Tällä kertaa Soluttautuja soluttautui lastensuojelun kristallipallon sisäisiin esoteerisiin maisemiin. Aikansa havainnoituaan Soluttautuja huomasi merkillisen tunteen takaraivossaan, että täältä on päästävä pois ja pian: "No sen vain niinku aistii!"
Taannoin jossakin naistenlehdessä oli kirjailija, elokuvaohjaaja, kuvataiteilija Kaija Juurikkalan haastattelu. Siinä oli aika esoteerisia juttuja: taiteilija esimerkiksi saa viestejä kuolleilta. Sitten oli juttua siitä, että hän on sijaisvanhempi. Lukijalle juolahti mieleen se, että sijaisvanhemmalla on varaa olla täysin julkisesti aika erikoinen, kun taas biovanhempi on mitä pienimmästä syystä 'hullu' ja vanhemmuuteen kelvoton. (Lue Soluttautujan aiempi juttu normaalius/tavallisuus-oletuksista täältä.)
Kenenkään erikoinenkaan sielunelämä ei sinänsä Soluttautujaa haittaa, päinvastoin: on hienoa että meitä on moneksi ja Suomessa on monenlaisia perhekulttuureja. Kuitenkin perheitä mitataan kahdella mitalla, sillä bioperheisiin kohdistettu 'normaaliuden' vaatimus on armoton.
Juurikkala on varmasti sijaisäiti oikealla paikalla, miksi ihmeessä me kävisimme sitä kyseenalaistamaan. Toivomme hänelle kaikkea hyvää, tietysti.
Ihmettelemme kuitenkin vastausta, jonka Juurikkala meilasi kesäkuussa 2014 eräälle äidille, jolta lapset oli huostaanotettu vailla painavia perusteita (Lokakuun liikkeessä moni henkilö on tutustunut kyseisen äidin tapaukseen). Vastauksessaan Juurikkala väisti esoteerisesti kysymyksen ihmisoikeuksien loukkaamisesta irrottaen lapsen ja lapsen edun toisistaan, vieläpä kehottaen äitiä (ja sitä kautta myös lapsia) hyväksymään systeemin epäkohdat ja muuttamaan lähinnä itseään:
"Sinun pitää kuitenkin valita, mihin energiasi kohdistat: rakenteeseen vai lapsiisi. Omia lapsiasi et ehdi takaisin saada jos kamppailet systeemin parantamiseksi. Muutoksiin menee oma aikansa. Oman itsen muuttaminen on aina nopeinta. Siihen ei tarvita kenenkään muun lupaa... Sinä valitset oman tiesi. Kunhan muistat, että maailmaa, sossuja, lakeja et voi omalla yksinpäätökselläsi muuttaa. Itsesi voit. Vaikka olisitkin kohdannut vääryyden. Ja varsinkin juuri silloin!"
Salapoliisityön kiehtovuudesta, oikeiden ongelmien arkisuudesta
Kohti tuonpuoleista, esoteeristä viisautta kohoaa myös pitkän linjan erityisluokanopettaja, selvännäkijänä työskentelevä Hanna-Leena Sabelström, jonka teoksessa Enkelikellolapset kuvataan mm. opettajan kykyä nähdä enkeleitä lasten luona, kuulla heidän opastustaan ja käyttää henkisiä työkaluja työssään, mikä tuo myös lapsiin uudenlaisen näkökulman: "Kirja jättää lukijoilleen kysymyksen: Mikä kaikki olisikaan mahdollista, jos opettaja voisi avoimesti kertoa lapsille enkeleistä heidän ympärillään, mitä hän näkee enkeleiden tekevän ja mitä enkelit hänelle viestivät."
Kustantajan mukaan "kirjan lapset, perheet ja tapahtumat ovat tietosuojan turvaamiseksi rakennettu fiktiiviseksi kertomukseksi, joka tarinan kantavuuden vuoksi on sijoitettu yhteen lukuvuoteen".
