Artikkelin nimi on: ”Perätöntä lastensuojeluilmoitusta on vaikea poistaa”. Tarina kertoo äidistä, joka eron jälkeen lähtee hakemaan taloudellista tukea tyttärensä harrastukseen. Siitä seuraa sosiaaliohjaajan tekemä lastensuojeluilmoitus.
Äiti joutuu hakemaan asianajaja-apua, kuten useimmat ihmiset joutuvat, asioidakseen sosiaaliviranomaisten kanssa. Tukea perhe ei koskaan saa, ellei meillä lasketa tueksi juuri lastensuojeluilmoitusta, ”herännyttä huolta” ja lukuisia turhia neuvotteluja, jotka kokemukseni mukaan ajavat vanhemmat hermoromahduksen partaalle ja lopulta hakemaan laillista turvaa itselleen.
Syytä selän takana tehdylle lastensuojeluilmoitukselle äiti ei myöskään koskaan saanut. Artikkelissa todetaan, että se, mitä viranomainen kirjaa, se pysyy; merkinnät eivät vanhene koskaan ja viranomaisella on valta kirjata, miten hän asiat näkee.
Ei siis siten, miten asiat ovat.
Lastensuojeluilmoitukset kirjataan tietojärjestelmän kautta, jossa ei välttämättä ole oikeaa kohtaa ja syytä, miksi ilmoitus tehdään. Silloin on pakko valita joku koodi tilastointia varten. Eli alusta lähtien syy voi olla sellainen, jota ei ole olemassakaan, mutta valitulla koodilla kirjattu tieto on ja pysyy asiakkaan rekisterissä. Sitä voidaan jatkossa lukea totena.
Pelottavaa, eikö totta?
Pelottavia ovat myös seuraavat luvut: vuonna 2013 kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli yhteensä 17 830, joista huostaanotettuja 10 675; näistä uusia huostaanottoja oli 3 856. Tutkimusten mukaan huostaanotot kohdistuvat ihan pieniin lapsiin, teineihin sekä köyhien perheiden lapsiin.
Näin sanoo THL:n Tarja Heino: "Suurin osa lapsista, jotka otetaan huostaan, ovat köyhistä perheistä. Tosiasia on, että huostaanotettujen lasten vanhemmista yli puolet saa toimeentulotukea, ja voi sanoa, että 80–90 prosentilla huostaanotettujen lasten vanhemmista on jatkuvia taloudellisia vaikeuksia."
Mutta köyhyys ei kuulemma olekaan huostaanottojen syynä, vaan "heikosti toimeentulevat perheet ovat alttiita myös sosiaalisille ongelmille". Kuten yllä olevassa tarinassakin, sosiaaliohjaaja, joka eväsi äidin harkinnanvaraisen toimeentulotukihakemuksen, oli laittanut syyksi lastensuojeluilmoitukseen ”muut lapsen kasvuoloihin liittyvät vaikeudet”.
Eli pelkästään jo se herättää huolen, että rohkenee hakea taloudellista tukea. En siis lainkaan ihmettele, että suurin osa köyhien perheiden lapsista otetaan huostaan. Helppoja uhreja ovat juuri yksinhuoltajaperheiden lapset. Yksinhuoltajuushan on hyvin haavoittuvaista, koska kaikki arjen asiat ja vastuu ovat yhden ihmisen harteilla.
Mielestäni yhteiskunnassamme on hyvin vähän käsitystä siitä, mitä tarkoittaa ”vanhemmuuden tukeminen”. Olen kokenut sen lähinnä kauniina sanahelinänä.
No, mikä sitten saattaisi olla köyhyyden taustalla? Yhden vanhemman perheiden liitto kertoo meille, että työttömyys:
”Yksinhuoltajaperheiden köyhyys on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana huomattavasti. THL:n toimeentulotukitilaston mukaan v. 2012 neljännes, 24,0 %:a, yhden vanhemman perheistä on saanut
toimeentulotukea. Avio- ja avopareista, joilla on lapsia, toimeentulotukea sai 4,2 %. Maamme väestöstä 7.4 prosenttia sai toimeentulotukea v. 2009. Yksinhuoltajaperheistä 27 % on pienituloisia." (SVT Tulot ja kulutus 2010.)
Yksinhuoltajien työttömyys yleistyi 1990-luvun laman myötä eikä ole vähentynyt samoin kuin muiden kotitalouksien. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen (2014) mukaan yksinhuoltajaäideistä 16,3 %:a oli työttöminä. Se oli yli kaksi kertaa suurempi kuin muun väestön ja esimerkiksi puolisoäitien.
