Loppusyksystä 2016 sanoitti alakouluikäinen lapsi vanhemmalleen koulukaveristaan huolta. Kaveri asuu tädin luona, jota kaverin tulee kutsua äidikseen, koska täti näin tahtoo. Kaveri oli kertonut, ettei tahtoisi asua tädin luona ja ettei täti ollut mukava, vaikka näyttelikin mukavaa hänen isovanhemmilleen. Kaverilla oli joku tukitaho, joku toinen täti, jonka kanssa tämä toivoi saavaansa mielummin asua. Kaveri kertoi, ettei ollut vuosiin tavannut äitiään ja isäänsä. Äiti oli kuulemma alkoholisti ja ollut mielisairaalassa ja vain tämä kuva lapselle oli äidistään annettu vuosien ajan. Kaveri oli kertonut ikävöivänsä äitiään.
Kun pohdimme sijaishuollon toimintaa jää todella kysyttäväksi missä mennään mäkeen, kun lapselle ei ole vuosia kestäneen sijaishuollon aikana annettu tarvittavaa tukea eroahdistukseen ja ikäväänsä biologisia vanhempia kohtaan. Miksi ei huomioida lapsen kiintymystä, kun lapsi ei kuitenkaan kykene ymmärtämään todella syytä sille miksi hänet erotetaan täysin vanhemmista, joihin hänellä on tunneside? Miksi lapselle puhutaan vain negatiivisia asioista vanhemmastaan? Suuren huolen aiheuttaa lapsen kertomus sijaisvanhemmasta, joka näyttelee mukavaa ja lapsen toive, ettei tämän kanssa tarvitsisi asua.
Miten tällainen on jäänyt vuosien ajan sosiaalitoimelta huomioimatta? Miksi sijaisvanhemmilla on oikeus pakottaa lapsi kutsumaan itseään isäksi tai äidiksi, kun sijaishuoltopaikka voi vaihtua monesta syystä ja tuokin suhde katketa?
Mitä tehdä silloin kun kuulee lasten puheissa epäonnistuneesta sijaishuollosta? Ei meillä tällaiseen ole ohjekirjaa olemassa ja kaiken lisäksi kuka haluaisi puuttua viranomaistoimintaan, kun asia ei suoraan koske omaa elämää? Harva päättäjäkään todella välittää siitä miten lapsia maassamme todella kohtelevat viranomaiset. Osa päättäjistämme on päättänyt tienata osallistumalla tähän sijaishuoltobisnekseen.
Vanhempi oli kuitenkin yhteydessä sijaishuoltoon sähköpostilla ja ilmoitti kuulemastaan todeten, että sosiaalihuollon vastuulla on mitä tiedolla tekee. Lastaan vanhempi neuvoi kertomaan kaverilleen, että tämän pitäisi kertoa kokemuksistaan lastensuojelun tädille.
Meni muutamia viikkoja ja lapsi kertoi lisää kaverinsa kohtalosta. Nyt tuli tarkennusta siitä miten sijaisäiti kohtelee kaltoin sijaislastaan. Koulutyövälineen melkein unohdettuaan lasta oli haukuttu idiootiksi ja kun lapsi ei ollut tahtonut siivota huonettaan, oli häntä haukuttu kusipääksi. Kaveri oli kertonut opettejalleen saamastaan kohtelusta ja opettaja oli lapsen kertoman mukaan todennut: "Aikuiset voivat joskus puhua näin lapsille."
Mistä asti aikuisilla on ollut oikeus haukkua lapsia idiooteiksi ja kusipäiksi? Mikä tämän muka oikeuttaisi aikuiselle oikeudeksi? Varsinkin, kun lapsi on erityistä huolenpitoa ansaitseva lapsi sijaishuollon asiaakkaana erotettuna täysin biologisista vanhemmistaan, onko oikein, että sijaisäiti, joka tahtoo lapsen kutsuvan häntä äidikseen, ottaa oikeudekseen saada kutsua lasta kusipääksi?
Lapsi kertoi lohduttaneensa kaveriaan ja ihmetelleensä opettajan reaktiota sekä neuvoneen kertomaan lastensuojelutädille mitä on tapahtunut. Opettaja ei ollut lohduttanut oppilastaan, eikä ollut osoittanut lapselle haluaan auttaa tätä, vaan oli jättänyt avunpyyntöä sanoittavan lapsen yksin kavereineen pohtimaan jotain toista ratkaisua ongelmaan. Oli puhuttu lastensuojelusta, mutta kaveri oli kertonut, että häntä tavataan lastensuojelusta vasta kesällä eli puolen vuoden kuluttua. Kaverin lastensuojelutäti ei ollut edes antanut puhelinnumeroaan lapselle, jonka asioista ja olosuhteiden laadusta on kuitenkin vastuussa.
