Minun tyttäreni on sijoitettu huomenna päivälleen kolme vuotta sitten. Puolitoista vuotta sitten hänet on hallinto-oikeuden leimalla huostaanotettu.
Mitä huostaanotto tekee lapselle ja perheelle? Omasta kokemuksestani voin kertoa, että jokaiselle käy huonosti.
Tyttäreni oli sijoitettuna Aila Paloniemenkin niin kovasti huutamaan perhesijoitukseen. Kyseisessä sijoituksessa on myös muitakin lapsia, oma lapsi, kehitysvammaisia. Kyseisellä perhehoitajalla on traumaattinen menneisyys. Hänen mielestään sijaislasten on parempi olla haluamatta enää koskaan nähdä biologisia vanhempiaan tai sukuaan. Hänen mielestään on suotavaa, että lapsi menettää huostaanoton myötä perheensä ja sukunsa. Vahva manipulointi on tuottanut tahdotun tuloksen.
Mitä tämä huostaanotto on tehnyt kotona asuvalle perheelle? Minulle, eli paperilla olevalle äidille ja huoltajalle, sekä – taas Aila Paloniemeä siteeraten: "heikoissa oloissa" eläville kolmelle veljelle?
No, tietysti huostaanotto poiki armottoman ajojahdin sijoittaneen kunnan sosiaalitoimen taholta, kun päätin lähteä heidän huoliaan ja mielikuvitustaan suorastaan karkuun, vain säästääkseni poikani kyseiseltä perhehoidolta.
Seurasi lastensuojeluilmoituksia, lastensuojelutarpeen selvityksiä ja muuta raskasta sosiaalitoimen käsitellä. Lastensuojelutarpeen selvitys päättyi lastensuojeluasiakkuuden päättymiseen, vaikkakin julkisuudessa kaikki ne perheet, joista on huostaanotettu lapsi, tarjoavat lapsilleen "heikot olosuhteet".
Ristiriitaista, eikö?
Yksin sinun tulee yhteiskunnassamme olevan
Kaikkea edellä kertomaani seurasi perheen ja suvun menetys, ystävien katoaminen. Täytyy sanoa, että ystävien kohdalla tämä huostaanotto kyllä karsi jyvät akanoista. Muutama ihana sentään jäi. Kotona asuvilta pojilta katkesivat yhteydet isovanhempiin, minulla vanhempiini – kaikki muukin suku on poissa.
Eli me olemme epäkelpoja.
Syy lienee se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on hankalaa käsitellä näinkin vaikeita asioita. Jos joku joutuu viranomaisten kanssa hankaluuksiin, astutaan askel taaksepäin siksi, ettei katse vaan käänny itseä kohti. Unohdetaan se, että porukassa on voimaa. Sen sijaan ajatellaan, että yksin täytyy selvitä.
Se taas on harha, joka tullee sodanjälkeiseltä ajalta. Jätettiinhän maata puolustaneet sotaveteraanitkin selviämään yksin. Onhan asianlaidan pakko olla se, että aina on syy, ja koska on syy, on syyllinen, ja koska on syyllinen, voi lyötyä lyödä.
Tänä aikana myös poikieni isä on jättänyt tapaamiset. Miksi? Koska se on helppoa, sillä minut on tuomittu näin. Minulla ei saa olla mielipiteitä, koska en ole tämän tuomion jälkeen yhteiskuntakelpoinen. Ehkäpä lastensuojelu vielä toteaa minut epäkelvoksi vanhemmaksi pojillenikin, minkä jälkeen lasten isä voi lähteä esittämään hyvää isää ja sanoa, että vikahan oli epäkelvon äidin.
Epäkelpo äiti ei ole sopiva äiti, joten hän jää ilman tukea
Lastensuojelun takia menetin työni ja työkykyni. Olen 16-vuotiaasta asti tehnyt töitä ja itse elättänyt itseni ja perheeni. Nyt elän työttömyyskorvauksilla.
