Epäempaattisuus ja tunnekylmyys on yhdistetty lastensuojelussa ja lastensuojelun käyttämässä lastenpsykiatriassa yksinomaan lapsen biologisiin vanhempiin. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on todennut mm., että pahinta, mitä vanhemmat voivat tehdä lastensa kasvatuksessa on tunnekylmyys. Näihin oppeihin ihastuneet lastensuojelijat koettavat tarmokkaasti etsiä tavallisista perheistä näkymättömiä väkivallan merkkejä. Kunnat panostavat huoli puheeksi-koulutukseen ja kurssittavat virkamiehiään tunnistamaan väkivaltaa. THL on laatinut omat ohjeensa.
Lapsen huostaanottoa ja siirtoa pois kodistaan saatetaan perustella emotionaalisen väkivallan uhalla, mikä voidaan kirjata esimerkiksi ”äiti katsoo televisiota ja antaa vauvan olla lattialla”, ”äiti ei katso lastaan vaippaa vaihtaessaan”, ”äiti ei ole koskaan imettänyt lastaan”, ”äiti laittaa vauvan nukkumaan yksin sänkyyn ja menee toiseen huoneeseen”. Yleensä näissä jutuissa lastensuojelun kohteena ovat nuoret vanhemmat, yksinhuoltaja, köyhä, äiti, jolla itsellään on lastenkotitausta tai äiti, joka on sairastunut ja käytännön avun tarpeessa. Yhteistä kaikille jutuille on, ettei joukossa ole näkynyt hyväosaisia uraäitejä.
Luonnollista on, että näkymättömiä väkivallan merkkejä metsästävien lastensuojelijoiden aika kuluu erilaisten arvioinnin menetelmien kehittelyssä. Näissä nykyajan noitavainoissa saatetaan lastensuojelun moniammatillisissa tiimeissä luoda mielikuvitusrikkaita ”todisteita” vanhempien syyllisyydestä. Tässä puuhastelussa saattaa käydä niin, että todellisessa vaarassa oleva lapsi jää ilman apua. Esimerkiksi 8-vuotiaan Eerikan annettiin kuolla lastensuojelijoiden ympäröimänä.
Historia opettaa: lasta on hoidettu monin eri tavoin
Selvää on, että emotionaalisen väkivallan todentaminen on varsin vaikeaa. Katsaus historiaan osoittaa, että lasta voidaan hoitaa monella tavalla.
Vuonna 1962 miamilainen lastenlääkäri Walter W. Sachett Junior teilasi kirjassaan Bringing Up Babies vanhemmat, jotka epäonnistuivat äärimmäisen tiukkojen aikataulujen noudattamisessa. Sachettin mukaan oli kerrassaan epäisänmaallista, jos lasta ruokittiin öisin, oli kyse miten pienestä tai itkevästä lapsesta tahansa. Opettamalla lapsille, että he saisivat tahtomansa vaatimalla, saatettaisiin Sachettin mukaan kylvää sosialismin siemeniä.
Sachett suositti, että muroja pitäisi syöttää lapsille kahden päivän iästä lähtien. 10 päivän ikäisenä lapselle voisi antaa vihanneksia, ja yhdeksän viikon iässä vauvalle maistuisivat jo munat ja pekoni, aivan kuten isälleen. Jotta lapset tottuisivat perheen tavallisiin ruokailutottumuksiin, tulisi pienokaisille myös antaa mustaa kahvia puolen vuoden iästä lähtien.
1900-luvun alussa äitejä patistettiin noudattamaan tarkkoja aikatauluja ruokailun ja nukkumisen suhteen, ja sylissä pitämistä vain sen itsensä vuoksi kehotettiin välttämään: muuten lapsesta saattaisi kasvaa pikku tyranni.
Vuodelta 1916 olevassa kirjassa vanhempia varoitettiin pomputtamasta lapsia polvellaan, sillä se pilaisi lapset ja aiheuttaisi heikkohermoisuutta. Lääkäri L.Emmett Holt kirjoitti vuonna 1894, että vauvojen leikittäminen ylipäänsä on huono idea, ja ainakaan alle neljän kuukauden ikäisten lasten kanssa ei tulisi koskaan leikkiä.
