishuoltoa romantisoiva vastaikkainasettelu, että sijaisvanhemmuus katsotaan "paremmaksi vanhemmuudeksi".
Lastensuojelussa keskeistä onkin asennemuutos. On siirryttävä ongelmakeskeisyydestä voimavarakeskeisyyteen.
Jos etsii ongelmia, löytää niitä.
Jos etsii vahvuuksia, löytää niitä.
10. Muutos: Enemmän rakkautta tekoihin
Vanhempien itsetuntoa tulisikin parjaamisen sijaan nostaa ja kannustaa heitä löytämään voimavaransa. Erään äidin sanoin: "Perheitä tulisi vahvistaa siten, että perheet uskoisivat omaan perheeseensä.”
Siksi tarvitaan uudenlaisia lastensuojelupalveluita tuottavia yrityksiä. Esimerkkinä olkoon Neljä Astetta Oy, joka lähtee liikkeelle tarpeidentäyttämiskeskeisyydestä, ajatuksesta, että ongelman alla on aina täyttymätön tarve. Pulaan joutunut lapsiperhe kaipaa tunnetta siitä, että he ovat rakkaita ja turvassa. Tähän kohtaamiseen on työntekijällä oltava keinoja ja tunnetaitoja.
– Vain sellainen ihminen, joka on kohdannut omat kipunsa ja pimeytensä, voi auttaa muita, pohdiskelee yrityksen toinen omistaja Mikko Meritie.
Hän on nähnyt auttajia, jotka korostavat erinomaisuuttaan asiakkaansa kustannuksella. Kuitenkin jokainen haparoi vanhempana, tekee virheitä, mokaa ja epäonnistuu. Ja hyvä niin! Jos vanhemmat olisivat täydellisiä, lapsille tulisi valtavia paineita selviytyä elämästään.
– Joten annetaanko arvoa myös keskeneräiselle vanhemmuudelle? Haavoittuvuus ja keskeneräisyys
kun ovat lopulta ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia, koska ne vievät rakkauteen, Mikko Meritie pohtii.
= Lopputulos: good bye resurssipula
Kun turhat lasten"suojelu"työt lakkautettaisiin, vähentyisi ylipaisutetun lastensuojelun nykyinen asiakasmäärää (n. 90 000) ainakin kolmanneksella sille tasolle, jossa se oli vain vuosikymmen sitten;
eli 60 000:een, tai mahdollisesti kahdella kolmanneksella tasolle, jossa se oli vajaa 20 vuotta sitten:
30 000:een.
Tämä takaisi sen, että lastensuojelun sosiaalityöntekijöille jäisi inhimillinen ja suositusten mukainen asiakasmäärä (20-30) nykyisen jopa yli sadan asiakkaan sijaan. Sosiaalityöntekijöiden määrää ei siis tarvitsisi lainkaan lisätä, pikemminkin päinvastoin. Heitä tulisi siirtää konttorityöstä kenttätehtäviin, jossa aidosti tuetaan perheitä. Paperinpyöritys ei nimittäin tue perheitä, mutta kohtaaminen tukee.
Tämä kaikki vapauttaisi lastensuojelulle kaivattuja resursseja. Se myös palauttaisi lastensuojelun marginaaliseksi alaksi, joka se vanhastaan oli. Työntekijöille jäisi aikaa toteuttaa edellä mainittua perustehtäväänsä: suojella todellisessa hädässä olevia lapsia.
Painathan mieleesi luvun 2 700
Lastensuojelun täysremontti on tehtävä nopeasti! Monilla paikkakunnilla lastensuojelussa hukutaan kaaokseen: työntekijät juoksevat aina. Kriisissä katoaa aikaperspektiivi ja sokkoratkaisuja tehdään vääjäämättä tavattoman aroissa asioissa.
