Tämä sarja on surullinen kuvaus nykyaikaisen lastensuojelun kehittymisestä Isossa-Britanniassa. Brittiläinen lastensuojelumalli tuotettiin Suomeen vuonna 1980. Juttusarjassa käydään läpi aikajanallisesti historiaa, joka voi oksettaa, vihastuttaa ja pelottaa osaa. Tarina alkaa Iso-Britanniasta, mutta siihen liittyy useita henkilöitä ja valtioita ympäri maailmaa.
PAL & PIE
Sunday People -sanomalahti julkaisi The Vilest Men in Britain -jutun, 25. toukokuuta vuonna 1975. Juttu aukaisi pedofilia- käsitettä sekä Paedophile Action for Liberation (PAL) pedofiilien aktivistiryhmää. Kirjoittaja kaksikko Harry Warschauer ja Angus Mayer eivät tienneet kuinka kauaskantoiset seuraukset jutulla tulisi olemaan.
PAL & PIE
Sunday People -sanomalahti julkaisi The Vilest Men in Britain -jutun, 25. toukokuuta vuonna 1975. Juttu aukaisi pedofilia- käsitettä sekä Paedophile Action for Liberation (PAL) pedofiilien aktivistiryhmää. Kirjoittaja kaksikko Harry Warschauer ja Angus Mayer eivät tienneet kuinka kauaskantoiset seuraukset jutulla tulisi olemaan.
Kuvassa: Vas. Douglas Slade - of h.m.s Pembroke (Britannian laivaston Royal Navy:n catering henkilö), Chris Skeaping Formula 3 ajaja ja Ian Melville lastensuojelutyöntekijä
The Sunday People:n The Vilest Men in Britain -juttu galeriassa
Paedophile Action for Liberation (PAL) oli pedofiilien aktivistiryhmä, joka lopulta sulautui Paedophile Information Exchange (PIE) -järjestöön. Molemmat pedofiilijärjestöt olivat sidoksissa Kansalaisoikeuksien neuvottelukuntaan (National Council for Civil Liberties (NCCL)), joka nykyään tunnetaan nimellä Liberty. Se on Iso-Britannian suurimpia ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien lobbausjärjestöjä.
Ian Campell Dunn
Ian Campell Dunn
Ian Campbell Dunn Ian Campbell Dunnin Wikipedian sivulta löytää tiedon, että hän oli skotlantilainen "homojen oikeuksien aktivisti". Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1998, Peter Tatchell kirjoitti The Independent -lehteen muistokirjoituksen , joka kuvaa häntä "homojen ihmisoikeuksien edelläkävijänä, keskeisenä hahmona homoseksuaalisten tasa-arvo taistelussa Skotlannissa ja kansainvälisesti 30:n vuoden ajan". Hänen muistokirjoituksessaan kerrotaan myös, että hän oli toinen perustajajäsen Scottish Minorities Groupissa, yhdessä Britannian varhaisimmista homojen oikeuksien järjestöistä, joka perustettiin vuonna 1969.
Mitä Tatchell muistokirjoituksessaan ja Wikipedian sivu ei mainitse on, että Ian Campbell Dunn yhdessä Michael Hansonin kanssa perusti Paedophile Information Exchange -järjestön. Se luotiin osaksi Scottish Minorities Groupia vuonna 1974. Seuraavana vuonna se muutti Lontooseen, mutta täysin eri jäsenten pyörittämänä. Paedophile Information Exchange toimi kymmenen vuoden ajan, vuosien 1974-1984 välisenä aikana.
Mitä Tatchell muistokirjoituksessaan ja Wikipedian sivu ei mainitse on, että Ian Campbell Dunn yhdessä Michael Hansonin kanssa perusti Paedophile Information Exchange -järjestön. Se luotiin osaksi Scottish Minorities Groupia vuonna 1974. Seuraavana vuonna se muutti Lontooseen, mutta täysin eri jäsenten pyörittämänä. Paedophile Information Exchange toimi kymmenen vuoden ajan, vuosien 1974-1984 välisenä aikana.
PIE:n perustajajäsen Peter Righton AKA Paul Pelham – entinen National Institute for Social Work -johtaja ja National Children’s Bureaun konsultti. Paedophile Information Exchange, tai PIE, kampanjoi sovinnollisen seksin iän laskun puolesta. PIE:n toiveena oli saada laskettua seksin harrastamisen ikäraja aina neljään vuoteen, jotta pedofiilit pystyisivät käyttämään lapsia hyväksi ilman pelkoa syytteestä.
PIE julkaisi omaa lehteä, jonka yhteystietosivu toimi savuverhona lapsipornografian käsittelyyn ja mahdollisti pedofiilien kontaktoitumisen ja tarjonnan esittämisen. Näin järjestäytynyt verkosto aloitti toimintansa, joka myös osittain selittää, kuinka pedofiilit kuten Peter Righton onnistui soluttautumaan lastenkoteihin ja kouluihin koko Britanniassa.
Sen jälkeen kun PIE virallisesti lakkautettiin marraskuussa 1984, Ian Campbell Dunn jatkoi organisaatiotaan hänen Edinburghin asunnossaan. Tämä seuraava ote on peräisin Tim Taten kirjasta ‘Child Pornography’ (Methuen kustannus, 1990):
PIE julkaisi omaa lehteä, jonka yhteystietosivu toimi savuverhona lapsipornografian käsittelyyn ja mahdollisti pedofiilien kontaktoitumisen ja tarjonnan esittämisen. Näin järjestäytynyt verkosto aloitti toimintansa, joka myös osittain selittää, kuinka pedofiilit kuten Peter Righton onnistui soluttautumaan lastenkoteihin ja kouluihin koko Britanniassa.
