Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni kylä, jossa eli onnellisia ihmisiä.
Pientä kylää ympäröivät kauniit vuoret. Vuorilta laskeutui puroja järveen, joka loisti kirkkaan sinisenä. Luonto oli kaunis ja puhdas.
Eläimet liikkuivat onnellisina ja vapaina. Pienessä kylässä ei ollut mitään sen ihmeempää tai kummallisempaa, kuin se, että ihmiset olivat hyvin onnellisia.
Pieni kylä toimi täysin omavaraisesti, aikuiset tekivät töitä, lapset kävivät koulua, vanhukset viettivät aikaa, ja kaikki oli hyvin hoidettua. Toki kaikki viettivät myös vapaa-aikaa kuunnellen musiikkia, tanssien, laulaen, piirtäen, rakentaen, pelaten pelejä. Kuka mitenkin halusi.
Oli pieniä ja isoja perheitä, eronneita, niitä, jotka halusivat elää yksin; ihan kaikenlaisia ihmisiä. Oli arkea ja juhlaa, suruja ja iloja, nauruja ja itkuja; ihan kaikkea, mutta asiat pysyivät tasapainossa.
Kunnes eräänä keväisenä päivänä pilvet tummenivat taivaalla, ja kaikki oli toisin. Suuri musta pilvi tuli ja pimensi kaiken. Ja kun pilvi oli poissa, huomasivat pienen kylän asukkaat, että vähän matkan päähän oli rakennettu toinen kylä.
Uteliaana kyläläiset menivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kyläläisten ollessa perillä, uuden kylän suurimman talon suurin ovi avautui.
Ulos astui kookas Harmaatukkainen nainen, joka hymyili äärimmäisen ystävällisesti ja sanoi: "Me olemme Asiantuntijoita, kierrämme ympäri maailmaa ja tehtävämme on pitää huolta. Kaikista ihmisistä, erityisesti lapsista."
Kyläläiset sanoivat, etteivät tarvitse apua, koska heillä ei ole huolen häivää, ei pienintäkään huolta. Johon Harmaatukkainen nainen vastasi edelleen leveästi hymyillen: "Sittenhän kaikki on hyvin, oikeinkin hyvin. Toki meidän täytyy varmistua, että puhutte totta, ja siitä syystä jäämme vielä joksikin ajaksi."
Kyläläiset olivat hieman ihmeissään kuultuaan tämän, mutta kohauttivat olkapäitään, toivottivat uudet naapurinsa tervetulleiksi, ja palasivat omaan kyläänsä. Sen jälkeen kyläläiset eivät enää koskaan nähneet Harmaatukkaista naista.
Sen sijaan he tulivat tapaamaan suunnattoman määrän Asiantuntijoita.
Kului päiviä, kului viikkoja, ja kyläläiset alkoivat tottua uusiin naapureihinsa. Ikään kuin he olisivat olleet aina olemassa.
Mitään haittaa Asiantuntijoista ei ollut. Heitä tapasi hyvin harvoin, ja aina tavatessa nämä olivat hyvin ystävällisiä. Erittäin ystävällisiä.
Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi tapahtua.
Ensin Asiantuntijat alkoivat kutsua itse itseään kyläläisten luokse. Se tapahtui ohimennen, vaivihkaa tilanteissa, joissa esimerkiksi joku kyläläisistä oli poimimassa kukkasia laaksossa, uimassa puhtaassa järvessä, kävelyllä katselemassa peurojen elämää, tai missä tahansa kylää ympäröivässä luonnossa.
Asiantuntijat tervehtivät jokaista kyläläistä kohteliaasti, ja jotenkin hullunkurisella tavalla tapaaminen päätyi aina siihen, että Asiantuntija tuli kyläläisen luokse kahville.
Kylässä ollessaan Asiantuntijat olivat kovin kiinnostuneita perheiden tilanteista, ehkä jopa hieman tungettelevalla tavalla. Mutta hyväuskoiset kyläläiset eivät olleet moksiskaan, vaan iloisesti kertoilivat perheestään.
Saattoivatpa jotkut ottaa moisen kiinnostuksen jopa kohteliaisuutena ja suurena välittämisenä perheestään.
Jutellessaan keskenään kyläläiset huomasivat, että kaikilla Asiantuntijoilla oli yksi yhteinen piirre: Asiantuntijat halusivat kovasti tietää kunkin asunnon pohjapiirustuksen.