Lastensuojelun asiakkuus ei ole yhdentekevä, vaikka mediassa usein annetaan niin ymmärtää. Asiakkuus alkaa yleensä lastensuojeluilmoituksesta, ja jokainen uusi ilmoitus herättää lisähuolta, oli ilmoitus aiheellinen tai ei. Lapsi, joka on leimattu lastensuojelun asiakkuudella, on erityisen tarkkailun alla kaikissa palvelujärjestelmissä: neuvolassa, tarhassa, koulussa, mahdollisissa terapioissa jne.
Omien havaintojeni ja 2000-luvun tutkimusten mukaan huostaanottoriski kasvaa, jos:
- lapsella on koulunkäyntipulmia
- lapsella on erityistarpeita
- lapselle on asetettu diagnoosi/diagnooseja
- lapsella on murrosiän kapinointia ("rajaton käytös")
- jollakin perheenjäsenellä on jokin vamma/kehitysviivästymä tms
- vanhemmilla on alhainen koulutustaso
- (ensi)synnyttäjä on nuori nainen ("vuorovaikutuksen heiveröisyys")
- lapsi/vanhempi poikkeaa normista
- perhe on yhteistyöhaluton ("yhteistyöhaluttomuus sosiaalityöntekijöiden
kanssa johtaa ennen pitkää huostaanottovalmisteluihin" - lähde)
- vanhemmilla on meneillään avioero / huoltokiista
- äiti tai isä on uupunut
- perheet ovat hakevat itse apua lastensuojelusta
- perhe on jäänyt vaille riittäviä tukitoimia
- kysessä on yksinhuoltajaperhe
- monilapsinen perhe
- kaupunkilaisperhe
- köyhä perhe
Näiden eri "huostaanottoalttiiden riskiryhmien" alle kuuluu varmaan jokainen suomalaislapsi ja perhe jossakin elämäntilanteessaan. Lastensuojelun kohderyhmä ei siis voisi olla laajempi. Listan pitäisikin olla paljon yksinkertaisempi. Eli huostaanottoriski kasvaa, jos:
- lasta kaltoinkohdellaan kotona
piste.
Tukholman yliopiston sosiaalityön professori Bo Vinnerljung on ollut sitä mieltä, että lapsi on totta kai sijoitettava, jos häntä kohdellaan kotona kaltoin. Vinnerljung on kuitenkin problematisoinut viranomaisten ennustavaa ajattelutapaa; uskoa siihen, että he kykenisivät identifioimaan perheet, joiden lapset ovat vaarassa tulla asosiaalisiksi tai vaikkapa henkisesti sairaiksi tulevaisuudessa, ja että viranomaiset siksi sijoittavat lapsen ennakoivasti.
Huostaanotto ei ole automaattisesti hyvä ratkaisu epävarmoissa tapauksissa – vaan päinvastoin. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo on viitannut ulkomaiseen tutkimukseen, jossa havaittiin toisten sosiaalityöntekijöiden sijoittavan lapsia herkemmin kodin ulkopuolelle. Tutkimuksessa todettiin, että sijoitusherkkien sosiaalityöntekijöiden sijoittamat lapset menestyivät elämässään huonommin.
Arviolta joka kolmas suomalaislapsi on jossakin elämänsä vaiheessa lastensuojelun asiakas, ja joka 20:s lapsi tulee sijoitetuksi. Kuinka monta sijoitusta voitaisiin välttää? Oulun kaupungin palvelupäällikön mukaan noin kolmannes, mikäli tukitoimet olisivat kunnollisia ja riittäviä. Koko Suomessa se tarkoittaa noin 1 300 kiireellisesti sijoitettua lasta, ja 1 400 avohuollon tukitoimin sijoitettua lasta.
Yhteensä siis 2 700 lasta.
Yhdessä vuodessa.
Maria Syvälä
Kirjoitus on laajettu versio puheesta, jonka Maria Syvälä piti Hyvä-paha -lastensuojelu -paneelikeskustelussa Lastensuojelun keskusliiton valtakunnallisilla lastensuojelupäivillä Hämeenlinnassa 30.9.2014.
> Lue aiheeseen liittyen myös sosionomiopiskelija Tiina Liljebergin blogi Uudistettu sosiaalihuoltolaki kulkee oikeaan suuntaan
RSS Feed
