Olipa kerran pieni poika nimeltään Nappula. Nappulalla oli mukava koti ja äiti ja isä. Nappula rakasti molempia kovin paljon,
äiti oli lämmin ja iloinen, isä reipas ja hauska.
Erityisesti Nappula piti siitä, kun sai äidin kanssa tehdä lettuja. Ja niiden kanssa oli aina jäätelöä. Isän kanssa Nappulasta oli
hauskinta käydä uimassa. Nappulalla oli kaikki hyvin.
Mutta sitten yhtenä päivänä Nappula meni koulusta kotiin ja oli
tapahtunut jotain hyvin ikävää. Nappulan äiti ja isä kertoivat
muuttavansa erilleen. Nappula ei tiennyt mitä sanoisi, eikä
häntä yhtään lohduttanut ajatus että hän saisi nyt kaksi kotia
omakseen. Nappula mietti kovasti mitä hän oli tehnyt väärin,
kun äidille ja isälle tuli ero. Vaikka kuinka äiti vakuutteli ettei
ero johtunut Nappulasta, ei Nappula tahtonut uskoa millään.
Nappulasta tuli hyvin surullinen. Päiviä kului, eikä Nappula
hymyillyt enää ollenkaan.
Nappulalla oli uskonnonopettaja josta Nappula ei tykännyt
ollenkaan. Uskonnonopettaja oli tullut Nappulan kouluun
muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Nappula tiesi heti ettei pidä
tästä. Uskonnonopettaja oli pelottava nainen eikä Nappula
halunnut koskaan puhua tämän kanssa. Uskonnonopettaja huomasi
Nappulan hiljaisuuden ja ryhtyi tivaamaan mistä se johtui.
Uskonnonopettaja ahdisteli Nappulaa joka päivä.
Nappula ei halunnut kertoa mitään, kunnes eräänä päivänä
Nappula sanoi, -Äiti ja isä erosi. Uskonnonopettaja hymyili niin
leveästi että Nappula säikähti ja juoksi ulos koulusta suoraan
kotiin. Kotona Nappula kertoi äidille mitä oli sanonut
uskonnonopettajalle.
-Ei se haittaa, kyllä asioista saa puhua aikuisille, lohdutti äiti.
Uskonnonopettaja ei pitänyt omasta elämästään, hänellä ei
ollut sitä ollenkaan. Siitä syystä uskonnonopettajan mielestä oli
hauskaa sekaantua muiden ihmisten elämään ja tehdä niistäkin
mahdollisimman ikäviä. Juuri nyt uskonnonopettajalla oli menossa
erityisen tylsä vaihe omassa elämässään ja uskonnonopettaja
päätti tehdä asialle jotain.
Mutta Nappulan vanhemmille hän ei kuitenkaan soittaisi.
Uskonnonopettaja ei pitänyt Nappulan vanhemmista. Äidille
uskonnonopettaja oli kateellinen, koska äiti oli laihempi ja
kauniimpi kuin uskonnonopettaja. Isälle uskonnonopettaja oli
kateellinen siitä, että tämä oli työssä jota uskonnonopettaja olisi
mieluummin halunnut tehdä ja kiukkuinen siitä ettei tämä ikinä
ollut ollut mielinkielin uskonnonopettajalle.
Niinpä uskonnonopettaja soitti lastensuojeluviranomaisille.
Lastensuojeluviranomaisille uskonnonopettaja kertoi Nappulan
surullisuudesta ja valehteli ummet lammet asioita, jotta tuntisi
olonsa tyytyväiseksi. Lastensuojeluviranomaiset ilahtuivat
kuulemastaan ja lupasivat uskonnonopettajalle ryhtyä heti
toimenpiteisiin. Uskonnonopettajalle tuli kovin iloinen mieli ja hän
meni onnellisena nukkumaan.
Eräänä päivänä Nappulan ovikello soi ja Nappula vietiin pois
äidin luota. Äiti pelästyi suunnattomasti ja kysyi, -Minne te viette
minun lastani?