1920-luvulla uusiseelantilainen tohtori Truby King ohjeisti äitejä imettämään vastasyntyneitään tasan joka neljäs tunti, paitsi yöaikaan. Ruoka-aikojen välillä vauvat tuli jättää itkemään, sillä hänkin uskoi parkumisen olevan hyvästä keuhkoille. King varoitti äitejä halailemasta ja suukottelemasta lapsiaan, sillä hellyydenosoitukset johtivat "heikkoon ja huollettavaan" luonteeseen.
– Jos sinun on suudeltava, suukota kerran otsalle toivottaessasi hyvää yötä. Aamulla tervehdi lapsia kättelemällä, King opasti.
Väkivaltaisten kotoa noutamisten vaikutusta ei ole arvioitu lastenpsykiatriassa
Kiireellisiä sijoituksia tehdään noin 4000 vuodessa. Joka toinen tunti siis jonkun lapsen kohdalla on viranomaisen aiheuttama kriisitilanne. Kiireellisen sijoituksen päätökseen voidaan käytännössä kirjata minkälaisia perusteluja tahansa, vaikkapa edellä mainittuja emotionaalisia arveluja tai jonkun perhetyöntekijän kehittelemä tarina ”perheen ongelmasta”. Lapsi viedään esimerkiksi päivähoidosta, koulusta tai kodistaan poliisivoimin rynnäkköoperaatiossa, jossa ei välttämättä ole kyse lainkaan välittömästä vaaratilanteesta kuten laki edellyttää. Usein siirroissa on pikemminkin kyse lastensuojeluviranomaisen henkilökohtaisista pyrkimyksistä ja vallankäytöstä.
En ole nähnyt lastenpsykiatrista lausuntoa, jossa olisi arvioitu väkivaltaisten täytäntöönpanotoimien vaikutusta. Mikäli lapselle aiheutuu sijaishuollossa psykiatrisen hoidon tarvetta, se yhdistetään automaattisesti lapsen kodin oloihin näkemättä viranomaistoimien seurauksia. Lastenpsykiatrisissa lausunnoissa otetaan kyllä kantaa huostaanoton ja sijaishuollon puolesta, mutta ei arvioida sijaishuoltoon joutuvalle lapselle aiheutuvia mahdollisia riskejä eikä sijaishuollossa syntyneitä vaurioita ja psykiatrisen hoidon tarvetta.
Tutkimustiedon mukaan lapsen erottaminen perheestään voi pitkällä tähtäimellä olla lapsen näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin lapsen pysyminen omassa jopa ongelmaisessa kodissaan. Lapsen erottaminen vanhemmistaan on siten aivan yhtä lailla kaltoinkohtelua kuin mikä tahansa muukin laiminlyönti.
Kansainvälisten tutkimusten mukaan lapsen erottaminen vanhemmistaan lisää (jopa kaksin tai kolminkertaisesti) riskiä sairastua psyykkisesti. Erään tutkimuksen mukaan huostaanoton kokeneet lapset ja nuoret kuolevat ennen 25-vuotissyntymäpäiväänsä yli kolme kertaa useammin kuin muut ikätoverinsa. Tutkimuksessa tarkasteltiin vuosina 1991–1997 huostaanotettuja suomalaislapsia (13 000 lasta). Nuoret kuolivat aineiden väärinkäyttöön, onnettomuuksiin ja itsemurhiin. Kuusi 15–24-vuotiasta tyttöä ja 29 poikaa teki itsemurhan (British Medical Journal 2001;323:207-208).
Sijaishuollossa olevat lapset ja nuoret saattavat valittaa kohtelustaan ja kertoa joutuvansa jopa väkivallan kohteeksi sijaishuollossa. Eräs sijoitettu nuori kertoi lastensuojelun työntekijälle lastenkodissa kokemastaan ahdistuksesta, unettomuudesta ja peloistaan. Työntekijä kirjasi asiakirjoihin: ”Lapsen kuuleminen toteutettiin lastenkodissa, koska nuori kokee paikan turvalliseksi.” Lastenpsykiatri kirjoitti huostaanoton lopetusasiaan, että ”lapsi oli hyötynyt sijoituksesta”. Kyseinen lastenpsykiatri toimi lastenkodin lasten hoitavana lääkärinä (mutta ei tosin ollut tavannut lasta kuin muutaman kerran).
Eräs muutaman kuukauden ikäinen vauva otettiin ”vuorovaikutuksen puutteiden ja emotionaalisen laiminlyönnin” takia äkillisesti kiireelliseen sijoitukseen. Nuori lastensuojelun työntekijä kertoi vauvan ”viihtyvän hyvin sijaisperheessä”. Asiakirjoista ilmenevän tiedon mukaan vauva oli kuitenkin ollut äitinsä hoivassa hyvin hoidettu ja hyvässä vuorovaikutuksessa äitinsä kanssa.
