”Älä tuomitse ankarasti toisen ihmisen lankeemuksia, kun et kerran ole kulkenut hänen mokkasiineissaan.”
Minäkin olen yrittänyt saada apua väkivaltaisessa ympäristössä, siinä onnistumatta. Siksi haluan yrittää ymmärtää, josko 8-vuotiaana murhatun Eerikan tapauksesta löytyisi jotakin, joka selittäisi oman kokemukseni. Miksi niin monta koulutettua ammattilaista ei huomannut väkivaltaa, vaikka siitä oli paljon näyttöä? Miksi kukaan ei havainnut vammojen syntyselitysten valheellisuutta, vaikka se oli ilmeinen?
Kuvittelen nyt itseni Eerikan sosiaalityöntekijän saappaisiin ja kuljen hänen kanssaan kappaleen matkaa. Minäkin olen uskonut elämässäni ilmeisiä valheita, vieläpä monta kertaa. Minun pitäisi siis pystyä samaistumaan Eerikan sosiaalityöntekijään ja ymmärtää hänen ajatteluaan ja ratkaisujaan.
Tarkoitukseni ei missään nimessä ole loukata kyseistä sosiaalityöntekijää, yritän vain kuvitella itseäni hänen asemaansa.
Minä, Eerikan sosiaalityöntekijä
Olen päätynyt Eerikan sosiaalityöntekijäksi, vaikken olisi halunnut juuri tätä perhettä, jossa on poikkeuksellisen paljon ongelmia ja kärsimystä; toipuvaa alkoholistia, maahanmuuttajavaimoa, monikkoraskautta, erityislasta, köyhyyttä ja sairautta.
Olen ollut jo kauan alalla ja nähnyt, että enimmäkseen asioilla on taipumus järjestyä, jos ihmiset ovat rehellisiä eivätkä panikoi. Suurin osa perheistä selviää vaikeuksistaan, psykopaatteihin en ole vielä törmännyt.
Minua jo hieman väsyttää työelämä ja odotan innolla eläkepäiviä, jonne asti pitäisi jaksaa reistaavasta terveydestä huolimatta. Toivon pystyväni sinnittelemään loppuun asti ilman jotakin kauheaa selkkausta ja somekohua.
Vaikuttaisiko minun päätöksiini alan sisäinen kritiikki hätiköidyistä ja vailla riittävää tutkimustietoa tehdyistä sijoituksista, jotka johtavat vain kalliisiin, tehottomiin laitossäilytyksiin ja pitkiin huostaanottoihin? Tiedän, että kaupungilla on pidetty kokouksia ja pohdittu syitä lisääntyneisiin sijoituksiin ja huostaanottoihin, joiden kalleus uhkaa romuttaa budjetin.
Vaikuttaisiko viivyttelyyni kaupungin säästöohjeistus tai ehkä lastensuojelun uusi tutkimuskirjallisuus, jonka mukaan lasta tulisi auttaa tämän kotona yhteistyössä vanhempien kanssa?
Pelkäisinkö pudonneeni alan kehityksestä; vanhanaikaisen sosiaalitantan leimaa? Olisinko tutustunut kritiikkiin, jonka mukaan sosiaalityöntekijät eivät käytä päätöksissään tieteellistä tietoa, ja uusimpaan tieteelliseen keskusteluun, jonka mukaan lastensuojelu on liian laitosvaltaista.
Lehdissä on ollut juttua päihdeäitien pakkohoidosta ja alkoholismin lapsille aiheuttamista vaurioista. Suhtaudun uutisiin vakavasti ja haluan lapsille päihteettömän ympäristön. Onneksi Eerikan isä sentään on sitoutunut raittiuteen. Biologista äitiä en oikein usko. Huoltoriitoja käsittelevissä koulutuksissakin on kehotettu epäilemään ex-puolisoiden, erityisesti päihteilijöiden tarinoita.
Olisiko miesliikkeen sosiaalityöntekijöille osoittamalla kritiikillä äitien suosimisesta vaikutusta ratkaisuihini? Haluaisinko uhmata stereotypiaa automaattisesti äidin puolelle asettuvasta sosiaalityöntekijästä ja osoittaa olevani kerrankin reilu ja palvelualtis isiä ja miehiä kohtaan? Arvostaa ja kunnioittaa isyyttä, osoittaa, että pidän sitä yhtä tärkeänä kuin äitiyttä. Pelottaisiko minua puolueellisen miesvihaajan ja feministin leima?
