Olipa Iida, armas emo,
yksinhuoltaja iäinen,
vastuun suuren vierittäjä,
kasvun rakkaan kannattaja.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä
aina yksin ollessansa,
emona eläessänsä,
vaunuja lykkiessänsä
lähiön pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
yksinhuoltaja iäinen,
vastuun suuren vierittäjä,
kasvun rakkaan kannattaja.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä
aina yksin ollessansa,
emona eläessänsä,
vaunuja lykkiessänsä
lähiön pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Tuop´ oli Into, Iidan poika,
itkijä iäinikuinen.
Itki yöt, itki aamut,
vielä päivätki pärisi.
Uupui Iida, armas emo,
luomensa lupsahteleikse,
väsähti vellin vääntöön,
immettäissä itkeskeli.
Polo Iida, armas emo,
puhelimellansa pirautti.
Kyseli kodinhoitajata,
vastuun suuren jakajata,
emon tuoreen tukijata
nukkuaksensa vähäsen,
hetken huilaellaksensa.
Niin vastasi Iidalle sossu,
varhaisen tuen jakaja,
ennaltaehkäisyn puoltaja,
auttaja ylivertainen:
"Voi sinä ehtoinen emo,
taivahan immyt sulokas,
imettäjä ihanainen!
Ei ole sulle tukijata,
vastuun suuren jakajata,
avittajata ainutta!
Kun ei Sampo rahaa jauha,
hilettä syle kultasta
varaksi varattomille,
resursseiksi reppanoille!
Niin onpi meillä poloisilla
urakka ylenpalttinen
vähin voimin kitkutella,
kiireessäkin nitkutella
Sammon sylkyjä oottaissa."
Tuop´ on Iida, armas emo,
pärähtäikse itkemähän,
ratkeikse rukoilemahan:
"Oi ukko ylijumala,
taatto vanha taivahainen!
Auttasit edes vähäsen,
välittäisit vaaksan verran!
Lapsen kun lahjaksi sain,
piimäparran pikkaraisen,
aarteen suuren riemukseni,
iltojen ikiratoksi,
tahtoisin sitä hoivaella
sydämelläni suurella,
rakastaa raivoisin tuntein,
illan tullen tuuitella.
Vaan nyt on voimat valununna,
bensani pihan perille."
Vakaa vanha sossutantta
tuosta loihe lausumahan:
"Ka, kyllähän tiesit, emo rukka
seuraukset suloisen leikin,
lakanoihin kun lakosit,
petiin pieneen puikkelehdit,
uljaan uroon painon alle,
kylväjän kuvetta vasten!
Kyllä tiesit, emo rukka,
seuraukset hekuman höpsön,
huppelin kevytkenkäisen!
Ka, iteppä alulle saatoit
piimäparran pikkaraisen,
syyttömän sikiöraukan!
Niin omapa sinun nyt työsi
hedelmäistäsi helliä,
kultaistasi keinutella.
Senpä niität, minkä kylvät!
Siten makaat, kuinka petaat!
Vaan laadinpa lausunnon tästä
soitostasi suruisasta,
itkusta uupuneen emon.
Lasuvirren lauleskelen,
huolivirren helkyttelen,
tulosteiksikin tupsutan!
Ja saatanpa ovelles tulla
päivänä minä tahansa,
illallaki ilmestyä,
taloasi tarkastella,
tupaistasi tutkiskella,
lapsen oloja kartottaa."
Olipa puhelun jälkeen
Iida yhä itkuisempi,
väsyneempiki viljalti.
Tuumaili, arvaeli,
miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa,
asunnossa ahtahassa.
Pelkäsi tätiä tuota,
kun uhkasi ovelle tulla
päivänä minä tahansa,
illallaki ilmestyä,
taloansa tarkastella,
tupaistansa tutkiskella,
lapsen oloja kartottaa.
Niin uupui Iida, armas emo,
uupui sitäki syvemmä.
Imettäissä itkeskeli,
siivotessa säikähteli,
suihkussaki simahteli,
kaakelilaatoille kupsahti.
Into poika pikkarainen
keittiössä konttaeli,
yksin äitiä huuteli.
Ei ollut Iidasta silloin
hellittynsä hoitajaksi,
pienensä pesijäksi,
rakkaimpansa ruokkijaksi,
kun poloinen unia katsoi,
suihkun alla uinaeli,
kaakelilaatoilla kuorsasi.
Into itkien karkasi
kotiovesta ulomma,
talon rappukäytävälle
hissin oven ohitse
portaille petollisille.