Sen jälkeen kun PIE virallisesti lakkautettiin marraskuussa 1984, Ian Campbell Dunn jatkoi organisaatiotaan hänen Edinburghin asunnossaan. Tämä seuraava ote on peräisin Tim Taten kirjasta ‘Child Pornography’ (Methuen kustannus, 1990):
Aina viime aikoihin asti Skotlannissa jaettiin vuosittain homojen oikeuksien puolesta kampanjoineille palkinto, joka oli nimetty Dunnin mukaan. Vuonna 2007 palkinnon vastaanottanut esitti vaatimuksen, että palkinto tulisi nimetä uudelleen sen jälkeen kun hän sai tietää, että palkinto oli nimetty pedofiili Ian Dunnin mukaan.
Mitä Peter Tatchellin kirjoittamaan mairittelevaan Dunnin muistokirjoitukseen tulee, sen olisi kannattanut pitää pedofiili täysin erillään muusta homoyhteisöstä, koska totuuden kieltäminen ei koskaan auta asiaa. Ian Campbell Dunnista kirjoittaessa täytyy olla rehellinen ja kertoa hänen osallisuudestaan pedofiilijärjestö PIE:ssa.
Mitä Peter Tatchellin kirjoittamaan mairittelevaan Dunnin muistokirjoitukseen tulee, sen olisi kannattanut pitää pedofiili täysin erillään muusta homoyhteisöstä, koska totuuden kieltäminen ei koskaan auta asiaa. Ian Campbell Dunnista kirjoittaessa täytyy olla rehellinen ja kertoa hänen osallisuudestaan pedofiilijärjestö PIE:ssa.
Pedofilia: Radikaali Tapaus
Paedophilia: The Radical Case on Irlannin ja Englannin kaksoiskansalaisuuden omaavan pedofiiliaktivisti Tom O'Carroll kirjoittama kirja vuodelta 1980. Tom O'Carroll oli entinen Paedophile Information Exchange (PIE) puheenjohtaja ja entinen Ison-Britannian avoimen Yliopiston tiedottaja. Vuonna 1981 O'Carroll tuomittiin yleiseen moraaliin kohdistuneesta salaliitosta kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Ote Pedofilia: Radikaali Tapaus -kirjan 11. luvusta aukaisee ilmapiiriä missä pedofilia pääsi kehittymään.
"Yleisö Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli jo pitkään ollut tietoinen "lapsien hyväksikäytöstä" ja "perversiosta". Mutta vasta vuonna 1970 se sai kuulla "pedofilia"nimen merkityksen, joka yhtäkkiä nostettiin esiin täydestä tuntemattomuudesta, lääketieteellisistä oppikirjoista. Pedofilia nimityksestä tehtiin identiteetin tunnusmerkki niille, joita sortamaan termi oli suunniteltu.
"Pedofiliasta" tuli samanaikaisesti tunnustettu sana ja julkinen kohu elo-syyskuun vaihteessa 1977, jolloin toisiinsa liittyvien tapahtumien sarja johti Paedophile Information Exchange (PIE) toiminnan näkyvään huomioon kansallisessa lehdistössä.
Ennen tätä aikaa, suurimmalla osalla ihmisiä ei ollut aavistustakaan että PIE:n kaltainen organisaatio oli edes olemassa, mikä ei ehkä ole yllättävää ottaen huomioon sen pienen jäsenmäärän - pysyvä koko oli tuolloin noin 250 jäsentä - ja se, että se oli aloittanut toimintansa vasta lokakuussa 1974. Kun kohun aiheuttama pöly oli laskeutunut silloin loppukesästä, oliko yleisö yhtään viisaampia siitä, mistä syystä järjestö oli noussut esiin, sen filosofiasta, sen ehdotuksista: miten julkisuus oli asian käsitellyt.
Vasta kun PIE:n toiminta oli jatkunut useita kuukausia, kuulin siitä, tai oikeastaan Paedophile Action for Liberation (PAL) -järjestöstä, joka myöhemmin sulautui PIE:n kanssa. Siihen aikaan ei ollut juuri lainkaan näkyvyyttä sanomalehdissä, ja ihmiset, jotka tiesivät pedofiiliryhmistä olivat homojen sanoma- ja aikakauslehtien lukijoita sekä muita homopiireissä liikkuneita, jotka olivat kuulleet aiheesta suullisesti.
Minä en kuulunut kumpaankaan luokkaan. Ainoa ystäväni, jonka tiesin olevan homo oli kutsunut minut mukaan homojen vapauskonferenssiin, mutta se oli "kertaluonteinen" tapahtuma minulle - melko rohkea pistäytyminen täysin vieraaseen maailmaan. Toisin kuin suhteellisen selväpäiset konferenssit, joissa kampanjoitiin homoseksuaalien tasa-arvoa, tämä oli törkyyn puettu homojen vapautus drag show, täynnä hienoja, rohkeita ja mahtipontisia kuningattaria. Ilmassa tihkui hajumerkkejä teatraalisuudesta: muistaakseni parrat eivät olleet enää vain karvoja, jotka kasvavat ulos miehen kasvoista, nyt partaa kutsuttiin suuren juhlallisuuden saattelemana "miehisen sovinismin viimeiseksi linnakkeeksi".