Lapsi kertoi sijaisäidin haukkuneen myös sijaislapselle tämän ystäviä ja todenneen, ettei sijaislapsen tulisi olla näiden kanssa, kun sijaislapsi oli kertonut ketkä kaksi lasta tahtoo kutsua syntymäpäivilleen. Lasten persoonalliset ominaisuudet eivät kelvanneet sijaisäidille.
Vanhempi oli uudelleen huolestaan yhteydessä sijaishuoltoon. Tällä kertaa hänelle soitettiin takaisin. Puhelu oli lämpimästi ystävällinen ja ymmärtävä ja sosiaalihuolto osoitti myös huolta asiakkaansa sanoittamista seikoista tuoden esille, ettei olosuhteiden tulisi olla näin. Vanhempi toi esille halunsa salata henkilöllisyytensä, pohti sosiaalihuollon mahdollisuutta koululta tiedon hankkimiseen, kun lapsi oli sanoittanut huoliaan opettajalleen ja totesi viranomaiselle, ettei hänellä ole ensikäden tietoa, vaan kertomus on lapsen kertomuksen varassa. Yhdessä keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että lapsen kokemus tulee ottaa aina vakavasti ja lapset tulee huomioida aikuisiin reagoivina ja huoliaan sanoittaessaan apuapyytävinä. Keskusteltiin tutkimuksista, joiden valossa oli havaittu, ettei lasten kaltoinkohtelua sijaisperheessä aina osata tunnistaa ja tunnustaa. Vanhempi ihmetteli, ettei sijaishuollon asiakaslapsella ole itsellään yhteystietoja lastensuojelun vastuusosiaalivirkailijalleen. Virkailija antoi suoran yhteystiedon tahoon, jonne olla yhteydessä juuri kyseisestä lapsesta jatkossa mahdollisen tarpeen vaatiessa.
Meni viikkoja pari ja lapsi sanoitti lisää huolenaiheita kaveristaan. Yhä painottui huoli kaverin vaikeuteen päästä kertomaan elämästään lastensuojelutädilleen. Lapsi oli nähnyt kuinka sijaisäiti oli tarttunut sijaislapsen kaulukseen niskasta ja repinyt lasta näin tahtomaansa suuntaan ja kuullut kuinka sijaisäiti oli samalla haukkunut lasta muiden lapsien seurassa epäkelvoksi ja verrannut tätä muihin lapsiin.
Miksi sijaisvanhemmilla olisi oikeus koskea alakouluikäiseen lapseen tavalla, johon oikeutta ei ole lasten biologisilla vanhemmillakaan? Eihän koiriakaan saa repiä kaulapannasta.
Kaverin äiti oli kuollut. Kaveria ei oltu lohdutettu, kun hän oli itkenyt äitinsä kuolemaa. Sijaisäidin reaktio oli ollut jotain tämän suuntaista: "Minkäs minä sille mahdan, että äitisi kuoli."
Jostain syystä sijaishuolto ei välitä siitä miten heidän asiakaslapsilleen kerrotaan vanhempansa kuolemasta, eikä ole kiinnostunut arvioimaan saako lapsi tuolla hetkellä tarpeisiinsa vastaavaa huomiota. Nähtävästi lapsille saa kertoa oman vanhempansa kuolemasta ihan miten vain ja lapsen surua ei tarvitse kunnioittaa. Pääseeköhän lapsi edes äitinsä hautajaisiin, kerrotaanko minne äiti haudattiin ja viedäänkö häntä haudalla muistamaan äitiään, kun äiti on hänelle määritelty vain mielisairaaksi alkoholistiksi ihmisenä?
Tottakai vanhempi alkoi itkemään oman lapsensa kertoessa kaverinsa äidin kuolemasta, kun taustalla oli tieto kaverin vuosia kestäneestä ikävästä äidin luo. Tuo ikävähän ei saanut onnellista loppua. Luonnollisesti tieto, ettei kaveria kukaan ollut lohduttanut myös itketti vanhempaa ja hoivavietti sai pohtimaan miten itse olisi käsitellyt näin vakavan asian pienen lapsen kanssa. Lapsi kertoi itkeneensä itsekin koulussa, kun kaveri kertoi ikävöidyn äitinsä kuolemasta. Vanhempi lohdutti omaansa tämän tarpeen verran parhaan kykynsä mukaan.