Lukijassa herää kysymys, miksi fiktiivisten henkilöiden tietosuojaa tulisi suojata.
Lastensuojelua salapoliisityönä pohdisteli taannoin blogissaan sosiaalialalta pian pakeneva toisinajattelija Myyrä. Hän kysyi, onko tosiasioiden selvittämiseen liian amatöörimäistä, halpaa, rahvaanomaista, kaikkien tavisten ulottuvilla olevaa, itsestäänselvää ja hohdotonta verrattuna prosessiin, jossa tulkitaan salattuja merkkejä salatuista (kuvitelluista) eksoottisista häiriöistä, puutteista, pahasta perimästä ja perhepatologioista.
Myyrä kertoi kuulleensa vertauksen sosiaalityöstä salapoliisityönä sosiaalityöntekijöiden suusta niin monissa yhteyksissä, että ilmiön taustalla on oltava jotakin: "Lastensuojelijat tuntuvat haluavan rinnastaa työnsä (jonka pitäisi olla lapsen ja perheiden auttamista) rikoksia ja syyllisiä etsivään salapoliisitoimintaan."
Myyrä kuvaili lastensuojeluprosesseja salapoliisileikin jatkumona. Hänen mukaansa lastensuojeluprosesseissa alkuperäisen huolen tilalle keksitään toisia uusia huolia, kun näyttöä alkuperäisestä huolesta ei löydykään.
Myyrän mukaan tässä salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäillylle paljasteta hänen olevan epäilyksen kohde vaan salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen. Tiedonsirpaleet kuten huhu, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Olennaista on pääosanesittäjän eli salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen". Olennaista on myös "työn hedelmien dramaattinen ja yllättävä julkistaminen".
Myyrä oli oikeilla jäljillä, sosiaalityön sisäpiirejä nuuskiva salapoliisi kun on. Vantaan kaupungin sivuilta löytyy juttu otsikolla "Sosiaalityöntekijä on arjen salapoliisi". Jutussa sosiaalityöntekijä Mervi on huolissaan ns. kadotetuista kansalaisista, jotka eivät edes osaa tai halua hakeutua palvelujen piiriin: "Sosiaalityöntekijän työ onkin hieman "salapoliisinkin" työtä. Täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä ja rakentaa asiakkaan tulevaisuutta pala palalta pienistä arjen asioista, Mervi pohtii."
Myyrä kysyi osuvasti blogissaan: "Ovatko oikeiden ihmisten oikeat ongelmat liian arkisia erityisasiantuntijastatusta janoaville korkeakoulutetuille?"
Erään naimattoman analyytikon käsitys seksuaalisuudesta
Arjen salapoliisityöstä on yhtenä esimerkkinä juttu, jonka Lokakuun liike julkaisi hiljattain. YM Anu Suomelan blogi on nimeltään "Äiti erotisoi lasta imettämällä...". Siinä kerrottiin, että "näyttönä" insestistä on esitetty mm. päiväkodissa leikittyjä pyllyleikkejä, isän shakinpeluuta, pikkupojan piirtämää hymyilevää mutta liian isoa koirakuvaa, naisen anatomian viittaavaa musteläiskää, liian pitkään jatkunutta imetystä, makuuhuoneesta kuuluneita "outoja" ääniä, lapsen masturbointia sekä kotitaloudessa olleita kumihanskoja, joita lapsi tykkäsi käyttää.
Eräässä tapauksessa poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Analyytikon käsityksen mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Jutun luettuaan ei voi kuin kysyä Suomelan sanoin: "Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja."
Kaikki edellä kuvatut perättömät insestiepäilytapaukset johtivat lapsen erottamiseen vanhemmistaan. Virkamiesten ja muiden lasten asioita ajaneiden ammattilaisten toimet jättivät paranemattomat traumat perheenjäseniin. Seurauksena oli mm. leimaantuminen yhteisön silmissä, taloudellinen ahdinko ja avioero.
