Kirjoitin joskus vuorovaikuttamispakosta kolumnin Usariin: "Jäyhät suomalaiset eivät koskaan ole joutuneet vuorovaikuttamaan niin täysipäiväisesti kuin nykyään. Small talkiin, verbaaliakrobatiaan ja muuhun käsitekiehnaamiseen pakotettu metsäläiskansa on vuorovaikuttanut itsensä uuvuksiin: vilkaiskaa vaikka sairauspoissaolotilastoja.
Ei sen siunaamaan rauhaa siis, saatana."
Olen neljän lapsen äiti: kahden teinin ja kahden vauvan. Olen aikoinaan valvonut yökausia unikoulukriittisten isompien lasteni ja sittemmin kahden maitoallergisen pikkupoikani kanssa. Jotain valvomisesta tietävänä voin sanoa, että vähemmästäkin väsähtää. Vauvan kanssa valvominen on sietämätöntä: juuri kun olet nukahtanut, pieni olento karjaisee sinut hereille. Sama toistuu pahimmillaan yöt läpeensä kuukausikaupalla.
Puolipökertyneessä tilassa kukaan ihminen ei kykene järjellisesti ajattelemaan, että tämä vaihe olisi ohimenevä. Ei, sillä jokainen sekunti tuntuu ikuisuudelta. Haluat vain painaa pääsi tyynyyn. Nukkua, nukkua, nukkua. Antakaa mun nukkua! Lopulta sinun tekisi vain mieli juosta karkuun – tai soittaa lähimmälle kriisipäivystäjälle, että hae tuo pentu ja vähän helevetin äkkiä.
Onneksi minulla on ollut ympärilläni vahvaa tukea: lasteni isovanhemmat, muut sukulaiset ja ystävät ovat keventäneet kuormaani, auttaneet lastenhoidossa ja pyydettäessä valvoneet puolestani lasteni kanssa. Ennen kaikkea turvani on ollut aviomieheni, jota ilman olisin varmaan tullut hulluksi tässä yöpäivystystehtävässä.
Edellä mainituista syistä johtuen sain hepulit lukiessani tänään Helsingin Sanomissa julkaistun jutun. Tulkitsen kyseisen uutisen sanamuodot siten, että valtaosalla (oireettomaksi jääneillä ja lumeoireisilla) maitoallergiatutkimukseen osallistuneilla vauvoilla oli havaittu lievästi poikkeava vuorovaikutus äidin kanssa: "Videotutkimuksen mukaan äidin herkkyys ja lapsen halukkuus vuorovaikutukseen olivat alentuneet. Siksi tutkimus korostaa vatsaoireisen vauvan vanhempien tukemisen merkitystä."
Tämä tutkimus kirkasti minulle jälleen sen, miksi kirkuville vauvoilleen apua hakeville vanhemmille tarjotaan nykyään "varhaista tukea" tenttaamisen muodossa: "Ookko nukkunu mitenkä... Koetko olevasi uupunut... Jaksaksä vai.... Mites teidän vanhempien voimavarat... Ei kai sulla oo väkivaltaisia ajatuksia... Tehtäiskö yhdessä masennustesti?"
Näihin kysymyksiin ei kannata vastata rehellisesti, koska joillakuilla auttajatahoilla "huoli jäsentyy vasta tapaamisen jälkeen". Ei siis kannata sanoa, että juu, joskus tekisi mieleni juosta karkuun ja soittaa kriisipäivystäjälle, puhumattakaan siitä, että tunnustaisit joskus yönhämäryydessä hoiperressasi ohikiitävästi miettineesi kirkuvan vauvan seinäänpaiskaamista.
Ei, koska tätä ilmiötä ei ole olemassakaan.
Puritaanimoralistien aikakaudella yhdenkään valvovan äidin mieleen ei saa juolahtaa moinen ajatus.
Pois se meistä!
Yhteiskunnan joka niemestä ja saarelmasta esiinliplattavalla vuorovaikutushyminällä syyllistetään äitejä, mikä puolestaan vahvistaa puritaanin minänrakennusprojektia; hänhän itse on aina oikeassa, muita puhdasoppisempi ja aina piirun verran parempi, pystyvämpi ja jaksavampi kasvattajana. Kiristyneellä kontrollilla, perheisiin kohdistulla valvonnalla ja muulla valtiojohtoisella vainoharhapolitiikalla taataan se, etteivät kansalaiset enää uskalla puhua ongelmistaan auttajatahoille. Sitten ihmetellään, kun äidit uupuvat.