Vanhempi oli yhteydessä annettuun yhteyshenkilöön lastensuojeluun sähköpostilla ja puhelimitse. Tällä kertaa puhelu ei ollutkaan enää lämmin, ystävällinen, ymmärtävä tai välittävä. Uusi viranomainen oli kylmän kankea ja ammattitaidottomuudessaan täysin kykenemätön mm. validaatioon, joka pitäisi olla johtavalla sosiaalivirkailijalla työmenetelmänä hallussa. Virkailija ei osannut ennakoiden tietää globaaleja tunteita, joita aikuiset kokevat, kun ovat huolissaan jonkun toisen lapsesta niin paljon, että kokee tarvetta olla yhteydessä lastensuojeluun. Kyllähän ammatillisesti pätevä sosiaalivirkailija osaa ymmärtää, ettei yhdestäkään ihmisestä ole mukavaa olla sijaishuoltoon yhteydessä sellaisesta aiheesta, jossa tuodaan esille mahdollisesti sijaishuollon epäonnistuminen.
Tämä virkailija pakeni perinteisen selityksen taakse:"Koska ette tiedä kokonaisuutta, ette voi tietää mistä on kyse."
Onhan se todellakin niin, ettei lapsen salaiseksi luokiteltuja tietoja saa kertoa huolta lapsesta esille tuovalle ja näin asian kuuluukin olla, mutta on aika kummaa sijaishuollolta paeta tällaisen selittelyn taakse, kuin selittely tässä muodossa poistaisi mukamas huolen olevuuden. Lapsen sanoittama hätä onkin peiteltävissä sanoilla:"Ette tiedä kokonaisuutta." Erikoinen on myös sosiaalihuollon näkemys, että se tietäisi kokonaisuuden, jos tapaa lasta vain kerran vuodessa tai kerran puolessa vuodessa muutaman tunnin ajan.
Vastuusosiaalivirkailijanhan tulisi toimia lastakoskevissa oikeudellisissa asioissa lapsen äänenä lapsen ollessa sijaishuollon asiakas, varsinkin kun biologiset vanhemmat eivät ole lapsen elämässä mukana, lapseen säännöllisesti kontaktoituen. Ja lastensuojelu ei voi ulkoistaa tätä tehtäväänsä edes sijaisvanhemmalle, jolla myös on oikeus tuoda esille näkemyksensä asioista ja olosuhteista.
Lapsen edun toteutuminen vaarantuu, kun lastensuojelu ei todella kuule lasta, vaan kuulee vain sijaisvanhempaa lapsen asioissa kiireisesti kerran tai kaksi vuodessa.
Virkailija heti puhelun alussa tahtoi vanhemman keskittyvän vain oman lapsensa elämään ja ettei tämä lapsi kuormittuisi kaverinsa kertomuksista kuin olisi vihjannut, että tällaiseen neuvoon olisi edes tarvetta, sen sijaan että olisi tuonut esille, että aikoo tehdä lapsia kuormittavalle seikalle jotain. Virkailija ei kysynyt kuinka lapsi voi? Virkailija tahtoi painottaa, että toivoo häneen luotettavan ja kertoi olevansa ammattilainen. Kuinka moni sosiaalivirkailija piiloutuu itse määrittelemänsä ammattilaisuutensa taakse perusteluissaan, sen sijaan että toisi puheissaan esille jotain sellaista minkä perusteella häneltä viestiä vastaanottava voisi itse huomata mahdollisen ammattimaisen työjäljen sekä lasten edun näkökulmasta luotettavuuden?
Vanhempi ei missään vaiheessa kyseenalaistanut ammattitaito ja väitänyt viranomaista ammattitaidottomaksi ja ihmetteli miksi viranomainen tahtoi painottaa olevansa ammattilainen ja vaatii luottamusta. Vanhempi ihmetteli tätä todella luettuaan kuitenkin paljon siitä missä kaikessa lastensuojelu ontuu.
Tuo puhelu sosiaalihuollon kanssa sai hyvää toivoneen vanhemman närkästymään. Kylmä jopa ylimielinen kohtelu, josta olisi voinut tulkita sosiaalihuollon syyttävän vanhempaa jostain, sai miettimään vanhempaa mitä todella voi tehdä, jos lastensuojelun reaktio on vain todeta:"Te ette tiedä kokonaiskuvaa." Eikö lasten etua ajatellessa juuri tärkeintä ole, että lastensuojelussa lapsen asioista vastuussa oleva sosiaalivirkailija kykenee hahmottamaan lapsen oman kuvan olosuhteista ja elämästään ja osaa tuon tärkeimmän subjetiivisen kokonaiskuvan kohdalla suunnitella toimintaansa? Eikö kokonaiskuvassa juuri lapsen kokemukset ole tärkeimpiä? Eikö lastensuojelun kuulu juuri huomoida lasta ja vastata tämän tarpeisiin?
