Olenko minä köyhä? Olen kai sitten. Alitan köyhyyden tulorajan loistokkaasti, ja korkoa kasvavat ainoastaan kenkäni.
Töihin meno on paitsi minun, myös hallituksen tavoite. Kerrankin yritän noudatella Kataisen ja kumppaneiden mielialoja, mutta huomaan, ettei tästä köyhyydestä niin vain päästä eroon. Ainakaan töitä tekemällä, koska töitä ei ole.
Ompas. No hieno homma. Minäpä lähden duuniin. Työpaikka on 45 kilometrin päässä kotoani ja minulla on lapsia, joista osa käy päiväkotia ja osa esikoulua ja peruskoulua. Koulumatkaa on noin 12 kilometriä, josta kolme tulee kulkea itsenäisesti koulubussipysäkille. Koska en saa kunnasta koulukyytiä, joudun itse kuljettamaan lapsiani tuon kolmen kilometrin matkan.
Pysäkillä täytyy olla viimeistään klo 08.15, ja koulun ohjesäännön mukaisesti 5 minuttia aikaisemmin, sillä bussi ei odota, mikäli sattuu olemaan etuajassa. Takaisin bussi tulee iltapäivällä tuoden esikoululaisen kello 13.20 ja peruskoululaisen kello 14.20-15.20, mikäli on ajoissa. Työaika alkaa kello 08.00 ja päättyy klo 16.00 olettaen, että työ on päivätyötä. Reitti pysäkille on matkana mahdollinen, mutta laadultaan reitti on vaarallinen. Kevyen liikenteen väylää ei ole, talvisin ei ole valaistusta, koska asumme maalla kaukana "sivistyksestä".
Ehdotan työnantajalle mahdollisuutta tulla aamuisin vasta yhdeksään. Se ei käy. Pyydä sosiaalitoimesta perhetyöntekijää hoitamaan lasten koulumatkat tai ano kunnalta taksia, sanotaan. En saa taksia, koska en ole lastensuojelun asiakas, sanoo sosiaalitoimiston viranomainen. Viranomainen jatkaa vielä, että perhetyö ei millään ehdi toimittaa kahta kuljetusta päivässä edes takaisin. Esikoululaisen voi laittaa iltikseen. Hyvä. Mutta minne laitan esikoiseni? Häntä ei huolita enää iltaryhmiin. Kysyn päiväkodilta, voisivatko pojat odotella päiväkodin tiloissa, kunnes tulen hakemaan pienimmät kotiin. Se ei käy, vakuutus ei korvaa, jos jotakin sattuu.
Vaihtoehdoksi jää vannottaa poikia tulemaan suoraan kotiin pysäkiltä ja kulkemaan tien laitaa, talvisin taskulamput kourassa. Naapuri on kiltti, hän lupaa tuoda pojat kotiin asti niillä kerroilla, kun hänen oma lapsensa tulee samalla kyydillä. Ainakin toinen pääsee siis kyydillä kotiin, toinen joutuu kävelemään. Voin siis ottaa vastaan työni? En voi. Sosiaalitoimisto ilmoittaa, että lapset eivät saa missään nimessä kulkea tuota kolmen kilometrin matkaa ilman aikuisen valvontaa. Korkeintaan valoisaan kevät -ja syysaikaan, kun on mahdollista kulkea polkupyörällä. Talvisin, jos menen pojat reitille laskemaan, siihen tullaan puuttumaan.
Se siitä työpaikasta sitten. Ja ajan myötä myös maalla asumisesta. Muutan kaupunkiin. Nyt saavat lapset kävellä, matkaa on 500 metriä sekä esikouluun, että peruskouluun. Vastassani on kuitenkin kaupungin oma säännös, joka velvoittaa aikuisen saattamaan esikoululaisen koululle ja sieltä kotiin. Tämä siksi, että kaupungissa voi sattua lyhyelläkin matkalla kaikenlaista, eikä koulu ota vastuuta esikoululaisten matkoista.
No, ei se mitään. Poika pääsee iltaryhmään ja voin hänet hakea sieltä töiden päätyttyä. Pian huomaan, ettei yhdessäkään esikouluryhmässä ole tilaa. Saan pojalle paikan päiväkodilta, jossa toimii pieni eskariryhmä, mutta siellä ei ole iltatoimintaa. Lähin iltatoiminta löytyy kilometrin päästä esikoululta, mutta kuljetusta sinne ei eskarilta ole. Toivoni elää vieläkin ja soitan silti iltikseen, se on täynnä. Jatkan siis vielä hoitovapaalla, sitä on jäljellä vielä puoli vuotta. Ja saatan lapseni itse.