Siitä alas kuppeloitsi,
pää edellä pökkelöitsi,
aimosti alakerrokseen.
Siellä huutoon pärähti,
parun pahan paukahutti.
Havahtui poloinen Iida,
suihkun alla säikähteli,
lapsen huutohon heräsi
kaakeleilla kylmillä,
vuotehella vihmasella.
Siitä loihe nousemahan,
aamutakkiin kietoutumaan,
käytävään kopsuttelemaan,
portaat laskemaan lujasti
lapsen huuon kutsumana.
Tuop´ ol´ ilkeä emäntä,
naapurin akka harvahammas
siinä ovensa avasi.
Vuolahasti valitteli:
"Kuin on äiti ollenkana
armaansa unohtanunna,
portahille laskettanna,
surman suuhun sylkenynnä?"
Tuosta Iida lausumahan,
sai kera sanelemahan:
"Vahinko tämä pahainen,
erhe ylen murheellinen
tahtomattani tapahtui!
En sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
voisi Intoa satuttaa,
tahallani turmeluttaa,
surman kitahan karkottaa!"
Tuop´ on akka harvahammas
ylen häjyksi herkesi.
Sanoi kohta soittavansa
noin pian pirauttavansa
lastensuojelun tädille!
Siitä Iida itkemähän,
kotihinsa syöksymähän,
pikku Intoa pidellen,
kaksin käsin painaellen
emonsydäntään vasten.
Jo kohta summeri huusi,
surman lailla surahteli.
Painoi Iida napin päätä,
vavahdellen vapahutti
oven raskahan levälle.
Kuului kopse käytävässä,
kaiku kaksien askelten.
Ja koputus pahaisen uksen
luodin lailla tupaan kiiri.
Iida astuikse ovelle,
vavisten uksen avasi
vieraiden tupahan tulla,
outojen päästä peremmä.
Niin näki Iida tantan,
tietäjän ylivertaisen,
avittajan armahaisen,
sossutädin tutkivaisen
ovella kera poliisin.
Itse vanha sossutantta
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
vastuun suuren kantajaksi,
armahaisen ruokkijaksi,
kultasen kasvattajaksi,
emoksi kelpaavaiseksi!
Niin otamme omasi poies,
kauas täältä kuljetamme,
hoitajille hellemmille,
impyille ihanaisille!
Niin otti sossu pikku Innon,
äidin sylistä repäisi
poliisin kera pois viiäksensä,
vieraille antaaksensa.
Iäks särkyi Iida rukka,
ainoansa kun menetti,
lapsen rakkaan luikahutti
vieraijen käsivarsille.
itkijä iäinikuinen.
Itki yöt, itki aamut,
vielä päivätki pärisi.
Uupui Iida, armas emo,
luomensa lupsahteleikse,
väsähti vellin vääntöön,
immettäissä itkeskeli.
Polo Iida, armas emo,
puhelimellansa pirautti.
Kyseli kodinhoitajata,
vastuun suuren jakajata,
emon tuoreen tukijata
nukkuaksensa vähäsen,
hetken huilaellaksensa.
Niin vastasi Iidalle sossu,
varhaisen tuen jakaja,
ennaltaehkäisyn puoltaja,
auttaja ylivertainen:
"Voi sinä ehtoinen emo,
taivahan immyt sulokas,
imettäjä ihanainen!
Ei ole sulle tukijata,
vastuun suuren jakajata,
avittajata ainutta!
Kun ei Sampo rahaa jauha,
hilettä syle kultasta
varaksi varattomille,
resursseiksi reppanoille!
Niin onpi meillä poloisilla
urakka ylenpalttinen
vähin voimin kitkutella,
kiireessäkin nitkutella
Sammon sylkyjä oottaissa."
Tuop´ on Iida, armas emo,
pärähtäikse itkemähän,
ratkeikse rukoilemahan:
"Oi ukko ylijumala,
taatto vanha taivahainen!
Auttasit edes vähäsen,
välittäisit vaaksan verran!
Lapsen kun lahjaksi sain,
piimäparran pikkaraisen,
aarteen suuren riemukseni,
iltojen ikiratoksi,
tahtoisin sitä hoivaella
sydämelläni suurella,
rakastaa raivoisin tuntein,
illan tullen tuuitella.
Vaan nyt on voimat valununna,
bensani pihan perille."
Vakaa vanha sossutantta
tuosta loihe lausumahan:
"Ka, kyllähän tiesit, emo rukka
seuraukset suloisen leikin,
lakanoihin kun lakosit,
petiin pieneen puikkelehdit,
uljaan uroon painon alle,
kylväjän kuvetta vasten!