Kevät muuttui kesäksi, kesä syksyksi, ja tuli talvi.
Hyvin musta talvi.
Kyläläiset muuttuivat poikkeuksellisen uneliaiksi. Kukaan ei jaksanut olla erityisen puuhakas, vaan kaikki tunsivat suunnatonta halua käpertyä karhunomaisesti talviunille.
Kylän vanhin huolestui tilanteesta, ja kutsui kylän asukkaat koolle. "En tiedä mitä on tapahtunut. En tiedä missä on musiikki, minne on kadonnut ilomme, miksi emme vieraile toistemme luona? Mitä ihmettä on tapahtumassa?", kysyi Kylän vanhin huolissaan. Eikä kukaan osannut vastata.
Ainoa, minkä he totesivat tapahtuneen, oli, että jokaisen kyläläisen luona oli käynyt joku Asiantuntijoista tuoden mukanaan yrttijuomaa.
Seuraavana aamuna eräs kylän äideistä heräsi, ja meni herättämään pientä tyttöään. Ensimmäistä kertaa tyttönen ei kuitenkaan ollut sängyssään, ja äiti lähti kysymään lastaan naapurista. Ja toisesta naapurista. Jokaiselta. Eikä kukaan ollut nähnyt pientä tyttöstä. Aivan suunniltaan huolesta juoksi äiti kylän vanhimman luokse kertomaan tilanteesta, jollaista koko kylässä ei ikinä aikaisemmin ollut ollut.
Kylän vanhimman luokse riensi myös toinen pelästynyt äiti. Ja kolmas. Ja neljäskin. Heiltä kaikilta oli yön aikana kadonnut lapsi, kuin tuhka tuuleen.
Kylän vanhin tyynnytteli naisia, ja kysyi mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Kaikki oli ollut normaalia, ihan tavallista, ja juotuaan Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa kaikki olivat menneet nukkumaan. Ja nukkuneet hyvin hyvin syvää unta.
"Siinä sen täytyy olla", sanoi kylän vanhin, "sen täytyy olla siinä juomassa!". Kylän vanhin kokosi nopeasti kaikki kyläläiset paikalle. "Kiellän ehdottomasti ketään enää juomasta Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa," sanoi Kylän vanhin jyrkästi, ja jatkoi: "Kukaan meistä ei tiedä mitä se pitää sisällään, kukaan meistä ei tiedä keitä Asiantuntijat oikeasti ovat, eikä mitään tällaista voi tapahtua vahingossa. Eikä tällaista saa tapahtua, vaan lapset on saatava takaisin."
Niinpä kyläläiset päättivät, että kaikki lapset vietäisiin turvaan vuorilla sijaitsevaan luolaan, jota eläimet vartioivat. Ja ettei kukaan koske tulevana iltana yrttijuomaan.
He sopivat vahtivuoroista seuraavaa yötä varten. Sovittiin myös, että kukin varustautuisi mahdollisen väkivaltaisen hyökkäyksen varalle kotoaan löytyvillä puolustusaseilla. Esimerkiksi paistinpannulla, lamppuöljyllä, veitsillä taikka luudalla. Tuskin kukaan pystyisi nukkumaan.
Ja he vahtivat, valvoivat ja vahtivat. Kello tuli kaksitoista, yks, kaksi... Eikä mitään tapahtunut. Kaikki oli hiljaista, yö pikimusta. Vain tähdet ja kuu loistivat taivaalla.
Kello kolme yöllä se tapahtui. Ensin kuului hiljaista ja yksitoikkoista, muminan sekaista, matalaa, ilkeää laulua. Sitten kuului laahaavaa raskasta ääntä. Joka puolelta alkoi ilmestyä kylän ympärille tummia hahmoja.
Kyläläiset tuijottivat tulijoita kotiensa ikkunoista.
Tummat hahmot lähestyivät lähestymistään, piirittivät kylän. Ja matala, ilkeän yksitoikkoinen mumina voimistui. Tummat hahmot sytyttivät lyhtyjä, ja lähenivät lähestymistään. Lyhtyjen valoissa hahmojen kasvot tulivat näkyviin. He olivat Asiantuntijoita.
Mutta tällä kertaa heissä ei ollut mitään ystävällistä.