Muutan seuraaavaksi pieneen kuntaan, aivan sen keskustaan. Menen työvoimatoimistoon ja nyt nappaa. Saan kuntouttavan sopimuksen terveydenhuoltoon. Onhan 9 euroakin rahaa. Mikä parasta nyt pojat ovat samassa koulussa ja vieressä on päiväkoti. Kaikki samassa paikassa ja matka on lyhyt. Päiväkodin johtaja on hyvin joustava ja mukava, kaikki ajat ovat sovittavissa. Vielä parempaa, löydän elämänkumppanin! Nyt minun ei tarvitse huolehtia kaikesta aina yksin. Sumpliminen lasten kanssa helpottuu huomattavasti, kun on joku, joka voi osallistua lasten päiväkodille saatteluun ja on kotona, kun pojat tulevat koulusta.
Terveydenhuollossa ilmenee työntekijän tarve ja minä otan pestin vastaan, tosin määräaikaisena ja hankalin työajoin ja 65% prosentin palkalla. Kunta työllistää minut alipalkalla, mutta työaikojen vuoksi saan käytännössä lähes saman rahan, kuin päivätyöstä 85 prosentilla. Teenhän työtä myös iltaöisin ja viikonloppuisin. Onni ei kestä kauaa. Minulla todetaan välilevyn pullistuma, ja jään sairaslomalle. En kykene enää tekemään terveydenhuollon työtä, selkä ei kestä. Lääkäri kirjoittaa lausunnon B, joka toimitetaan työvoimatoimistoon. Olen jälleen työtön.
Laiskottelen jälleen kotona yhteiskunnan verorahoilla tekemättä mitään ja sehän ei passaa. Ryhdyn aikani kuluksi kirjoittamaan blogeja. Liityn kunnassa työryhmään ja puuhastelen kaikenlaista vapaaehtoista. Työtä sekin, mutta palkatonta. Työvoimatoimistolla käyn jokusen kerran, kuntouttavaa työtoimintaa ei ole. Olen ehdottanut itse, että sivistystoimella voisi olla minulle käyttöä vaikkapa avustajan muodossa. Ennen syksyä asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen. Toisin sanoen, unohda koko juttu.
Sen sijaan pääsen luennolle, jossa käsitellään uusia säännöksiä. Ihmisen pitää käydä netissä klikkaamassa sitä ja tätä ihan itse, että työttömyyskorvaus ei katkea. Toimiston virkailijakin on uusista säännöksistä vielä hiukan tolaltaan ja sanoo rivien välissä, että ei oikein pidä niitä järkevinä. Lauseidemme lomassa vilahtaa sana byrokratia. Ymmärrän, että pian ihminen ei kohtaa ihmistä enää edes työvoimatoimistossa, sillä tulevaisuudessa palaveritkin hoidetaan suurimmaksi osaksi puhelimessa. Ja siellä netissä.
Lähden kotiin edelleen työttömänä ja päätän tehdä puhelinlaskua heti ensi viikolla soittamalla sellaisiin paikkoihin, jotka selkäni kestää. En tosin odota mitään, koska etukäteen on sanottu, että mitään ei nyt tipu.
Sinänsä hassu juttu, mutta kuulen jatkuvasti työntekijäystäviltäni ja tuttaviltani toisenlaista tarinaa. Työtä olisi ja tarvetta työntekijöille. Palkkaava taho on, kuin ei olisi moista kuullutkaan. Mieleeni juolahtaa pieni ilkeä ajatus siitä, että työnantajat odottelevat vastikkeellisen sosiaaliturvan varsinaista toimeenpanoa. Täyttääkseen tarpeensa vasta sitten. En toki väitä mitään, ajattelen vain.
Mene opiskelemaan, hyvä ihminen. Vaihda alaa!
Mielelläni, kiitos. En vain tiedä, miten voisin opiskella ilman, että tulotasoni ei putoa. Pärjäämme kutakuinkin näillä tuloilla, mitä meillä on nyt, mutta opintotukea budjettimme ei kestä. Ja minä inhoan sosiaalitoimiston luukulla ravaamista. Varsinkin sen vuoksi, että teen, kuten hallituksemme toivoo.
