Enkelin tekijä Amelia Dyer

Mainos "Sekalaista" sarakkeessa Bristolin "Times & Mirror"-sanomalehdessä oli kirvelevä.

Lehden "Halutaan", osastolla luki: "Kunniallinen nainen saa lapsen kasvatettavakseen."

Se oli valitettavasti yleinen pyyntö Victoriaanisessa Britanniassa, jossa elämä oli erityisen vaikeaa naimattomille äideille.

Ilmoituksen oli sijoittanut 25-vuotias Evelina Marmon, joka oli kaksi kuukautta aikaisemmin, tammikuussa 1896 synnyttänyt Cheltenhamin täysihoitolassa pienen tytön, jonka hän nimesi Dorikseksi.

Evelina oli jumalaapelkäävä maanviljelijän tytär, joka oli ajautunut harhaan, hän oli jättänyt maatilan elääkseen kaupunki elämää ja päätynyt työskentelemään salonkitarjoilijaksi Plough Hotelliin.


Hänen vaaleat hiuksensa, kurvikkaat muotonsa ja nopea älynsä tekivät hänestä mieleisen miespuolisille asiakkaille – vaikka tarina ei kerro kuka heistä hänet teki raskaaksi.

Ja nyt hänet oli jätetty yksin, vauvan kanssa jota hän rakasti, mutta hän tiesi, ettei voinut tulla toimeen omillaan.

Hän täytyisi löytää sijaiskoti pikku Dorikselle; antaa lapsi adoptioon. Mennä takaisin töihin ja toivoa, että ajan kanssa saisi lapsensa takaisin.

Aivan sattumalta, oman hänen mainoksensa vieressä, oli toinen: "Lapseton aviopari haluaisi adoptoida terveen lapsen, kivaan maalaiskotiin. Ehdot, 10 puntaa."

Tuntui että Evelinan rukouksiin oli vastattu. Hän otti nopeasti yhteyttä nimeen ilmoituksen alareunassa, rouva Hardingiin.

Oxford Roadilta Readingista, rouva Harding vastasi hurmioituneena.

"Olisin iloinen saadessani rakkaan pienen tyttövauvan, jonka voisin kasvattaa kuin omani."

Hän kuvaili tilannettaan: "Olemme tavallisia koti ihmisiä, suhteellisen hyvässä tilanteessa. En halua lasta rahojen tähden, vaan seuraksi ja luomaan mukavuutta kotiin."

"Minä ja mieheni olemme erityisen lapsirakkaita. Minulla ei ole omaa lasta. Lapsi saa kanssani hyvän kodin ja äidin rakkautta."

Rouva Harding kuulosti todella varteenotettavalta, huolehtivaiselta naiselta, jollaisen Evelina oli toivonut löytävänsä Dorikselle ja hän kirjoitti heti anelevan kirjeen, jossa pyysi rouva Hardingia olemaan harkitsematta ketään muuta, kunnes he tapaisivat.

Vastaus tuli takaisin: "Voitte olla varmoja, että pidän huolen rakkaasta lapsesta. Aion olla äiti, sikäli kuin vallassani pystyn."

"Täällä on aivan ihanaa, siistiä ja viihtyisää. Kotiovemme vastapäätä on päiväkoti. Evelina voisi käydä siellä aina kun hän haluaisi."

Ainoa ehto oli, että Evelina todella haluaisi maksaa viikoittaisen maksun tyttärensä huolenpidosta. Kun taas rouva Harding jopa vaatien vaati etukäteismaksun 10 puntaa kertakorvauksena, ja samalla huollon siirtoa täysin hänelle. Eikä Evelinan tarvitsisi maksaa mitään muuta. 

Vastahakoisesti, epätoivoinen äiti suostui, ja viikkoa myöhemmin rouva Harding nappasi "lämpimän huivin mukaansa, johon aikoi kääriä vauvan, tämän saapuessa junalla, koska oli jäätävän kylmää" Cheltenhamissa.

Evelina oli hämmästynyt havaitessaan, että nainen heitä vastassa oli reippaasti vanhempi kuin hän oli odottanut. Mutta hän näytti hellältä kun hän kietoi pienen Doriksen huiviin.

Evelina luovutti pahvilaatikollisen vaatteita, jotka hän oli pakannut. Laatikko sisälsi mm vaippoja, potkupukuja, alushameita, sukkia, yöpaitoja, vauvan talkkilaatikon sekä luvatut 10 puntaa, ja vastineeksi hän sai allekirjoitetun kuitin Hardingilta.