Rajaton valta nostaa pedon esiin
On havaittavissa, että lastensuojelun rakenteissa on väkivaltaista vallankäyttöä. Lastensuojelutyössä mahdollistuu kontrolloimaton vallankäyttö, joka imee alalle myös auttamistyöhön sopimattomia yksilöitä. Vailla ulkopuolista valvontaa olevissa yhteisöissä (lasten sijaishuoltopaikat, perhekuntoutusta ym. lastensuojelupalveluita tarjoavat tahot) ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat. Oikeusturvanäkökohdat korostuvat kansalaisen ollessa vallankäytön kohteena. Oikeusvaltion tulisi kyetä suojaamaan kansalaisiaan tarvittaessa myös viranomaisen toimilta.
Tiedetoimittaja Jani Kaaro pohdiskelee ihmisen luonteen saloja ja ottaa esille pari mielenkiintoista tutkimusta. Psykologi Philip Zimbardo järjesti vuonna 1971 Stanfordin vankilakokeen, jossa lehti-ilmoituksella rekrytoidut vapaaehtoiset jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Tämän jälkeen heidät vietiin Stanfordin yliopiston kellariin, josta oli tehty mahdollisimman vankilamainen, ja vankilaelämää pyrittiin jäljittelemään mahdollisimman realistisesti.
Alun perin kaksiviikkoiseksi tarkoitettu vankilakoe oli pakko keskeyttää kuuden päivän kuluttua. Osa vartijoista ryhtyi nöyryyttämään vankeja, kiduttamaan heitä psyykkisesti, ja heille määrättiin rangaistuksia triviaaleista rikkomuksista. Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin.
Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila.
Tulokset olivat paljon puhuvia.
Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia.
”Kertooko Standfordin vankilatutkimus ihmisen universaalista pahuudesta vai johtuvatko tulokset siitä, että mielleyhtymä vallankäyttöön houkutteli kokeeseen jo valmiiksi hieman kieroon kasvaneita”, kysyy Jani Kaaro.
Myös viranomaisväkivalta tulisi oppia tunnistamaan
Lainsäännökset eivät sellaisenaan takaa, että lastensuojelutyö olisi asianmukaista. Nykyinen lainsäädäntö ei suojaa lasta eikä vanhempia mielivaltaisesti toimivilta viranomaisilta, eikä veronmaksajia verovarojen haaskuulta.
Näyttää siltä, että lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia uhkaavia tekijöitä on tähän mennessä arvioitu puutteellisesti. Ehdotan, että väkivallan seulontahankkeisiin otetaan mukaan myös viranomaisen harjoittama väkivalta. Tämän väkivallan tunnistaminen olisi tärkeää, koska lastensuojelulaki edellyttää vakavaa vaaraa tai sen uhkaa arvioitaessa tekemään toimenpidevaihtoehtojen vertailun (4 §). En ole yhdessäkään lastensuojelujutussa havainnut, että siinä olisi tehty asianmukaista ja objektiivista arviota lapsen tilanteesta ja pohdittu huostaanoton seurauksia verrattuna siihen tilanteeseen, että asiat hoidetaan lievemmällä puuttumiselle.
Kaikenlaisen väkivallan tunnistaminen olisi tärkeää erityisesti hallintotuomioistuimissa, jotka joutuvat arvioimaan lapsen edun toteutumista. Tunnistamisen työkaluina toimivat vireillä olevan jutun tapahtumien ja tosiseikkojen selvittäminen ja arvion tekeminen todisteista. Lapsen edun arvioiminen on todisteiden perusteella tapahtuvaa näytön arviointia.
Ehdotan, että lastensuojelujärjestöt, esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry., ottaisivat seuraavaksi tutkimuskohteekseen lasten kanssa toimivat tunnekylmät perhetyöntekijät, lastensuojelun työntekijät ja lastenpsykiatrit. Jari Sinkkonen on ottanut toistuvasti kantaa lapsen tarvitsemiin elämäneväisiin ja nostatti tällä viikolla myräkän lapsiperheissä: ”Lastenpsykiatrit voisivat tulla tälle vuosituhannelle”.
Pelastakaa Lapset ry. voisi näin tutkimuksillaan ohjata lastensuojelukeskustelua ja vaikuttaa merkittävästi lastensuojelun laatuun.