Entä haluaisinko uhmata käsitystä sosiaalityöntekijöiden poroporvarillisesta maailmankuvasta ja boheemivihasta, ja tehdä luokkarajat ylittävän kädenojennuksen köyhälle muusikkomiehelle? Pelottaisiko minua yläluokkaisen kukkahattutädin leima, jos en tekisi kädenojennusta?
Tiedän, ettei köyhyys tai erilainen elämäntapa saisi olla lastensuojelutoimien syynä.
Olen myös ottanut lastensuojeluun kohdistetun kritiikin vakavasti. Minua pelottaa, ettei ammatillisuuttani oteta vakavasti. Nyt, kerrankin voisin ehkä osoittaa, etten ole yksi ”huostahulluista” vaan kuuntelen ja uskon asiakasta ja pyrin aitoon yhteistyöhön asiakkaan kanssa.
Vaikuttaisiko ratkaisuihini erityislasten vanhemmilta saatu kritiikki, jonka mukaan erityislapsia huostataan liian helposti, neurologiset häiriöt diagnosoidaan psykiatrisiksi ja lapsia sijoitetaan turhaan psykiatrian laitoksiin, joissa heidän vointinsa huononee? Uskoisinko lastensuojelukoulutuksissa saamaani tietoon itsetuhoisista ja satuilevista erityislapsista, joilla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissaan?
Tapauksen sosiaalityöntekijä selvästi uskoi isän selitykset häiriökäytöksestä ja piti Eerikaa ”erityislapsena”. Olisiko minulla ollut ammattitaitoa tehdä oikea diagnoosi varsinkin, kun ammattikuntaani arvostellaan olemattomasta tiedosta neurologisten häiriöiden suhteen ja kaikkien vaivojen psykoanalysoinnista ja -patologisoinnista? Pelottaisiko minua leimautua freudilaiseksi, jonka mielestä kaikki on vanhempien syytä?
Vaikuttaisiko päätöksiini haluttomuus ja pelko astua nimekkäiden kollegojen varpaille? Eerikan isä on lastensuojelusukua, isän sisarukset lastensuojeluyrittäjiä ja isän äiti perusturvajohtaja. Entä jos en enää jaksakaan alati kovenevassa Helsingin lastensuojelussa? Olisiko mukavampaa työskennellä jossakin Helsingin vierustan suomenruotsalaisessa pikkukunnassa, jossa on sentään vielä yhteisöllisyyttä jäljellä eikä niin kova kiire ja pahoja väkivalta- ja päihdeongelmia kuin itäisessä Helsingisssä? Tässä tilanteessa ei olisi viisasta tuhota hyviä välejä mahdollisiin tuleviin työnantajiin.
Haluaisin varmasti olla loukkaamatta toisia ammattilaisia: luottaa heihin ja heidän ammattitaitoonsa; siihen, että Eerikan suvun lastensuojeluammattilaiset olisivat varmasti huomanneet, jos jotain pahaa olisi tapahtumassa heidän omalle sukulaistytölleen. Eerikan mummokin oli ollut niin varman oloinen Eerikan isän pärjäämisestä.
Tuntisin varmaankin solidaarisuutta kovia kokenutta vakavasta sairaudesta kärsivää maahanmuuttaja-erikoislääkäriä kohtaan, jonka vaikeaa nelosraskautta en haluaisi rasittaa millään ylimääräisellä. Ehkä haluaisin omalla toiminnallani haastaa käsityksen rasistisista keskiluokkaisista sosiaalityöntekijöistä ja osoittaa tällä kerralla erityistä kunnioitus- ja kuulemiskykyä kärsivää maahanmuuttajaäitiä kohtaan ja olla rasittamatta raskausvaivoista kärsivää naista pyytämällä tämän virallisia dokumentteja, jotka tiedän työlääksi, joskus mahdottomaksi hankkia maista, joissa ei ole kunnon väestörekistereitä. Ehkä minua pelottaisi rasistin leima.