Huolestutaanko täysistä jääkaapeista ja investoidaan kristallipalloihin?
Tutkijan roolissa sosiaalityöntekijä voi nykyään esiintyä suvereenisti vaikkapa psykologina, psykiatrina, yleislääkärinä, terveydenhoitajana tai dekkaristina. Aivan kuin sosiaalityöntekijä edustaisi Suomeen tuloaan tekevää akuuttilääketiedettä, jossa on yhdistetty sosiaalipediatrian, lasten- ja nuorisopsykiatrian, aikuispsykiatrian, päihdelääketieteen ja oikeuslääketieteen pätevyys. Kyseessä on erikoisala, joka on jo saanut hämmentävää kannatusta tervejärkisen epäilyn sijaan.
Kaikessa "viattomassa hyväätarkoittavuudessa" esitetyt ideat ovat usein niitä kaikista pelottavampi, kuten lastenpsykiatri Janna Rantalan julkisesti esittämät kysymykset (alleviivaukset Soluttautujan):
"Miten toimia, jos kaapeissa on ruokaa, näkyviä pahoinpitelyn merkkejä ei ole, kukaan ei ole kamoissa, lapset vaikenevat ja vanhemmat kieltäytyvät tuesta? Miten voit ennustaa miten tässä perheessä käy? Tänään, kuukauden päästä, kun lapset ovat aikuisia? Miten perustelet päätöksesi? Usein apuun pyydetään yhteistyökumppaneja lääketieteen puolelta, kuten sosiaalipediatriasta tai lastenpsykiatrialta. Minäkin konsultoin lastensuojelun työryhmiä ja teen olosuhdeselvityksiä (toim.huom. olosuhdeselvitys on lakisääteisesti sosiaalityöntekijän tehtävä) perheissä, joissa tarvitaan tavanomaista enemmän näkökulmia lastensuojelutoimien suunnitteluun. Näkyykö lapsessa psyykkisen laiminlyönnin merkkejä? Millainen on lapsen ja vanhemman suhde? Onko lasten psyykkinen kasvu turvattu näissä olosuhteissa – vai tarvitaanko huostaanotto?"
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista. Hän on huolissaan siitä, että ruokaa on kaapissa eikä kukaan ole jurrissa, mutta varmuuden vuoksi ja kristallipallon puutteessa on lähdettävä salapoliisina etsimään "näkymättömiä" häiriötekijöitä tai oletetun uhkan signaaleja, tai jotakin sellaista, joka ei ehkä sovi omaan kasvatusideologiaan. Oman näkemyksen (esimerkiksi sen, millainen on "oikeanlainen" perheenjäsenten välinen suhde) paremmuutta perustellaan "lapsen psyykkisen kasvun turvaamisella".
Kunnes toisin huolestutaan
Lastensuojelun "kristallipalloistumisen" jäljittämisessä on mentävä ajassa vuosituhannen vaiheeseen – siis tähän viimeiseen. 2000-luvun taiteen jälkeen alkoivat yleistyä erilaiset huolikartoitukset. "Huolipuheesta" tuli osa lasten kanssa työtä tekevien tahojen (neuvola, varhaiskasvatus, koulu, terveydenhuolto, psykiatria, sosiaalipuoli) ammattilaisdiskurssia. Varatuomari Leeni Ikonen oli ensimmäisten joukossa konkretisoimassa kirjoituksillaan huolipuheen kohtalokkaita vaikutuksia lasten ja perheiden oikeuksiin. Ei ollut huostaanottohakemusta, jossa huoli-sanaa ei olisi näkynyt.
Varhaisen puuttumisen haluttiin olevan "kulttuurinen muutos", josta vallitsisi laaja konsensus koko yhteiskunnassa. Sen oli tarkoitus tähdätä lasten ja perheiden tukemiseen, jotta lastensuojelun interventioita voitaisiin välttää, mutta kuitenkin yhä useampi lapsi on ohjautunut lastensuojelun piiriin 2000-luvulla.