Laatukeskusteluun kuuluu selvittää, mitä lapselle tapahtuu tunnekylmän virkamiehen näpeissä. Virkamiehen, joka ei tunnista työnsä perus- ja ihmisoikeusluonnetta, ei hallitse lakeja ja suhtautuu ylimielisesti lakien ja hyvän hallinnon velvoitteisiin.
Maassamme on tuhansia ja taas tuhansia lapsia, jotka voisivat kertoa kokemuksistaan tutkijoille, jos heitä kiinnostaa kuulla.
JK. Huostaanotoista puhutaan Porissa 15.7.2014 klo 15.45–17.00. Tervetuloa!
Luonnollista on, että näkymättömiä väkivallan merkkejä metsästävien lastensuojelijoiden aika kuluu erilaisten arvioinnin menetelmien kehittelyssä. Näissä nykyajan noitavainoissa saatetaan lastensuojelun moniammatillisissa tiimeissä luoda mielikuvitusrikkaita ”todisteita” vanhempien syyllisyydestä. Tässä puuhastelussa saattaa käydä niin, että todellisessa vaarassa oleva lapsi jää ilman apua. Esimerkiksi 8-vuotiaan Eerikan annettiin kuolla lastensuojelijoiden ympäröimänä.
Historia opettaa: lasta on hoidettu monin eri tavoin
Selvää on, että emotionaalisen väkivallan todentaminen on varsin vaikeaa. Katsaus historiaan osoittaa, että lasta voidaan hoitaa monella tavalla.
Vuonna 1962 miamilainen lastenlääkäri Walter W. Sachett Junior teilasi kirjassaan Bringing Up Babies vanhemmat, jotka epäonnistuivat äärimmäisen tiukkojen aikataulujen noudattamisessa. Sachettin mukaan oli kerrassaan epäisänmaallista, jos lasta ruokittiin öisin, oli kyse miten pienestä tai itkevästä lapsesta tahansa. Opettamalla lapsille, että he saisivat tahtomansa vaatimalla, saatettaisiin Sachettin mukaan kylvää sosialismin siemeniä.
Sachett suositti, että muroja pitäisi syöttää lapsille kahden päivän iästä lähtien. 10 päivän ikäisenä lapselle voisi antaa vihanneksia, ja yhdeksän viikon iässä vauvalle maistuisivat jo munat ja pekoni, aivan kuten isälleen. Jotta lapset tottuisivat perheen tavallisiin ruokailutottumuksiin, tulisi pienokaisille myös antaa mustaa kahvia puolen vuoden iästä lähtien.
1900-luvun alussa äitejä patistettiin noudattamaan tarkkoja aikatauluja ruokailun ja nukkumisen suhteen, ja sylissä pitämistä vain sen itsensä vuoksi kehotettiin välttämään: muuten lapsesta saattaisi kasvaa pikku tyranni.
Vuodelta 1916 olevassa kirjassa vanhempia varoitettiin pomputtamasta lapsia polvellaan, sillä se pilaisi lapset ja aiheuttaisi heikkohermoisuutta. Lääkäri L.Emmett Holt kirjoitti vuonna 1894, että vauvojen leikittäminen ylipäänsä on huono idea, ja ainakaan alle neljän kuukauden ikäisten lasten kanssa ei tulisi koskaan leikkiä.
1920-luvulla uusiseelantilainen tohtori Truby King ohjeisti äitejä imettämään vastasyntyneitään tasan joka neljäs tunti, paitsi yöaikaan. Ruoka-aikojen välillä vauvat tuli jättää itkemään, sillä hänkin uskoi parkumisen olevan hyvästä keuhkoille. King varoitti äitejä halailemasta ja suukottelemasta lapsiaan, sillä hellyydenosoitukset johtivat "heikkoon ja huollettavaan" luonteeseen.
– Jos sinun on suudeltava, suukota kerran otsalle toivottaessasi hyvää yötä. Aamulla tervehdi lapsia kättelemällä, King opasti.
