Otan vastaan viranomaispuhelun eräästä kunnasta: ”Meillä on hyvin suuri ongelma. Kahdeksan vuoden aikana on kokeiltu yhtenään opettajan, luokan, koulun ja laitoksen vaihtoa. On kysymyksessä moniongelmainen, täysin yhteistyökyvytön poikaoppilas. Viimeksi hän lähti hoitolaitoksesta, missä hänet todettiin vaarallisen väkivaltaiseksi. Ammattitaitoinen, korkeasti koulutettu henkilökunta eri paikoissa on tehnyt kaikkensa, mutta kysymyksessä on mahdoton tapaus, jota ei voida auttaa. Kun nyt olisi saatava peruskoulu jotenkin suoritettua, voisitteko te ottaa hänet edes tilapäisesti sinne Kotikouluun, sillä jotakinhan tässä on keksittävä.”
"Kuulostaa mielenkiintoiselta", vastaan: "Kotikoulu on perustettu juuri tuon pojan kaltaisille oppilaille. Kotikoulun ovet avautuvat vasta silloin, kun kaikki muut ovet ovat sulkeutuneet. Olen ehdottoman kiinnostunut kuvailemastanne oppilaasta. Lähettäkää tulemaan, haluamme esittää oman näkemyksemme, ellemme muuhun pysty."
"Kuulostaa mielenkiintoiselta", vastaan: "Kotikoulu on perustettu juuri tuon pojan kaltaisille oppilaille. Kotikoulun ovet avautuvat vasta silloin, kun kaikki muut ovet ovat sulkeutuneet. Olen ehdottoman kiinnostunut kuvailemastanne oppilaasta. Lähettäkää tulemaan, haluamme esittää oman näkemyksemme, ellemme muuhun pysty."
Jätän kertomatta, että meidän keinomme yleensä alkavat siitä, mihin muiden keinot loppuvat. Jo seuraavana päivänä astuu autosta pihaamme veistoksellisen komea nuori mies, joka vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta. Hän astelee trendikkään näköisenä reppu toisella olkapäällä Kotikoulun portaille, missä olemme häntä vastassa. Hänen avoin katseensa ja rehti käden puristuksensa kertoo yhteydestä, joka sillä hetkellä syntyy, ainakin annan itseni niin uskoa.
Päätän hiljaa mielessäni, että me onnistumme.
Kuinka tämä tapahtuu?
Työ alkaa puhtaalta pöydältä, sitähän uusi alku tarkoittaa. Vedetään viiva sen ongelmavyyhden yli, joka nuoren elämää on turhan kauan rasittanut. Emme käsittele ongelmia, emme anna nuoren sitä itsekkään tehdä, sillä siihen on liian paljon tuhlattu aikaa.
Emme halua nähdä minkäänlaisia tutkimusraportteja, emme edes aikaisempia todistuksia. Muodostamme oman käsityksemme lähinnä oppilaan vahvuuksista, joiden varaan rakennamme opetuksen. Tähän vahva ammattitaitomme antaa edellytykset.
Oppilas, joka on vuosikausia kulkenut luukulta luukulle, kokee uudenlaisen mahdollisuuden helpottavana. Esittelemme raamit, joiden puitteissa työtä tehdään, jotta lopullinen tavoite, peruskoulun päästötodistus saavutetaan. Oppilas, joka ei kouluaikanaan ole sitoutunut mihinkään, lupaa ryhtyä ankaraan työntekoon tavoitteen saavuttamiseksi. Näin myös tapahtuu.
Koska käytettävissä oleva tuntimäärä on hyvin rajallinen, sitoutuu oppilas urakoimaan suuria määriä kotitehtäviä. Viikonloppuja ei tuhlata, ne ovat parasta työaikaa. Yhden lukuvuoden aikana tehdään paljon työtä takautuvasti, mutta päähuomio keskitetään meneillään olevaan yhdeksänteen luokkaan. Oppilas on erittäin yhteistyökykyinen ja motivoitunut johtuen siitä, että ensi kerran vuosikausiin näkyy valoa tunnelin päässä. Hän tekee kaiken vaadittavan, ei kyseenalaista meidän työtämme, eikä omaansa.