Etenkin alle kouluikäisten lasten yksinhuoltajaäitien ammatissa toimivien osuus on alentunut selvästi 1990-luvulta 2000-luvulle. Paluu työmarkkinoille hoitovapaan jälkeen näyttäisi olevan yksinhuoltajaäideille tavallista vaikeampaa.
Työttömyys on pitkäaikaistunut niin, että jo 10-15 %:a työttömistä yksinhuoltajaäideistä on pitkäaikaistyöttömiä, kun puolisoäitien osuus oli vain puolet tästä.
Hoivaköyhyys on yleistä yhden vanhemman perheissä. Yksinhuoltajien on vaikeampi yhdistää lastenhoito ja työelämä kuin kahden huoltajan perheiden. Suomessa ei ole pienten koululaisten ilta- eikä yöhoitoa lainkaan. Alle kouluikäisten vanhempien kohdalla ympärivuorokautinen päivähoito vielä mahdollistaa kolmivuorotyön, mutta lapsen tultua kouluikään joutuu moni yksinhuoltaja kouluttautumaan uuteen ammattiin tai siirtymään työttömyyskortistoon.
Haasteita tuottaa myös koulujen loma-aika. Yksinhuoltajien on lisäksi vaikea järjestää lapselle esimerkiksi lääkärikäyntejä virka-aikoina. Selvitysten mukaan yksinhuoltajat saavat vähemmän hoitoapua sukulaisiltaan kuin muut perheet ja joutuvat turvautumaan useammin työtovereidensa ja ystäviensä apuun. Lähes kaikki kunnat ovat lopettaneet lapsiperheiden kotipalvelun.
Moni huoltaja joutuukin myös turvautumaan palkattomiin vapaisiin. Erityisen vaikea on saada hoitoapua vammaiselle lapselle.
Niin – miten siis yksinhuoltaja pärjää Suomessa?
Saadaksesi apua sinun on oltava hyvätuloinen, jotta voi ostaa yksityiseltä palveluja. Saadaksesi kunnallista apua sinun on vähintäänkin oltava lastensuojelun asiakas, mikä tarkoittaa samalla sitä, että työnantajasi on oltava joustava päästääkseen sinut virka-aikoina palaveeraamaan sosiaalitoimistolle lapsesi asioissa – mahdollisesti nopeallakin varoajalla.
Siltikään ei välttämättä saa mitään tukea!
Kaikki jo tietävät, että kodinhoitajia ei enää ole.
Tukiperheet on käytetty loppuun ja erityislapselle sellaisen löytyminen on erityisen hankalaa.
Työttömäksi hakeutuminen on paras vaihtoehto.
Kodin ulkopuolinen sijoitus on myös mahdollista. Tästä onkin myös paljon kokemusta. Sitä markkinoitiin kuin päivähoitoa. Toistaalta työttömyys voi olla syynä huostaanottoon, niitäkin tarinoita olen kuullut. Eli miksiköhän köyhyys tuo tullessaan sosiaalisia ongelmia perheelle?
Ihminen syrjäytyy yhteiskunnasta, koska järjestelmämme on se, mikä se tällä hetkellä on.
Ja vielä hieman tilastoja:
• Lastensuojelun hinta yhtä lasta kohti on 3 000 euroa vuodessa ehkäisevässä työssä. Jos ehkäisevä työ epäonnistuu, kustannukset ovat huostaan otetun lapsen sijoitusratkaisusta riippuen 18 000–72 000 euroa vuodessa.
• Resurssoinnin suunnittelussa on käytetty arviota siitä, että jokainen estetty lastensuojelun huostaanotto säästää 60 000 €/vuosi. Rahalla voidaan palkata kaksi työntekijää perhetyöhön. Tulokset määrätietoisesta satsauksesta perhepalveluihin ovat lupaavia: aiempina vuosina lastensuojelun kustannukset nousivat 700 000–800 000 € vuodessa, mutta viime vuonna kasvu taittui ollen vain 67 000 €.
Eli Suomessa taitaa järjen köyhyys olla se, mikä johtaa huostaanottoihin. Ei tarvitse olla kauppakorkeakoulua käynyt ymmärtääkseen, että kotiin annettu apu tai lapsen kunnollinen tukeminen erilaisissa palvelujärjestelmissä tulisi huomattavasti edullisemmaksi kuin kalliit sijoitukset.
Miksi tämän asian ymmärtäminen on nykyään niin vaikeaa?
Miksi sitä ei haluta ymmärtää?