2010-luvulle leimallista on kontrollin ja epäilyjen lisääntyminen entisestään. Poliisin havaintorekisteriä on kritisoitu voimakkaasti, samoin Sitran maahantuomaa huoliliputusmallia, jonka piirissä on jo 80 000 lasta ja nuorta. Espoossa liputetaan, jos 9–28-vuotiaalla nuorella on ehkä hätä. Liputussysteemin haitoista ja mahdollisista tietosuojaongelmista ei ole mediassa kirjoitettu, mutta väliäkö sillä, kunhan välitetään!
Pääasia lienee, että systeemi vaikuttaa kerrassaan sympaattiselta. Sympaattisuuden sädekehä pyhittää lastensuojelussa melkein minkä hankkeen tahansa vain. Siitä kertovat myös firmojen ja erilaisten hankkeiden tai projektien söpöt nimet.
Keinoista viis, kunhan suojellaan.
Samalla suojelija voi vähän uhriutuakin. Aivan kuten se sosiaalityöntekijä, joka oli tavannut erään perheenisän ohimennen lasten tapaamisen yhteydessä. Hän kertoi saaneensa sydänoireita, sillä "pelottava ja isokokoinen" perheenisä oli jopa tullut painajaisina hänen uniinsa.
Näin ei voi jatkua
Aiemmassa Soluttautuja-blogissa nuori sosiaalityöntekijä sanoi, että sijoituskriteerien täyttymistä saatetaan toivoa ja odotella kauankin, vahvoin perustein (asioiden siis ollessa bioperheessä todella huonosti), mutta yhä uudelleen pettyneinä tulla huomaamaan se, että kriteerit eivät taaskaan täyty. Tässä kohdassa avuksi voisi ottaa joko lastensuojeluväen vanhastaan käyttämät Nallekortit tai täysin uudenlaiset Oraakkelikortit.
Soluttautujan mielestä on kaksi vaihtoehtoa: joko jatketaan huostaanottoja Tarot-korttien varassa tai sitten poistetaan kristallipallot Suomen sosiaalitoimistoista ja kaikilta niiltä ammattilaisilta, jotka kirjoittavat samanmielisiä lausuntojaan edellämainitulle instanssille.
Kristallipallon lukijoiden työn tuloksiin tulisi kiinnittää vakavaa huomiota. On kysyttävä, onko lapsen etu tulla erotetuksi vanhemmistaan siksi, että joku säikky täti pelkää joskus jotain ehkä sattuvan.
Kannattaa lukea sosiaalikasvattaja Tiina Liljebergin blogi: hän kertoo, miten lastensuojelu alkoi tehtailla hänestä mahdollista perhesurmaajaa. Lapset haluttiin sijoittaa kotoa pois. Onneksi Tiina voitti taistelun. Nyt hän opiskelee sosionomiksi.
Tiina on valinnut puolustaa maamme lapsia vallitsevaa järjestelmää vastaan. Hän sanoitti uudelleen kirjailija Kaija Juurikkalan viestin kaikille niille perheille, joilta on viety lapsi heppoisin perustein:
"Omia lapsiasi et ehkä ehdi takaisin saada jos kamppailet systeemin parantamiseksi, mutta ehkä muiden lasten ja perheiden oikeusturva kohenee, kunhan vain jaksat taistella."
- Soluttautuja
Lue myös:
Myyrä: Varhainen huoli ja puuttuminen - mielen sairautta
Kenenkään erikoinenkaan sielunelämä ei sinänsä Soluttautujaa haittaa, päinvastoin: on hienoa että meitä on moneksi ja Suomessa on monenlaisia perhekulttuureja. Kuitenkin perheitä mitataan kahdella mitalla, sillä bioperheisiin kohdistettu 'normaaliuden' vaatimus on armoton.
Juurikkala on varmasti sijaisäiti oikealla paikalla, miksi ihmeessä me kävisimme sitä kyseenalaistamaan. Toivomme hänelle kaikkea hyvää, tietysti.