Jo parin viikon päästä työn alkamisesta ilmoitan lähettäneen kunnan viranomaisille, että kaikki tulee onnistumaan. Oppilaan käytös on moitteetonta. Hän saapuu ajallaan opetukseen. Poissaoloja ei ole, eikä sairastelua. Kotikoulun ulkopuolisia terapiapalveluja tai muita hoitotoimenpiteitä ei ole. Kotikoulussa ei anneta terapiaa. Olemme opettajia. Jos tekemämme työ osoittautuu terapeuttiseksi, se todistaa, että työ on parasta terapiaa.
Näin toimimme ja näin homma näkyy hoituvan. Sen olemme monen oppilaan kohdalla kokeneet.
Opetuksen alkaessa on oppilas pyytänyt, että hänet saatetaan linja-autoasemalle, kun hän lähtee kotimatkalle. Päätämme, että mieheni, joka on opetustyössä myös mukana, lähtee häntä saattamaan. Myöhemmin meille selviää, että oppilaamme haluaa käyttää matkan syvempään keskusteluun, johon oppitunneilla ei ole aikaa. Opetuksen jälkeen lähtee kaksi hyvin eri-ikäistä, kookasta miestä astelemaan vakain askelin kaupungin pääväylää kohti linja-autoasemaa. Näillä matkoilla keskustellaan mm. filosofiasta, maailmankaikkeudesta ja suhteellisuusteoriasta, jotka ovat molempien kiinnostuksen kohteita.
Miesten yhteisillä, keskustelevilla kävelyretkilläkin on selvästi ollut erittäin tärkeä oppilasta ja opetusta tukeva vaikutus. Opettajakin on joutunut perustelemaan näkemyksiään elämän peruskysymyksistä.
Viikot kuluvat, työ jatkuu suunnitelmien mukaisesti. Oppilas on hyvin motivoitunut ja päämäärätietoinen. Hän saa menestyksestään paljon rakentavaa palautetta, miksi ei saisi.
Kevätaurinko paistaa rintamamiestalon valkoiseen opiskelutilaan. Tyytyväisen oloinen oppilas on saapunut opetukseen, istahtanut paikalleen ja järjestellyt valmistamansa eri aineiden kotitehtävät esiteltäväksi työpöydälle, taustanaan kotimme seinän kokoinen kirjahylly.
– Kyllä sitä äiti ihmetteli, että miten se koulunkäynti nyt sujuu, kun se ei ole kahdeksaan vuoteen onnistunut.
Näin hän minulle sanoo. Ja minä kysyn:
– Mitä vastasit?
Oppilas vastaa:
– No, opettajat eivät ole kusipäitä.
Siinäpä tunnustus, jota opettaja harvoin saa kuulla. Siitä päivästä tuli koko pitkän urani parhaimpia.
Lukuvuosi päättyy. Oppilas saa työnsä valmiiksi. Valmistelut keskiasteen koulutusta varten on myös tehty. Todistusta hakiessaan nuori mies ojentaa meille suunnattoman aistikkaan, valkoisen kukkakimpun ja kiittää saamastaan opetuksesta.
Kotikoulun portailla nyt jo entinen oppilaamme katsoo avoimesti silmiin ja antaa vielä kerran tuon rehdin, paljonpuhuvan kädenpuristuksen.
Mirja Helenius
Päätän hiljaa mielessäni, että me onnistumme.
Kuinka tämä tapahtuu?
Työ alkaa puhtaalta pöydältä, sitähän uusi alku tarkoittaa. Vedetään viiva sen ongelmavyyhden yli, joka nuoren elämää on turhan kauan rasittanut. Emme käsittele ongelmia, emme anna nuoren sitä itsekkään tehdä, sillä siihen on liian paljon tuhlattu aikaa.
Emme halua nähdä minkäänlaisia tutkimusraportteja, emme edes aikaisempia todistuksia. Muodostamme oman käsityksemme lähinnä oppilaan vahvuuksista, joiden varaan rakennamme opetuksen. Tähän vahva ammattitaitomme antaa edellytykset.
Oppilas, joka on vuosikausia kulkenut luukulta luukulle, kokee uudenlaisen mahdollisuuden helpottavana. Esittelemme raamit, joiden puitteissa työtä tehdään, jotta lopullinen tavoite, peruskoulun päästötodistus saavutetaan. Oppilas, joka ei kouluaikanaan ole sitoutunut mihinkään, lupaa ryhtyä ankaraan työntekoon tavoitteen saavuttamiseksi. Näin myös tapahtuu.