Niin paljon kuin ihailin kuningattarien elkeitä, tunsin, että tämä ei ollut minulle. En tuntenut olevani kuin kuningatar. En tuntenut olevani homo ollenkaan, ja vaikka kuinka Quentin Crisp on minun jumalani ja 1900-luvun sankari, minusta tuntui ulkopuoliselta GLF ihmisten seurassa aivan samaan tapaan kuin teen juominen Mary Whitehousen kanssa.
Paedophilia: The Radical Case on Irlannin ja Englannin kaksoiskansalaisuuden omaavan pedofiiliaktivisti Tom O'Carroll kirjoittama kirja vuodelta 1980. Tom O'Carroll oli entinen Paedophile Information Exchange (PIE) puheenjohtaja ja entinen Ison-Britannian avoimen Yliopiston tiedottaja. Vuonna 1981 O'Carroll tuomittiin yleiseen moraaliin kohdistuneesta salaliitosta kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Ote Pedofilia: Radikaali Tapaus -kirjan 11. luvusta aukaisee ilmapiiriä missä pedofilia pääsi kehittymään.
"Yleisö Yhdistyneessä kuningaskunnassa oli jo pitkään ollut tietoinen "lapsien hyväksikäytöstä" ja "perversiosta". Mutta vasta vuonna 1970 se sai kuulla "pedofilia"nimen merkityksen, joka yhtäkkiä nostettiin esiin täydestä tuntemattomuudesta, lääketieteellisistä oppikirjoista. Pedofilia nimityksestä tehtiin identiteetin tunnusmerkki niille, joita sortamaan termi oli suunniteltu.
"Pedofiliasta" tuli samanaikaisesti tunnustettu sana ja julkinen kohu elo-syyskuun vaihteessa 1977, jolloin toisiinsa liittyvien tapahtumien sarja johti Paedophile Information Exchange (PIE) toiminnan näkyvään huomioon kansallisessa lehdistössä.
Ennen tätä aikaa, suurimmalla osalla ihmisiä ei ollut aavistustakaan että PIE:n kaltainen organisaatio oli edes olemassa, mikä ei ehkä ole yllättävää ottaen huomioon sen pienen jäsenmäärän - pysyvä koko oli tuolloin noin 250 jäsentä - ja se, että se oli aloittanut toimintansa vasta lokakuussa 1974. Kun kohun aiheuttama pöly oli laskeutunut silloin loppukesästä, oliko yleisö yhtään viisaampia siitä, mistä syystä järjestö oli noussut esiin, sen filosofiasta, sen ehdotuksista: miten julkisuus oli asian käsitellyt.
Vasta kun PIE:n toiminta oli jatkunut useita kuukausia, kuulin siitä, tai oikeastaan Paedophile Action for Liberation (PAL) -järjestöstä, joka myöhemmin sulautui PIE:n kanssa. Siihen aikaan ei ollut juuri lainkaan näkyvyyttä sanomalehdissä, ja ihmiset, jotka tiesivät pedofiiliryhmistä olivat homojen sanoma- ja aikakauslehtien lukijoita sekä muita homopiireissä liikkuneita, jotka olivat kuulleet aiheesta suullisesti.
Minä en kuulunut kumpaankaan luokkaan. Ainoa ystäväni, jonka tiesin olevan homo oli kutsunut minut mukaan homojen vapauskonferenssiin, mutta se oli "kertaluonteinen" tapahtuma minulle - melko rohkea pistäytyminen täysin vieraaseen maailmaan. Toisin kuin suhteellisen selväpäiset konferenssit, joissa kampanjoitiin homoseksuaalien tasa-arvoa, tämä oli törkyyn puettu homojen vapautus drag show, täynnä hienoja, rohkeita ja mahtipontisia kuningattaria. Ilmassa tihkui hajumerkkejä teatraalisuudesta: muistaakseni parrat eivät olleet enää vain karvoja, jotka kasvavat ulos miehen kasvoista, nyt partaa kutsuttiin suuren juhlallisuuden saattelemana "miehisen sovinismin viimeiseksi linnakkeeksi".
Niin paljon kuin ihailin kuningattarien elkeitä, tunsin, että tämä ei ollut minulle. En tuntenut olevani kuin kuningatar. En tuntenut olevani homo ollenkaan, ja vaikka kuinka Quentin Crisp on minun jumalani ja 1900-luvun sankari, minusta tuntui ulkopuoliselta GLF ihmisten seurassa aivan samaan tapaan kuin teen juominen Mary Whitehousen kanssa.
Kuvankaappaus: dailymail.co.uk. Mary Whitehouse juomassa teetä Löysin orastavan pedofilian alakulttuurin jonkinlaisen sattuman kautta. Tuolloin toimin päätoimittajana Open House -sanomalehdessä, joka oli avoimen yliopiston henkilökunnan sanomalehti. Päätin tehdä jutun OU Naisten ryhmän tapaamisesta, jonka aiheena oli homoseksuaalisuus. Tämä johti kiistanalainen juttuun, jossa kaksi henkilökunnan jäsentä tuli ulos kaapista homoseksuaalina.
Huhuttiin, että tämä vihastutti yliopistoneuvoston puheenjohtajan Sir Frederick Warnerin, joka loppujen lopuksi oli vastuussa minun lopullisesta erottamisestani avoimen yliopiston tiedottajan toimesta (sillä perusteella, että yliopisto oli joutunut nöyryytyksen kohteeksi yhteydestäni PIE:en ). Open House artikkelin valmisteluvaiheessa tulin "kaapista ulos pedofiliasta" jutun homoavustajille, jotka nopeasti osoittivat minut PAL ja PIE -järjestöjen suuntaan, joista jälkimmäiseen liityin toukokuussa 1975."