Luottaisinko optimistina perheen voimavaroihin selviytyä vaikeuksistaan, vai pelottaisiko minua vain leimautua pahanilmanlinnuksi? Perhemyönteisenä ja ihmisiin uskovana humanistina haluaisin uskoa hyvää kaikista. Hengellisenä ihmisenä haluaisin antaa näille monin eri tavoin uhriutuneille vanhemmille uuden tilaisuuden ja mahdollisuuden elää yhdessä, perheenä. Ammattilaisena luottaisin itseeni ja pitkään kokemukseeni lastensuojelussa.
Kaikki tämä on puhdasta spekulaatiota. Emme ikinä saa tietää kaikkia syitä, jotka vaikuttivat Eerikan tapauksen hoitoon.
Kärsimys-CV: uhriutumisen autuaallisuudesta
Syy, miksi itse olen uskonut valheisiin on se, että huomiopisteeni on ollut muualla; peloissani ja toiveissani. En ole uskaltanut elää kuluvassa hetkessä, kuulla itseäni, todellisia ajatuksiani, tunteitani ja tarpeitani. Siksi en ole kuullut toisiakaan.
Kyse ei ole ollut tietoisesta valinnasta tai pahuudesta; monen valinnan kautta tapahtuvasta sitoutumisesta valheeseen, vaan selviytymisestä huonojen pelosta tehtyjen valintojeni keskellä. Valheet ovat aina palvelleet jotakin tarkoitusta senhetkisessä elämäntilanteessani, auttaneet selviämään päivästä toiseen paikoissa, joissa en oikeastaan halunnut elää, työpaikoissa, joissa en oikeastaan halunnut työskennellä ja ihmisten kanssa, joiden seurasta en oikeasti nauttinut.
En ole osannut olla läsnä kuluvissa hetkissä vaan olen tuhlannut aikaani sen miettimiseen, miten minun pitäisi olla, mitä muut minulta odottavat ja mitä minusta ajattelevat. Sen takia en ole myöskään nähnyt, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu. Olin kiltteyteen sairastunut huijari; yritin miellyttää, huijasin ja annoin huijata itseäni. Onneksi lähimmäisvalvonta toimi kohdallani ja johti tarpeellisten korjausliikkeiden tekemiseen.
Tiedän, että statuksella on merkitystä siinä, kuka saa tilaisuuden tulla kuulluksi ja ketä oikeasti uskotaan, autetaan, suojellaan ja totellaan. On olemassa myös käänteinen status; Kärsimys-CV.
Uhriksi heittäytymällä saa huomattavia etuja; ansaitsematonta huomiota, erityiskohtelua, valtaa, sääliä, vapautuksen velvollisuuksista, kaikki syntinsä ja väärinkäytöksensä anteeksi – ja luvan jatkaa samalla linjalla.
Aikuiset ovat mestareita pelaamaan uhripeliä; kilpailemaan parhaalla, eniten ansaitsemattomia etuisuuksia tuottavalla uhritarinalla. Aikuiset ovat aina uhreja: mystisten sairauksien, huonojen lääkäreiden, kiireen, stressin, ylipainon, huonojen geenien, liian kovien työelämävaatimusten, huonon taloustilanteen, kiusaavien työkavereiden, alimitoitettujen resurssien, alkoholismin, häiriintyneiden ex-puolisoiden, hankalien asiakkaiden, julkisuuden, huonosti käyttäytyvien lasten, oman lapsuutensa ja toisten uhrien uhreja.
Kovaäänisten aikuisuhrien kilpailuissa lapsilla vain on tapana jäädä jalkoihin ja uhriutua oikeasti.
Lapset ovat pääasiassa vain aikuisten uhreja.
Lapsena olin aina viimeinen uhrikisassa eivätkä ammattiauttajat kuulleet minua vaikka olivat kuulevinaan. Aikuisten huomio oli aina jossakin muualla; heissä itsessään tai toisissa aikuisissa, todistelemassa jotakin. Minuakaan ei kuullut eikä uskonut kukaan.
Kuka uskaltaisi viimein kuulla lapsia?
Kuka osaisi ja uskaltaisi lopettaa uhreja tuottavat asenteet, toimintatavat ja järjestelmät?
Lokakuun liikkeen aiemmat julkaisut Eerika-aiheesta:
☞ Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
☞ Eerikan murha vie byrokraatit käräjille - lue nimet!
☞ Vilja Eerikan oma sossu joutuu tuleen oikeudessa
Toimittaja Kaisa Ruokamon blogi.