Jätän soittopyynnön asiakasneuvojalle, jotta varaa minulle ajan ammatinvalintaan. Saan ajan kahden viikon päähän. Puhelimessa käymme läpi alustavasti alaa, jolle haluaisin opiskella. Mahdollisuudet alalle osoittautuvat hankaliksi. Pitäisi olla kaukana kotoa 5 päivää viikosta. En pidä ajatuksesta, sillä jälleen mielessäni ovat lapset. Päädymme varaamaan ajan ja selvittämään mahdollisuuteni etäopiskeluun aikuislinjalla tai vastaavalla siten, että saan silti vastineeksi työttömyyskorvausta vastaavan summan. Olisin opiskelusta huolimatta silti työvoimatoimiston käytettävissä, voisin vaikka sijaistaa sairastelevia päiväkodin tätejä tai kouluavustajia.
Oppisopimuksella alalle ei ole mahdollista kuulemma opiskella. Edellistä en usko, sillä juuri tänään keskustelin itä-suomalaisen ystäväni kanssa ja hän kertoi toista. Ystäväni on itse alalla.
Pyydänköhän liikoja, kun pyydän palkallista työtä, tai edes 85% palkkaista työtä, tai mahdollisuutta opiskella ilman, että lasteni elintaso laskee? Ilman, että minun on oltava erossa lapsistani viikot? Ilman, että minulla olisi sekä elämä että työ -tai opiskelupaikka? Onko minun muutettava kaupunkiin, jos alan opiskella? Onko minun elettävä elämääni työvoimapoliittisten säädösten alaisena oli perhetilanteeni mikä hyvänsä, vaihtoehtona karenssi tai alennettu toimeentulotuki? Eikö olisi helpompaa maksaa palkkaa ihmiselle, joka osaa ja haluaa tehdä työtä?
Onkohan kukaan päättäjä koskaan tullut ajatelleeksi, että ihmisillä on elämässään muitakin tekijöitä, kuin vain työmatkan pituus, velan määrä tai päivähoitomaksut? On muitakin muuttujia, kuin raha: On lapset, erityislapset, sairastavat lapset, ylipäätään lapset. Kukaan ei ota heitä huomioon.
Joka tapauksessa, tämä työnhaku tuntuu olevan mission impossible.
Töihin meno on paitsi minun, myös hallituksen tavoite. Kerrankin yritän noudatella Kataisen ja kumppaneiden mielialoja, mutta huomaan, ettei tästä köyhyydestä niin vain päästä eroon. Ainakaan töitä tekemällä, koska töitä ei ole.
Ompas. No hieno homma. Minäpä lähden duuniin. Työpaikka on 45 kilometrin päässä kotoani ja minulla on lapsia, joista osa käy päiväkotia ja osa esikoulua ja peruskoulua. Koulumatkaa on noin 12 kilometriä, josta kolme tulee kulkea itsenäisesti koulubussipysäkille. Koska en saa kunnasta koulukyytiä, joudun itse kuljettamaan lapsiani tuon kolmen kilometrin matkan.
Pysäkillä täytyy olla viimeistään klo 08.15, ja koulun ohjesäännön mukaisesti 5 minuttia aikaisemmin, sillä bussi ei odota, mikäli sattuu olemaan etuajassa. Takaisin bussi tulee iltapäivällä tuoden esikoululaisen kello 13.20 ja peruskoululaisen kello 14.20-15.20, mikäli on ajoissa. Työaika alkaa kello 08.00 ja päättyy klo 16.00 olettaen, että työ on päivätyötä. Reitti pysäkille on matkana mahdollinen, mutta laadultaan reitti on vaarallinen. Kevyen liikenteen väylää ei ole, talvisin ei ole valaistusta, koska asumme maalla kaukana "sivistyksestä".
Ehdotan työnantajalle mahdollisuutta tulla aamuisin vasta yhdeksään. Se ei käy. Pyydä sosiaalitoimesta perhetyöntekijää hoitamaan lasten koulumatkat tai ano kunnalta taksia, sanotaan. En saa taksia, koska en ole lastensuojelun asiakas, sanoo sosiaalitoimiston viranomainen. Viranomainen jatkaa vielä, että perhetyö ei millään ehdi toimittaa kahta kuljetusta päivässä edes takaisin. Esikoululaisen voi laittaa iltikseen. Hyvä. Mutta minne laitan esikoiseni? Häntä ei huolita enää iltaryhmiin. Kysyn päiväkodilta, voisivatko pojat odotella päiväkodin tiloissa, kunnes tulen hakemaan pienimmät kotiin. Se ei käy, vakuutus ei korvaa, jos jotakin sattuu.