Huhuttiin, että tämä vihastutti yliopistoneuvoston puheenjohtajan Sir Frederick Warnerin, joka loppujen lopuksi oli vastuussa minun lopullisesta erottamisestani avoimen yliopiston tiedottajan toimesta (sillä perusteella, että yliopisto oli joutunut nöyryytyksen kohteeksi yhteydestäni PIE:en ). Open House artikkelin valmisteluvaiheessa tulin "kaapista ulos pedofiliasta" jutun homoavustajille, jotka nopeasti osoittivat minut PAL ja PIE -järjestöjen suuntaan, joista jälkimmäiseen liityin toukokuussa 1975."
Mitä yhteistä oli pedofilijärjestö PIE:llä JA lastensuojelujärjestö NSPCC:llä?
Sosiologi Frank Furedin mukaan molemmat uskoivat lasten pelastamiseen vanhemmiltaan.
Pedofiilit nousivat '70-luvulta lähtien tasaisin väliajoin Britannian julkiseen keskusteluun. Ja yhä edelleen kansakunnan huoli keskittyy '70-luvun Paedophile Information Exchange (PIE) -toimintaan.
Tiedotusvälineiden toiminta on ollut aivan liian ennalta-arvattavaa, heidän ollessa kiinnostuneempia skandaalin lietsomisesta kuin vakavien kysymysten esittämisestä - PIE:n motiiveista tai eetoksesta.
PIE:n liikkeellepaneva voima oli pedofilian "hyveiden" edistäminen. Ja kyllä; sen retoriikkaa hallitsi itsekäs, itsepetokseen perustuva fantasia, joka pyrki nostamaan jalustalle jäseniensä seksuaalisen saalistajan himot todellisena rakkauden osoituksena "lapsia kohtaan". Kuitenkin epämiellyttävä tosiasia on, että PIE oli osa laajempaa liikettä, joka oletti puhuvansa lapsen edun toteutumisen puolesta. PIE:n näkökulma lapsuuteen perustui hengenheimolaisuuteen lastensuojelullisen liikkeen kanssa.
1800-luvun lastensuojeluliike sai käyttövoimansa humanitarismista, oikeudenmukaisuudesta ja altruismista. Se pyrki suojelemaan lapsia monilta heitä kohtaavilta vääryyksiltä. Valitettavasti merkittävät osat tästä liikkeestä - mukaanlukien National Society for the Prevention of Cruelty to Children (NSPCC), alkoivat suojelun sijaan vaatia itselleen moraalista auktoriteettia lapsuuteen. Tämän seurauksena monet lastensuojelualalla toimivat käsittivät päätehtäväkseen lapsen suojelemisen tämän omilta vanhemmilta.
Tämä on lastensuojeluliikkeen älyllinen ja poliittinen perintö: Se popularisoi oletuksen, että lasten ja vanhempien edut ovat ristiriitaisia ja vastakkaisia toisilleen. Näitä ajatuksia ilmaistaan harvoin tarkasti, mutta ne ovat läsnä implisiittisesti lastensuojelijoiden vaatiessa toimintaa lapsen edun takaamiseksi. Oletus, että lapsen etu poikkeaisi vanhemman edusta luo konfliktin, jonka voi ratkaista vain se taho, jolla on moraalinen ja asiantuntijavalta: nimittäin lastensuojelija itse.
1960-luvulle asti tendenssi riitauttaa lasten ja vanhempien etu pysyi rajallisena. Yleisenä oletuksena oli, että vanhemmat toimivat lastensa parhaaksi. Lastensuojelun keskiössä olivat villit työväenluokkaiset ja joskus myös maahanmuuttajavanhemmat. 1960- ja 1970-lukujen aikana lapsen asia sai uuden ja tuhoisan poliittisen muodon. 1970-luvulla, lasten, naisten ja homoseksuaalien oikeuksien saavuttaessa kulttuurista painoarvoa pienet ryhmät keksivät ajatuksen "lasten vapauttamisesta". 1970- luku oli vuosikymmen, jolloin ajatus lasten oikeuksista artikuloitiin ja saavutti kulttuurista vaikutusvaltaa.
Kansalaisoikeuksien neuvottelukunnan (NCCL) suvaitseva asenne PIE:tä kohtaan voidaan selittää '60-luvun jälkeisellä radikaalilibertaristisella politiikalla. Sosiaalityön tutkija Liz Kelly totesi, että: "Nämä olivat homojen oikeuksien, naisten oikeuksien ja kyllä, myös lasten oikeuksien vapautumisen aikakautta. Niihin aikoihin "lasten oikeudet" olivat retoriikka, joka loi samalla tilan, jossa myös pedofiilien "oikeus" seksuaalisuuteen voitiin artikuloida...
Tuolloin PIE:n kirjallisuus keskittyi tähän vapauteen, ja heidän asemaansa seksuaalivähemmistönä, joka joidenkin ihmisten silmissä legitimoitiin allianssissa Gay Liberation Frontin (GLF) kanssa.
Furedin mukaan" Kelly on oikeassa korostaessaan miten helposti PIE pystyi soluttautumaan osaksi sekavaa seksuaalisen vapauden agendaa 1970-luvulla. Mutta PIE ei ollut yksinkertaisesti GLF:n radikaali siipi vaan PIE ilmaisi myös vasta keksittyä ajatusta "tarpeesta vapauttaa lapset". Kuten muut tämän virheellisen ihanteen kannattajat, he harvoin esittivät selvästi kysymyksen mistä lapset tarvitsivat vapautusta. Sillä ainoa "elin", josta lapset pystyivät vapautumaan, oli heidän vanhempansa ja perheensä.