Hän saatteli Rouva Hardingin Cheltenhamin asemalle ja sieltä Gloucesteriin, jossa hän seisoi itkien keskellä höyryn katkuista asemakäytävää, kun klo 17:20 juna vei hänen tyttärensä pois. Hän palasi majapaikkaansa rikkinäisenä naisena.

Muutamaa päivää myöhemmin hän sai kirjeen rouva Hardingilta sanoen, että kaikki oli hyvin. Evelina kirjoitti takaisin heti. Hän ei koskaan saanut kirjeeseensä vastausta.

---

Evelina ja pikku Doris Marmon olivat joutuneet yhden kaikkien aikojen sairaimman rikoksen kohteeksi. Joka yhdistyi yhteen oudoimmista sosiaalisista lieveilmiöistä Britanniassa hieman yli sata vuotta sitten – vauvafarmeihin.

Lapsikuolleisuusluvut olivat korkeat ja lasten elämä oli halpaa. Monet perheet ahdingossaan olivat tyytyväisiä saadessaan luovutettua vauvansa uuteen kotiin. Eikä aikakautena kysytty liikaa kysymyksiä siitä, minne tai kenelle lapsi oli menossa.

Jotkut, kuten Evelina, oli vakaassa aikomuksessa hakea lapsensa takaisin.

Toiset olivat vain iloisia nähdessään loittonevan selän ja yhden suun vähemmän syömässä perheen leipää. Yhden taakan vähemmän omassa eloonjäämistaistelussaan.

Lapset olivat saaliita häikäilemättömille, moraalittomille ja murhanhimoisille, eikä kukaan ollut aivan niin hyytävän paha kuin "sijaisäiti", jolle Doris oli juuri uskonut lapsensa. "Rouva Harding" oli yksi monista aliaksista Amelia Dyerille, kovanaamaiselle ja raa'alle naiselle, jonka rikokset etsivät vertaistaan.

Tänäpäivänä meidän lapsikeskeisessä yhteiskunnassamme on vaikea ymmärtää aikakautta, jossa kuolleita vauvoja oli tuhansia, joukoittain kadonneita Madeleineja, päivittäin kuolleita pikku Eerikoita, ja tuskin kukaan räpsäytti silmäluomeaan.

Tällaisessa ympäristössä Amelia Dyer pystyi toteuttamaan karmeita rikoksiaan yli neljännesvuosisadan.

Hän oli "enkelin-tekijä", kuten hän selitti kerran omalle pienelle Polly-tyttärelleen, kun tämä uteli vauvoista, jotka saapuivat ja katosivat yhtä nopeasti taloudesta.

Hän lähettää pieniä lapsia Jeesuksen luo, hän sanoi, koska Jeesus haluaa lapsia paljon enemmän kuin heidän omat äitinsä.


Kun kätensä ojentanut hyväntekijä tappaa

Juna Gloucesterista saapui Klo 21 Paddingtonin asemalle Lontoossa – ei Readingiin, kuten hän oli kertonut Doriksen äidille. Dyer kamppaili junasta pois kantaen mattopussia, vauvanvaatelaatikkoa ja vauvaa itse, pillittämässä huivissa. Hän otti bussin Willesdeniin, majapaikkaan Mayo Roadille.

Ovella nro 76, häntä vastassa oli hänen tyttärensä Polly, nyt 23-vuotias, aikuinen, naimisissa oleva nainen. Vuokrahuoneistoon sisään päästyään, Dyer avasi työkorinsa sisällöstä valkoisen saumausteipin, jonka hän pyöräytti kahdesti Doriksen pehmeän kaulan ympäri.

Seuraavaksi teippiä vedettiin tiukkaan, jossa pidettiin hetkisen, ennenkuin se sidottiin solmuun. Doris on rimpuillut, kunnes hänen jäsenensä ovat antaneet periksi ja viimeinen hengenveto on päättänyt lyhyen hetken elämää.

Tämän jälkeen hän liittyi yhdeksi muiden joukkoon - kukaan ei koskaan tiennyt tarkalleen, kuinka monta Dyer oli lähettänyt tuon puoleiseen.