Sen sijaan, että fyysisesti kipuilevan vauvan oireilua alettaisiin peilata psyykkiseen vuorovaikutusolettamukseen, voitaisiin tutkia huolellisesti, mitä vauvan kivuille on tehtävissä. Sellaista tukea uskon jokaisen itkuisen vauvan äidin toivovan. Jos maitoallergiaa ei löydy, olisiko oireilun syynä esimerkiksi ilmeisen alidiagnoisoitu ja koliikiksikin kuitattu refluksitauti, joka helpottuu oikein hoidettuna?
Vai kuitataanko vauvan fyysinen oireilu yhä enemmän äidin ja vauvan vuorovaikutuksesta johtuvaksi, aivan samoin kuin vielä 1980-luvulla syyllistettiin äitejä lastensa skitsofreniasta?
Vuorovaikutusvideoiden kuvaajilta ja muilta vuorovaikutustaitoja huuhaan keinoin kartoittavilta ammatti-ihmisiltä haluan kysyä yhtä asiaa. Kun te tulkitsette kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen valvoneita äitejä, niin mitä te odotatte? Ehtoisaa äiteihmistäkö, joka lempeästi hymyillen katselee haltioituneena vauvaansa silmiin?
Tuskinpa vain, sillä kyllä teidänkin täytyy tietää, miltä valvominen tuntuu. Siksi onkin ihmeellistä, miksi te suostutte patologisoimaan, medikalisoimaan ja psykologisoimaan normaalit olotilat. Maailma on täynnä lapsia, joiden kasvot on pesty väsyneiden äitien kyynelillä – ja siitäkin huolimatta sekä äiti että lapsi voivat nyt hyvin.
Paitsi työni kautta myös äitinä koen lastemme tilanteen muuttuneen vuosien varrella ahdistavampaan suuntaan. Lapsemme elävät ylitieteellistyneessä ja yliteoretisoidussa hyysärihelvetissä, jossa maalaisjärki on hukattu jonnekin monimutkaisen urbaanikohelluksen sykkeeseen. Lasten ympärillä häärii auttajien armeija vikoja, heikkouksia ja puutteita metsästäen: synnytyslaitoksella tarkkaillaan vuorovaikutusta, 2-vuotiaille tehdään varhaiskasvatussuunnitelmia, nelivuotiaille perusteellisia katsastuksia... Aina pitäisi olla motivoitumassa johonkin yksilölliseen muutosprosessiin, joten ihmekös tuo, jos ei lapselle ole viimeistään eskari-iän kynnyksellä löytynyt joku aistiyliherkkyysdiagnoosi ja sitä kautta saatu pienryhmään riittävä määrä oppilaita.
Lapsiamme suojellaan vimmaisesti – paperilla. Uusia tietojärjestelmiä tilataan sadoilla miljoonilla euroilla, ja konsultit laativat puolilaittomia tiedonkeruulomakkeita. Niitä vastavalmistunut tai epäpätevä auttajatäti sitten tulkitsee miten lystää ja lisäilee tietokantaan omia "havaintojaan" ilman, että kirjauksia voisi jälkeenpäin korjata, koska satoja miljoonia euroja maksanut tietojärjestelmä lukitsee tiedot.
Puritaanien maailma vyöryy päälle viimeistään lukiessa Lastensuojelun Keskusliiton kannanottoja siitä, kuinka epäkohdista kertovat vanhemmat olisivat julkisuudella aiheuttaneet lapsilleen vakavaa vaaraa. "Se ei ole lapsen etu", he julistavat, mutta unohtavat kertoa, että ongelmien aiheuttaja eli julkisuuteen tulon syy on nimenomaan ollut tietojärjestelmiin kirjattu ja hallinnollisiin ratkaisuihin vaikuttanut toisenkädentieto, mutu ja huuhaahöpinä, joka kertaantuu kaikissa asiakirjoissa virheineen päivineen. Se myös säilyy tietokannoissa ikuisesti ilman, että kukaan ymmärtäisi tarkastella lukemaansa lähdekriittisesti.
Joten, kuten Usarin jutussakin kirjoitin; vähemmästäkin vuorovaikuttamisesta väsähtää. Nyt tarvittaisiin kiireesti uuden aikakauden ammattilaisia. Onneksi sellainen on Sirpa, tolkun neuvolantäti. Hän totesi minulle taannoin neuvolassa: "Ei o pakko vuorovaikuttaa jos ei taho. Kun tut seuraavan kerran, niin ei vuorovaikuteta yhtään, jooko."