1970-lukuun mennessä anti-vanhemmuuspropagandaa oli näkynyt suhteellisen maltillisesti. Mutta vapaamielisen diskurssin aikakautena lastensuojelijat alkoivat patologisoida perhe-elämää. Ja PIE oli korostamassa lasten itsenäisyyden aatetta, erityisesti nuorten homolasten kohdalla. Yksi PIE:n aktiivi varoitti: "Voimme olla varmoja lasten itsemäärämisen esteistä perheen sisällä ja kaikilla elämän alueilla." Joten PIE ei pelkästään ollut "poliittisten" vapautumisen agendalla, vaan se sijoitti itsensä yhdeksi aikuisten ryhmäksi, joka puhui lasten puolesta. Ovatko jotkut sen kannattajista, kuten Peter Righton - Kansallisen sosiaalityön instituutin johtaja ja Britannian hallituksen lainopillinen avustaja - kiinnostuneita tästä ammatista ainoastaan päästäkseen lasten lähelle vai pelkästään halusta suojella lapsia? Selvästi näyttää siltä, että PIE ja sen kannattajat eivät yksinkertaisesti ilmaisseet vapaamielistä identiteettipolitiikaa, vaan ne myös varastivat ideoita lastensuojelijoilta. Epäilemättä PIE oli täysin opportunistinen valitessaan väitteitä, joita se käytti oikeuttaakseen pakkomielteistä saalistusviettiä lapsia kohtaan. Mutta se ei peitä tosiasiaa, että järjestön lasten vapauksien puolesta esittämät argumentit olivat yhteneväisiä kehittyvän lasten oikeuksien narratiivin kanssa.
Hippiaikakauden avaintekstit lasten oikeuksien asianajossa olivat Richard Farsonin Birthrights (1974) ja John Holtin Escape From Childhood: The Needs And Rights Of Children (1974). Näiden kahden kirjan päätavoitteena oli hälventää lasten ja aikuisten moraalista eroa. Holt väitti, "Ehdotan että oikeudet, etuoikeudet, tehtävät ja vastuut, jotka ovat aikuisten kansalaisten saatavilla, tulee olla myös kaiken ikäisten nuorten henkilöiden saatavilla, jotka niitä haluavat hyödyntää". Hän lisäsi, että lapsilla pitäisi olla "oikeus tehdä" mitä "kuka tahansa aikuinen voi laillisesti tehdä". Samoin Farson väitti, että lasten täytyisi pystyä ilmaisemaan seksuaalisuuttaan samalla tavalla kuin aikuiset, kummankin osapuolen suostumuksella. Farson kirjoitti, että lasten pitää saada "harjoittaa seksuaalista elämäänsä, ilman ylimääräisiä rajoituksia, kuten aikuisten". PIE käytti häikäilemättömän opportunistisesti hyväkseen lasten ja aikuisten seksuaalisuuden eroja häivyttämään takoitettuja argumentteja kampanjoissaan lakeja vastaan, jotka 'kielsivät lasten sukupuolielämän ja seksuaalisen kanssakäymisen aikuisten kanssa'. Toisin sanoen, pedofiilien oikeus päästä käsiksi lapsiin muotoiltiin lasten vapauden ja itsenäisyyden suojelun kielelle.
Monet niistä, jotka osallistuvat lasten oikeuksien ja vapautusliikkeeseen olisivat torjuneet PIE:n itsekkään version argumenteista. Heitä ei pidä laittaa vastuuseen PIE:n toiminnasta ja käyttäytymisestä. Mutta se, mitä voidaan perustellusti arvostella, on heidän ylimielinen olettamuksensa, että heillä oli moraalinen auktoriteetti puhua lasten puolesta. Esimerkiksi John Holt oli yksiselitteinen omatekoisessa roolissaan lapsuusajan puolestapuhujana: "Teen itsestäni tässä asiassa, kenenkään pyytämättä, lasten asian tiedottajan, koska heillä on niin vähän muita tiedottajia ja he ovat niin heikossa asemassa puhumaan puolestaan." Tämä lausunto selvästi paljastaa lasten oikeuksien merkityksen. Ne eivät ole lasten vaatimia oikeuksia vaan oikeuksia, joita ovat keksineet aikuiset, jotka väittävät parhaiten ymmärtävänsä lasten todellisia tarpeita. Lapset eivät vain herää aamulla ja vaadi vapautta, jotta he voivat harrastaa seksiä PIE-jäsenen kanssa. Lapset eivät spontaanisti keksi fantasioita, että heillä on oltava samat oikeudet kuin heidän vanhemmillaan tai isovanhemmillaan. Kyse on aikuisen aloitteesta lasten nimissä, ei lasten tekemä aloite.
Joka tapauksessa, termi "lasten oikeudet" on järjenvastainen käsite. Oikeus merkitsee kapasiteettia ymmärtää moraaliset syy-yhteydet ja osata käyttää niitä. Se, että lapset - ja erityisesti pienet lapset - eivät pysty käyttämään oikeuksiaan on tosiasia, jonka jopa lasten vapauksien kannattajat tunnustavat. Näin ollen nämä ovat oikeuksia joita käytetään lasten puolesta. Todellisuudessa lapsen oikeus osoittautuu lastensuojelijan tai lastensuojelutyöntekijän oikeudeksi tai valtion oikeudeksi päättää, mikä on lapselle parasta. Se kuuluisa "lapsen etu".