Asiantuntijoiden silmät olivat painuneet syvälle päähän, ne kiilsivät, olivat vetisiä, ja niissä oli nälkäinen katse. Heidän kasvonsa olivat vääristyneet ilkeämieliseen irveeseen. Joidenkin suusta valui kuolaa. Pahuus oli käsin kosketeltavaa.
Ja he saavuttivat ihmisten koteja. Heidän luiseksi muuttuneet kätensä availivat ihmisten ovia. Ja joka kotiin, mihin he astuivat, lehahti pilaantuneen kalan haju. He etsivät lapsia.
Nälkäiset Asiantuntijat suuntasivat kussakin asunnossa suoraan lastenhuoneeseen, avasivat ovia, ja kiiluvat silmät etsivät lapsia jokaisesta nurkasta. Turhaan, lapset olivat turvassa.
Sen jälkeen alkoi Asiantuntijoiden nenä toimia kuin koiralla, he nuuhkivat vimmatusti etsien ihmisen hajua.
Kyläläiset olivat kuitenkin onneksi ennakoineet tämänkin tilanteen mahdollisuuden: Oli sovittu, että jos vaara olisi suuri, kaikki kerääntyisivät hiljalleen kylän torille varustautuneina sillä, mitä olisi kodista aseeksi löytynyt.
Kaikissa kodeissa alkoi liikehdintä kohti toria.
Asiantuntijat jäivät penkomaan asuntoja, nyt jo epätoivoisina. He eivät löytäneet ketään. Asunnoissa vallitsi täydellinen sekasorto Asiantuntijoiden hysteerisinä etsiessä ihmisen lihaa, lapsia.
Kun kaikki kylän asukkaat olivat saapuneet torille, odottivat he siellä hiiskumatta, ja kuin yhteisestä sopimuksesta avautuivat kotien ovet.
Asiantuntijat astuivat taloista ulos, nälkäisinä kuin pedot. Kamalan hajun ympäröiminä, silmät kiiluen ja pälyillen, haistellen ja kuolaten tulivat kohti toria. Asiantuntijoiden ollessa aivan torin laidalla, syttyivät torin kirkastakin kirkkaammat valot, ja kaikki pysähtyivät.
Torilla, asukkaiden keskellä, seisoi korokkeella Kylän vanhin. Hänen silmänsä loistivat kuin kekäleet, ja hän jyrisi: "Mitä te teette? Mitä te "Asiantuntijat" luulette tekevänne?".
Asiantuntijat olivat ihan hiljaa, ja näytti siltä, että he kutistuisivat. Syvä hiljaisuus vallitsi koko torilla.
Kylän vanhin jylisi: "Millä oikeudella te tunkeudutte ihmisten koteihin? Minä haluan tietää, mikä on tarkoituksenne ja päämääränne, ja aion saada sen selville tavalla tai toisella. Nyt heti!"
Asiantuntijat jatkoivat kutistumistaan, ja alkoivat yhteen ääneen, korkealla ja ohuella äänellä piipittämään: "Me olemme Asiantuntijoita!", "Meillä on huoli!", "Me ajattelemme lasten parasta!", "Saamme asianne järjestykseen!", "Teidän pitää olla yhteistyössä kanssamme!", "Me tiedämme kaiken paremmin!", "Me olemme tukena!", "Me toimimme vain sääntöjen mukaan!", "Harmaatukkaisen naisen sääntöjen mukaan!", ja niin edelleen.
Aikansa kuunneltuaan Kylän vanhin avasi suunsa, ja kaikki Asiantuntijat hiljenivät. "Te ette tiedä mitään. Te, kuolaava hyeenalauma, ette ymmärrä mitään. Teidän ymmärrys ei riitä. Te olette vastenmielistä ja kieroutunutta porukkaa, joille ihmiset ovat vain mässäilyn kohde. Ja mikä tai kuka Harmaatukkainen nainen onkaan, ei hänellä ole oikeuksia luoda minkäänlaisia sääntöjä täällä, hänen taakseen teidän on turha verhoutua."
Asiantuntijat kutistuivat edelleen ja olivat nyt polven korkuisia. Pientä vikinää kuului heidän joukostaan.