Lastensuojeluviranomaiset eivät kertoneet.
Nappulan äiti soitti Nappulan isälle ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Nappulan isä soitti lastensuojeluviranomaisille, eikä
hänellekään kerrottu mitään. Nappula oli viety kokonaan pois.
Nappula itki lastensuojeluviranomaisten autossa ja kysyi, -
Minne te minua viette?
Lastensuojeluviranomaiset sanoivat, -parempaan paikkaan.
Nappula vain itki ja sanoi, -Mutta kun ei ole olemassa
parempaa paikkaa kuin äidin luona.
- Kyllä on, sanoivat lastensuojeluviranomaiset.
Nappula vietiin taloon jossa oli yhtä pelottava täti kuin
uskonnonopettaja ja Nappula lukittiin pieneen huoneeseen. Siellä
Nappula oli monta päivää ja yötä, eikä kuullut äidistä eikä isästä
mitään.
Joka päivä Nappula katseli tuntikausia ikkunasta ulos.
Ikkunasta näkyi leikkipuistoon ja leikkipuistossa oli aina paljon
lapsia, äitejä ja isiä.
- Miksi minä en saa olla tuolla äidin kanssa? Miksi minä en saa
enää leikkiä? ajatteli Nappula ja katseli päivästä toiseen kyyneleet
silmissä ikkunasta ja näki kuinka lapset ulkona hymyilivät ja olivat
iloisia ja onnellisia.
Nappula suri niin paljon, että hänen ihonsa muuttui harmaaksi
ja silmän ympärykset mustiksi.
Nappula päätti lopettaa kasvamisen, koska Nappula tiesi ettei
hänen elämänsä saa kulua näin.
Eikä Nappula kasvanut enää.
Sitten tuli päivä kun Nappula kuuli äidin äänen. Nappulan
sydän hypähti onnesta. Nappulan äiti tuli Nappulan huoneeseen ja
halasi ja suukotti Nappulaa hyvin pitkään.
- Voidaanko nyt lähteä kotiin, kysyi Nappula.
- Voi ei kulta, ei vielä, sanoi äiti surullisena.
- Miksi ei, kysyi Nappula.
- Minä en tiedä miksi ei. Mutta lastensuojeluviranomaiset eivät
halua päästää sinua kotiin.
Nappula ja äiti itkivät yhdessä, kunnes ilkeä täti tuli ja käski
äidin pois.
Taas kului päiviä ja Nappula suri niin, että hän luuli
kuolevansa. Sitten eräänä päivänä ovi kävi ja sisään astui kaksi
tätiä. Nappula näki heti, ettei näillä tädeillä varmasti ole sydäntä
ollenkaan Nappula kuitenkin keräsi rohkeutensa ja kysyi, - Miksi
minä olen täällä enkä pääse kotiin? Toinen tädeistä sanoi - se ei
näyttäisi meidän papereissamme yhtään hyvältä. Sitä paitsi,
sinähän olet vaan Nappula. Toinen tädeistä lisäsi heti perään, -
sinun pitää ymmärtää että tämä on peliä. Ja sinä olet siinä
Nappula. Ja tädit lähtivät pois.
Nappulan äiti sai aina joskus tulla katsomaan Nappulaa, mutta
kotiin Nappula ei päässyt. Äiti kertoi kyllä Nappulalle, että on
aloittanut oikeustaistelun Nappulan kotiin pääsemiseksi, mutta
Nappula ei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa.
Kerran viikossa kävivät lastensuojelutädit muistuttamassa
Nappulaa, - Tämä on peli ja sinä olet siinä Nappula.
Nappula oli hyvin onneton. Talon ilkeä ja pelottava täti toi
Nappulalle joka päivä ruokaa ja huusi aina jos Nappula ei
jaksanut syödä kaikkea. Ja joka kerta täti sanoi:
- Sinulla on huono äiti, siksi sinä et pääse enää koskaan kotiin.