Väkivaltaisten kotoa noutamisten vaikutusta ei ole arvioitu lastenpsykiatriassa
Kiireellisiä sijoituksia tehdään noin 4000 vuodessa. Joka toinen tunti siis jonkun lapsen kohdalla on viranomaisen aiheuttama kriisitilanne. Kiireellisen sijoituksen päätökseen voidaan käytännössä kirjata minkälaisia perusteluja tahansa, vaikkapa edellä mainittuja emotionaalisia arveluja tai jonkun perhetyöntekijän kehittelemä tarina ”perheen ongelmasta”. Lapsi viedään esimerkiksi päivähoidosta, koulusta tai kodistaan poliisivoimin rynnäkköoperaatiossa, jossa ei välttämättä ole kyse lainkaan välittömästä vaaratilanteesta kuten laki edellyttää. Usein siirroissa on pikemminkin kyse lastensuojeluviranomaisen henkilökohtaisista pyrkimyksistä ja vallankäytöstä.
En ole nähnyt lastenpsykiatrista lausuntoa, jossa olisi arvioitu väkivaltaisten täytäntöönpanotoimien vaikutusta. Mikäli lapselle aiheutuu sijaishuollossa psykiatrisen hoidon tarvetta, se yhdistetään automaattisesti lapsen kodin oloihin näkemättä viranomaistoimien seurauksia. Lastenpsykiatrisissa lausunnoissa otetaan kyllä kantaa huostaanoton ja sijaishuollon puolesta, mutta ei arvioida sijaishuoltoon joutuvalle lapselle aiheutuvia mahdollisia riskejä eikä sijaishuollossa syntyneitä vaurioita ja psykiatrisen hoidon tarvetta.
Tutkimustiedon mukaan lapsen erottaminen perheestään voi pitkällä tähtäimellä olla lapsen näkökulmasta huonompi vaihtoehto kuin lapsen pysyminen omassa jopa ongelmaisessa kodissaan. Lapsen erottaminen vanhemmistaan on siten aivan yhtä lailla kaltoinkohtelua kuin mikä tahansa muukin laiminlyönti.
Kansainvälisten tutkimusten mukaan lapsen erottaminen vanhemmistaan lisää (jopa kaksin tai kolminkertaisesti) riskiä sairastua psyykkisesti. Erään tutkimuksen mukaan huostaanoton kokeneet lapset ja nuoret kuolevat ennen 25-vuotissyntymäpäiväänsä yli kolme kertaa useammin kuin muut ikätoverinsa. Tutkimuksessa tarkasteltiin vuosina 1991–1997 huostaanotettuja suomalaislapsia (13 000 lasta). Nuoret kuolivat aineiden väärinkäyttöön, onnettomuuksiin ja itsemurhiin. Kuusi 15–24-vuotiasta tyttöä ja 29 poikaa teki itsemurhan (British Medical Journal 2001;323:207-208).
Sijaishuollossa olevat lapset ja nuoret saattavat valittaa kohtelustaan ja kertoa joutuvansa jopa väkivallan kohteeksi sijaishuollossa. Eräs sijoitettu nuori kertoi lastensuojelun työntekijälle lastenkodissa kokemastaan ahdistuksesta, unettomuudesta ja peloistaan. Työntekijä kirjasi asiakirjoihin: ”Lapsen kuuleminen toteutettiin lastenkodissa, koska nuori kokee paikan turvalliseksi.” Lastenpsykiatri kirjoitti huostaanoton lopetusasiaan, että ”lapsi oli hyötynyt sijoituksesta”. Kyseinen lastenpsykiatri toimi lastenkodin lasten hoitavana lääkärinä (mutta ei tosin ollut tavannut lasta kuin muutaman kerran).
Eräs muutaman kuukauden ikäinen vauva otettiin ”vuorovaikutuksen puutteiden ja emotionaalisen laiminlyönnin” takia äkillisesti kiireelliseen sijoitukseen. Nuori lastensuojelun työntekijä kertoi vauvan ”viihtyvän hyvin sijaisperheessä”. Asiakirjoista ilmenevän tiedon mukaan vauva oli kuitenkin ollut äitinsä hoivassa hyvin hoidettu ja hyvässä vuorovaikutuksessa äitinsä kanssa.
Rajaton valta nostaa pedon esiin
On havaittavissa, että lastensuojelun rakenteissa on väkivaltaista vallankäyttöä. Lastensuojelutyössä mahdollistuu kontrolloimaton vallankäyttö, joka imee alalle myös auttamistyöhön sopimattomia yksilöitä. Vailla ulkopuolista valvontaa olevissa yhteisöissä (lasten sijaishuoltopaikat, perhekuntoutusta ym. lastensuojelupalveluita tarjoavat tahot) ihmisten henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat. Oikeusturvanäkökohdat korostuvat kansalaisen ollessa vallankäytön kohteena. Oikeusvaltion tulisi kyetä suojaamaan kansalaisiaan tarvittaessa myös viranomaisen toimilta.