Hitaasti ja rauhallisesti Kylän vanhin sanoi: "Ensimmäiseksi te kerrotte, minne olette vieneet lapsemme. Sen jälkeen viemme teidät vuorten korkeuksiin, josta menette minne nyt sitten menettekin. Mutta takaisin ette tule ikinä! Nimittäin jos yksikään teistä tulee lähellekään kyläämme, etsin teidät kaikki. Sen jälkeen haemme kylän suurimman paistinpannun, teemme nuotion keskelle toria, ja paistamme teidät hitaasti yksitellen voisulassa. Elävältä."
Polven korkuisilta Asiantuntijoilta ei kuulunut enää pihahdustakaan.
"Ja nyt, missä ovat kadonneet lapset?", kysyi Kylän vanhin jo hieman pirullinen hymy huulillaan.
Asiantuntijat sanoivat vapisevin äänin, "Meidän mustassa talossa, kun me olimme sijoittamassa heitä muualle."
Kylän vanhin räjähti: "Te ette sijoita ketään muuta kuin itsenne muualle! Te tulitte tänne, ja teitte kaikkenne pilataksenne meidän onnemme! Lapset on haettava heti tänne. Ja oman itsenne takia todellakin toivon, että he ovat hyvässä kunnossa. Muussa tapauksessa laitamme paistinpannun kuumenemaan nyt heti."
Niinpä osa kyläläisistä lähti hakemaan lapsia, ja ihan Asiantuntijoiden onneksi kaikki olivat hyvässä kunnossa.
Nimittäin lapset olivat juoneet nukuttavaa yrttijuomaa ja nukkuneet koko tämän kylää järkyttäneen episodin ajan.
Asiantuntijat, pienet vikisevät Asiantuntijat, vietiin vuoren huipulle, ja kyläläiset katsoivat heidän kompuroivaa poistumistaan.
Sen jälkeen Asiantuntijoista ei enää koskaan kuulunut mitään, ja kylään palasi kylän oma onnellinen rauha.
Se, mitä kyläläiset eivät tienneet, oli, että Asiantuntijat palasivat Harmaatukkaisen naisen luokse, voimistuivat ja valmistautuivat tekemään uutta iskua kokonaan toiseen kylään. Kylään, jossa myös oli paljon lapsia.
Sen pituinen se.
Pientä kylää ympäröivät kauniit vuoret. Vuorilta laskeutui puroja järveen, joka loisti kirkkaan sinisenä. Luonto oli kaunis ja puhdas.
Eläimet liikkuivat onnellisina ja vapaina. Pienessä kylässä ei ollut mitään sen ihmeempää tai kummallisempaa, kuin se, että ihmiset olivat hyvin onnellisia.
Pieni kylä toimi täysin omavaraisesti, aikuiset tekivät töitä, lapset kävivät koulua, vanhukset viettivät aikaa, ja kaikki oli hyvin hoidettua. Toki kaikki viettivät myös vapaa-aikaa kuunnellen musiikkia, tanssien, laulaen, piirtäen, rakentaen, pelaten pelejä. Kuka mitenkin halusi.
Oli pieniä ja isoja perheitä, eronneita, niitä, jotka halusivat elää yksin; ihan kaikenlaisia ihmisiä. Oli arkea ja juhlaa, suruja ja iloja, nauruja ja itkuja; ihan kaikkea, mutta asiat pysyivät tasapainossa.
Kunnes eräänä keväisenä päivänä pilvet tummenivat taivaalla, ja kaikki oli toisin. Suuri musta pilvi tuli ja pimensi kaiken. Ja kun pilvi oli poissa, huomasivat pienen kylän asukkaat, että vähän matkan päähän oli rakennettu toinen kylä.
Uteliaana kyläläiset menivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kyläläisten ollessa perillä, uuden kylän suurimman talon suurin ovi avautui.
Ulos astui kookas Harmaatukkainen nainen, joka hymyili äärimmäisen ystävällisesti ja sanoi: "Me olemme Asiantuntijoita, kierrämme ympäri maailmaa ja tehtävämme on pitää huolta. Kaikista ihmisistä, erityisesti lapsista."
Kyläläiset sanoivat, etteivät tarvitse apua, koska heillä ei ole huolen häivää, ei pienintäkään huolta. Johon Harmaatukkainen nainen vastasi edelleen leveästi hymyillen: "Sittenhän kaikki on hyvin, oikeinkin hyvin. Toki meidän täytyy varmistua, että puhutte totta, ja siitä syystä jäämme vielä joksikin ajaksi."