Kaksi naista sitoi lapsen lautasliinaan, poimi vaatteet lattialta pahvilaatikkoon, joista pitivät itsellään hyvät tuotteet, ja loput vietiin panttilainaamoon. Evelinan antamat 10 puntaa Dyer käytti vuokran maksuun, jotka hän oli velkaa hänen tietämättömälle vuokraemännälleen, sekä parin lapsen saappaita lahjaksi hänen pikkutyttölleen.

Heti seuraavana päivänä – Keskiviikko 1. huhtikuuta 1896 – toinen lapsi, 13-kuinen Harry Simmons, tuotiin Mayo Roadille 10 punnan maksun kera.

Tällä kertaa ei ollut saumausteippiä jäljellä työkorissa, joten kertaalleen käytetty teippi otettiin Doriksen kaulasta ja sitä käytettiin Harryn kuristamiseen.

Seuraavana iltana kaksi ruumista tungettiin päällekkäin Dyerin mattopussiin ja pussiin lisättiin tiiliä.

Sitten hän otti bussin Paddingtoniin ja junalla matka jatkui Readingiin. Siellä hän luopui raskasta kuormastaan heittäen sen alas jokeen hiljaisessa paikassa, jonka hän tiesi hyvin: Caversham Lockin padon ylittävällä kävelysillalla. Hän työnsi pussin kaiteen yli yön pimeydessä, kunnes kuuli molskauksen vedessä alapuolellaan. Kun hän oli kääntymässä lähteäkseen, mies kiirehti ohi matkallaan kotiin ja huusi: "Hyvää yötä".

Myöhemmin tämä kohtaaminen toimi näyttönä Old Baileyn tuomioistuimessa lähettäen 58-vuotiaan Dyerin hirteen.


Kustannussyistä vauvoja pidettiin nälässä: "Makasivat ilman vaikerrusta..."

Toisin kuin monet hänen sukupolvensa edustajista, Amelia Dyer ei ollut sukupolvensa tulos, joka oli elänyt suuressa köyhyydessä. Hän syntyi pienessä kylässä lähellä Bristolia vuonna 1838, suutarimestarin tyttäreksi, ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan jo hyvin nuorena. Hän oli suuri kirjallisuuden ja runouden rakastaja.

Koulutukseltaan Dyer oli sairaanhoitaja. Työ oli uuvuttavaa, mutta ammattitaitoa vaativaa ja sitä pidettiin kunniakkaana ammattina. Hän aloitti kätilönä, mutta löysi tiensä vähemmän työlääseen tapaan ansaita elantonsa – tarjoamalla majoitusta omassa kodissaan nuorille naisille, jotka olivat anteeksiantamattomassa iässä raskaana ja avioliiton ulkopuolisessa suhteessa.

Siitä hetkestä, kun heidän vatsansa näytti kasvun merkkejä, tiedossa yli yhteisön hylkäys ja potkut, jos he olivat töissä. Joten maksua vastaan pimeät ja häikäilemättömät yritykset tarjoutuivat "auttamaan" nuoria naisia lapsen syntymässä. Kun äidit saivat hommat hoidettua, he lähtivät, ja jonkun oli pidettävä huolta näistä ei-toivotuista lapsista, joita kutsuttiin "hoitajalapsiksi".

Summat toimituksissa erosivat suuresti. Jos tyttö oli varakkaasta perheestä ja vanhemmmat valmiit pitämään raskauden salassa, hinta nousi jopa 80 puntaan. 50:llä punnalla lapsen isä sai salattua osallisuutensa raskauteen.

Useammiten asiakkaat olivat kuitenkin köyhiä tyttöjä, joiden "moraalittomuus" tarkoitti, ettei edes kirkko ottanut heitä vastaan, ja Dyer teki heille palveluksen viidellä punnalla.

Kustannuksia leikatakseen, tarhattuja vauvoja pidettin nälässä. Koska nälkä lisäsi meteliä, täytyi huolehtia että lapset pysyivät rauhallisina, lääkitykseen käytettiin helposti hankittavia alkoholia ja opiaatteja. Tänä päivänä sijaislaitokset käyttävät monien lasten rauhoittamisessa hyväkseen lääketeollisuuden lanseeraamaa "kemiallista pakkopaitaa" ja käsiin räjähtänyttä diagnosointia.

Dyerin suosima unilääke olil laudanumilla terästettyä Godfreyn Cordial siirappi, joka tunnettiin sen ajan puhekielessä nimellä "Hiljaisuus". Ja jos lapsi kuoli yliannostukseen niin, voi, voi. Useimmat kuolivat, ennemmin tai myöhemmin.