Ei sen siunaamaan rauhaa siis, saatana."
Olen neljän lapsen äiti: kahden teinin ja kahden vauvan. Olen aikoinaan valvonut yökausia unikoulukriittisten isompien lasteni ja sittemmin kahden maitoallergisen pikkupoikani kanssa. Jotain valvomisesta tietävänä voin sanoa, että vähemmästäkin väsähtää. Vauvan kanssa valvominen on sietämätöntä: juuri kun olet nukahtanut, pieni olento karjaisee sinut hereille. Sama toistuu pahimmillaan yöt läpeensä kuukausikaupalla.
Puolipökertyneessä tilassa kukaan ihminen ei kykene järjellisesti ajattelemaan, että tämä vaihe olisi ohimenevä. Ei, sillä jokainen sekunti tuntuu ikuisuudelta. Haluat vain painaa pääsi tyynyyn. Nukkua, nukkua, nukkua. Antakaa mun nukkua! Lopulta sinun tekisi vain mieli juosta karkuun – tai soittaa lähimmälle kriisipäivystäjälle, että hae tuo pentu ja vähän helevetin äkkiä.
Onneksi minulla on ollut ympärilläni vahvaa tukea: lasteni isovanhemmat, muut sukulaiset ja ystävät ovat keventäneet kuormaani, auttaneet lastenhoidossa ja pyydettäessä valvoneet puolestani lasteni kanssa. Ennen kaikkea turvani on ollut aviomieheni, jota ilman olisin varmaan tullut hulluksi tässä yöpäivystystehtävässä.
Edellä mainituista syistä johtuen sain hepulit lukiessani tänään Helsingin Sanomissa julkaistun jutun. Tulkitsen kyseisen uutisen sanamuodot siten, että valtaosalla (oireettomaksi jääneillä ja lumeoireisilla) maitoallergiatutkimukseen osallistuneilla vauvoilla oli havaittu lievästi poikkeava vuorovaikutus äidin kanssa: "Videotutkimuksen mukaan äidin herkkyys ja lapsen halukkuus vuorovaikutukseen olivat alentuneet. Siksi tutkimus korostaa vatsaoireisen vauvan vanhempien tukemisen merkitystä."
Tämä tutkimus kirkasti minulle jälleen sen, miksi kirkuville vauvoilleen apua hakeville vanhemmille tarjotaan nykyään "varhaista tukea" tenttaamisen muodossa: "Ookko nukkunu mitenkä... Koetko olevasi uupunut... Jaksaksä vai.... Mites teidän vanhempien voimavarat... Ei kai sulla oo väkivaltaisia ajatuksia... Tehtäiskö yhdessä masennustesti?"
Näihin kysymyksiin ei kannata vastata rehellisesti, koska joillakuilla auttajatahoilla "huoli jäsentyy vasta tapaamisen jälkeen". Ei siis kannata sanoa, että juu, joskus tekisi mieleni juosta karkuun ja soittaa kriisipäivystäjälle, puhumattakaan siitä, että tunnustaisit joskus yönhämäryydessä hoiperressasi ohikiitävästi miettineesi kirkuvan vauvan seinäänpaiskaamista.
Ei, koska tätä ilmiötä ei ole olemassakaan.
Puritaanimoralistien aikakaudella yhdenkään valvovan äidin mieleen ei saa juolahtaa moinen ajatus.
Pois se meistä!
Yhteiskunnan joka niemestä ja saarelmasta esiinliplattavalla vuorovaikutushyminällä syyllistetään äitejä, mikä puolestaan vahvistaa puritaanin minänrakennusprojektia; hänhän itse on aina oikeassa, muita puhdasoppisempi ja aina piirun verran parempi, pystyvämpi ja jaksavampi kasvattajana. Kiristyneellä kontrollilla, perheisiin kohdistulla valvonnalla ja muulla valtiojohtoisella vainoharhapolitiikalla taataan se, etteivät kansalaiset enää uskalla puhua ongelmistaan auttajatahoille. Sitten ihmetellään, kun äidit uupuvat.
Sen sijaan, että fyysisesti kipuilevan vauvan oireilua alettaisiin peilata psyykkiseen vuorovaikutusolettamukseen, voitaisiin tutkia huolellisesti, mitä vauvan kivuille on tehtävissä. Sellaista tukea uskon jokaisen itkuisen vauvan äidin toivovan. Jos maitoallergiaa ei löydy, olisiko oireilun syynä esimerkiksi ilmeisen alidiagnoisoitu ja koliikiksikin kuitattu refluksitauti, joka helpottuu oikein hoidettuna?
