Rousun blogista ote:
”Laajemmin perhehoidon ja lainsäädännön kehittämistä tarkasteltiin STM:n työryhmässä (2010). Raportin mukaan sijaisperheet tarvitsisivat nykyistä enemmän erilaista tukea, ovathan sijoitetut lapset usein vaativahoitoisia. Samoin sijoitetun lapsen biologisten vanhempien tarvitsema tuki ja kuntoutus on puutteellista. (Perhehoidon kehittäminen 2010). Työryhmän ehdotuksista joitakin lainsäädännön parannuksia on jo tehty mm. hoitopalkkioon ja valmennukseen, josta tuli sijaisperheelle oikeus ja kunnalle velvollisuus.”
Sen sijaan biologisen lapsen ollessa vaativahoitoinen, aletaan vanhemmuutta arvioimaan, ei suinkaan tukemaan. Ei valmennusta eikä hoitopalkkioita, vaan vanhempien syyllistämistä.
Lisää Rousun havaitsemia epäkohtia sijaisperheiden kohdalla:
”Lisäksi sijaisvanhemmuuden ja kodin ulkopuolisen työn yhteensovittamisella voitaisiin huomattavasti edistää sijaisperheiden hyvinvointia kokonaisuudessaan. Sijaisperheet voivat tarvita myös kodinhoito- ja lastenhoitoapua sekä apua lasten kuljettamiseen esimerkiksi vierailuille lapsen omien vanhempien luokse. Sijaisperheiden tukemiseksi ollaan myös kehittämässä vapaaehtoistoimintaa mm. Pelastakaa Lapset ry:n PePPi-hankkeessa 'Vapaaehtoiset voimavarana sijaisperheiden tukemisessa'.”
Tällaisia tukia ajettaisiin ensisijaisesti sijaisperheisiin, vaikka samaan aikaan niitä ei ole saatavilla biologisille perheillekään.
Ensin sijaisperheet saavat hyvät kuukausitulot sijoitetuista lapsista, hoitopalkkiot, sitten heille soviteltaisiin työkuviot joustaviksi ja vielä kaupan päälle kodinhoito- ja lastenhoitoapua! Ylimääräisenä extrana heille puuhataan vapaaehtoisia tukijoita.
Juuri Rousun mainitsemia asioita tai edes jotain niistä itse kukin tukea tarvitseva perhe tarvitsisi. Ei suinkaan neuvotteluja, arvostelua, kontrollia, kritisointia ja vikojen etsimistä, jos omat voimat ovat lopussa. Mutta sijaisperheelle tuki on suotavampaa kuin biologiselle perheelle?
Kansainvälisten ihmisoikeuksien mukaan perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Suomessa sijaisperhe onkin yhteiskuntamme tärkeä perusta – eikä perhe?
Erityislapsen äitinä olen hyvin tietoinen seuraavista Rousunkin ymmärtämistä epäkohdista:
”Sijoitetun lapsen tarvitsema erityinen hoito ja tuki ei myöskään aina toteudu lapsen tarpeiden mukaan, esimerkiksi tarve lastenpsykiatriseen hoitoon ja koulun erityisiin tukitoimiin. Näistä sijaisperhe joutuu ”taistelemaan” kunnan eri viranomaisten kanssa.”
Niin joutuu biologinen vanhempikin. Hoitoa saadakseen moni lapsi pitää ensin huostaanottaa. Koska sijaisperheestä ei enää voida huostaanottaa, niin sekö vasta havahduttaa, että tukea ei yksinkertaisesti ole saatavilla?
Juuri taisteleminen oman lapsen puolesta useimmiten vie kaikki voimat perheeltä. Jokainen erityislapsen vanhempi tietää, millaista viranomaisviidakkoa on hoitaa erityisensä asioita.
Tiedän perheitä, jotka joutuvat jäämään molemmat pois töistä hoitamaan lapsiaan, saamatta minkäänlaista tukea. Lapsen asioiden hoitaminen ja tuen hakeminen käy helpostikin kokopäivätyöstä.
Näitä tarinoita jokainen voi lukea enemmän Leijonaemojen blogista:
Tiedän, että monet sijaisperheet ovat melko yksin sijoituksen jälkeen.
Tiedän, että osa tekee työtä sydämestään eikä rahasta.
Tiedän myös, että monilla sijaisperheillä on valta rajoittaa lapsen lähes kaikki tapaamiset biologisiin vanhempiin.
Tiedän sijaisperheitä, jotka ovat kohdelleet sijaislapsia huonommin kuin oma perhe olisi koskaan kohdellut.
Tiedän myös, että monelta sijoitukselta vältyttäisiin, jos kaikki tuo hyvä haluttaisiin antaa lapsen biologisille vanhemmille.
Sellaisessa yhteiskunnassa minä haluaisin olla äiti ja kasvattaa lapseni.
Lopuksi voi lukea hieman tilastotietoa Maria Syvälän Hukassa huostassa –kirjasta, jossa hän kirjoittaa, että vain 500 kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista on sijoitettu sukulaisperheisiin.