On useampi syy, miksi en töihin enää halua mennä. Yksi syy on pojat, jotka asuvat kotona. Jos menen töihin, saanko pitää heitä? Tulenko epäkelvoksi vanhemmaksi?
Toinen on se, että en halua enää maksaa yhteiskunnalle verojen kautta tyttäreni täysin mielivaltaista huostaanottoa ja totaalista vieroittamista perheestä ja suvusta. Tämä tulee maksamaan yhteiskunnalle miljoona euroa kestäessään 21:een ikävuoteen asti, kuten hyvin huostaanotto Suomessa jälkihuoltoineen kestää.
Entä mitä on huostaanoton tehnyt sosiaalitoimi tehnyt tänä aikana tukeakseen perhettä tai mahdollistaakseen jälleenyhdistämisen? Ei mitään.
Asioita on kyllä aina pohdittu ja jätetty aina seuraavaan palaveriin, jonka ajankohta on aina mysteeri. Ehdotettiin minulle, että käyn lastenpsykiatrisella tukikäynneillä kertomassa lapsen menneisyydestä, toki tietäen lapsen olevan jo sen ikäinen, ettei lastenpsykiatria voi enää tarjota mitään palveluita, ja nuorisopsykiatriselle kiellettiin jopa sanomasta minulle lapsen nimeä. Se oli perheen jälleenyhdistämistä. Siihen se jäi.
Mitä tukea minä olen saanut siihen, että olen menettänyt lapseni huostaanottobisnekselle? Sanottiin, että mene keskustelmaan jonnekin. Myönnettiin, että sen jälkeen papereihin kirjataan, että äidillä on mielenterveysongelmia. Tästä olen kieltäytynyt, koska kukaan ei kertonut, mitä se auttaisi.
Minä oikeasti luulin pyytäessäni apua vuosia sitten, että lastensuojelun tarkoitus on auttaa perheitä selviämään tilanteissa ja pysymään yhdessä. Haetaan ratkaisut tilanteeseen ja katsotaan tilannetta perheen kannalta. Nyt tiedän olleeni täysin väärässä.
Lastensuojelu on pelkkää vanhempien vikojen arviointia arvioivan ihmisen mielipiteestä riippuen. Huostaanoton syitä etsien, ei suinkaan perhettä auttaen.
Näin ei tietenkään ole joka kunnassa. Sekin on arpapeliä, että missä kunnassa on mitenkin. Nyt asun kunnassa, jossa toteutetaan Imatran mallia ja jossa on hyvä asua. Tämä tietysti toimii ainoastaan soten tulemiseen asti. Sitten taas nähdään, mitä se uudistus tuo tullessaan.
Onneksi tyttäreni pääsi pois sijaisperheestä
Kolme vuotta olen pyytänyt, vaatinut, itkenyt, raivonnut, että lastensuojelulakia noudatettaisiin. Tämän ajan sai sijaisäiti tehdä ihan mitä häntä huvitti. Ja hän tekikin.
Nyt luulen, että mahdollisuudet ovat menneet perheen jälleenyhdistämiselle ja myös sille, että lapsellani olisi jälkihuollon jälkeen perhe, mahdollisuudet ja toiveet, tai että pojillani olisi sisko ja minulla tytär. Kenelläkään ei ole keinoja enää purkaa perheellemme ijaishuollon aikana tulleita vaurioita.
Kuka pystyisi kuromaan kuilun umpeen? Emme me.
Kenen vastuulla se on? No meidän.
Kuka päättää asioista? Muut: sosiaalitoimi, sijaispaikka, näkymättömät moniammatilliset tiimit, edunvalvoja...
Toki tyttäreni sijaispaikka vaihdettiin tilanteen siellä pahasti kriisiytyessä. Tuli selville paljon esimerkiksi pahoinpitelyä, henkistä kaltoinkohtelua ja niin edelleen.
Tutkiiko poliisi? No ei.