Vaihtoehdoksi jää vannottaa poikia tulemaan suoraan kotiin pysäkiltä ja kulkemaan tien laitaa, talvisin taskulamput kourassa. Naapuri on kiltti, hän lupaa tuoda pojat kotiin asti niillä kerroilla, kun hänen oma lapsensa tulee samalla kyydillä. Ainakin toinen pääsee siis kyydillä kotiin, toinen joutuu kävelemään. Voin siis ottaa vastaan työni? En voi. Sosiaalitoimisto ilmoittaa, että lapset eivät saa missään nimessä kulkea tuota kolmen kilometrin matkaa ilman aikuisen valvontaa. Korkeintaan valoisaan kevät -ja syysaikaan, kun on mahdollista kulkea polkupyörällä. Talvisin, jos menen pojat reitille laskemaan, siihen tullaan puuttumaan.
Se siitä työpaikasta sitten. Ja ajan myötä myös maalla asumisesta. Muutan kaupunkiin. Nyt saavat lapset kävellä, matkaa on 500 metriä sekä esikouluun, että peruskouluun. Vastassani on kuitenkin kaupungin oma säännös, joka velvoittaa aikuisen saattamaan esikoululaisen koululle ja sieltä kotiin. Tämä siksi, että kaupungissa voi sattua lyhyelläkin matkalla kaikenlaista, eikä koulu ota vastuuta esikoululaisten matkoista.
No, ei se mitään. Poika pääsee iltaryhmään ja voin hänet hakea sieltä töiden päätyttyä. Pian huomaan, ettei yhdessäkään esikouluryhmässä ole tilaa. Saan pojalle paikan päiväkodilta, jossa toimii pieni eskariryhmä, mutta siellä ei ole iltatoimintaa. Lähin iltatoiminta löytyy kilometrin päästä esikoululta, mutta kuljetusta sinne ei eskarilta ole. Toivoni elää vieläkin ja soitan silti iltikseen, se on täynnä. Jatkan siis vielä hoitovapaalla, sitä on jäljellä vielä puoli vuotta. Ja saatan lapseni itse.
Muutan seuraaavaksi pieneen kuntaan, aivan sen keskustaan. Menen työvoimatoimistoon ja nyt nappaa. Saan kuntouttavan sopimuksen terveydenhuoltoon. Onhan 9 euroakin rahaa. Mikä parasta nyt pojat ovat samassa koulussa ja vieressä on päiväkoti. Kaikki samassa paikassa ja matka on lyhyt. Päiväkodin johtaja on hyvin joustava ja mukava, kaikki ajat ovat sovittavissa. Vielä parempaa, löydän elämänkumppanin! Nyt minun ei tarvitse huolehtia kaikesta aina yksin. Sumpliminen lasten kanssa helpottuu huomattavasti, kun on joku, joka voi osallistua lasten päiväkodille saatteluun ja on kotona, kun pojat tulevat koulusta.
Terveydenhuollossa ilmenee työntekijän tarve ja minä otan pestin vastaan, tosin määräaikaisena ja hankalin työajoin ja 65% prosentin palkalla. Kunta työllistää minut alipalkalla, mutta työaikojen vuoksi saan käytännössä lähes saman rahan, kuin päivätyöstä 85 prosentilla. Teenhän työtä myös iltaöisin ja viikonloppuisin. Onni ei kestä kauaa. Minulla todetaan välilevyn pullistuma, ja jään sairaslomalle. En kykene enää tekemään terveydenhuollon työtä, selkä ei kestä. Lääkäri kirjoittaa lausunnon B, joka toimitetaan työvoimatoimistoon. Olen jälleen työtön.
Laiskottelen jälleen kotona yhteiskunnan verorahoilla tekemättä mitään ja sehän ei passaa. Ryhdyn aikani kuluksi kirjoittamaan blogeja. Liityn kunnassa työryhmään ja puuhastelen kaikenlaista vapaaehtoista. Työtä sekin, mutta palkatonta. Työvoimatoimistolla käyn jokusen kerran, kuntouttavaa työtoimintaa ei ole. Olen ehdottanut itse, että sivistystoimella voisi olla minulle käyttöä vaikkapa avustajan muodossa. Ennen syksyä asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen. Toisin sanoen, unohda koko juttu.