Ihmettelemme kuitenkin vastausta, jonka Juurikkala meilasi kesäkuussa 2014 eräälle äidille, jolta lapset oli huostaanotettu vailla painavia perusteita (Lokakuun liikkeessä moni henkilö on tutustunut kyseisen äidin tapaukseen). Vastauksessaan Juurikkala väisti esoteerisesti kysymyksen ihmisoikeuksien loukkaamisesta irrottaen lapsen ja lapsen edun toisistaan, vieläpä kehottaen äitiä (ja sitä kautta myös lapsia) hyväksymään systeemin epäkohdat ja muuttamaan lähinnä itseään:
"Sinun pitää kuitenkin valita, mihin energiasi kohdistat: rakenteeseen vai lapsiisi. Omia lapsiasi et ehdi takaisin saada jos kamppailet systeemin parantamiseksi. Muutoksiin menee oma aikansa. Oman itsen muuttaminen on aina nopeinta. Siihen ei tarvita kenenkään muun lupaa... Sinä valitset oman tiesi. Kunhan muistat, että maailmaa, sossuja, lakeja et voi omalla yksinpäätökselläsi muuttaa. Itsesi voit. Vaikka olisitkin kohdannut vääryyden. Ja varsinkin juuri silloin!"
Salapoliisityön kiehtovuudesta, oikeiden ongelmien arkisuudesta
Kohti tuonpuoleista, esoteeristä viisautta kohoaa myös pitkän linjan erityisluokanopettaja, selvännäkijänä työskentelevä Hanna-Leena Sabelström, jonka teoksessa Enkelikellolapset kuvataan mm. opettajan kykyä nähdä enkeleitä lasten luona, kuulla heidän opastustaan ja käyttää henkisiä työkaluja työssään, mikä tuo myös lapsiin uudenlaisen näkökulman: "Kirja jättää lukijoilleen kysymyksen: Mikä kaikki olisikaan mahdollista, jos opettaja voisi avoimesti kertoa lapsille enkeleistä heidän ympärillään, mitä hän näkee enkeleiden tekevän ja mitä enkelit hänelle viestivät."
Kustantajan mukaan "kirjan lapset, perheet ja tapahtumat ovat tietosuojan turvaamiseksi rakennettu fiktiiviseksi kertomukseksi, joka tarinan kantavuuden vuoksi on sijoitettu yhteen lukuvuoteen".
Lukijassa herää kysymys, miksi fiktiivisten henkilöiden tietosuojaa tulisi suojata.
Lastensuojelua salapoliisityönä pohdisteli taannoin blogissaan sosiaalialalta pian pakeneva toisinajattelija Myyrä. Hän kysyi, onko tosiasioiden selvittämiseen liian amatöörimäistä, halpaa, rahvaanomaista, kaikkien tavisten ulottuvilla olevaa, itsestäänselvää ja hohdotonta verrattuna prosessiin, jossa tulkitaan salattuja merkkejä salatuista (kuvitelluista) eksoottisista häiriöistä, puutteista, pahasta perimästä ja perhepatologioista.
Myyrä kertoi kuulleensa vertauksen sosiaalityöstä salapoliisityönä sosiaalityöntekijöiden suusta niin monissa yhteyksissä, että ilmiön taustalla on oltava jotakin: "Lastensuojelijat tuntuvat haluavan rinnastaa työnsä (jonka pitäisi olla lapsen ja perheiden auttamista) rikoksia ja syyllisiä etsivään salapoliisitoimintaan."
Myyrä kuvaili lastensuojeluprosesseja salapoliisileikin jatkumona. Hänen mukaansa lastensuojeluprosesseissa alkuperäisen huolen tilalle keksitään toisia uusia huolia, kun näyttöä alkuperäisestä huolesta ei löydykään.