Kyllä tiesit, emo rukka,
seuraukset hekuman höpsön,
huppelin kevytkenkäisen!
Ka, iteppä alulle saatoit
piimäparran pikkaraisen,
syyttömän sikiöraukan!
Niin omapa sinun nyt työsi
hedelmäistäsi helliä,
kultaistasi keinutella.
Senpä niität, minkä kylvät!
Siten makaat, kuinka petaat!
Vaan laadinpa lausunnon tästä
soitostasi suruisasta,
itkusta uupuneen emon.
Lasuvirren lauleskelen,
huolivirren helkyttelen,
tulosteiksikin tupsutan!
Ja saatanpa ovelles tulla
päivänä minä tahansa,
illallaki ilmestyä,
taloasi tarkastella,
tupaistasi tutkiskella,
lapsen oloja kartottaa."
Olipa puhelun jälkeen
Iida yhä itkuisempi,
väsyneempiki viljalti.
Tuumaili, arvaeli,
miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa,
asunnossa ahtahassa.
Pelkäsi tätiä tuota,
kun uhkasi ovelle tulla
päivänä minä tahansa,
illallaki ilmestyä,
taloansa tarkastella,
tupaistansa tutkiskella,
lapsen oloja kartottaa.
Niin uupui Iida, armas emo,
uupui sitäki syvemmä.
Imettäissä itkeskeli,
siivotessa säikähteli,
suihkussaki simahteli,
kaakelilaatoille kupsahti.
Into poika pikkarainen
keittiössä konttaeli,
yksin äitiä huuteli.
Ei ollut Iidasta silloin
hellittynsä hoitajaksi,
pienensä pesijäksi,
rakkaimpansa ruokkijaksi,
kun poloinen unia katsoi,
suihkun alla uinaeli,
kaakelilaatoilla kuorsasi.
Into itkien karkasi
kotiovesta ulomma,
talon rappukäytävälle
hissin oven ohitse
portaille petollisille.
Siitä alas kuppeloitsi,
pää edellä pökkelöitsi,
aimosti alakerrokseen.
Siellä huutoon pärähti,
parun pahan paukahutti.
Havahtui poloinen Iida,
suihkun alla säikähteli,
lapsen huutohon heräsi
kaakeleilla kylmillä,
vuotehella vihmasella.
Siitä loihe nousemahan,
aamutakkiin kietoutumaan,
käytävään kopsuttelemaan,
portaat laskemaan lujasti
lapsen huuon kutsumana.
Tuop´ ol´ ilkeä emäntä,
naapurin akka harvahammas
siinä ovensa avasi.
Vuolahasti valitteli:
"Kuin on äiti ollenkana
armaansa unohtanunna,
portahille laskettanna,
surman suuhun sylkenynnä?"
Tuosta Iida lausumahan,
sai kera sanelemahan:
"Vahinko tämä pahainen,
erhe ylen murheellinen
tahtomattani tapahtui!
En sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
voisi Intoa satuttaa,
tahallani turmeluttaa,
surman kitahan karkottaa!"
Tuop´ on akka harvahammas
ylen häjyksi herkesi.
Sanoi kohta soittavansa
noin pian pirauttavansa
lastensuojelun tädille!
Siitä Iida itkemähän,
kotihinsa syöksymähän,
pikku Intoa pidellen,
kaksin käsin painaellen
emonsydäntään vasten.
Jo kohta summeri huusi,
surman lailla surahteli.
Painoi Iida napin päätä,
vavahdellen vapahutti
oven raskahan levälle.
Kuului kopse käytävässä,
kaiku kaksien askelten.
Ja koputus pahaisen uksen
luodin lailla tupaan kiiri.
Iida astuikse ovelle,
vavisten uksen avasi
vieraiden tupahan tulla,
outojen päästä peremmä.
Niin näki Iida tantan,
tietäjän ylivertaisen,
avittajan armahaisen,
sossutädin tutkivaisen
ovella kera poliisin.
Itse vanha sossutantta
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
vastuun suuren kantajaksi,
armahaisen ruokkijaksi,
kultasen kasvattajaksi,
emoksi kelpaavaiseksi!
Niin otamme omasi poies,
kauas täältä kuljetamme,
hoitajille hellemmille,
impyille ihanaisille!
Niin otti sossu pikku Innon,
äidin sylistä repäisi
poliisin kera pois viiäksensä,
vieraille antaaksensa.
Iäks särkyi Iida rukka,
ainoansa kun menetti,
lapsen rakkaan luikahutti
vieraijen käsivarsille.
RSS Feed