Kyse on kuitenkin alakouluikäisistä kilteistä lapsista, joissa itsessään ei ole mitään sellaista huolta, jossa voisi nähdä lapset haastavina kasvatettavina.
Vanhempi ihmetteli miksi sosiaalihuolto toivoo, että hän tekee kaikkensa katkaistakseen lapsensa mahdolliset oireilut huolestuttavassa olosuhteessa ja vastuutti vanhempaa näin, sen sijaan, että lastensuojelu toteaisi toimivansa korjatakseen olosuhteen johon lapset ja vanhempikin olivat reagoineet pohtien ratkaisua olosuhteen korjaamiseksi.
Vanhempi totesi virkailijalle, että vastuu on nyt sosiaalihuollolla lasten asioissa ja totesi, että varmasti tilanne saa huojennuksen, kun lasten puheissa esiintyy taasen lastensuojelutäti, joka tahtoi ottaa selvää kuinka lapsi voi ja kuinka voi välittäen lapsesta korjata olosuhteen. Vanhempi esitti näkemyksenään, että sosiaalihuollon tulisi kontaktoitua lapseen säännöllisesti niin kauan kuin huolenaihe on yhä puheenaiheena asiakkaansa kertomuksessa ja toimia olosuhteen korjaamiseksi. Sitten viranomaisella oli taasen kovasti kiire ja puhelu sai näin negatiivisen lopun ilman viranomaisen tahtotilaa osoittaa ymmärtämistä lapsien tarpeita kohtaan.
Viranomainen ei pahoittellut kiirettään, kuten hyvät tavat velvottaisi toimimaan, vaan toi tärkeilleen esille tärkeyttään ja antoi vanhemman näin ymmärtää olevan hänelle häiriöksi hänen työpäivässään estäen jotenkin jonkin asian toteutumista.
Kuinka montaa lasta kohdellaan kaltoin sijaishuollossa?
Toisia on hakattu jopa ongenvavoilla ja pidetty ruokasäännöstelyssä ilman tarvittavaa määrää ravintoa. Sijaisvanhempia on tuomittu oikeudessakin.
Avohuoltohan kovin herkästi on yhteydessä poliisiin ja muihin yhteistuötahoihin, kun on huolta koskien biovanhempien toimintaa, mutta miten toimii sijaishuolto, kun huoli koskee sijaisvanhemman toimintaa?
Kuinka moni lapsi jää vaille todellista välittävää aitoa ihmissuhdetta sijaishuollon aikana? Kuinka moni lapsi joutuu kasvamaan lapsuuden turvattomassa tai jäsentymättömässä suhteessa sijaisvanhempaansa? Kuinka moni sijaishuollon kasvattama lapsi kasvaa vailla hellyyttä ja rakkautta? Moniko lapsi ottaa vastaan vastuuviranomaisen kiireen ja syyllistyy tämän edessä syyttä suotta? Kuka tukee lasta, kun vastuusosiaalivirkailija ei ota kantaakseen vastuutaan?
Kun pohdimme sijaishuollon toimintaa jää todella kysyttäväksi missä mennään mäkeen, kun lapselle ei ole vuosia kestäneen sijaishuollon aikana annettu tarvittavaa tukea eroahdistukseen ja ikäväänsä biologisia vanhempia kohtaan. Miksi ei huomioida lapsen kiintymystä, kun lapsi ei kuitenkaan kykene ymmärtämään todella syytä sille miksi hänet erotetaan täysin vanhemmista, joihin hänellä on tunneside? Miksi lapselle puhutaan vain negatiivisia asioista vanhemmastaan? Suuren huolen aiheuttaa lapsen kertomus sijaisvanhemmasta, joka näyttelee mukavaa ja lapsen toive, ettei tämän kanssa tarvitsisi asua.
Miten tällainen on jäänyt vuosien ajan sosiaalitoimelta huomioimatta? Miksi sijaisvanhemmilla on oikeus pakottaa lapsi kutsumaan itseään isäksi tai äidiksi, kun sijaishuoltopaikka voi vaihtua monesta syystä ja tuokin suhde katketa?
Mitä tehdä silloin kun kuulee lasten puheissa epäonnistuneesta sijaishuollosta? Ei meillä tällaiseen ole ohjekirjaa olemassa ja kaiken lisäksi kuka haluaisi puuttua viranomaistoimintaan, kun asia ei suoraan koske omaa elämää? Harva päättäjäkään todella välittää siitä miten lapsia maassamme todella kohtelevat viranomaiset. Osa päättäjistämme on päättänyt tienata osallistumalla tähän sijaishuoltobisnekseen.
