Suomessa on noin 2000 lasta jotka on otettu huostaan vastoin heidän tai vanhempiensa tahtoa. Lastensuojeluviranomaisten mukaan tällaisilla perheillä on aina pahoja ongelmia taustalla, ja jos lapset eivät olis huostassa, he saattaisivat joutua vanhempiensa tappamiksi, tai vähintäänkin heistä tulisi pahoinpitelyjen ja laiminlyönnin seurauksena täysin syrjäytyneitä aikuisia. Virallinen totuus on siis se, että Suomessa ei tapahdu aiheettomia huostaanottoja. Kun tarkastellaan huostaanottoprosessia tarkemmin, havaitaan kuitenkin, että perheiden oikeusturvassa on pahoja puutteita. Käytännössä kuka tahansa sosiaalityöntekijä saa tehdä huostaanoton sopivaksi katsomillaan perusteilla, ja prosesseja joilla estettäisiin aiheettomien huostaanottojen tapahtuminen ei oikeastaan ole.
Tiina Bergström on kirjoittanut kirjan nimeltä 135 päivää jossa hän kertoo, kuinka hänen terveet ja hyvin hoidetut 9- ja 15-vuotiaat lapsensa otettiin kiireellisesti huostaan, koska Bergströmeillä kävi huono tuuri.
Oli vuosi 2009 ja Bergströmin perhe oli valmistautumassa jouluun. Eräs lasten kaveri olisi halunnut, että lapset olisivat päässeet kavereiden luokse yöksi. Äiti ei suostunut, koska seuraavana päivänä olisi koulussa todistusten jako. Lasten kaveri soitti piloillaan tai ajattelemattomuuttaan uskonnonopettajalle ja väitti että lapsia pidetään kotona vankeina. Uskonnonopettaja teki lastensuojeluilmoituksen ja poliisi haki lapset samana iltana huostaan.
Sijaisperheessä lapset joutuivat oikeasti vankilaa muistuttaviin oloihin. Heitä kiellettiin käymästä yöllä vessassa tai ottamasta yöksi vesilasia sängyn viereen. Ovi pidettiin takalukossa, ikkunoissa oli panssarilasit ja talossa oli hälytysjärjestelmä joka valvoi etteivät lapset päässeet karkaamaan yöllä. Usein lapsia pidettiin kotiarestissa ilman syytä tai otettiin kännykät pois jolloin he saaneet pitää yhteyttä äitiinsä tai ystäviinsä. Lapset olisivat alusta asti halunneet takaisin kotiin, mutta heidän mielipidettään ei huomioitu, koska he olivat alaikäisiä. Samaan aikaan kun lapset olivat sijoitettuina sijaisperheessä, samasta sijaisperheestä siirrettiin 17-vuotias tyttö pois, koska sijaisperheen isä oli ahdistellut häntä seksuaalisesti, mutta lastensuojeluviranomaiset kuitenkin antoivat 9-vuotiaan pojan ja 15-vuotiaan tytön olla toistaiseksi samassa sijaisperheessä.
Bergströmiä alettiin syyttää alkoholismista, koska hän oli käynyt vähän aikaa sitten läpi avioeron, jossa psyykkisesti epävakaa ex-aviomies sai lastensuojeluviranomaiset puolelleen ja kertoi hänen olevan alkoholisti. Hän kävi useita kertoja A-klinikalla mittaamassa maksa-arvonsa ja ne olivat aina täysin puhtaat. Mutta eräänä iltana kun lapset olivat ex-aviomiehen luona lomalla sijaisperheestä, Bergström kävi juhlissa ja nautti siellä alkoholia. Sosiaalityöntekijät saivat tietää tästä, ja kun Bergström sairastui juhlien jälkeen flunssaan, he tulkitsivat tämän krapulaksi tai ryyppyputkeksi.
Sosiaalityöntekijät tekivät hakemuksen pysyvästä huostaanotosta, jolloin Bergström olisi menettänyt lapsensa kokonaan ellei olisi taistellut vastaan. Hän palkkasi asianajajan, haki tyttärestään psykologin lausunnon, kirjoitti useita valituksia hallinto-oikeuteen ja sai lapsensa takaisin, 135 päivän jälkeen. Kun Bergströmit jälkeen päin lukivat sosiaalityöntekijöiden kirjoittamia raportteja, mitään todellista syystä huostaanottoon ei löytynyt. Sen sijaan raporteissa oli paljon puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Bergström oli saatu näyttämään siltä kuin hän olisi ollut huono äiti, ja Bergströmin lapset oikeasti huostaanoton tarpeessa.
Bergströmien tarina herättää kysymyksiä, eikä sitä ole välttämättä helppo uskoa. Miten lasten alaikäinen kaveri voi soittaa uskonnonopettajalle ja käynnistää prosessin jossa lapset joutuvat olemaan 135 päivää huostassa, vaikka he alusta asti kertovat, että heillä on kotona kaikki hyvin? Miten on mahdollista, että lapset joutuvat sijaisperheessä vankilamaisiin oloihin sen vuoksi, että lastensuojeluun on tehty perätön ilmoitus siitä että heitä pidetään vankeina oikeiden vanhempiensa luona?