☞ Iltalehti
☞ Iltasanomat
Minäkin olen yrittänyt saada apua väkivaltaisessa ympäristössä, siinä onnistumatta. Siksi haluan yrittää ymmärtää, josko 8-vuotiaana murhatun Eerikan tapauksesta löytyisi jotakin, joka selittäisi oman kokemukseni. Miksi niin monta koulutettua ammattilaista ei huomannut väkivaltaa, vaikka siitä oli paljon näyttöä? Miksi kukaan ei havainnut vammojen syntyselitysten valheellisuutta, vaikka se oli ilmeinen?
Kuvittelen nyt itseni Eerikan sosiaalityöntekijän saappaisiin ja kuljen hänen kanssaan kappaleen matkaa. Minäkin olen uskonut elämässäni ilmeisiä valheita, vieläpä monta kertaa. Minun pitäisi siis pystyä samaistumaan Eerikan sosiaalityöntekijään ja ymmärtää hänen ajatteluaan ja ratkaisujaan.
Tarkoitukseni ei missään nimessä ole loukata kyseistä sosiaalityöntekijää, yritän vain kuvitella itseäni hänen asemaansa.
Minä, Eerikan sosiaalityöntekijä
Olen päätynyt Eerikan sosiaalityöntekijäksi, vaikken olisi halunnut juuri tätä perhettä, jossa on poikkeuksellisen paljon ongelmia ja kärsimystä; toipuvaa alkoholistia, maahanmuuttajavaimoa, monikkoraskautta, erityislasta, köyhyyttä ja sairautta.
Olen ollut jo kauan alalla ja nähnyt, että enimmäkseen asioilla on taipumus järjestyä, jos ihmiset ovat rehellisiä eivätkä panikoi. Suurin osa perheistä selviää vaikeuksistaan, psykopaatteihin en ole vielä törmännyt.
Minua jo hieman väsyttää työelämä ja odotan innolla eläkepäiviä, jonne asti pitäisi jaksaa reistaavasta terveydestä huolimatta. Toivon pystyväni sinnittelemään loppuun asti ilman jotakin kauheaa selkkausta ja somekohua.
Vaikuttaisiko minun päätöksiini alan sisäinen kritiikki hätiköidyistä ja vailla riittävää tutkimustietoa tehdyistä sijoituksista, jotka johtavat vain kalliisiin, tehottomiin laitossäilytyksiin ja pitkiin huostaanottoihin? Tiedän, että kaupungilla on pidetty kokouksia ja pohdittu syitä lisääntyneisiin sijoituksiin ja huostaanottoihin, joiden kalleus uhkaa romuttaa budjetin.
Vaikuttaisiko viivyttelyyni kaupungin säästöohjeistus tai ehkä lastensuojelun uusi tutkimuskirjallisuus, jonka mukaan lasta tulisi auttaa tämän kotona yhteistyössä vanhempien kanssa?
Pelkäisinkö pudonneeni alan kehityksestä; vanhanaikaisen sosiaalitantan leimaa? Olisinko tutustunut kritiikkiin, jonka mukaan sosiaalityöntekijät eivät käytä päätöksissään tieteellistä tietoa, ja uusimpaan tieteelliseen keskusteluun, jonka mukaan lastensuojelu on liian laitosvaltaista.
Lehdissä on ollut juttua päihdeäitien pakkohoidosta ja alkoholismin lapsille aiheuttamista vaurioista. Suhtaudun uutisiin vakavasti ja haluan lapsille päihteettömän ympäristön. Onneksi Eerikan isä sentään on sitoutunut raittiuteen. Biologista äitiä en oikein usko. Huoltoriitoja käsittelevissä koulutuksissakin on kehotettu epäilemään ex-puolisoiden, erityisesti päihteilijöiden tarinoita.
Olisiko miesliikkeen sosiaalityöntekijöille osoittamalla kritiikillä äitien suosimisesta vaikutusta ratkaisuihini? Haluaisinko uhmata stereotypiaa automaattisesti äidin puolelle asettuvasta sosiaalityöntekijästä ja osoittaa olevani kerrankin reilu ja palvelualtis isiä ja miehiä kohtaan? Arvostaa ja kunnioittaa isyyttä, osoittaa, että pidän sitä yhtä tärkeänä kuin äitiyttä. Pelottaisiko minua puolueellisen miesvihaajan ja feministin leima?