Vanhempi oli kuitenkin yhteydessä sijaishuoltoon sähköpostilla ja ilmoitti kuulemastaan todeten, että sosiaalihuollon vastuulla on mitä tiedolla tekee. Lastaan vanhempi neuvoi kertomaan kaverilleen, että tämän pitäisi kertoa kokemuksistaan lastensuojelun tädille.
Meni muutamia viikkoja ja lapsi kertoi lisää kaverinsa kohtalosta. Nyt tuli tarkennusta siitä miten sijaisäiti kohtelee kaltoin sijaislastaan. Koulutyövälineen melkein unohdettuaan lasta oli haukuttu idiootiksi ja kun lapsi ei ollut tahtonut siivota huonettaan, oli häntä haukuttu kusipääksi. Kaveri oli kertonut opettejalleen saamastaan kohtelusta ja opettaja oli lapsen kertoman mukaan todennut: "Aikuiset voivat joskus puhua näin lapsille."
Mistä asti aikuisilla on ollut oikeus haukkua lapsia idiooteiksi ja kusipäiksi? Mikä tämän muka oikeuttaisi aikuiselle oikeudeksi? Varsinkin, kun lapsi on erityistä huolenpitoa ansaitseva lapsi sijaishuollon asiaakkaana erotettuna täysin biologisista vanhemmistaan, onko oikein, että sijaisäiti, joka tahtoo lapsen kutsuvan häntä äidikseen, ottaa oikeudekseen saada kutsua lasta kusipääksi?
Lapsi kertoi lohduttaneensa kaveriaan ja ihmetelleensä opettajan reaktiota sekä neuvoneen kertomaan lastensuojelutädille mitä on tapahtunut. Opettaja ei ollut lohduttanut oppilastaan, eikä ollut osoittanut lapselle haluaan auttaa tätä, vaan oli jättänyt avunpyyntöä sanoittavan lapsen yksin kavereineen pohtimaan jotain toista ratkaisua ongelmaan. Oli puhuttu lastensuojelusta, mutta kaveri oli kertonut, että häntä tavataan lastensuojelusta vasta kesällä eli puolen vuoden kuluttua. Kaverin lastensuojelutäti ei ollut edes antanut puhelinnumeroaan lapselle, jonka asioista ja olosuhteiden laadusta on kuitenkin vastuussa.
Lapsi kertoi sijaisäidin haukkuneen myös sijaislapselle tämän ystäviä ja todenneen, ettei sijaislapsen tulisi olla näiden kanssa, kun sijaislapsi oli kertonut ketkä kaksi lasta tahtoo kutsua syntymäpäivilleen. Lasten persoonalliset ominaisuudet eivät kelvanneet sijaisäidille.
Vanhempi oli uudelleen huolestaan yhteydessä sijaishuoltoon. Tällä kertaa hänelle soitettiin takaisin. Puhelu oli lämpimästi ystävällinen ja ymmärtävä ja sosiaalihuolto osoitti myös huolta asiakkaansa sanoittamista seikoista tuoden esille, ettei olosuhteiden tulisi olla näin. Vanhempi toi esille halunsa salata henkilöllisyytensä, pohti sosiaalihuollon mahdollisuutta koululta tiedon hankkimiseen, kun lapsi oli sanoittanut huoliaan opettajalleen ja totesi viranomaiselle, ettei hänellä ole ensikäden tietoa, vaan kertomus on lapsen kertomuksen varassa. Yhdessä keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että lapsen kokemus tulee ottaa aina vakavasti ja lapset tulee huomioida aikuisiin reagoivina ja huoliaan sanoittaessaan apuapyytävinä. Keskusteltiin tutkimuksista, joiden valossa oli havaittu, ettei lasten kaltoinkohtelua sijaisperheessä aina osata tunnistaa ja tunnustaa. Vanhempi ihmetteli, ettei sijaishuollon asiakaslapsella ole itsellään yhteystietoja lastensuojelun vastuusosiaalivirkailijalleen. Virkailija antoi suoran yhteystiedon tahoon, jonne olla yhteydessä juuri kyseisestä lapsesta jatkossa mahdollisen tarpeen vaatiessa.