Poliisi paljasti yhden tällaisen vauvafarmilaitoksen Brixtonissa, Lontoossa.

Yhdessä huoneessa oli viisi 3–4 viikon ikäistä pikkulasta makaamassa saastassa. Kolme makasi huivin alla sohvalla ja kaksi oli tungettuna pieneen pinnasänkyyn.

Lasten kasvot olivat jähmettyneet ja he olivat niin aliravittuja, että ihon läpi näkyivät luut. He makasivat suut auki tylsistyneisyyden tilassa, silmät olivat lasittuneet, he tuskin muistuttivat ihmistä. Se, mikä hirvitti poliiseja oli hiljaisuus: "Oletettujen äänien sijaan, mitä imeväisiltä voidaan odottaa siinä iässä, he makasivat ilman vaikerrusta huulet tiukasti yhdessä, ja selkeästi tekemässä kuolemaa."

Viisi vauvaa oli toisessa huoneessa, hieman paremmassa kunnossa, koska viikoittainen maksu oli vielä käytössä. Toisin kuin Dyerin kertakorvauspalvelussa, jossa kuolema tuli nopeasti.


Vauvafarmi oli tuottoisa bisnes moraalin tuolla puolen
 
Miten moraalitonta tämä vauvafarmibisnes olikaan, ei moraalittomuus yleensä haitannut heitä, jotka jättivät lapsiaan vauvafarmareille. Bisnekselle oli paljon kysyntää, ja bisnes oli tuottoisaa. Vauvafarmilla pystyi tekemään kasoittain rahaa, kuten Amelia Dyer oli ymmärtänyt.

Amelia ei hyväksynyt hitaan kidutuksen tapaa, jossa lapsi kuolee nälkään tai laiminlyönnin seurauksena, vaan hän murhasi lapset heti ja piti kaikki rahat.

Vuosi vuodelta Dyer pystyi väistämään poliisin ja vastaperustetun NSPCC:n tarkastajien käynnit. Hän jäi ensimmäisen kerran kiinni, kun lääkäri kutsuttiin varmentamaan yksi kuoleman tapaus ja käynti sai lääkärin hälytyskellot soimaan. 

Sen sijaan, että Dyer olisi tuomittu taposta, nainen tuomittiin lapsen kuolemaan johtaneesta laiminlyönnistä ja hän suoritti kuusi kuukautta pakkotyötä vankilassa. Tämä kokemus lähes tuhosi hänet.

Tuomion jälkeen hän yritti paluuta hoitotyöhön. Hänellä oli suhteita mielisairaaloihin omien itsemurhayritystensä jälkeen.

Mutta aina hän palasi takaisin vauvafarmariksi, lopulta vetäen mukansa perheensä osaksi liiketoimintaa. Hän lopetti kuolintodistusten hankinnan lääkäreiltä ja alkoi hävittää ruumiita salaa.

Perhe muutti usein ja asuinpaikoiksi kelpasivat Bristol, Reading, Cardiff ja Lontoo. Aina kun poliisi oli pääsemässä hänen jäljilleen, tai huolestuneet äidit ja isät yrittivät noutaa lapsiaan takaisin, otti Perhe Dyer jalat alleen.

Tappaminen loppui vasta, kun proomunkuljettaja nosti Thames-joesta ruskean paperipaketin ylös. Paketti lojui matalassa vedessä lähellä joen rantaa. Nostaessaan pakettia vedestä laivakoukulla, repäisi hän reunasta palasen ja pieni ihmisen jalka tuli esiin.

Poliisin tarkastuksessa ilmeni, että surmattu pikkutyttö oli iältään 6–12 kuukautta. Valkoinen nauha oli solmittu hänen kaulansa ympäri. Paketista löytyi pala ruskeaa paperia, jossa oli Temple Meadsin rautatieaseman etiketti Bristolista ja heikot ääriviivat käsialasta. Tekstissä luki nimi; "rouva Thomas", ja osoite Readingiin.

Neljä päivää myöhemmin, 3. huhtikuuta, pitkänä perjantaina, poliisi teki ratsian osoitteeseen ja heti ovelta kasvoille löi ihmisen hajoamisen löyhkä, vaikka ruumista ei löytynyt. Mutta valkoinen saumausteippi löytyi ompelukorista, ja kaapit olivat täynnä sähkenippuja, joissa järjestettiin adoptioita, panttilainaamokuitteja lastenvaatteista, kuitteja mainoksista ja vanhempien tiedustelukirjeitä pienokaisistaan.

