Köyhyys on tapetilla ja syytä ollakkin. Tässä maassa eletään kädestä suuhun monessa perheessä. Voisi olla toisinkin, mutta sitä ei hyväksytä. Mitä tarkoitan?
Vähän rahaa tarkoittaa vähiä menoja. Köyhä karsii elämästään kaiken mukavan ja hauskan, sosiaalinen elämä tyrehtyy ja syrjäytyminen alkaa. Ei ole rahaa mennä minnekkään, käydä missään, ostaa pientä kivaa lapsille, järjestää kutsuja. Rahat menevät pakollisiin menoihin, kuten asumiseen, sähköön, ruokaan, vaatteisiin, ja niin edelleen. Se, että rahat menevät edellämainittuihin asioihin, ei vielä riitä. Asioiden tulee täyttää tietyt standardit. Köyhänkin lapsen tulee olla puettu muodikkaasti, ettei koulussa aleta kiusata. Auton tulee olla nyt edes 2000-luvulta ja asumisen muodon tiloiltaan ja tasoltaan nykyaikainen.
Mitäs sitten tapahtuu, jos ihminen tekee, kuten minä aioin tehdä asuessani omistamassani talossa. Aioin luopua sähköstä, koska osaan elää ilman sitä ja olen elänytkin. Leivinuunilla olisin lämmittänyt ja kasvatellut kaneja lihoiksi ja pottuja sun muita kasvimaan antimia talveksi säilönyt. Veden sain omasta kaivosta ja suunnitelmissa oli aurinkopaneeli, jotta lasten televisio ja oma netti olisi toiminut. Autostakin olisin luopunut siinä vaiheessa, kun lapset olisivat lähteneet maailmalle opiskelemaan. Kulkupelikseni olisi jäänyt polkupyörä ja kehittelin ajatusta tuottaa itselleni Suomeen kameli. Kameli on edukkaampi, kuin hevonen. Se kestää säitä ja sen pito ei maksa yhtä paljon kuin hevosen pito, lisäksi sen kuivattua lantaa voi polttaa.
Anyway. Lasten ollessa kotona minulla siis riitti köyhänkin raha. Koska en ostanut uutena kuin ruokaa. Vaihdoin, myin, ostin, käytettyä tavaraa. Perheeni puetin kirputorivaatteilla ja puutteita ei vaatteissa ollut. Urheiluvälineissä politiikkani oli vanhemmalta nuoremmalle, ja vanhimmallekkin esimerkiksi sukset ostettiin käytettynä ja hiukan pidempinä, että ei joka ikinen vuosi tarvitse ostaa uusia.
Yhteiskunnalle tämä tämmöinen oli kuin kauhistuken kanahäkki. Ilman nykyajan hienouksia ei ihminen voi pärjätä. Mitä enemmän minä vähensin turhuuksia, sitä enemmän minusta huolestuttiin. Ketään ei kiinnostanut, olenko suunnitellut asiaa ja kuinka hyvin? Miten aion suunnitelmani toteuttaa ja missä ajassa? Ei. Asia mainittiin jopa lastensuojelussa. Se sisältyi siihen yleiseen "huoleen" ja minua neuvottiin mm. muuttamaan pois talostani.
Samaan kylään muutti toinenkin perhe, johon en ehtinyt tutustua, koska lopulta lähdin lasteni keralla asumaan kaupunkiin. Kuulin tästä perheestä, että he ovat "vielä kummallisempia kuin sinä!" Kertoja sanoi käyneensä "markilla" ja perhe kuulemma asui minuakin yksinkertaisemmin.