Meni viikkoja pari ja lapsi sanoitti lisää huolenaiheita kaveristaan. Yhä painottui huoli kaverin vaikeuteen päästä kertomaan elämästään lastensuojelutädilleen. Lapsi oli nähnyt kuinka sijaisäiti oli tarttunut sijaislapsen kaulukseen niskasta ja repinyt lasta näin tahtomaansa suuntaan ja kuullut kuinka sijaisäiti oli samalla haukkunut lasta muiden lapsien seurassa epäkelvoksi ja verrannut tätä muihin lapsiin.
Miksi sijaisvanhemmilla olisi oikeus koskea alakouluikäiseen lapseen tavalla, johon oikeutta ei ole lasten biologisilla vanhemmillakaan? Eihän koiriakaan saa repiä kaulapannasta.
Kaverin äiti oli kuollut. Kaveria ei oltu lohdutettu, kun hän oli itkenyt äitinsä kuolemaa. Sijaisäidin reaktio oli ollut jotain tämän suuntaista: "Minkäs minä sille mahdan, että äitisi kuoli."
Jostain syystä sijaishuolto ei välitä siitä miten heidän asiakaslapsilleen kerrotaan vanhempansa kuolemasta, eikä ole kiinnostunut arvioimaan saako lapsi tuolla hetkellä tarpeisiinsa vastaavaa huomiota. Nähtävästi lapsille saa kertoa oman vanhempansa kuolemasta ihan miten vain ja lapsen surua ei tarvitse kunnioittaa. Pääseeköhän lapsi edes äitinsä hautajaisiin, kerrotaanko minne äiti haudattiin ja viedäänkö häntä haudalla muistamaan äitiään, kun äiti on hänelle määritelty vain mielisairaaksi alkoholistiksi ihmisenä?
Tottakai vanhempi alkoi itkemään oman lapsensa kertoessa kaverinsa äidin kuolemasta, kun taustalla oli tieto kaverin vuosia kestäneestä ikävästä äidin luo. Tuo ikävähän ei saanut onnellista loppua. Luonnollisesti tieto, ettei kaveria kukaan ollut lohduttanut myös itketti vanhempaa ja hoivavietti sai pohtimaan miten itse olisi käsitellyt näin vakavan asian pienen lapsen kanssa. Lapsi kertoi itkeneensä itsekin koulussa, kun kaveri kertoi ikävöidyn äitinsä kuolemasta. Vanhempi lohdutti omaansa tämän tarpeen verran parhaan kykynsä mukaan.
Vanhempi oli yhteydessä annettuun yhteyshenkilöön lastensuojeluun sähköpostilla ja puhelimitse. Tällä kertaa puhelu ei ollutkaan enää lämmin, ystävällinen, ymmärtävä tai välittävä. Uusi viranomainen oli kylmän kankea ja ammattitaidottomuudessaan täysin kykenemätön mm. validaatioon, joka pitäisi olla johtavalla sosiaalivirkailijalla työmenetelmänä hallussa. Virkailija ei osannut ennakoiden tietää globaaleja tunteita, joita aikuiset kokevat, kun ovat huolissaan jonkun toisen lapsesta niin paljon, että kokee tarvetta olla yhteydessä lastensuojeluun. Kyllähän ammatillisesti pätevä sosiaalivirkailija osaa ymmärtää, ettei yhdestäkään ihmisestä ole mukavaa olla sijaishuoltoon yhteydessä sellaisesta aiheesta, jossa tuodaan esille mahdollisesti sijaishuollon epäonnistuminen.
Tämä virkailija pakeni perinteisen selityksen taakse:"Koska ette tiedä kokonaisuutta, ette voi tietää mistä on kyse."
Onhan se todellakin niin, ettei lapsen salaiseksi luokiteltuja tietoja saa kertoa huolta lapsesta esille tuovalle ja näin asian kuuluukin olla, mutta on aika kummaa sijaishuollolta paeta tällaisen selittelyn taakse, kuin selittely tässä muodossa poistaisi mukamas huolen olevuuden. Lapsen sanoittama hätä onkin peiteltävissä sanoilla:"Ette tiedä kokonaisuutta." Erikoinen on myös sosiaalihuollon näkemys, että se tietäisi kokonaisuuden, jos tapaa lasta vain kerran vuodessa tai kerran puolessa vuodessa muutaman tunnin ajan.
Vastuusosiaalivirkailijanhan tulisi toimia lastakoskevissa oikeudellisissa asioissa lapsen äänenä lapsen ollessa sijaishuollon asiakas, varsinkin kun biologiset vanhemmat eivät ole lapsen elämässä mukana, lapseen säännöllisesti kontaktoituen. Ja lastensuojelu ei voi ulkoistaa tätä tehtäväänsä edes sijaisvanhemmalle, jolla myös on oikeus tuoda esille näkemyksensä asioista ja olosuhteista.