Nyt on uusi paikka, jonka toivon olevan hyvä. Enää kyseessä ei onneksi ole sijaisperhe, vaan ammatillinen perhekoti.
Silti toiveeni eivät herää. Uusi sijaishuoltopaikka tarvitsee aikaa, ja samalla jokainen päivä loitontaa meitä kaikkia toisistamme. Sijaispaikassa heillä on monta haavaa parannettavanaan eikä heillä ole taikasauvaa, jolla kaikkien haavat voisi parantaa. Kellään ei ole. Valheet ovat luoneet kuilun, avohaavan ja vihan.
Vain yksi ihminen pystyi tähän, hän, jota muut eivät pysty parantamaan: tyttäreni sijaisäiti.
Kiitos, kun ette tappaneet lyönneillänne
Äitinä olen täysin lyöty. Lyöjänä sosiaalitoimi on onnistunut hyvin. Kaikessa se ei siis epäonnistu. Se osaa lyödä. Kun se lyö, se lyö lujaa.
Kiitos, että olen hengissä.
Se, että ylipäänsä olen hengissä on hyvä asia aivan mahdottoman upeille pojilleni ja niille muutamalle ihanalle ystävälle, jotka ovat olleet kaikesta huolimatta rinnallani, sekä niille ihanille uusille ystäville, jotka olen vertaistuen kautta löytänyt.
Nyt olen päättänyt, että taisteluni on läpikäyty. Tyttäreni sai uuden mahdollisuuden uudessa paikassa. Hänellä on paljon uusia mahdollisuuksia. Vaikka me perheenä kuulummekin pelkästään hänen menneisyyteensä, toivomme silti hänelle kaikkea hyvää elämässään.
Toivottavasti hän löytää rakastavia ihmisiä ympärilleen. Toivottavasti tämä kaikki tapahtunut ei ole vienyt hänen kykyään rakastaa.
Minun on aika alkaa parantaa itseäni ja jatkaa poikien kanssa meidän valitsemaamme elämää. Ehkäpä siellä on näkyvissä uusi aamunkoitto.
Äiti
Mitä huostaanotto tekee lapselle ja perheelle? Omasta kokemuksestani voin kertoa, että jokaiselle käy huonosti.
Tyttäreni oli sijoitettuna Aila Paloniemenkin niin kovasti huutamaan perhesijoitukseen. Kyseisessä sijoituksessa on myös muitakin lapsia, oma lapsi, kehitysvammaisia. Kyseisellä perhehoitajalla on traumaattinen menneisyys. Hänen mielestään sijaislasten on parempi olla haluamatta enää koskaan nähdä biologisia vanhempiaan tai sukuaan. Hänen mielestään on suotavaa, että lapsi menettää huostaanoton myötä perheensä ja sukunsa. Vahva manipulointi on tuottanut tahdotun tuloksen.
Mitä tämä huostaanotto on tehnyt kotona asuvalle perheelle? Minulle, eli paperilla olevalle äidille ja huoltajalle, sekä – taas Aila Paloniemeä siteeraten: "heikoissa oloissa" eläville kolmelle veljelle?
No, tietysti huostaanotto poiki armottoman ajojahdin sijoittaneen kunnan sosiaalitoimen taholta, kun päätin lähteä heidän huoliaan ja mielikuvitustaan suorastaan karkuun, vain säästääkseni poikani kyseiseltä perhehoidolta.
Seurasi lastensuojeluilmoituksia, lastensuojelutarpeen selvityksiä ja muuta raskasta sosiaalitoimen käsitellä. Lastensuojelutarpeen selvitys päättyi lastensuojeluasiakkuuden päättymiseen, vaikkakin julkisuudessa kaikki ne perheet, joista on huostaanotettu lapsi, tarjoavat lapsilleen "heikot olosuhteet".
Ristiriitaista, eikö?