Ajattelemattomasti ja kritiikittömästi omaksutuilla lasten oikeuksilla on 1970-luvulta lähtien ollut syövyttävä vaikutus perheiden ja yhteisöjen elämään. Lasten oikeuksien kulttuurinen ihannointi ja edistäminen on antanut oikeutuksen vanhempien auktoriteetin minimointiin. "Valitettavasti päällimmäinen ominaisuus lasten oikeuksien liikkeessä on ollut taipumus erottaa lasten etu lasten vanhemmista", kirjoitti Martin Guggenheim tutkimuksessa "What’s Wrong With Children’s Rights". Lasten oikeudet eivät voimaannuta lapsia, vaan ne tekevät vanhemmista voimattomia. Ne tarjoavat ideologiset perustelut ymmärrykseen vanhempi-lapsi -suhteista perustavanlaatuisesti eriävinä ja vastakkaisina intresseiltään.
Ulkoisesti lasten vapautusliikkeen maailmankuva ja nykyaikainen lastensuojeluala näyttävät vastustavan toisiaan. Vapaustaistelijat ja PIE haluavat murentaa eroa lapsuuden ja aikuisuuden välillä kun taas nykyaikainen lastensuojeluteollisuus haluaa pitää aikuiset poissa lasten elämästä. Nämä ovat luonteeltaan hyvin erilaisia asenteita lapsuuteen. Mutta niille on yhteistä epäluulo vanhempia ja perheitä kohtaan. Se mikä yhdistää näitä kahta erilaista lähestymistapaa, on oletus, että ajatusten kannattajilla on moraalinen oikeus päättää, mikä on parasta toisten ihmisten lapsille. Ironisinta nykyisessä lastensuojelussa on, että se toimii juuri niin hienosti, kuin PIE sen halusi toimivan. Asiakashankintana pedofiileille.
Lastensuojelun tuhoisa ajatus lapsista, joita täytyy suojella vanhemmiltaan ja sen seurauksena arvonalennuksen kokenut vanhemmuus on libertaristien teologian perintöä 1970-luvulta. Muistathan: Enää ne eivät ole vain pedofiilit, jotka omaavat epäterveellisen ja himokkaan kiinnostuksen lapsiimme...
Artikkelin kirjoittaja on sosiologi Frank Furedi ja se on Lokakuun Liikkeen kääntämä.
Lisää aiheesta Paedophile Information Exchange (PIE) sarjan seuraavassa osassa.
Sosiologi Frank Furedin mukaan molemmat uskoivat lasten pelastamiseen vanhemmiltaan.
Pedofiilit nousivat '70-luvulta lähtien tasaisin väliajoin Britannian julkiseen keskusteluun. Ja yhä edelleen kansakunnan huoli keskittyy '70-luvun Paedophile Information Exchange (PIE) -toimintaan.
Tiedotusvälineiden toiminta on ollut aivan liian ennalta-arvattavaa, heidän ollessa kiinnostuneempia skandaalin lietsomisesta kuin vakavien kysymysten esittämisestä - PIE:n motiiveista tai eetoksesta.
PIE:n liikkeellepaneva voima oli pedofilian "hyveiden" edistäminen. Ja kyllä; sen retoriikkaa hallitsi itsekäs, itsepetokseen perustuva fantasia, joka pyrki nostamaan jalustalle jäseniensä seksuaalisen saalistajan himot todellisena rakkauden osoituksena "lapsia kohtaan". Kuitenkin epämiellyttävä tosiasia on, että PIE oli osa laajempaa liikettä, joka oletti puhuvansa lapsen edun toteutumisen puolesta. PIE:n näkökulma lapsuuteen perustui hengenheimolaisuuteen lastensuojelullisen liikkeen kanssa.
1800-luvun lastensuojeluliike sai käyttövoimansa humanitarismista, oikeudenmukaisuudesta ja altruismista. Se pyrki suojelemaan lapsia monilta heitä kohtaavilta vääryyksiltä. Valitettavasti merkittävät osat tästä liikkeestä - mukaanlukien National Society for the Prevention of Cruelty to Children (NSPCC), alkoivat suojelun sijaan vaatia itselleen moraalista auktoriteettia lapsuuteen. Tämän seurauksena monet lastensuojelualalla toimivat käsittivät päätehtäväkseen lapsen suojelemisen tämän omilta vanhemmilta.
Tämä on lastensuojeluliikkeen älyllinen ja poliittinen perintö: Se popularisoi oletuksen, että lasten ja vanhempien edut ovat ristiriitaisia ja vastakkaisia toisilleen. Näitä ajatuksia ilmaistaan harvoin tarkasti, mutta ne ovat läsnä implisiittisesti lastensuojelijoiden vaatiessa toimintaa lapsen edun takaamiseksi. Oletus, että lapsen etu poikkeaisi vanhemman edusta luo konfliktin, jonka voi ratkaista vain se taho, jolla on moraalinen ja asiantuntijavalta: nimittäin lastensuojelija itse.
1960-luvulle asti tendenssi riitauttaa lasten ja vanhempien etu pysyi rajallisena. Yleisenä oletuksena oli, että vanhemmat toimivat lastensa parhaaksi. Lastensuojelun keskiössä olivat villit työväenluokkaiset ja joskus myös maahanmuuttajavanhemmat. 1960- ja 1970-lukujen aikana lapsen asia sai uuden ja tuhoisan poliittisen muodon. 1970-luvulla, lasten, naisten ja homoseksuaalien oikeuksien saavuttaessa kulttuurista painoarvoa pienet ryhmät keksivät ajatuksen "lasten vapauttamisesta". 1970- luku oli vuosikymmen, jolloin ajatus lasten oikeuksista artikuloitiin ja saavutti kulttuurista vaikutusvaltaa.