- Ei minulla ole huono äiti, minulla on maailman paras äiti!
huusi Nappula joka kerta. Ja aina ilkeä täti vastasi:
- Kyllä sinulla on huono äiti, ja hymyili julmasti, meni pois ja
laittoi oven lukkoon.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia eikä Nappula enää tiennyt
kauanko oli odottanut kotiin pääsyä.
Nappula itki joka ilta itsensä uneen. Nappula alkoi jo toivoa
ettei heräisi aamulla ollenkaan.
Sitten tuli päivä jolloin äiti tuli käymään ja sanoi Nappulalle: -
Kulta mussukka, äidin rakas. Nyt pakataan kaikki sinun tavarasi ja
lähdetään kotiin eikä me tulla tänne enää koskaan. Nappula ei
ollut uskoa korviaan: voiko se olla totta?
- Kyllä se on, nyt mennään kotiin eikä sinua viedä sieltä enää
ikinä, sanoi äiti hymyillen.
- Mutta jos ne tädit tulee kuitenkin, sanoi Nappula
hätääntyneenä.
- Ei ne tule, ei ne enää ole töissä siellä virastossa, sanoi äiti.
- Mutta jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, kysyi Nappula
kauhistuneena.
- Jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, selviän niistä kyllä. Minä
tiedän heistä nyt kaiken, sanoi äiti.
Niin äiti ja Nappula lähtivät kotiin. Äidin tilaama taksi odotti
talon ulkopuolella ja he pakkasivat kaikki, ihan kaikki, Nappulan
tavarat siihen. Taksissa Nappula käpertyi äidin syliin ja päätti ettei
lähde äidin sylistä koskaan pois. Nappula itki äidin sylissä, mutta
nyt Nappula itki onnesta.
Nappula oli koko ajan äidin kanssa. Nappula ajatteli, että jos
hän ei näe äitiä eikä äiti ole vieressä, tapahtuu taas jotain
kauheaa.
Eräänä päivänä Nappula uskalsi mennä kouluun ja sai heti
kuulla että uskonnonopettaja oli vaihtunut. Aikaisempi pelottava
uskonnonopettaja oli muuttanut kauas pois. Ensin
uskonnonopettaja oli käsketty koulusta pois. Ja kun hän oli
lähtenyt koulun ovesta ulos, oli salama iskenyt häntä päähän.
Uskonnonopettajalta oli mennyt kokonaan puhekyky.
Uskonnonopettaja oli muuttanut hyvin kauas yksinäiselle saarelle.
Kerran kuussa pieni vene vei saarelle uskonnonopettajan ruuat.
Muun ajan uskonnonopettaja oli saarella yksin, sillä saarella ei
asunut yhtäkään muuta ihmistä.
Niinpä uskonnonopettaja ei pystyisi tekemään enää mitään
pahaa muille ihmisille. Nappula oli siitä hyvin iloinen ja
koulunkäynti tuntui taas oikein mukavalta.
Aika kului onnellisesti kotona, mutta siitä huolimatta Nappula
joka yö heräsi omaan huutoonsa,
- En minä kuulu mihinkään peliin! En minä ole mikään
pelinappula! Minä olen Nappula!
Eräänä kesäpäivänä, Nappula oli ollut kotona jo vuoden, olivat
äiti ja Nappula kioskilla ostamassa jäätelöä. Kioski oli tuttu ja
mukava paikka ja siellä oli aina mukava pullea setä myymässä
jäätelöä.
Nappula oli hyvin iloinen, setä hymyili aina Nappulalle ja
Nappula tiesi ettei kioskilta loppuisi jäätelö koskaan.
Mutta nyt oli tapahtunut jotain, sillä kioskissa oli kamala
löyhkä. Ja Nappulan edessä avautui hirveä näky, niin hirveä että
Nappula säikähti ja meinasi lähteä karkuun. Kioskilla oli toinen
lastensuojeluhirviöistä. Äiti otti Nappulaa kädestä kiinni ja
Nappulalle tuli heti turvallinen ja hyvä olo.