Kyläläiset olivat hieman ihmeissään kuultuaan tämän, mutta kohauttivat olkapäitään, toivottivat uudet naapurinsa tervetulleiksi, ja palasivat omaan kyläänsä. Sen jälkeen kyläläiset eivät enää koskaan nähneet Harmaatukkaista naista.
Sen sijaan he tulivat tapaamaan suunnattoman määrän Asiantuntijoita.
Kului päiviä, kului viikkoja, ja kyläläiset alkoivat tottua uusiin naapureihinsa. Ikään kuin he olisivat olleet aina olemassa.
Mitään haittaa Asiantuntijoista ei ollut. Heitä tapasi hyvin harvoin, ja aina tavatessa nämä olivat hyvin ystävällisiä. Erittäin ystävällisiä.
Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi tapahtua.
Ensin Asiantuntijat alkoivat kutsua itse itseään kyläläisten luokse. Se tapahtui ohimennen, vaivihkaa tilanteissa, joissa esimerkiksi joku kyläläisistä oli poimimassa kukkasia laaksossa, uimassa puhtaassa järvessä, kävelyllä katselemassa peurojen elämää, tai missä tahansa kylää ympäröivässä luonnossa.
Asiantuntijat tervehtivät jokaista kyläläistä kohteliaasti, ja jotenkin hullunkurisella tavalla tapaaminen päätyi aina siihen, että Asiantuntija tuli kyläläisen luokse kahville.
Kylässä ollessaan Asiantuntijat olivat kovin kiinnostuneita perheiden tilanteista, ehkä jopa hieman tungettelevalla tavalla. Mutta hyväuskoiset kyläläiset eivät olleet moksiskaan, vaan iloisesti kertoilivat perheestään.
Saattoivatpa jotkut ottaa moisen kiinnostuksen jopa kohteliaisuutena ja suurena välittämisenä perheestään.
Jutellessaan keskenään kyläläiset huomasivat, että kaikilla Asiantuntijoilla oli yksi yhteinen piirre: Asiantuntijat halusivat kovasti tietää kunkin asunnon pohjapiirustuksen.
Kevät muuttui kesäksi, kesä syksyksi, ja tuli talvi.
Hyvin musta talvi.
Kyläläiset muuttuivat poikkeuksellisen uneliaiksi. Kukaan ei jaksanut olla erityisen puuhakas, vaan kaikki tunsivat suunnatonta halua käpertyä karhunomaisesti talviunille.
Kylän vanhin huolestui tilanteesta, ja kutsui kylän asukkaat koolle. "En tiedä mitä on tapahtunut. En tiedä missä on musiikki, minne on kadonnut ilomme, miksi emme vieraile toistemme luona? Mitä ihmettä on tapahtumassa?", kysyi Kylän vanhin huolissaan. Eikä kukaan osannut vastata.
Ainoa, minkä he totesivat tapahtuneen, oli, että jokaisen kyläläisen luona oli käynyt joku Asiantuntijoista tuoden mukanaan yrttijuomaa.
Seuraavana aamuna eräs kylän äideistä heräsi, ja meni herättämään pientä tyttöään. Ensimmäistä kertaa tyttönen ei kuitenkaan ollut sängyssään, ja äiti lähti kysymään lastaan naapurista. Ja toisesta naapurista. Jokaiselta. Eikä kukaan ollut nähnyt pientä tyttöstä. Aivan suunniltaan huolesta juoksi äiti kylän vanhimman luokse kertomaan tilanteesta, jollaista koko kylässä ei ikinä aikaisemmin ollut ollut.
Kylän vanhimman luokse riensi myös toinen pelästynyt äiti. Ja kolmas. Ja neljäskin. Heiltä kaikilta oli yön aikana kadonnut lapsi, kuin tuhka tuuleen.
Kylän vanhin tyynnytteli naisia, ja kysyi mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Kaikki oli ollut normaalia, ihan tavallista, ja juotuaan Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa kaikki olivat menneet nukkumaan. Ja nukkuneet hyvin hyvin syvää unta.