Lapsen edun toteutuminen vaarantuu, kun lastensuojelu ei todella kuule lasta, vaan kuulee vain sijaisvanhempaa lapsen asioissa kiireisesti kerran tai kaksi vuodessa.
Virkailija heti puhelun alussa tahtoi vanhemman keskittyvän vain oman lapsensa elämään ja ettei tämä lapsi kuormittuisi kaverinsa kertomuksista kuin olisi vihjannut, että tällaiseen neuvoon olisi edes tarvetta, sen sijaan että olisi tuonut esille, että aikoo tehdä lapsia kuormittavalle seikalle jotain. Virkailija ei kysynyt kuinka lapsi voi? Virkailija tahtoi painottaa, että toivoo häneen luotettavan ja kertoi olevansa ammattilainen. Kuinka moni sosiaalivirkailija piiloutuu itse määrittelemänsä ammattilaisuutensa taakse perusteluissaan, sen sijaan että toisi puheissaan esille jotain sellaista minkä perusteella häneltä viestiä vastaanottava voisi itse huomata mahdollisen ammattimaisen työjäljen sekä lasten edun näkökulmasta luotettavuuden?
Vanhempi ei missään vaiheessa kyseenalaistanut ammattitaito ja väitänyt viranomaista ammattitaidottomaksi ja ihmetteli miksi viranomainen tahtoi painottaa olevansa ammattilainen ja vaatii luottamusta. Vanhempi ihmetteli tätä todella luettuaan kuitenkin paljon siitä missä kaikessa lastensuojelu ontuu.
Tuo puhelu sosiaalihuollon kanssa sai hyvää toivoneen vanhemman närkästymään. Kylmä jopa ylimielinen kohtelu, josta olisi voinut tulkita sosiaalihuollon syyttävän vanhempaa jostain, sai miettimään vanhempaa mitä todella voi tehdä, jos lastensuojelun reaktio on vain todeta:"Te ette tiedä kokonaiskuvaa." Eikö lasten etua ajatellessa juuri tärkeintä ole, että lastensuojelussa lapsen asioista vastuussa oleva sosiaalivirkailija kykenee hahmottamaan lapsen oman kuvan olosuhteista ja elämästään ja osaa tuon tärkeimmän subjetiivisen kokonaiskuvan kohdalla suunnitella toimintaansa? Eikö kokonaiskuvassa juuri lapsen kokemukset ole tärkeimpiä? Eikö lastensuojelun kuulu juuri huomoida lasta ja vastata tämän tarpeisiin?
Kyse on kuitenkin alakouluikäisistä kilteistä lapsista, joissa itsessään ei ole mitään sellaista huolta, jossa voisi nähdä lapset haastavina kasvatettavina.
Vanhempi ihmetteli miksi sosiaalihuolto toivoo, että hän tekee kaikkensa katkaistakseen lapsensa mahdolliset oireilut huolestuttavassa olosuhteessa ja vastuutti vanhempaa näin, sen sijaan, että lastensuojelu toteaisi toimivansa korjatakseen olosuhteen johon lapset ja vanhempikin olivat reagoineet pohtien ratkaisua olosuhteen korjaamiseksi.
Vanhempi totesi virkailijalle, että vastuu on nyt sosiaalihuollolla lasten asioissa ja totesi, että varmasti tilanne saa huojennuksen, kun lasten puheissa esiintyy taasen lastensuojelutäti, joka tahtoi ottaa selvää kuinka lapsi voi ja kuinka voi välittäen lapsesta korjata olosuhteen. Vanhempi esitti näkemyksenään, että sosiaalihuollon tulisi kontaktoitua lapseen säännöllisesti niin kauan kuin huolenaihe on yhä puheenaiheena asiakkaansa kertomuksessa ja toimia olosuhteen korjaamiseksi. Sitten viranomaisella oli taasen kovasti kiire ja puhelu sai näin negatiivisen lopun ilman viranomaisen tahtotilaa osoittaa ymmärtämistä lapsien tarpeita kohtaan.
Viranomainen ei pahoittellut kiirettään, kuten hyvät tavat velvottaisi toimimaan, vaan toi tärkeilleen esille tärkeyttään ja antoi vanhemman näin ymmärtää olevan hänelle häiriöksi hänen työpäivässään estäen jotenkin jonkin asian toteutumista.
Kuinka montaa lasta kohdellaan kaltoin sijaishuollossa?
Toisia on hakattu jopa ongenvavoilla ja pidetty ruokasäännöstelyssä ilman tarvittavaa määrää ravintoa. Sijaisvanhempia on tuomittu oikeudessakin.