Entä haluaisinko uhmata käsitystä sosiaalityöntekijöiden poroporvarillisesta maailmankuvasta ja boheemivihasta, ja tehdä luokkarajat ylittävän kädenojennuksen köyhälle muusikkomiehelle? Pelottaisiko minua yläluokkaisen kukkahattutädin leima, jos en tekisi kädenojennusta?
Tiedän, ettei köyhyys tai erilainen elämäntapa saisi olla lastensuojelutoimien syynä.
Olen myös ottanut lastensuojeluun kohdistetun kritiikin vakavasti. Minua pelottaa, ettei ammatillisuuttani oteta vakavasti. Nyt, kerrankin voisin ehkä osoittaa, etten ole yksi ”huostahulluista” vaan kuuntelen ja uskon asiakasta ja pyrin aitoon yhteistyöhön asiakkaan kanssa.
Vaikuttaisiko ratkaisuihini erityislasten vanhemmilta saatu kritiikki, jonka mukaan erityislapsia huostataan liian helposti, neurologiset häiriöt diagnosoidaan psykiatrisiksi ja lapsia sijoitetaan turhaan psykiatrian laitoksiin, joissa heidän vointinsa huononee? Uskoisinko lastensuojelukoulutuksissa saamaani tietoon itsetuhoisista ja satuilevista erityislapsista, joilla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissaan?
Tapauksen sosiaalityöntekijä selvästi uskoi isän selitykset häiriökäytöksestä ja piti Eerikaa ”erityislapsena”. Olisiko minulla ollut ammattitaitoa tehdä oikea diagnoosi varsinkin, kun ammattikuntaani arvostellaan olemattomasta tiedosta neurologisten häiriöiden suhteen ja kaikkien vaivojen psykoanalysoinnista ja -patologisoinnista? Pelottaisiko minua leimautua freudilaiseksi, jonka mielestä kaikki on vanhempien syytä?
Vaikuttaisiko päätöksiini haluttomuus ja pelko astua nimekkäiden kollegojen varpaille? Eerikan isä on lastensuojelusukua, isän sisarukset lastensuojeluyrittäjiä ja isän äiti perusturvajohtaja. Entä jos en enää jaksakaan alati kovenevassa Helsingin lastensuojelussa? Olisiko mukavampaa työskennellä jossakin Helsingin vierustan suomenruotsalaisessa pikkukunnassa, jossa on sentään vielä yhteisöllisyyttä jäljellä eikä niin kova kiire ja pahoja väkivalta- ja päihdeongelmia kuin itäisessä Helsingisssä? Tässä tilanteessa ei olisi viisasta tuhota hyviä välejä mahdollisiin tuleviin työnantajiin.
Haluaisin varmasti olla loukkaamatta toisia ammattilaisia: luottaa heihin ja heidän ammattitaitoonsa; siihen, että Eerikan suvun lastensuojeluammattilaiset olisivat varmasti huomanneet, jos jotain pahaa olisi tapahtumassa heidän omalle sukulaistytölleen. Eerikan mummokin oli ollut niin varman oloinen Eerikan isän pärjäämisestä.
Tuntisin varmaankin solidaarisuutta kovia kokenutta vakavasta sairaudesta kärsivää maahanmuuttaja-erikoislääkäriä kohtaan, jonka vaikeaa nelosraskautta en haluaisi rasittaa millään ylimääräisellä. Ehkä haluaisin omalla toiminnallani haastaa käsityksen rasistisista keskiluokkaisista sosiaalityöntekijöistä ja osoittaa tällä kerralla erityistä kunnioitus- ja kuulemiskykyä kärsivää maahanmuuttajaäitiä kohtaan ja olla rasittamatta raskausvaivoista kärsivää naista pyytämällä tämän virallisia dokumentteja, jotka tiedän työlääksi, joskus mahdottomaksi hankkia maista, joissa ei ole kunnon väestörekistereitä. Ehkä minua pelottaisi rasistin leima.
Luottaisinko optimistina perheen voimavaroihin selviytyä vaikeuksistaan, vai pelottaisiko minua vain leimautua pahanilmanlinnuksi? Perhemyönteisenä ja ihmisiin uskovana humanistina haluaisin uskoa hyvää kaikista. Hengellisenä ihmisenä haluaisin antaa näille monin eri tavoin uhriutuneille vanhemmille uuden tilaisuuden ja mahdollisuuden elää yhdessä, perheenä. Ammattilaisena luottaisin itseeni ja pitkään kokemukseeni lastensuojelussa.