Myyrän mukaan tässä salapoliisileikissä on olennaista, ettei epäillylle paljasteta hänen olevan epäilyksen kohde vaan salapoliisia leikkivä sosiaalityöntekijä turvautuu oveluuteen. Tiedonsirpaleet kuten huhu, naapurin tai perheen työntekijän kommentti, reikä sukassa, pudonnut kuitti, tiskaamattomat tiskit, yllättävä matka tai tyhjä lääkepurkki kaapissa ovat yhtä arvokkaita todisteita rikoksesta, jonka vain salapoliisi tietää; osa tihenevää syyllisyyden verkkoa, johon epäiltyä ajetaan.
Olennaista on pääosanesittäjän eli salapoliisin nerokas tutkinta- ja päättelytyö; kyky tehdä havaintoja ja punoa näennäisen merkityksettömistä yksityiskohdista pitävä päättelyketju ja näyttö oletetusta syyllisyydestä johonkin "eksoottiseen rikokseen". Olennaista on myös "työn hedelmien dramaattinen ja yllättävä julkistaminen".
Myyrä oli oikeilla jäljillä, sosiaalityön sisäpiirejä nuuskiva salapoliisi kun on. Vantaan kaupungin sivuilta löytyy juttu otsikolla "Sosiaalityöntekijä on arjen salapoliisi". Jutussa sosiaalityöntekijä Mervi on huolissaan ns. kadotetuista kansalaisista, jotka eivät edes osaa tai halua hakeutua palvelujen piiriin: "Sosiaalityöntekijän työ onkin hieman "salapoliisinkin" työtä. Täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä ja rakentaa asiakkaan tulevaisuutta pala palalta pienistä arjen asioista, Mervi pohtii."
Myyrä kysyi osuvasti blogissaan: "Ovatko oikeiden ihmisten oikeat ongelmat liian arkisia erityisasiantuntijastatusta janoaville korkeakoulutetuille?"
Erään naimattoman analyytikon käsitys seksuaalisuudesta
Arjen salapoliisityöstä on yhtenä esimerkkinä juttu, jonka Lokakuun liike julkaisi hiljattain. YM Anu Suomelan blogi on nimeltään "Äiti erotisoi lasta imettämällä...". Siinä kerrottiin, että "näyttönä" insestistä on esitetty mm. päiväkodissa leikittyjä pyllyleikkejä, isän shakinpeluuta, pikkupojan piirtämää hymyilevää mutta liian isoa koirakuvaa, naisen anatomian viittaavaa musteläiskää, liian pitkään jatkunutta imetystä, makuuhuoneesta kuuluneita "outoja" ääniä, lapsen masturbointia sekä kotitaloudessa olleita kumihanskoja, joita lapsi tykkäsi käyttää.
Eräässä tapauksessa poika oli unista kertoessaan liittänyt yhteen pyllyn ja sammakon, mistä analyytikko päätteli anaaliyhdynnän tapahtuneen. Oikeudessa analyytikko esitti vakuuttuneisuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän perusti käsityksensä pojan uniin ja piirroksiin. Piirroksissa oli tikareita ja ampuma-aseita, jotka terapeutin mielestä olivat fallos-symboleita. Analyytikon käsityksen mukaan molemmat vanhemmat ja tuolloin 15-vuotias isoveli pukeutuivat illan tullen reiällisiin kummitusvaatteisiin ja yksissä tuumin raiskasivat poikaa tämän ruumiinaukkoihin.
Jutun luettuaan ei voi kuin kysyä Suomelan sanoin: "Ihmettelemään jää, millainen käsitys tällä naimattomalla analyytikolla on parisuhteiden seksuaalisuudesta, ja perheistä yleensä. Aika kammottavalta kuulostaa analyytikkojen käsitys normiperheiden elämästä. Mutta tässä oli kyse pitkälle akateemisesti kouluttautuneesta perheestä, ja ilmeisesti lastensuojelussa oivallettiin, että lasten seksuaalinen pahoinpitely ei rajoitukaan vain työväenluokkaan, vaan pitää tarkkailla myös akateemisesti koulutettuja."