Avohuoltohan kovin herkästi on yhteydessä poliisiin ja muihin yhteistuötahoihin, kun on huolta koskien biovanhempien toimintaa, mutta miten toimii sijaishuolto, kun huoli koskee sijaisvanhemman toimintaa?
Kuinka moni lapsi jää vaille todellista välittävää aitoa ihmissuhdetta sijaishuollon aikana? Kuinka moni lapsi joutuu kasvamaan lapsuuden turvattomassa tai jäsentymättömässä suhteessa sijaisvanhempaansa? Kuinka moni sijaishuollon kasvattama lapsi kasvaa vailla hellyyttä ja rakkautta? Moniko lapsi ottaa vastaan vastuuviranomaisen kiireen ja syyllistyy tämän edessä syyttä suotta? Kuka tukee lasta, kun vastuusosiaalivirkailija ei ota kantaakseen vastuutaan?
Keväällä 2016 toi Suomen pääkaupungin lastensuojelun uusi johtaja Saila Nummikoski oltuaan kuusi viikkoa virassaan näkemyksenään esille, että kaikki Helsingin lastensuojelun työntekijät ovat ammattilaisia. Hän toi esille näkemyksenään myös valtamedialle, ettei sosiaalivirkailijan tarvitse kontaktoitua välttämättä lapseen, kun lapsesta esitetään huolta. Nummikosken mielestä sosiaalivirkailija voi itse työhuoneestaan käsin ketään kohtaamatta arvioida kontaktoitumisen tarpeen ja päättää olla selvittämättä lapsen todellisia olosuhteita ja jopa tehdä tällaisen toiminnan varassa päätöksiä kuinka toimii lapsen asioissa ja Nummikoski kutsuu tätä lastensuojelun tarkoituksenmukaiseksi työmenetelmäksi. Nummikoski pitää työhuoneessa käsin kenenkään kontaktoitumatta tehtyä viranomaisen olosuhdearviointia tietämykseksi, sen sijaan että ymmärtäisi tämän olettamiseksi.
On kuin Nummikoski ei olisi ikinä kuullutkaan pienen Eerikan kuolemasta Helsingissä, jonka seurauksena havaittiin sosiaalihuollon monet virheelliset toiminnat, joista mainittakoon lapsen kuulemisen sekä asioiden todellisen laidan selvittämisen poisjättäminen, kun pienestä lapsesta esitettiin hänestä välittävää suurta huolta. Tällaisella johtamisella mikään ei muutu.
Välinpitämättömyys on luokiteltu väkivallaksi, joten miksi valtiomme ei välitä lapsistaan, jotka se omistaa, kun näillä on maamme kansalaisuus tai kun nämä ovat maassamme, ja päätä valvoa tehokkaammin myös sijaisvanhempien sekä viranomaisten toimintaa lapsia kohtaan? Miksi ammattilaisiksi itseään kutsuvia ei todella kouluteta kohtamaan ihmisiä näitä kunnioittavasti ja näiden elämää arvostavasti?
Lapset reagoivat aikuisiin ja aikuisten velvollisuus on antaa lapsille hyvät kasvuolosuhteet, välittävää rakkautta sekä arvostavaa huolenpitoa. Viimekädessä vastuu lasten edun toteutumisesta on sosiaalihuollolla maamme lakien mukaan.
On kuin Nummikoski ei olisi ikinä kuullutkaan pienen Eerikan kuolemasta Helsingissä, jonka seurauksena havaittiin sosiaalihuollon monet virheelliset toiminnat, joista mainittakoon lapsen kuulemisen sekä asioiden todellisen laidan selvittämisen poisjättäminen, kun pienestä lapsesta esitettiin hänestä välittävää suurta huolta. Tällaisella johtamisella mikään ei muutu.
Välinpitämättömyys on luokiteltu väkivallaksi, joten miksi valtiomme ei välitä lapsistaan, jotka se omistaa, kun näillä on maamme kansalaisuus tai kun nämä ovat maassamme, ja päätä valvoa tehokkaammin myös sijaisvanhempien sekä viranomaisten toimintaa lapsia kohtaan? Miksi ammattilaisiksi itseään kutsuvia ei todella kouluteta kohtamaan ihmisiä näitä kunnioittavasti ja näiden elämää arvostavasti?
Lapset reagoivat aikuisiin ja aikuisten velvollisuus on antaa lapsille hyvät kasvuolosuhteet, välittävää rakkautta sekä arvostavaa huolenpitoa. Viimekädessä vastuu lasten edun toteutumisesta on sosiaalihuollolla maamme lakien mukaan.
RSS Feed