Koska käytettävissä oleva tuntimäärä on hyvin rajallinen, sitoutuu oppilas urakoimaan suuria määriä kotitehtäviä. Viikonloppuja ei tuhlata, ne ovat parasta työaikaa. Yhden lukuvuoden aikana tehdään paljon työtä takautuvasti, mutta päähuomio keskitetään meneillään olevaan yhdeksänteen luokkaan. Oppilas on erittäin yhteistyökykyinen ja motivoitunut johtuen siitä, että ensi kerran vuosikausiin näkyy valoa tunnelin päässä. Hän tekee kaiken vaadittavan, ei kyseenalaista meidän työtämme, eikä omaansa.
Jo parin viikon päästä työn alkamisesta ilmoitan lähettäneen kunnan viranomaisille, että kaikki tulee onnistumaan. Oppilaan käytös on moitteetonta. Hän saapuu ajallaan opetukseen. Poissaoloja ei ole, eikä sairastelua. Kotikoulun ulkopuolisia terapiapalveluja tai muita hoitotoimenpiteitä ei ole. Kotikoulussa ei anneta terapiaa. Olemme opettajia. Jos tekemämme työ osoittautuu terapeuttiseksi, se todistaa, että työ on parasta terapiaa.
Näin toimimme ja näin homma näkyy hoituvan. Sen olemme monen oppilaan kohdalla kokeneet.
Opetuksen alkaessa on oppilas pyytänyt, että hänet saatetaan linja-autoasemalle, kun hän lähtee kotimatkalle. Päätämme, että mieheni, joka on opetustyössä myös mukana, lähtee häntä saattamaan. Myöhemmin meille selviää, että oppilaamme haluaa käyttää matkan syvempään keskusteluun, johon oppitunneilla ei ole aikaa. Opetuksen jälkeen lähtee kaksi hyvin eri-ikäistä, kookasta miestä astelemaan vakain askelin kaupungin pääväylää kohti linja-autoasemaa. Näillä matkoilla keskustellaan mm. filosofiasta, maailmankaikkeudesta ja suhteellisuusteoriasta, jotka ovat molempien kiinnostuksen kohteita.
Miesten yhteisillä, keskustelevilla kävelyretkilläkin on selvästi ollut erittäin tärkeä oppilasta ja opetusta tukeva vaikutus. Opettajakin on joutunut perustelemaan näkemyksiään elämän peruskysymyksistä.
Viikot kuluvat, työ jatkuu suunnitelmien mukaisesti. Oppilas on hyvin motivoitunut ja päämäärätietoinen. Hän saa menestyksestään paljon rakentavaa palautetta, miksi ei saisi.
Kevätaurinko paistaa rintamamiestalon valkoiseen opiskelutilaan. Tyytyväisen oloinen oppilas on saapunut opetukseen, istahtanut paikalleen ja järjestellyt valmistamansa eri aineiden kotitehtävät esiteltäväksi työpöydälle, taustanaan kotimme seinän kokoinen kirjahylly.
– Kyllä sitä äiti ihmetteli, että miten se koulunkäynti nyt sujuu, kun se ei ole kahdeksaan vuoteen onnistunut.
Näin hän minulle sanoo. Ja minä kysyn:
– Mitä vastasit?
Oppilas vastaa:
– No, opettajat eivät ole kusipäitä.
Siinäpä tunnustus, jota opettaja harvoin saa kuulla. Siitä päivästä tuli koko pitkän urani parhaimpia.
Lukuvuosi päättyy. Oppilas saa työnsä valmiiksi. Valmistelut keskiasteen koulutusta varten on myös tehty. Todistusta hakiessaan nuori mies ojentaa meille suunnattoman aistikkaan, valkoisen kukkakimpun ja kiittää saamastaan opetuksesta.
Kotikoulun portailla nyt jo entinen oppilaamme katsoo avoimesti silmiin ja antaa vielä kerran tuon rehdin, paljonpuhuvan kädenpuristuksen.
Mirja Helenius
RSS Feed