Nappula katsoi rohkeasti hirviötätiä. Tämä oli kutistunut ja
vapisi kauttaaltaan. Hirviötädin silmät pyörivät päässä ja sillä oli
resuiset ja haisevat vaatteet. Koko hirviötäti haisi kamalalta. Sitten
se avasi suunsa ja löyhkä kioskilla vain paheni. Suussa ei enää
ollut kuin muutama mustunut hammas. Rahisevalla äänellä
hirviötäti raakkui:
- Mä otan yhen keskarin. Täs pitäs olla tarpeeks rahaa,
enempää mul ei oo.
Sitten hirviötäti kääntyi ja katsoi verestävillä punaisilla
silmillään kohti Nappulaa.
- Ollaanko me tavattu joskus? raakkui hirviötäti.
Nappula ei sanonut mitään, puristi vain lujaa äidin kättä.
- Katokku tädillä menee nykyään sen verran lujaa, ettei täti
oikein muista mitään, jatkoi hirviötäti ja sai yskänkohtauksen.
Sitten hirviötäti kaatui selälleen ja kuoli. Kioskin setä soitti
ambulanssin. Ambulanssista tuli kaksi ambulanssimiestä. Miehet
katsoivat lattialla mätänevää hirviötätiä ja sanoivat:
- Mitään ei ole tehtävissä, sinne meni.
Ja ambulanssimiehet pakkasivat hirviötädin ruumiin
muovipussiin ja veivät sen pois.
Sen jälkeen Nappula tiesi ettei yksikään hirviö tule enää
hakemaan häntä pois.
Nappula ei enää koskaan nähnyt öisin pelottavia unia. Nappula
aloitti kasvamisen uudestaan. Kun Nappula oli kasvanut isoksi,
tapasi Nappula kuvankauniin, sydämellisen ja älykkään Saagan.
Nappula rakastui syvästi, kosi Saagaa ja he menivät naimisiin.
Äiti oli häissä hyvin hyvin onnellinen ja itki ilosta liikutuksen
kyyneleitä. Nappula ja Saaga saivat kaksi ihanaa lasta. Ja niin he
kaikki elivät elämänsä onnellisina, aina loppuun asti.
Sen pituinen se
äiti oli lämmin ja iloinen, isä reipas ja hauska.
Erityisesti Nappula piti siitä, kun sai äidin kanssa tehdä lettuja. Ja niiden kanssa oli aina jäätelöä. Isän kanssa Nappulasta oli
hauskinta käydä uimassa. Nappulalla oli kaikki hyvin.
Mutta sitten yhtenä päivänä Nappula meni koulusta kotiin ja oli
tapahtunut jotain hyvin ikävää. Nappulan äiti ja isä kertoivat
muuttavansa erilleen. Nappula ei tiennyt mitä sanoisi, eikä
häntä yhtään lohduttanut ajatus että hän saisi nyt kaksi kotia
omakseen. Nappula mietti kovasti mitä hän oli tehnyt väärin,
kun äidille ja isälle tuli ero. Vaikka kuinka äiti vakuutteli ettei
ero johtunut Nappulasta, ei Nappula tahtonut uskoa millään.
Nappulasta tuli hyvin surullinen. Päiviä kului, eikä Nappula
hymyillyt enää ollenkaan.
Nappulalla oli uskonnonopettaja josta Nappula ei tykännyt
ollenkaan. Uskonnonopettaja oli tullut Nappulan kouluun
muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Nappula tiesi heti ettei pidä
tästä. Uskonnonopettaja oli pelottava nainen eikä Nappula
halunnut koskaan puhua tämän kanssa. Uskonnonopettaja huomasi
Nappulan hiljaisuuden ja ryhtyi tivaamaan mistä se johtui.
Uskonnonopettaja ahdisteli Nappulaa joka päivä.
Nappula ei halunnut kertoa mitään, kunnes eräänä päivänä
Nappula sanoi, -Äiti ja isä erosi. Uskonnonopettaja hymyili niin
leveästi että Nappula säikähti ja juoksi ulos koulusta suoraan
kotiin. Kotona Nappula kertoi äidille mitä oli sanonut
uskonnonopettajalle.