Tiedetoimittaja Jani Kaaro pohdiskelee ihmisen luonteen saloja ja ottaa esille pari mielenkiintoista tutkimusta. Psykologi Philip Zimbardo järjesti vuonna 1971 Stanfordin vankilakokeen, jossa lehti-ilmoituksella rekrytoidut vapaaehtoiset jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Tämän jälkeen heidät vietiin Stanfordin yliopiston kellariin, josta oli tehty mahdollisimman vankilamainen, ja vankilaelämää pyrittiin jäljittelemään mahdollisimman realistisesti.
Alun perin kaksiviikkoiseksi tarkoitettu vankilakoe oli pakko keskeyttää kuuden päivän kuluttua. Osa vartijoista ryhtyi nöyryyttämään vankeja, kiduttamaan heitä psyykkisesti, ja heille määrättiin rangaistuksia triviaaleista rikkomuksista. Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin.
Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila.
Tulokset olivat paljon puhuvia.
Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia.
”Kertooko Standfordin vankilatutkimus ihmisen universaalista pahuudesta vai johtuvatko tulokset siitä, että mielleyhtymä vallankäyttöön houkutteli kokeeseen jo valmiiksi hieman kieroon kasvaneita”, kysyy Jani Kaaro.
Myös viranomaisväkivalta tulisi oppia tunnistamaan
Lainsäännökset eivät sellaisenaan takaa, että lastensuojelutyö olisi asianmukaista. Nykyinen lainsäädäntö ei suojaa lasta eikä vanhempia mielivaltaisesti toimivilta viranomaisilta, eikä veronmaksajia verovarojen haaskuulta.
Näyttää siltä, että lasten ja lapsiperheiden hyvinvointia uhkaavia tekijöitä on tähän mennessä arvioitu puutteellisesti. Ehdotan, että väkivallan seulontahankkeisiin otetaan mukaan myös viranomaisen harjoittama väkivalta. Tämän väkivallan tunnistaminen olisi tärkeää, koska lastensuojelulaki edellyttää vakavaa vaaraa tai sen uhkaa arvioitaessa tekemään toimenpidevaihtoehtojen vertailun (4 §). En ole yhdessäkään lastensuojelujutussa havainnut, että siinä olisi tehty asianmukaista ja objektiivista arviota lapsen tilanteesta ja pohdittu huostaanoton seurauksia verrattuna siihen tilanteeseen, että asiat hoidetaan lievemmällä puuttumiselle.
Kaikenlaisen väkivallan tunnistaminen olisi tärkeää erityisesti hallintotuomioistuimissa, jotka joutuvat arvioimaan lapsen edun toteutumista. Tunnistamisen työkaluina toimivat vireillä olevan jutun tapahtumien ja tosiseikkojen selvittäminen ja arvion tekeminen todisteista. Lapsen edun arvioiminen on todisteiden perusteella tapahtuvaa näytön arviointia.
Ehdotan, että lastensuojelujärjestöt, esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry., ottaisivat seuraavaksi tutkimuskohteekseen lasten kanssa toimivat tunnekylmät perhetyöntekijät, lastensuojelun työntekijät ja lastenpsykiatrit. Jari Sinkkonen on ottanut toistuvasti kantaa lapsen tarvitsemiin elämäneväisiin ja nostatti tällä viikolla myräkän lapsiperheissä: ”Lastenpsykiatrit voisivat tulla tälle vuosituhannelle”.
Pelastakaa Lapset ry. voisi näin tutkimuksillaan ohjata lastensuojelukeskustelua ja vaikuttaa merkittävästi lastensuojelun laatuun.
Laatukeskusteluun kuuluu selvittää, mitä lapselle tapahtuu tunnekylmän virkamiehen näpeissä. Virkamiehen, joka ei tunnista työnsä perus- ja ihmisoikeusluonnetta, ei hallitse lakeja ja suhtautuu ylimielisesti lakien ja hyvän hallinnon velvoitteisiin.
Maassamme on tuhansia ja taas tuhansia lapsia, jotka voisivat kertoa kokemuksistaan tutkijoille, jos heitä kiinnostaa kuulla.
JK. Huostaanotoista puhutaan Porissa 15.7.2014 klo 15.45–17.00. Tervetuloa!
RSS Feed