Kaikki edellä kuvatut perättömät insestiepäilytapaukset johtivat lapsen erottamiseen vanhemmistaan. Virkamiesten ja muiden lasten asioita ajaneiden ammattilaisten toimet jättivät paranemattomat traumat perheenjäseniin. Seurauksena oli mm. leimaantuminen yhteisön silmissä, taloudellinen ahdinko ja avioero.
Huolestutaanko täysistä jääkaapeista ja investoidaan kristallipalloihin?
Tutkijan roolissa sosiaalityöntekijä voi nykyään esiintyä suvereenisti vaikkapa psykologina, psykiatrina, yleislääkärinä, terveydenhoitajana tai dekkaristina. Aivan kuin sosiaalityöntekijä edustaisi Suomeen tuloaan tekevää akuuttilääketiedettä, jossa on yhdistetty sosiaalipediatrian, lasten- ja nuorisopsykiatrian, aikuispsykiatrian, päihdelääketieteen ja oikeuslääketieteen pätevyys. Kyseessä on erikoisala, joka on jo saanut hämmentävää kannatusta tervejärkisen epäilyn sijaan.
Kaikessa "viattomassa hyväätarkoittavuudessa" esitetyt ideat ovat usein niitä kaikista pelottavampi, kuten lastenpsykiatri Janna Rantalan julkisesti esittämät kysymykset (alleviivaukset Soluttautujan):
"Miten toimia, jos kaapeissa on ruokaa, näkyviä pahoinpitelyn merkkejä ei ole, kukaan ei ole kamoissa, lapset vaikenevat ja vanhemmat kieltäytyvät tuesta? Miten voit ennustaa miten tässä perheessä käy? Tänään, kuukauden päästä, kun lapset ovat aikuisia? Miten perustelet päätöksesi? Usein apuun pyydetään yhteistyökumppaneja lääketieteen puolelta, kuten sosiaalipediatriasta tai lastenpsykiatrialta. Minäkin konsultoin lastensuojelun työryhmiä ja teen olosuhdeselvityksiä (toim.huom. olosuhdeselvitys on lakisääteisesti sosiaalityöntekijän tehtävä) perheissä, joissa tarvitaan tavanomaista enemmän näkökulmia lastensuojelutoimien suunnitteluun. Näkyykö lapsessa psyykkisen laiminlyönnin merkkejä? Millainen on lapsen ja vanhemman suhde? Onko lasten psyykkinen kasvu turvattu näissä olosuhteissa – vai tarvitaanko huostaanotto?"
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista. Hän on huolissaan siitä, että ruokaa on kaapissa eikä kukaan ole jurrissa, mutta varmuuden vuoksi ja kristallipallon puutteessa on lähdettävä salapoliisina etsimään "näkymättömiä" häiriötekijöitä tai oletetun uhkan signaaleja, tai jotakin sellaista, joka ei ehkä sovi omaan kasvatusideologiaan. Oman näkemyksen (esimerkiksi sen, millainen on "oikeanlainen" perheenjäsenten välinen suhde) paremmuutta perustellaan "lapsen psyykkisen kasvun turvaamisella".
Kunnes toisin huolestutaan
Lastensuojelun "kristallipalloistumisen" jäljittämisessä on mentävä ajassa vuosituhannen vaiheeseen – siis tähän viimeiseen. 2000-luvun taiteen jälkeen alkoivat yleistyä erilaiset huolikartoitukset. "Huolipuheesta" tuli osa lasten kanssa työtä tekevien tahojen (neuvola, varhaiskasvatus, koulu, terveydenhuolto, psykiatria, sosiaalipuoli) ammattilaisdiskurssia. Varatuomari Leeni Ikonen oli ensimmäisten joukossa konkretisoimassa kirjoituksillaan huolipuheen kohtalokkaita vaikutuksia lasten ja perheiden oikeuksiin. Ei ollut huostaanottohakemusta, jossa huoli-sanaa ei olisi näkynyt.