-Ei se haittaa, kyllä asioista saa puhua aikuisille, lohdutti äiti.
Uskonnonopettaja ei pitänyt omasta elämästään, hänellä ei
ollut sitä ollenkaan. Siitä syystä uskonnonopettajan mielestä oli
hauskaa sekaantua muiden ihmisten elämään ja tehdä niistäkin
mahdollisimman ikäviä. Juuri nyt uskonnonopettajalla oli menossa
erityisen tylsä vaihe omassa elämässään ja uskonnonopettaja
päätti tehdä asialle jotain.
Mutta Nappulan vanhemmille hän ei kuitenkaan soittaisi.
Uskonnonopettaja ei pitänyt Nappulan vanhemmista. Äidille
uskonnonopettaja oli kateellinen, koska äiti oli laihempi ja
kauniimpi kuin uskonnonopettaja. Isälle uskonnonopettaja oli
kateellinen siitä, että tämä oli työssä jota uskonnonopettaja olisi
mieluummin halunnut tehdä ja kiukkuinen siitä ettei tämä ikinä
ollut ollut mielinkielin uskonnonopettajalle.
Niinpä uskonnonopettaja soitti lastensuojeluviranomaisille.
Lastensuojeluviranomaisille uskonnonopettaja kertoi Nappulan
surullisuudesta ja valehteli ummet lammet asioita, jotta tuntisi
olonsa tyytyväiseksi. Lastensuojeluviranomaiset ilahtuivat
kuulemastaan ja lupasivat uskonnonopettajalle ryhtyä heti
toimenpiteisiin. Uskonnonopettajalle tuli kovin iloinen mieli ja hän
meni onnellisena nukkumaan.
Eräänä päivänä Nappulan ovikello soi ja Nappula vietiin pois
äidin luota. Äiti pelästyi suunnattomasti ja kysyi, -Minne te viette
minun lastani?
Lastensuojeluviranomaiset eivät kertoneet.
Nappulan äiti soitti Nappulan isälle ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Nappulan isä soitti lastensuojeluviranomaisille, eikä
hänellekään kerrottu mitään. Nappula oli viety kokonaan pois.
Nappula itki lastensuojeluviranomaisten autossa ja kysyi, -
Minne te minua viette?
Lastensuojeluviranomaiset sanoivat, -parempaan paikkaan.
Nappula vain itki ja sanoi, -Mutta kun ei ole olemassa
parempaa paikkaa kuin äidin luona.
- Kyllä on, sanoivat lastensuojeluviranomaiset.
Nappula vietiin taloon jossa oli yhtä pelottava täti kuin
uskonnonopettaja ja Nappula lukittiin pieneen huoneeseen. Siellä
Nappula oli monta päivää ja yötä, eikä kuullut äidistä eikä isästä
mitään.
Joka päivä Nappula katseli tuntikausia ikkunasta ulos.
Ikkunasta näkyi leikkipuistoon ja leikkipuistossa oli aina paljon
lapsia, äitejä ja isiä.
- Miksi minä en saa olla tuolla äidin kanssa? Miksi minä en saa
enää leikkiä? ajatteli Nappula ja katseli päivästä toiseen kyyneleet
silmissä ikkunasta ja näki kuinka lapset ulkona hymyilivät ja olivat
iloisia ja onnellisia.
Nappula suri niin paljon, että hänen ihonsa muuttui harmaaksi
ja silmän ympärykset mustiksi.
Nappula päätti lopettaa kasvamisen, koska Nappula tiesi ettei
hänen elämänsä saa kulua näin.
Eikä Nappula kasvanut enää.
Sitten tuli päivä kun Nappula kuuli äidin äänen. Nappulan
sydän hypähti onnesta. Nappulan äiti tuli Nappulan huoneeseen ja
halasi ja suukotti Nappulaa hyvin pitkään.
- Voidaanko nyt lähteä kotiin, kysyi Nappula.
- Voi ei kulta, ei vielä, sanoi äiti surullisena.