Vai kuitataanko vauvan fyysinen oireilu yhä enemmän äidin ja vauvan vuorovaikutuksesta johtuvaksi, aivan samoin kuin vielä 1980-luvulla syyllistettiin äitejä lastensa skitsofreniasta?
Vuorovaikutusvideoiden kuvaajilta ja muilta vuorovaikutustaitoja huuhaan keinoin kartoittavilta ammatti-ihmisiltä haluan kysyä yhtä asiaa. Kun te tulkitsette kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen valvoneita äitejä, niin mitä te odotatte? Ehtoisaa äiteihmistäkö, joka lempeästi hymyillen katselee haltioituneena vauvaansa silmiin?
Tuskinpa vain, sillä kyllä teidänkin täytyy tietää, miltä valvominen tuntuu. Siksi onkin ihmeellistä, miksi te suostutte patologisoimaan, medikalisoimaan ja psykologisoimaan normaalit olotilat. Maailma on täynnä lapsia, joiden kasvot on pesty väsyneiden äitien kyynelillä – ja siitäkin huolimatta sekä äiti että lapsi voivat nyt hyvin.
Paitsi työni kautta myös äitinä koen lastemme tilanteen muuttuneen vuosien varrella ahdistavampaan suuntaan. Lapsemme elävät ylitieteellistyneessä ja yliteoretisoidussa hyysärihelvetissä, jossa maalaisjärki on hukattu jonnekin monimutkaisen urbaanikohelluksen sykkeeseen. Lasten ympärillä häärii auttajien armeija vikoja, heikkouksia ja puutteita metsästäen: synnytyslaitoksella tarkkaillaan vuorovaikutusta, 2-vuotiaille tehdään varhaiskasvatussuunnitelmia, nelivuotiaille perusteellisia katsastuksia... Aina pitäisi olla motivoitumassa johonkin yksilölliseen muutosprosessiin, joten ihmekös tuo, jos ei lapselle ole viimeistään eskari-iän kynnyksellä löytynyt joku aistiyliherkkyysdiagnoosi ja sitä kautta saatu pienryhmään riittävä määrä oppilaita.
Lapsiamme suojellaan vimmaisesti – paperilla. Uusia tietojärjestelmiä tilataan sadoilla miljoonilla euroilla, ja konsultit laativat puolilaittomia tiedonkeruulomakkeita. Niitä vastavalmistunut tai epäpätevä auttajatäti sitten tulkitsee miten lystää ja lisäilee tietokantaan omia "havaintojaan" ilman, että kirjauksia voisi jälkeenpäin korjata, koska satoja miljoonia euroja maksanut tietojärjestelmä lukitsee tiedot.
Puritaanien maailma vyöryy päälle viimeistään lukiessa Lastensuojelun Keskusliiton kannanottoja siitä, kuinka epäkohdista kertovat vanhemmat olisivat julkisuudella aiheuttaneet lapsilleen vakavaa vaaraa. "Se ei ole lapsen etu", he julistavat, mutta unohtavat kertoa, että ongelmien aiheuttaja eli julkisuuteen tulon syy on nimenomaan ollut tietojärjestelmiin kirjattu ja hallinnollisiin ratkaisuihin vaikuttanut toisenkädentieto, mutu ja huuhaahöpinä, joka kertaantuu kaikissa asiakirjoissa virheineen päivineen. Se myös säilyy tietokannoissa ikuisesti ilman, että kukaan ymmärtäisi tarkastella lukemaansa lähdekriittisesti.
Joten, kuten Usarin jutussakin kirjoitin; vähemmästäkin vuorovaikuttamisesta väsähtää. Nyt tarvittaisiin kiireesti uuden aikakauden ammattilaisia. Onneksi sellainen on Sirpa, tolkun neuvolantäti. Hän totesi minulle taannoin neuvolassa: "Ei o pakko vuorovaikuttaa jos ei taho. Kun tut seuraavan kerran, niin ei vuorovaikuteta yhtään, jooko."
Että tällaista, kello onkin jo 23.17. Kuuntelen vielä Palefacea ja painun sitten nukkumaan pois univelkojani iloiten siitä, että kaksivuotias poikani on jo toipunut varhaisesta vuorovaikutushäiriöstään, sillä hän lipittää nykyään lehmänmaitoa aivan kuin normaali-suomalaiset konsanaan.
Eipä mulla sitten muuta.
Öitä!
Eipä mulla sitten muuta.
Öitä!
RSS Feed