Varhaisen puuttumisen haluttiin olevan "kulttuurinen muutos", josta vallitsisi laaja konsensus koko yhteiskunnassa. Sen oli tarkoitus tähdätä lasten ja perheiden tukemiseen, jotta lastensuojelun interventioita voitaisiin välttää, mutta kuitenkin yhä useampi lapsi on ohjautunut lastensuojelun piiriin 2000-luvulla.
2010-luvulle leimallista on kontrollin ja epäilyjen lisääntyminen entisestään. Poliisin havaintorekisteriä on kritisoitu voimakkaasti, samoin Sitran maahantuomaa huoliliputusmallia, jonka piirissä on jo 80 000 lasta ja nuorta. Espoossa liputetaan, jos 9–28-vuotiaalla nuorella on ehkä hätä. Liputussysteemin haitoista ja mahdollisista tietosuojaongelmista ei ole mediassa kirjoitettu, mutta väliäkö sillä, kunhan välitetään!
Pääasia lienee, että systeemi vaikuttaa kerrassaan sympaattiselta. Sympaattisuuden sädekehä pyhittää lastensuojelussa melkein minkä hankkeen tahansa vain. Siitä kertovat myös firmojen ja erilaisten hankkeiden tai projektien söpöt nimet.
Keinoista viis, kunhan suojellaan.
Samalla suojelija voi vähän uhriutuakin. Aivan kuten se sosiaalityöntekijä, joka oli tavannut erään perheenisän ohimennen lasten tapaamisen yhteydessä. Hän kertoi saaneensa sydänoireita, sillä "pelottava ja isokokoinen" perheenisä oli jopa tullut painajaisina hänen uniinsa.
Näin ei voi jatkua
Aiemmassa Soluttautuja-blogissa nuori sosiaalityöntekijä sanoi, että sijoituskriteerien täyttymistä saatetaan toivoa ja odotella kauankin, vahvoin perustein (asioiden siis ollessa bioperheessä todella huonosti), mutta yhä uudelleen pettyneinä tulla huomaamaan se, että kriteerit eivät taaskaan täyty. Tässä kohdassa avuksi voisi ottaa joko lastensuojeluväen vanhastaan käyttämät Nallekortit tai täysin uudenlaiset Oraakkelikortit.
Soluttautujan mielestä on kaksi vaihtoehtoa: joko jatketaan huostaanottoja Tarot-korttien varassa tai sitten poistetaan kristallipallot Suomen sosiaalitoimistoista ja kaikilta niiltä ammattilaisilta, jotka kirjoittavat samanmielisiä lausuntojaan edellämainitulle instanssille.
Kristallipallon lukijoiden työn tuloksiin tulisi kiinnittää vakavaa huomiota. On kysyttävä, onko lapsen etu tulla erotetuksi vanhemmistaan siksi, että joku säikky täti pelkää joskus jotain ehkä sattuvan.
Kannattaa lukea sosiaalikasvattaja Tiina Liljebergin blogi: hän kertoo, miten lastensuojelu alkoi tehtailla hänestä mahdollista perhesurmaajaa. Lapset haluttiin sijoittaa kotoa pois. Onneksi Tiina voitti taistelun. Nyt hän opiskelee sosionomiksi.
Tiina on valinnut puolustaa maamme lapsia vallitsevaa järjestelmää vastaan. Hän sanoitti uudelleen kirjailija Kaija Juurikkalan viestin kaikille niille perheille, joilta on viety lapsi heppoisin perustein:
"Omia lapsiasi et ehkä ehdi takaisin saada jos kamppailet systeemin parantamiseksi, mutta ehkä muiden lasten ja perheiden oikeusturva kohenee, kunhan vain jaksat taistella."
- Soluttautuja
Lue myös:
Myyrä: Varhainen huoli ja puuttuminen - mielen sairautta
RSS Feed