- Miksi ei, kysyi Nappula.
- Minä en tiedä miksi ei. Mutta lastensuojeluviranomaiset eivät
halua päästää sinua kotiin.
Nappula ja äiti itkivät yhdessä, kunnes ilkeä täti tuli ja käski
äidin pois.
Taas kului päiviä ja Nappula suri niin, että hän luuli
kuolevansa. Sitten eräänä päivänä ovi kävi ja sisään astui kaksi
tätiä. Nappula näki heti, ettei näillä tädeillä varmasti ole sydäntä
ollenkaan Nappula kuitenkin keräsi rohkeutensa ja kysyi, - Miksi
minä olen täällä enkä pääse kotiin? Toinen tädeistä sanoi - se ei
näyttäisi meidän papereissamme yhtään hyvältä. Sitä paitsi,
sinähän olet vaan Nappula. Toinen tädeistä lisäsi heti perään, -
sinun pitää ymmärtää että tämä on peliä. Ja sinä olet siinä
Nappula. Ja tädit lähtivät pois.
Nappulan äiti sai aina joskus tulla katsomaan Nappulaa, mutta
kotiin Nappula ei päässyt. Äiti kertoi kyllä Nappulalle, että on
aloittanut oikeustaistelun Nappulan kotiin pääsemiseksi, mutta
Nappula ei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa.
Kerran viikossa kävivät lastensuojelutädit muistuttamassa
Nappulaa, - Tämä on peli ja sinä olet siinä Nappula.
Nappula oli hyvin onneton. Talon ilkeä ja pelottava täti toi
Nappulalle joka päivä ruokaa ja huusi aina jos Nappula ei
jaksanut syödä kaikkea. Ja joka kerta täti sanoi:
- Sinulla on huono äiti, siksi sinä et pääse enää koskaan kotiin.
- Ei minulla ole huono äiti, minulla on maailman paras äiti!
huusi Nappula joka kerta. Ja aina ilkeä täti vastasi:
- Kyllä sinulla on huono äiti, ja hymyili julmasti, meni pois ja
laittoi oven lukkoon.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia eikä Nappula enää tiennyt
kauanko oli odottanut kotiin pääsyä.
Nappula itki joka ilta itsensä uneen. Nappula alkoi jo toivoa
ettei heräisi aamulla ollenkaan.
Sitten tuli päivä jolloin äiti tuli käymään ja sanoi Nappulalle: -
Kulta mussukka, äidin rakas. Nyt pakataan kaikki sinun tavarasi ja
lähdetään kotiin eikä me tulla tänne enää koskaan. Nappula ei
ollut uskoa korviaan: voiko se olla totta?
- Kyllä se on, nyt mennään kotiin eikä sinua viedä sieltä enää
ikinä, sanoi äiti hymyillen.
- Mutta jos ne tädit tulee kuitenkin, sanoi Nappula
hätääntyneenä.
- Ei ne tule, ei ne enää ole töissä siellä virastossa, sanoi äiti.
- Mutta jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, kysyi Nappula
kauhistuneena.
- Jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, selviän niistä kyllä. Minä
tiedän heistä nyt kaiken, sanoi äiti.
Niin äiti ja Nappula lähtivät kotiin. Äidin tilaama taksi odotti
talon ulkopuolella ja he pakkasivat kaikki, ihan kaikki, Nappulan
tavarat siihen. Taksissa Nappula käpertyi äidin syliin ja päätti ettei
lähde äidin sylistä koskaan pois. Nappula itki äidin sylissä, mutta
nyt Nappula itki onnesta.
Nappula oli koko ajan äidin kanssa. Nappula ajatteli, että jos
hän ei näe äitiä eikä äiti ole vieressä, tapahtuu taas jotain
kauheaa.
Eräänä päivänä Nappula uskalsi mennä kouluun ja sai heti
kuulla että uskonnonopettaja oli vaihtunut. Aikaisempi pelottava
uskonnonopettaja oli muuttanut kauas pois. Ensin
uskonnonopettaja oli käsketty koulusta pois. Ja kun hän oli
lähtenyt koulun ovesta ulos, oli salama iskenyt häntä päähän.