"Siinä sen täytyy olla", sanoi kylän vanhin, "sen täytyy olla siinä juomassa!". Kylän vanhin kokosi nopeasti kaikki kyläläiset paikalle. "Kiellän ehdottomasti ketään enää juomasta Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa," sanoi Kylän vanhin jyrkästi, ja jatkoi: "Kukaan meistä ei tiedä mitä se pitää sisällään, kukaan meistä ei tiedä keitä Asiantuntijat oikeasti ovat, eikä mitään tällaista voi tapahtua vahingossa. Eikä tällaista saa tapahtua, vaan lapset on saatava takaisin."
Niinpä kyläläiset päättivät, että kaikki lapset vietäisiin turvaan vuorilla sijaitsevaan luolaan, jota eläimet vartioivat. Ja ettei kukaan koske tulevana iltana yrttijuomaan.
He sopivat vahtivuoroista seuraavaa yötä varten. Sovittiin myös, että kukin varustautuisi mahdollisen väkivaltaisen hyökkäyksen varalle kotoaan löytyvillä puolustusaseilla. Esimerkiksi paistinpannulla, lamppuöljyllä, veitsillä taikka luudalla. Tuskin kukaan pystyisi nukkumaan.
Ja he vahtivat, valvoivat ja vahtivat. Kello tuli kaksitoista, yks, kaksi... Eikä mitään tapahtunut. Kaikki oli hiljaista, yö pikimusta. Vain tähdet ja kuu loistivat taivaalla.
Kello kolme yöllä se tapahtui. Ensin kuului hiljaista ja yksitoikkoista, muminan sekaista, matalaa, ilkeää laulua. Sitten kuului laahaavaa raskasta ääntä. Joka puolelta alkoi ilmestyä kylän ympärille tummia hahmoja.
Kyläläiset tuijottivat tulijoita kotiensa ikkunoista.
Tummat hahmot lähestyivät lähestymistään, piirittivät kylän. Ja matala, ilkeän yksitoikkoinen mumina voimistui. Tummat hahmot sytyttivät lyhtyjä, ja lähenivät lähestymistään. Lyhtyjen valoissa hahmojen kasvot tulivat näkyviin. He olivat Asiantuntijoita.
Mutta tällä kertaa heissä ei ollut mitään ystävällistä.
Asiantuntijoiden silmät olivat painuneet syvälle päähän, ne kiilsivät, olivat vetisiä, ja niissä oli nälkäinen katse. Heidän kasvonsa olivat vääristyneet ilkeämieliseen irveeseen. Joidenkin suusta valui kuolaa. Pahuus oli käsin kosketeltavaa.
Ja he saavuttivat ihmisten koteja. Heidän luiseksi muuttuneet kätensä availivat ihmisten ovia. Ja joka kotiin, mihin he astuivat, lehahti pilaantuneen kalan haju. He etsivät lapsia.
Nälkäiset Asiantuntijat suuntasivat kussakin asunnossa suoraan lastenhuoneeseen, avasivat ovia, ja kiiluvat silmät etsivät lapsia jokaisesta nurkasta. Turhaan, lapset olivat turvassa.
Sen jälkeen alkoi Asiantuntijoiden nenä toimia kuin koiralla, he nuuhkivat vimmatusti etsien ihmisen hajua.
Kyläläiset olivat kuitenkin onneksi ennakoineet tämänkin tilanteen mahdollisuuden: Oli sovittu, että jos vaara olisi suuri, kaikki kerääntyisivät hiljalleen kylän torille varustautuneina sillä, mitä olisi kodista aseeksi löytynyt.
Kaikissa kodeissa alkoi liikehdintä kohti toria.
Asiantuntijat jäivät penkomaan asuntoja, nyt jo epätoivoisina. He eivät löytäneet ketään. Asunnoissa vallitsi täydellinen sekasorto Asiantuntijoiden hysteerisinä etsiessä ihmisen lihaa, lapsia.
Kun kaikki kylän asukkaat olivat saapuneet torille, odottivat he siellä hiiskumatta, ja kuin yhteisestä sopimuksesta avautuivat kotien ovet.
Asiantuntijat astuivat taloista ulos, nälkäisinä kuin pedot. Kamalan hajun ympäröiminä, silmät kiiluen ja pälyillen, haistellen ja kuolaten tulivat kohti toria. Asiantuntijoiden ollessa aivan torin laidalla, syttyivät torin kirkastakin kirkkaammat valot, ja kaikki pysähtyivät.