Yksin sinun tulee yhteiskunnassamme olevan
Kaikkea edellä kertomaani seurasi perheen ja suvun menetys, ystävien katoaminen. Täytyy sanoa, että ystävien kohdalla tämä huostaanotto kyllä karsi jyvät akanoista. Muutama ihana sentään jäi. Kotona asuvilta pojilta katkesivat yhteydet isovanhempiin, minulla vanhempiini – kaikki muukin suku on poissa.
Eli me olemme epäkelpoja.
Syy lienee se, että suomalaisessa yhteiskunnassa on hankalaa käsitellä näinkin vaikeita asioita. Jos joku joutuu viranomaisten kanssa hankaluuksiin, astutaan askel taaksepäin siksi, ettei katse vaan käänny itseä kohti. Unohdetaan se, että porukassa on voimaa. Sen sijaan ajatellaan, että yksin täytyy selvitä.
Se taas on harha, joka tullee sodanjälkeiseltä ajalta. Jätettiinhän maata puolustaneet sotaveteraanitkin selviämään yksin. Onhan asianlaidan pakko olla se, että aina on syy, ja koska on syy, on syyllinen, ja koska on syyllinen, voi lyötyä lyödä.
Tänä aikana myös poikieni isä on jättänyt tapaamiset. Miksi? Koska se on helppoa, sillä minut on tuomittu näin. Minulla ei saa olla mielipiteitä, koska en ole tämän tuomion jälkeen yhteiskuntakelpoinen. Ehkäpä lastensuojelu vielä toteaa minut epäkelvoksi vanhemmaksi pojillenikin, minkä jälkeen lasten isä voi lähteä esittämään hyvää isää ja sanoa, että vikahan oli epäkelvon äidin.
Epäkelpo äiti ei ole sopiva äiti, joten hän jää ilman tukea
Lastensuojelun takia menetin työni ja työkykyni. Olen 16-vuotiaasta asti tehnyt töitä ja itse elättänyt itseni ja perheeni. Nyt elän työttömyyskorvauksilla.
On useampi syy, miksi en töihin enää halua mennä. Yksi syy on pojat, jotka asuvat kotona. Jos menen töihin, saanko pitää heitä? Tulenko epäkelvoksi vanhemmaksi?
Toinen on se, että en halua enää maksaa yhteiskunnalle verojen kautta tyttäreni täysin mielivaltaista huostaanottoa ja totaalista vieroittamista perheestä ja suvusta. Tämä tulee maksamaan yhteiskunnalle miljoona euroa kestäessään 21:een ikävuoteen asti, kuten hyvin huostaanotto Suomessa jälkihuoltoineen kestää.
Entä mitä on huostaanoton tehnyt sosiaalitoimi tehnyt tänä aikana tukeakseen perhettä tai mahdollistaakseen jälleenyhdistämisen? Ei mitään.
Asioita on kyllä aina pohdittu ja jätetty aina seuraavaan palaveriin, jonka ajankohta on aina mysteeri. Ehdotettiin minulle, että käyn lastenpsykiatrisella tukikäynneillä kertomassa lapsen menneisyydestä, toki tietäen lapsen olevan jo sen ikäinen, ettei lastenpsykiatria voi enää tarjota mitään palveluita, ja nuorisopsykiatriselle kiellettiin jopa sanomasta minulle lapsen nimeä. Se oli perheen jälleenyhdistämistä. Siihen se jäi.
Mitä tukea minä olen saanut siihen, että olen menettänyt lapseni huostaanottobisnekselle? Sanottiin, että mene keskustelmaan jonnekin. Myönnettiin, että sen jälkeen papereihin kirjataan, että äidillä on mielenterveysongelmia. Tästä olen kieltäytynyt, koska kukaan ei kertonut, mitä se auttaisi.
Minä oikeasti luulin pyytäessäni apua vuosia sitten, että lastensuojelun tarkoitus on auttaa perheitä selviämään tilanteissa ja pysymään yhdessä. Haetaan ratkaisut tilanteeseen ja katsotaan tilannetta perheen kannalta. Nyt tiedän olleeni täysin väärässä.