Uskonnonopettajalta oli mennyt kokonaan puhekyky.
Uskonnonopettaja oli muuttanut hyvin kauas yksinäiselle saarelle.
Kerran kuussa pieni vene vei saarelle uskonnonopettajan ruuat.
Muun ajan uskonnonopettaja oli saarella yksin, sillä saarella ei
asunut yhtäkään muuta ihmistä.
Niinpä uskonnonopettaja ei pystyisi tekemään enää mitään
pahaa muille ihmisille. Nappula oli siitä hyvin iloinen ja
koulunkäynti tuntui taas oikein mukavalta.
Aika kului onnellisesti kotona, mutta siitä huolimatta Nappula
joka yö heräsi omaan huutoonsa,
- En minä kuulu mihinkään peliin! En minä ole mikään
pelinappula! Minä olen Nappula!
Eräänä kesäpäivänä, Nappula oli ollut kotona jo vuoden, olivat
äiti ja Nappula kioskilla ostamassa jäätelöä. Kioski oli tuttu ja
mukava paikka ja siellä oli aina mukava pullea setä myymässä
jäätelöä.
Nappula oli hyvin iloinen, setä hymyili aina Nappulalle ja
Nappula tiesi ettei kioskilta loppuisi jäätelö koskaan.
Mutta nyt oli tapahtunut jotain, sillä kioskissa oli kamala
löyhkä. Ja Nappulan edessä avautui hirveä näky, niin hirveä että
Nappula säikähti ja meinasi lähteä karkuun. Kioskilla oli toinen
lastensuojeluhirviöistä. Äiti otti Nappulaa kädestä kiinni ja
Nappulalle tuli heti turvallinen ja hyvä olo.
Nappula katsoi rohkeasti hirviötätiä. Tämä oli kutistunut ja
vapisi kauttaaltaan. Hirviötädin silmät pyörivät päässä ja sillä oli
resuiset ja haisevat vaatteet. Koko hirviötäti haisi kamalalta. Sitten
se avasi suunsa ja löyhkä kioskilla vain paheni. Suussa ei enää
ollut kuin muutama mustunut hammas. Rahisevalla äänellä
hirviötäti raakkui:
- Mä otan yhen keskarin. Täs pitäs olla tarpeeks rahaa,
enempää mul ei oo.
Sitten hirviötäti kääntyi ja katsoi verestävillä punaisilla
silmillään kohti Nappulaa.
- Ollaanko me tavattu joskus? raakkui hirviötäti.
Nappula ei sanonut mitään, puristi vain lujaa äidin kättä.
- Katokku tädillä menee nykyään sen verran lujaa, ettei täti
oikein muista mitään, jatkoi hirviötäti ja sai yskänkohtauksen.
Sitten hirviötäti kaatui selälleen ja kuoli. Kioskin setä soitti
ambulanssin. Ambulanssista tuli kaksi ambulanssimiestä. Miehet
katsoivat lattialla mätänevää hirviötätiä ja sanoivat:
- Mitään ei ole tehtävissä, sinne meni.
Ja ambulanssimiehet pakkasivat hirviötädin ruumiin
muovipussiin ja veivät sen pois.
Sen jälkeen Nappula tiesi ettei yksikään hirviö tule enää
hakemaan häntä pois.
Nappula ei enää koskaan nähnyt öisin pelottavia unia. Nappula
aloitti kasvamisen uudestaan. Kun Nappula oli kasvanut isoksi,
tapasi Nappula kuvankauniin, sydämellisen ja älykkään Saagan.
Nappula rakastui syvästi, kosi Saagaa ja he menivät naimisiin.
Äiti oli häissä hyvin hyvin onnellinen ja itki ilosta liikutuksen
kyyneleitä. Nappula ja Saaga saivat kaksi ihanaa lasta. Ja niin he
kaikki elivät elämänsä onnellisina, aina loppuun asti.
Sen pituinen se
RSS Feed