Oliko lapsilla tai minulla sitten vaikeukisa selvitä päivästä toiseen? Ei ollut, muiden mielestä oli. Tuolloin minulla kuitenkin oli vielä sähkö. Olin kuitenkin luopunut sähköhellasta, imurista, suurimmasta osasta sähkövaloja, vedenkeittimestä, taloni alakerrassa kokonaan sähköpattereista, ja valitettavasti muutettuani kaupunkiin ja pesukoneeni rikkouduttua en edes ajatellut hankkivani uutta, vaan pesin nyrkkipyykkiä. Tämä ikävä kyllä tiedoksi niille, jotka minut tunnistavat ja tätä lukevat. Ihminen kun voi tehdä tämmöistä missä vain, mutta kaupungissa kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, oliko minulla pesukonetta vai ei. Sensijaan lapsilla oli hauskaa, etenkin tytöillä, kun he pääsivät joka ilta kylpyyn pikku pyykkiään pesemään äidin pestessä isommat päivän pyykit. Taisimpa kaiken kukkuraksi säästää luontoakin, koska en käyttänyt pyykinpesuaineita enkä huuhteluaineita vaan mäntysuopaa.
Kyse ei koskaan ollut rahasta vaan elämänlaadusta. Minun elämänlaatuni oli kuitenkin ympäröivälle maailmalle liikaa. Se, että yksi sinnikäs nainen asui keskellä metsää lastensa kanssa ja vielä pärjäsi siellä, oli ihmisille liikaa. Eräänä jouluna minulle tuotiin nimetön lahjoitus. Monta muovikassillista ruokaa. Joku oli päätellyt, että me näemme nälkää, että me olemme köyhiä.
Ihan kiva ele, kiitos vain, mutta kylässä oli takuulla enemmän tarvitsevakin perhe kuin minä. Sen sijaan, että meille tuli tuplajoulu ja söimme lahjoitusruokia vielä maaliskuussakin, kun ensin olimme syöneet ne itse hankkimani valtavat määrät, olisi joku oikeasti sinnittelevä perhe varmasti nauttinut joulusta kyseisen lahjoituksen turvin. Vähintään tuo joku nimetön olisi voinut kysyä, tarvitsenko hänen apuansa. Se oli yleisesti tiedossa, että mikäli tarvitsen apua, pyydän sitä. Tunnustan antaneeni ruokia eteenpäin toiselle perheelle, jossa rouva odotti lasta. Kerroin puhelimitse asiasta tuolloin vielä läheiselle ystävälleni, hän moitti minua asiasta. Hänen mielestään minun ei olisi pitänyt edes harkita moista, sossusta saa kuulemma rahaa jos ei ole ruokarahaa. Olin aika ihmeissäni tuolloin, myöhemmin ilmeni, että tämä nk. ystävä olikin samaa mieltä kaikkien muiden kanssa. Minä olin paitsi köyhä, myös vastuuton. Että minä sitten vihaan ihmisiä, vaikka ihmisyyttä rakastankin.
Mitä sitten hyödytti elellä, kuin ennenvanhaan. Oikeastaan mieluummin käyttäisin sanontaa " vanhaan hyvään aikaan". Meillä oli tönössämme oikein hupaisaa ja vapaata. Meidän ei tarvinnut laskea jokaista senttiä, me saatoimme lähteä kirpputorikierrokselle aarteenetsintään tai käydä ulkona syömässä niillä rahoilla, jotka mm. sähkössä säästimme. Toki myös meitä kohtasi katastrofi, kun auto hajosi. Mutta katsastetun vanhemman kotteron sai aina ostettua halpaan hintaan ja jos rahaa ei ollut tarpeeksi, sain otettua pikavipin ja myös maksettua sen ajoissa pois. Miten? No, vaikka minulla ei ollut tonnia kuussa, minulla saattoi olla pakollisten menojen jälkeen kolmesataa euroa jäljellä seuraavaa kahta viikkoa varten.
Kukaan ei kuitenkaan muista ajalta muuta, kuin autoni kanssa taistelemisen. Tai sen, että vaadin lain mukaan lapsilleni kuuluvia koulukyytejä. Kaiken positiivisen ihmiset kätevästi unohtavat, se ei sovikkaan mielikuvaan köyhästä, positiivisuus.
Vitut minä mikään köyhä edes ollut. Jos lasken keskimääräiset menoni ja vertaan niitä naapurin menoihin, joka ajeli velaksi ostetulla autolla ja makseli asuntolainaansa ja eleli yhteiskunnan vaatimalla tavalla ja tasolla, niin minulle taisi jäädä enemmän käteen kuin naapurille. Siksi toiseksi taloni oli halpa ja maksettu. Minä olin velaton.