Lastensuojelu on pelkkää vanhempien vikojen arviointia arvioivan ihmisen mielipiteestä riippuen. Huostaanoton syitä etsien, ei suinkaan perhettä auttaen.
Näin ei tietenkään ole joka kunnassa. Sekin on arpapeliä, että missä kunnassa on mitenkin. Nyt asun kunnassa, jossa toteutetaan Imatran mallia ja jossa on hyvä asua. Tämä tietysti toimii ainoastaan soten tulemiseen asti. Sitten taas nähdään, mitä se uudistus tuo tullessaan.
Onneksi tyttäreni pääsi pois sijaisperheestä
Kolme vuotta olen pyytänyt, vaatinut, itkenyt, raivonnut, että lastensuojelulakia noudatettaisiin. Tämän ajan sai sijaisäiti tehdä ihan mitä häntä huvitti. Ja hän tekikin.
Nyt luulen, että mahdollisuudet ovat menneet perheen jälleenyhdistämiselle ja myös sille, että lapsellani olisi jälkihuollon jälkeen perhe, mahdollisuudet ja toiveet, tai että pojillani olisi sisko ja minulla tytär. Kenelläkään ei ole keinoja enää purkaa perheellemme ijaishuollon aikana tulleita vaurioita.
Kuka pystyisi kuromaan kuilun umpeen? Emme me.
Kenen vastuulla se on? No meidän.
Kuka päättää asioista? Muut: sosiaalitoimi, sijaispaikka, näkymättömät moniammatilliset tiimit, edunvalvoja...
Toki tyttäreni sijaispaikka vaihdettiin tilanteen siellä pahasti kriisiytyessä. Tuli selville paljon esimerkiksi pahoinpitelyä, henkistä kaltoinkohtelua ja niin edelleen.
Tutkiiko poliisi? No ei.
Nyt on uusi paikka, jonka toivon olevan hyvä. Enää kyseessä ei onneksi ole sijaisperhe, vaan ammatillinen perhekoti.
Silti toiveeni eivät herää. Uusi sijaishuoltopaikka tarvitsee aikaa, ja samalla jokainen päivä loitontaa meitä kaikkia toisistamme. Sijaispaikassa heillä on monta haavaa parannettavanaan eikä heillä ole taikasauvaa, jolla kaikkien haavat voisi parantaa. Kellään ei ole. Valheet ovat luoneet kuilun, avohaavan ja vihan.
Vain yksi ihminen pystyi tähän, hän, jota muut eivät pysty parantamaan: tyttäreni sijaisäiti.
Kiitos, kun ette tappaneet lyönneillänne
Äitinä olen täysin lyöty. Lyöjänä sosiaalitoimi on onnistunut hyvin. Kaikessa se ei siis epäonnistu. Se osaa lyödä. Kun se lyö, se lyö lujaa.
Kiitos, että olen hengissä.
Se, että ylipäänsä olen hengissä on hyvä asia aivan mahdottoman upeille pojilleni ja niille muutamalle ihanalle ystävälle, jotka ovat olleet kaikesta huolimatta rinnallani, sekä niille ihanille uusille ystäville, jotka olen vertaistuen kautta löytänyt.
Nyt olen päättänyt, että taisteluni on läpikäyty. Tyttäreni sai uuden mahdollisuuden uudessa paikassa. Hänellä on paljon uusia mahdollisuuksia. Vaikka me perheenä kuulummekin pelkästään hänen menneisyyteensä, toivomme silti hänelle kaikkea hyvää elämässään.
Toivottavasti hän löytää rakastavia ihmisiä ympärilleen. Toivottavasti tämä kaikki tapahtunut ei ole vienyt hänen kykyään rakastaa.
Minun on aika alkaa parantaa itseäni ja jatkaa poikien kanssa meidän valitsemaamme elämää. Ehkäpä siellä on näkyvissä uusi aamunkoitto.
Äiti
RSS Feed