Torilla, asukkaiden keskellä, seisoi korokkeella Kylän vanhin. Hänen silmänsä loistivat kuin kekäleet, ja hän jyrisi: "Mitä te teette? Mitä te "Asiantuntijat" luulette tekevänne?".
Asiantuntijat olivat ihan hiljaa, ja näytti siltä, että he kutistuisivat. Syvä hiljaisuus vallitsi koko torilla.
Kylän vanhin jylisi: "Millä oikeudella te tunkeudutte ihmisten koteihin? Minä haluan tietää, mikä on tarkoituksenne ja päämääränne, ja aion saada sen selville tavalla tai toisella. Nyt heti!"
Asiantuntijat jatkoivat kutistumistaan, ja alkoivat yhteen ääneen, korkealla ja ohuella äänellä piipittämään: "Me olemme Asiantuntijoita!", "Meillä on huoli!", "Me ajattelemme lasten parasta!", "Saamme asianne järjestykseen!", "Teidän pitää olla yhteistyössä kanssamme!", "Me tiedämme kaiken paremmin!", "Me olemme tukena!", "Me toimimme vain sääntöjen mukaan!", "Harmaatukkaisen naisen sääntöjen mukaan!", ja niin edelleen.
Aikansa kuunneltuaan Kylän vanhin avasi suunsa, ja kaikki Asiantuntijat hiljenivät. "Te ette tiedä mitään. Te, kuolaava hyeenalauma, ette ymmärrä mitään. Teidän ymmärrys ei riitä. Te olette vastenmielistä ja kieroutunutta porukkaa, joille ihmiset ovat vain mässäilyn kohde. Ja mikä tai kuka Harmaatukkainen nainen onkaan, ei hänellä ole oikeuksia luoda minkäänlaisia sääntöjä täällä, hänen taakseen teidän on turha verhoutua."
Asiantuntijat kutistuivat edelleen ja olivat nyt polven korkuisia. Pientä vikinää kuului heidän joukostaan.
Hitaasti ja rauhallisesti Kylän vanhin sanoi: "Ensimmäiseksi te kerrotte, minne olette vieneet lapsemme. Sen jälkeen viemme teidät vuorten korkeuksiin, josta menette minne nyt sitten menettekin. Mutta takaisin ette tule ikinä! Nimittäin jos yksikään teistä tulee lähellekään kyläämme, etsin teidät kaikki. Sen jälkeen haemme kylän suurimman paistinpannun, teemme nuotion keskelle toria, ja paistamme teidät hitaasti yksitellen voisulassa. Elävältä."
Polven korkuisilta Asiantuntijoilta ei kuulunut enää pihahdustakaan.
"Ja nyt, missä ovat kadonneet lapset?", kysyi Kylän vanhin jo hieman pirullinen hymy huulillaan.
Asiantuntijat sanoivat vapisevin äänin, "Meidän mustassa talossa, kun me olimme sijoittamassa heitä muualle."
Kylän vanhin räjähti: "Te ette sijoita ketään muuta kuin itsenne muualle! Te tulitte tänne, ja teitte kaikkenne pilataksenne meidän onnemme! Lapset on haettava heti tänne. Ja oman itsenne takia todellakin toivon, että he ovat hyvässä kunnossa. Muussa tapauksessa laitamme paistinpannun kuumenemaan nyt heti."
Niinpä osa kyläläisistä lähti hakemaan lapsia, ja ihan Asiantuntijoiden onneksi kaikki olivat hyvässä kunnossa.
Nimittäin lapset olivat juoneet nukuttavaa yrttijuomaa ja nukkuneet koko tämän kylää järkyttäneen episodin ajan.
Asiantuntijat, pienet vikisevät Asiantuntijat, vietiin vuoren huipulle, ja kyläläiset katsoivat heidän kompuroivaa poistumistaan.
Sen jälkeen Asiantuntijoista ei enää koskaan kuulunut mitään, ja kylään palasi kylän oma onnellinen rauha.
Se, mitä kyläläiset eivät tienneet, oli, että Asiantuntijat palasivat Harmaatukkaisen naisen luokse, voimistuivat ja valmistautuivat tekemään uutta iskua kokonaan toiseen kylään. Kylään, jossa myös oli paljon lapsia.
Sen pituinen se.
RSS Feed