Sen sijaan pääsen luennolle, jossa käsitellään uusia säännöksiä. Ihmisen pitää käydä netissä klikkaamassa sitä ja tätä ihan itse, että työttömyyskorvaus ei katkea. Toimiston virkailijakin on uusista säännöksistä vielä hiukan tolaltaan ja sanoo rivien välissä, että ei oikein pidä niitä järkevinä. Lauseidemme lomassa vilahtaa sana byrokratia. Ymmärrän, että pian ihminen ei kohtaa ihmistä enää edes työvoimatoimistossa, sillä tulevaisuudessa palaveritkin hoidetaan suurimmaksi osaksi puhelimessa. Ja siellä netissä.
Lähden kotiin edelleen työttömänä ja päätän tehdä puhelinlaskua heti ensi viikolla soittamalla sellaisiin paikkoihin, jotka selkäni kestää. En tosin odota mitään, koska etukäteen on sanottu, että mitään ei nyt tipu.
Sinänsä hassu juttu, mutta kuulen jatkuvasti työntekijäystäviltäni ja tuttaviltani toisenlaista tarinaa. Työtä olisi ja tarvetta työntekijöille. Palkkaava taho on, kuin ei olisi moista kuullutkaan. Mieleeni juolahtaa pieni ilkeä ajatus siitä, että työnantajat odottelevat vastikkeellisen sosiaaliturvan varsinaista toimeenpanoa. Täyttääkseen tarpeensa vasta sitten. En toki väitä mitään, ajattelen vain.
Mene opiskelemaan, hyvä ihminen. Vaihda alaa!
Mielelläni, kiitos. En vain tiedä, miten voisin opiskella ilman, että tulotasoni ei putoa. Pärjäämme kutakuinkin näillä tuloilla, mitä meillä on nyt, mutta opintotukea budjettimme ei kestä. Ja minä inhoan sosiaalitoimiston luukulla ravaamista. Varsinkin sen vuoksi, että teen, kuten hallituksemme toivoo.
Jätän soittopyynnön asiakasneuvojalle, jotta varaa minulle ajan ammatinvalintaan. Saan ajan kahden viikon päähän. Puhelimessa käymme läpi alustavasti alaa, jolle haluaisin opiskella. Mahdollisuudet alalle osoittautuvat hankaliksi. Pitäisi olla kaukana kotoa 5 päivää viikosta. En pidä ajatuksesta, sillä jälleen mielessäni ovat lapset. Päädymme varaamaan ajan ja selvittämään mahdollisuuteni etäopiskeluun aikuislinjalla tai vastaavalla siten, että saan silti vastineeksi työttömyyskorvausta vastaavan summan. Olisin opiskelusta huolimatta silti työvoimatoimiston käytettävissä, voisin vaikka sijaistaa sairastelevia päiväkodin tätejä tai kouluavustajia.
Oppisopimuksella alalle ei ole mahdollista kuulemma opiskella. Edellistä en usko, sillä juuri tänään keskustelin itä-suomalaisen ystäväni kanssa ja hän kertoi toista. Ystäväni on itse alalla.
Pyydänköhän liikoja, kun pyydän palkallista työtä, tai edes 85% palkkaista työtä, tai mahdollisuutta opiskella ilman, että lasteni elintaso laskee? Ilman, että minun on oltava erossa lapsistani viikot? Ilman, että minulla olisi sekä elämä että työ -tai opiskelupaikka? Onko minun muutettava kaupunkiin, jos alan opiskella? Onko minun elettävä elämääni työvoimapoliittisten säädösten alaisena oli perhetilanteeni mikä hyvänsä, vaihtoehtona karenssi tai alennettu toimeentulotuki? Eikö olisi helpompaa maksaa palkkaa ihmiselle, joka osaa ja haluaa tehdä työtä?
Onkohan kukaan päättäjä koskaan tullut ajatelleeksi, että ihmisillä on elämässään muitakin tekijöitä, kuin vain työmatkan pituus, velan määrä tai päivähoitomaksut? On muitakin muuttujia, kuin raha: On lapset, erityislapset, sairastavat lapset, ylipäätään lapset. Kukaan ei ota heitä huomioon.
Joka tapauksessa, tämä työnhaku tuntuu olevan mission impossible.
RSS Feed