Kaikki tämä on puhdasta spekulaatiota. Emme ikinä saa tietää kaikkia syitä, jotka vaikuttivat Eerikan tapauksen hoitoon.
Kärsimys-CV: uhriutumisen autuaallisuudesta
Syy, miksi itse olen uskonut valheisiin on se, että huomiopisteeni on ollut muualla; peloissani ja toiveissani. En ole uskaltanut elää kuluvassa hetkessä, kuulla itseäni, todellisia ajatuksiani, tunteitani ja tarpeitani. Siksi en ole kuullut toisiakaan.
Kyse ei ole ollut tietoisesta valinnasta tai pahuudesta; monen valinnan kautta tapahtuvasta sitoutumisesta valheeseen, vaan selviytymisestä huonojen pelosta tehtyjen valintojeni keskellä. Valheet ovat aina palvelleet jotakin tarkoitusta senhetkisessä elämäntilanteessani, auttaneet selviämään päivästä toiseen paikoissa, joissa en oikeastaan halunnut elää, työpaikoissa, joissa en oikeastaan halunnut työskennellä ja ihmisten kanssa, joiden seurasta en oikeasti nauttinut.
En ole osannut olla läsnä kuluvissa hetkissä vaan olen tuhlannut aikaani sen miettimiseen, miten minun pitäisi olla, mitä muut minulta odottavat ja mitä minusta ajattelevat. Sen takia en ole myöskään nähnyt, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu. Olin kiltteyteen sairastunut huijari; yritin miellyttää, huijasin ja annoin huijata itseäni. Onneksi lähimmäisvalvonta toimi kohdallani ja johti tarpeellisten korjausliikkeiden tekemiseen.
Tiedän, että statuksella on merkitystä siinä, kuka saa tilaisuuden tulla kuulluksi ja ketä oikeasti uskotaan, autetaan, suojellaan ja totellaan. On olemassa myös käänteinen status; Kärsimys-CV.
Uhriksi heittäytymällä saa huomattavia etuja; ansaitsematonta huomiota, erityiskohtelua, valtaa, sääliä, vapautuksen velvollisuuksista, kaikki syntinsä ja väärinkäytöksensä anteeksi – ja luvan jatkaa samalla linjalla.
Aikuiset ovat mestareita pelaamaan uhripeliä; kilpailemaan parhaalla, eniten ansaitsemattomia etuisuuksia tuottavalla uhritarinalla. Aikuiset ovat aina uhreja: mystisten sairauksien, huonojen lääkäreiden, kiireen, stressin, ylipainon, huonojen geenien, liian kovien työelämävaatimusten, huonon taloustilanteen, kiusaavien työkavereiden, alimitoitettujen resurssien, alkoholismin, häiriintyneiden ex-puolisoiden, hankalien asiakkaiden, julkisuuden, huonosti käyttäytyvien lasten, oman lapsuutensa ja toisten uhrien uhreja.
Kovaäänisten aikuisuhrien kilpailuissa lapsilla vain on tapana jäädä jalkoihin ja uhriutua oikeasti.
Lapset ovat pääasiassa vain aikuisten uhreja.
Lapsena olin aina viimeinen uhrikisassa eivätkä ammattiauttajat kuulleet minua vaikka olivat kuulevinaan. Aikuisten huomio oli aina jossakin muualla; heissä itsessään tai toisissa aikuisissa, todistelemassa jotakin. Minuakaan ei kuullut eikä uskonut kukaan.
Kuka uskaltaisi viimein kuulla lapsia?
Kuka osaisi ja uskaltaisi lopettaa uhreja tuottavat asenteet, toimintatavat ja järjestelmät?
Lokakuun liikkeen aiemmat julkaisut Eerika-aiheesta:
☞ Murhatun Eerikan tarina: ”Kertokaa, kenen on vastuu.”
☞ Eerikan murha vie byrokraatit käräjille - lue nimet!
☞ Vilja Eerikan oma sossu joutuu tuleen oikeudessa
Toimittaja Kaisa Ruokamon blogi.
☞ Iltalehti
☞ Iltasanomat
RSS Feed