Poliisit päätyivät olettamaan, että viime kuukausien aikana ainakin 20 lasta oli sijoitettu hoitoon "rouva Thomasille", joka paljastui Amelia Dyeriksi. Poliisi oli saapunut juuri ajoissa, koska nainen oli jälleen aikeissa muuttaa vähin äänin, tällä kertaa Somersetiin.

Proomunkuljettajan löytämä uhri osoittautui Helena Fryksi, Bristolilaisen kotiapulaisen Mary Fryn aviottomaksi jälkeläiseksi. Lapsen isä oli hyvin toimeentuleva paikallinen kauppias. 

Lapsi oli luovutettu Dyerille Bristolissa, Temple Meadsin asemalla 5. maaliskuuta.

Mutta kun Dyer pääsi illalla Readingiin kotiin, hänellä oli vain 70 cm pitkä ruskea paperipaketti mukanaan. Hän piilotti sen taloon, kunnes kolmen viikon kuluttua hajusta tuli sietämätön.

Tämän jälkeen hänet nähtiin paketti mukanaan, ja hän kertoi olevansa menossa panttilainaamoon. Itseasiassa hän heitti paketin jokeen. Mutta se ei uponnut, koska proomunkuljettaja löysi sen. Joki haravoitiin uhrin löytymisen jälkeen läpi. Ja joesta löytyi vielä kolme pientä vainajaa, sekä mattopussi sisältäen Doriksen ja Harryn, Dryerin viimeiset uhrit.

Seuraavana päivänä, Evelina Marmon, jonka nimi oli tullut esiin Dyerin kirjeenvaihdossa, tuotiin tunnistamaan tyttärensä ruumishuoneelle. Oli kulunut vaivaiset 11 päivää, kun hän oli antanut lapsensa "rouva Hardingin" hoivaan.

"Hän oli täysin terve, kun jätin hänet," oli kaikki, mitä suunniltaan oleva nainen pystyi mumisemaan.


Hirmutekojen selvittyä adoptiolakeja tiukennettiin

Dyer hirtettiin Newgaten vankilassa oikeudenkäynnin jälkeen, jossa hänen vetoomuksensa mielisairauteen hylättiin. Hänen tyttärensä antoi loput näytöt, jotka varmistivat Dryerin tuomion. Tytär itse jätettiin rankaisematta epäselvistä syistä johtuen. Tuomaristo oli poissa vain neljä ja puoli minuuttia, ennen kuin tuomitsivat Dryerin.

Tiedot siitä, mitä hän oli tehnyt, aiheuttivat skandaalin. Adoptiolakeja tiukennettiin, joka antoi paikallisille viranomaisille valtuudet valvoa vauvafarmeja ja kitkeä väärinkäytöksiä. Henkilökohtaisia mainoksia sanomalehdissä alettiin tutkia.

Mutta vauva-ihmiskauppa ei pysähtynyt. Kaksi vuotta Dyerin teloituksen jälkeen rautateiden työntekijät tarkastivat vaunuja sivuraiteelle pysäköidyistä junan vaunuista Newton Abbotissa. Plymouthin Expressjunasta löytyi narulla sidottu paketti. 

Sen sisällä oli kolme viikkoa vanha tyttö, kylmissään ja märkänä, mutta juuri ja juuri elossa.

Hän oli leskirouva Jane Hillin tytär, joka oli annettu naiselle nimeltä rouva Stewart, kahdellatoista punnalla. "Pikkuisella tulee olemaan hyvä koti. Vanhempien rakkautta ja huolenpitoa", oli rouva Stewart kirjoittanut. Sitten hän oli hakenut vauvan Plymouthista ja dumpannut hänet paketissa seuraavaan junaan.

Kuka oli "rouva Stewart"? Ajateltiin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Polly, Amelia Dyerin tytär. Ja paha jatkoi kulkuaan.

Amelia Dyerin uskotaan tappaneen yli 400 lasta 30:n vuoden periodilla. Todistajalausuntojen mukaan hänen vauvafarmilleen tuotiin parhaimmillaan 6 lasta päivässä.

Täydennetty käännös alkuperäisestä Dailymailin jutusta löytyy täältä.

---