Kansalaisoikeuksien neuvottelukunnan (NCCL) suvaitseva asenne PIE:tä kohtaan voidaan selittää '60-luvun jälkeisellä radikaalilibertaristisella politiikalla. Sosiaalityön tutkija Liz Kelly totesi, että: "Nämä olivat homojen oikeuksien, naisten oikeuksien ja kyllä, myös lasten oikeuksien vapautumisen aikakautta. Niihin aikoihin "lasten oikeudet" olivat retoriikka, joka loi samalla tilan, jossa myös pedofiilien "oikeus" seksuaalisuuteen voitiin artikuloida...
Tuolloin PIE:n kirjallisuus keskittyi tähän vapauteen, ja heidän asemaansa seksuaalivähemmistönä, joka joidenkin ihmisten silmissä legitimoitiin allianssissa Gay Liberation Frontin (GLF) kanssa.
Furedin mukaan" Kelly on oikeassa korostaessaan miten helposti PIE pystyi soluttautumaan osaksi sekavaa seksuaalisen vapauden agendaa 1970-luvulla. Mutta PIE ei ollut yksinkertaisesti GLF:n radikaali siipi vaan PIE ilmaisi myös vasta keksittyä ajatusta "tarpeesta vapauttaa lapset". Kuten muut tämän virheellisen ihanteen kannattajat, he harvoin esittivät selvästi kysymyksen mistä lapset tarvitsivat vapautusta. Sillä ainoa "elin", josta lapset pystyivät vapautumaan, oli heidän vanhempansa ja perheensä.
1970-lukuun mennessä anti-vanhemmuuspropagandaa oli näkynyt suhteellisen maltillisesti. Mutta vapaamielisen diskurssin aikakautena lastensuojelijat alkoivat patologisoida perhe-elämää. Ja PIE oli korostamassa lasten itsenäisyyden aatetta, erityisesti nuorten homolasten kohdalla. Yksi PIE:n aktiivi varoitti: "Voimme olla varmoja lasten itsemäärämisen esteistä perheen sisällä ja kaikilla elämän alueilla." Joten PIE ei pelkästään ollut "poliittisten" vapautumisen agendalla, vaan se sijoitti itsensä yhdeksi aikuisten ryhmäksi, joka puhui lasten puolesta. Ovatko jotkut sen kannattajista, kuten Peter Righton - Kansallisen sosiaalityön instituutin johtaja ja Britannian hallituksen lainopillinen avustaja - kiinnostuneita tästä ammatista ainoastaan päästäkseen lasten lähelle vai pelkästään halusta suojella lapsia? Selvästi näyttää siltä, että PIE ja sen kannattajat eivät yksinkertaisesti ilmaisseet vapaamielistä identiteettipolitiikaa, vaan ne myös varastivat ideoita lastensuojelijoilta. Epäilemättä PIE oli täysin opportunistinen valitessaan väitteitä, joita se käytti oikeuttaakseen pakkomielteistä saalistusviettiä lapsia kohtaan. Mutta se ei peitä tosiasiaa, että järjestön lasten vapauksien puolesta esittämät argumentit olivat yhteneväisiä kehittyvän lasten oikeuksien narratiivin kanssa.
Hippiaikakauden avaintekstit lasten oikeuksien asianajossa olivat Richard Farsonin Birthrights (1974) ja John Holtin Escape From Childhood: The Needs And Rights Of Children (1974). Näiden kahden kirjan päätavoitteena oli hälventää lasten ja aikuisten moraalista eroa. Holt väitti, "Ehdotan että oikeudet, etuoikeudet, tehtävät ja vastuut, jotka ovat aikuisten kansalaisten saatavilla, tulee olla myös kaiken ikäisten nuorten henkilöiden saatavilla, jotka niitä haluavat hyödyntää". Hän lisäsi, että lapsilla pitäisi olla "oikeus tehdä" mitä "kuka tahansa aikuinen voi laillisesti tehdä". Samoin Farson väitti, että lasten täytyisi pystyä ilmaisemaan seksuaalisuuttaan samalla tavalla kuin aikuiset, kummankin osapuolen suostumuksella. Farson kirjoitti, että lasten pitää saada "harjoittaa seksuaalista elämäänsä, ilman ylimääräisiä rajoituksia, kuten aikuisten". PIE käytti häikäilemättömän opportunistisesti hyväkseen lasten ja aikuisten seksuaalisuuden eroja häivyttämään takoitettuja argumentteja kampanjoissaan lakeja vastaan, jotka 'kielsivät lasten sukupuolielämän ja seksuaalisen kanssakäymisen aikuisten kanssa'. Toisin sanoen, pedofiilien oikeus päästä käsiksi lapsiin muotoiltiin lasten vapauden ja itsenäisyyden suojelun kielelle.