Mikä hitto tätä maata sitten vaivaa, jos köyhyydestä voi tehdä taidetta, vai onko se liian raskaasti sanottu? Enhän minä köyhille tässä päätäni auo vaan köyhien arvostelijoille. Tätä maata vaivaa suvaitsemattomuus. Köyhän on asetuttava omaan lokeroonsa, kuten rikkaankin. Rikkaan tulee elää tietyllä tavalla, että elämä ulospäin näyttää ihmisen varallisuustason. Sama juttu köyhän kohdalla. Ei siinä ole jumalauta mitään oikeutta ruveta pullistelemaan illallisviinillä taikka notkuvalla joulupöydällä, jos on köyhä! Silloin pitää kituuttaa ja noudattaa niitä termistöjä, joita yhteiskuntamme on köyhille luonut. Niihin termistöihin kuuluu sähkö, auto ja kaupasta uutena ostetut vaatteet. Olkoonkin hinta se, että ihminen ei voi enää nauttia elämästään.
Ihminen ei saa nauttia elämästään, se on köyhiltä kielletty. Jos luovut nykyaikaisuudesta ja säästät siinä, ja sitten viet perheesi lauantaisin ulos syömään ja viettämään laatuaikaa, niin et piru vie ole köyhä! Vaan huijari! Laiskamato, joka elää yhteiskunnan varoilla, niin!
Aivan, köyhä ei myöskään saa olla älykäs edellämainitulla tavalla. Millä yhteiskunta pitää otteessaan ihmistä, joka ajattelee itse, eikä tyydy yhteiskunnan asettamiin perusteettomiin vaatimuksiin? Ei millään.
Niille, joilla sormet syyhyävät kommentoimiseen, etteivät kaikki köyhät voi alkaa kaneja kasvattaa, tuotan pettymyksen. Ei teidän tarvitsekkaan. Jos ihminen haluaa elää karsien hauskan ja nautinnon ja stressittömyyden elämästään kokonaan tai osin, niin se on jokaisen oma valinta ja siihen on jokaisella oikeus. Sitäpaitsi Suomen tulisi huolehtia omistaan ja turvata kaikille ruoka, asunto, vaatteet ja muu välttämätön. Olivat ne standardit sitten mitä tahansa. Puhun tässä eri asiasta, olkoon se köyhyysuskottavuus, uskottavuusköyhyys tai köyhyyssuvaitsemattomuus.... uudelle sanalle olisi kyllä käyttöä ja minua saa sen kehittelyssä vapaasti auttaa.
Omassa kylässämme, jossa nyt asun, pidetään kahelina äitiä, joka kulkee polkupyörällä ja nauttii nurmikolla makaamisesta. Minun mielestäni tämä kyseinen nainen on nero. Asian ytimessä. Liityn hänen seuraansa nurmikolle äksän muotoon ensisuvena. Hän on onnellinen ihminen. Satalappusia ei hänenkään lompakostaan löydy, mutta hän on päässyt tilaan, jossa yhteiskunta on voimaton. Hän osaa nauttia tässä yhteiskunnassa yhteiskunnasta huolimatta.
Tämä maa kaipaa kahta asiaa. Suomen on päästävä tilaan, jossa jokaisella ihmisellä on turvattu toimeentulo. Nykymalli ei todellakaan ole mistään kotoisin. Siitä kirjoitetaan jo riittävästi, joten en kajoa siihen enempää.
Lisäksi suomi kaipaa uskallusta. Aurinkoista anarkiaa. Turha köyhyys pitää uskaltaa saada poistaa. Niillä, joilla on ideoita, tahtoa ja halua tulee olla mahdollisuus muuttaa olosuhtetaan ilman, että ympäristö pakottaa heidät lokeroon, jonne he eivät missään nimessä kuulu. Antakaa ihmisen hankkia auton sijasta kameli, jos hän niin haluaa. Ja paistaa pullansa leivinuunissa. Ihan oikeasti.
Vapauttakaa köyhyys köyhyyden standardeista.