Monet niistä, jotka osallistuvat lasten oikeuksien ja vapautusliikkeeseen olisivat torjuneet PIE:n itsekkään version argumenteista. Heitä ei pidä laittaa vastuuseen PIE:n toiminnasta ja käyttäytymisestä. Mutta se, mitä voidaan perustellusti arvostella, on heidän ylimielinen olettamuksensa, että heillä oli moraalinen auktoriteetti puhua lasten puolesta. Esimerkiksi John Holt oli yksiselitteinen omatekoisessa roolissaan lapsuusajan puolestapuhujana: "Teen itsestäni tässä asiassa, kenenkään pyytämättä, lasten asian tiedottajan, koska heillä on niin vähän muita tiedottajia ja he ovat niin heikossa asemassa puhumaan puolestaan." Tämä lausunto selvästi paljastaa lasten oikeuksien merkityksen. Ne eivät ole lasten vaatimia oikeuksia vaan oikeuksia, joita ovat keksineet aikuiset, jotka väittävät parhaiten ymmärtävänsä lasten todellisia tarpeita. Lapset eivät vain herää aamulla ja vaadi vapautta, jotta he voivat harrastaa seksiä PIE-jäsenen kanssa. Lapset eivät spontaanisti keksi fantasioita, että heillä on oltava samat oikeudet kuin heidän vanhemmillaan tai isovanhemmillaan. Kyse on aikuisen aloitteesta lasten nimissä, ei lasten tekemä aloite.
Joka tapauksessa, termi "lasten oikeudet" on järjenvastainen käsite. Oikeus merkitsee kapasiteettia ymmärtää moraaliset syy-yhteydet ja osata käyttää niitä. Se, että lapset - ja erityisesti pienet lapset - eivät pysty käyttämään oikeuksiaan on tosiasia, jonka jopa lasten vapauksien kannattajat tunnustavat. Näin ollen nämä ovat oikeuksia joita käytetään lasten puolesta. Todellisuudessa lapsen oikeus osoittautuu lastensuojelijan tai lastensuojelutyöntekijän oikeudeksi tai valtion oikeudeksi päättää, mikä on lapselle parasta. Se kuuluisa "lapsen etu".
Ajattelemattomasti ja kritiikittömästi omaksutuilla lasten oikeuksilla on 1970-luvulta lähtien ollut syövyttävä vaikutus perheiden ja yhteisöjen elämään. Lasten oikeuksien kulttuurinen ihannointi ja edistäminen on antanut oikeutuksen vanhempien auktoriteetin minimointiin. "Valitettavasti päällimmäinen ominaisuus lasten oikeuksien liikkeessä on ollut taipumus erottaa lasten etu lasten vanhemmista", kirjoitti Martin Guggenheim tutkimuksessa "What’s Wrong With Children’s Rights". Lasten oikeudet eivät voimaannuta lapsia, vaan ne tekevät vanhemmista voimattomia. Ne tarjoavat ideologiset perustelut ymmärrykseen vanhempi-lapsi -suhteista perustavanlaatuisesti eriävinä ja vastakkaisina intresseiltään.
Ulkoisesti lasten vapautusliikkeen maailmankuva ja nykyaikainen lastensuojeluala näyttävät vastustavan toisiaan. Vapaustaistelijat ja PIE haluavat murentaa eroa lapsuuden ja aikuisuuden välillä kun taas nykyaikainen lastensuojeluteollisuus haluaa pitää aikuiset poissa lasten elämästä. Nämä ovat luonteeltaan hyvin erilaisia asenteita lapsuuteen. Mutta niille on yhteistä epäluulo vanhempia ja perheitä kohtaan. Se mikä yhdistää näitä kahta erilaista lähestymistapaa, on oletus, että ajatusten kannattajilla on moraalinen oikeus päättää, mikä on parasta toisten ihmisten lapsille. Ironisinta nykyisessä lastensuojelussa on, että se toimii juuri niin hienosti, kuin PIE sen halusi toimivan. Asiakashankintana pedofiileille.
Lastensuojelun tuhoisa ajatus lapsista, joita täytyy suojella vanhemmiltaan ja sen seurauksena arvonalennuksen kokenut vanhemmuus on libertaristien teologian perintöä 1970-luvulta. Muistathan: Enää ne eivät ole vain pedofiilit, jotka omaavat epäterveellisen ja himokkaan kiinnostuksen lapsiimme...
Artikkelin kirjoittaja on sosiologi Frank Furedi ja se on Lokakuun Liikkeen kääntämä.
Lisää aiheesta Paedophile Information Exchange (PIE) sarjan seuraavassa osassa.
Lue myös:
☞ Minä, Pelastakaa Lapset ja Merikratos
☞ Avoin adoptio ei ole vaihtoehto vaan riski
☞ Turvapaikanhakija
lapsista tuli bisnestä
☞ Laitosvalta tsaarin aikaisena jäänteenä
☞ Lastensuojelutyöntekijä Mukhtar Abib: ”Valtaosa huostaanotoista turhia.”
☞ Adoptio ei ole ratkaisu huono-osaisuuden ongelmiin
☞ Rakentavaa lastensuojelua Kurikassa
☞ Johdoton Helsinki kuormittuu johtamattomuudesta
☞ Kirkon ja sosiaalityön (epä)pyhä liitto
☞ Sosiaalityön koulutus tuottaa ja ylläpitää lastensuojelun ongelmia
☞ Elokuvia lastensuojelun asiakkaille
☞ Salassapitovelvoite ei estä sosiaalityöntekijän näkökulmaa
☞ Rikkaiden talouspopulismi ja natsisympatiat
☞ Helsingissä ei vieläkään kontaktoiduta ja kuulla lasta
☞ Toivosta ei kannata luopua
☞ Sijaishuollon Hullunkuriset Riskiperheet
☞ Kuka tarkkailee ketä - Rajaton sosiaalityöntekijä
☞ Pihakoivu- lapsibisnesryppään tehokas asiakashankinta ja rahastus
☞ Väkivalta sijaishuollossa onkin biovanhempien syytä ja sijoitettujen tietämättömyyttä?
RSS Feed