Jos Bergström olisi itse kohdellut lapsiaan yhtä huonosti kuin heitä kohdeltiin sijaisperheessä, lapset olisikin sen seurauksena otettu heti huostaan, ja tällainen kohtelu olisi katsottu niin huonoksi vanhemmuudeksi, että Bergström ei luultavasti koskaan olisi saanut lapsia takaisin. Suomessa sijaisvanhemmat saavat kuitenkin käytännössä kohdella lasta huonommin kuin lapsen oikeat vanhemmat. Lapsen ottaminen pois sijaisvanhemmilta käsitellään käräjäoikeudessa samaan tapaan kuin rikosepäilyt. Tällöin sijaisvanhemmilla on hyvä oikeusturva, eikä lasta voi ottaa heiltä pois ilman todisteita siitä, että he ovat syyllistyneet rikokseen.
Bergströmien sijaisperheessä lasten pitäminen lukkojen takana voitiin katsoa oikeudellisesta näkökulmasta aiheelliseksi, koska lastensuojelujärjestelmämme oli jo aikaisemmin päätellyt, että Bergström oli "huono äiti" ja lasten päästäminen takaisin omaan kotiinsa olisi ollut vaarallista. Sijaisperheessä lapsia hoidettiin huonosti, mutta heitä kohtaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään rikosta, joka olisi ollut oikeudellinen peruste heidän ottamiselleen pois sieltä. Ei ole olemassa lakia joka vaatisi vanhempia tai sijaisvanhempiä antamaan lapsille kännykät, päästämään heidät yöllä vessaan, tai ulos silloin kun he itse sitä haluavat.
Lapsen oikeita vanhempia kohdellaan eri tavalla. Esimerkiksi Bergströmistä ilman todisteita esitetty alkoholismiepäily oli nykyisen lainsäädännön näkökulmasta täysin pätevä peruste huostaanotolle, koska sosiaalityöntekijät olivat katsoneet, että heillä oli ollut syytä huoleen.
Toisin kuin sijaisvanhempien kohdalla, lapsen oikeisiin vanhempiin kohdistuva huostaanotto käsitellään hallinto-oikeudessa. Siellä konkreettisia todisteita huonosta vanhemmuudesta ei käytännössä tarvita, vaan sosiaalityöntekijä esittää hallinto-oikeuden tuomarille oman näkemyksensä, jonka hallinto-oikeuden tuomari usein hyväksyy, tilastojen mukaan 93 prosentissa tapauksista.
Hallinto-oikeuden tuomari saa tapauksesta tietoa vain lukemalla sosiaalityöntekijän kirjoittaman raportin, ja sosiaalityöntekijä voi perustella huostaanoton millä tahansa sopivaksi katsomallaan tavalla. Kun hallinto-oikeudessa käsitellään huonoa vanhemmuutta, sosiaalityöntekijät ovat samaan aikaan syyttäjiä ja tapauksen ainoita todistajia. Toisin kuin rikosoikeudenkäynnissä, sosiaalityöntekijöiden ei tarvitse todistaa, että väitteet huonosta vanhemmuudesta pitävät paikkansa, vaan todistustaakka on vanhemmilla, joiden pitäisi pystyä todistamaan olevansa hyviä vanhempia.
Tällainen järjestelmä voi olla oikeudenmukainen vain, jos sosiaalityöntekijät tekevät aina harkittuja ja puolueettomia päätöksiä. Valitettavasti sosiaalityöntekijät ovat usein kiireisiä, ja heidän toimintaansa ohjaa paljon enemmän huoli siitä mitä tapahtuu jos huostaanottoa ei tehdä kuin huoli aiheettomista huostaanotoista. Sosiaalityöntekijän on käytännössä hyvin vaikea joutua syytteeseen siitä että lapsi otetaan aiheetta huostaan, mutta toisaalta sosiaalityöntekijät joutuvat hyvin herkästi syytteeseen, jos perheessä josta on aiemmin tehty lastensuojeluilmoitus tapahtuu myöhemmin jotain pahaa. Siksi sosiaalityöntekijät pyrkivät usein liioittelemaan perheiden ongelmia suojatakseen selustansa, kuten Bergströmeillekin kävi. Sosiaalityöntekijät eivät voineet rajallisessa ajassa tulla täydellisesti vakuuttuneiksi siitä, että Bergström ei ollut huono äiti, joten he mieluummin luokittelivat Bergströmin alkoholistiksi varmuuden vuoksi, ja tekivät hakemuksen pysyvästä huostaanotosta.
Voiko järjestelmämme oikeasti olla näin huono? Mistä voimme tietää, että Bergströmin perheessä ei oikeasti ollut pahoja ongelmia, joista kirjassa ei vain kerrota? Tosiasia kuitenkin on, että Bergströmin kirjassa kuvatun kaltaiset tapaukset ovat täysin mahdollisia, jos oletetaan, että lastensuojeluviranomaisen arvostelukyky voi joskus olla puutteellinen, ja kaikkien ihmisten arvostelukyky on joskus puutteellinen. Juuri tämän vuoksi oikeusjärjestelmässämme on periaate, että ihmisiä ei koskaan saa tuomita syyttömänä. Mielenkiintoista kyllä, tätä periaatetta sovelletaan Suomessa vain huostaanotetun lapsen sijaisvanhempiin, mutta ei lapsen oikeisiin vanhempiin.
Huostaanottoa ajatellaan usein palveluksena, jonka yhteiskunta tekee ongelmissa olevien perheiden lapsille. Järjestelmää rakennettaessa on katsottu, että syyttömien oikeuksia ei tarvitse suojata, ja epävarmatkin tapaukset on parasta ottaa huostaan varmuuden vuoksi. Kuitenkin huostaanotto on usein tuomio vanhempien lisäksi myös lapselle. Kuten näimme Bergströmien tapauksessa, lasten vapautta joudutaan huostaanotossa usein rajoittamaan, jotta he ymmärtäisivät olla palaamatta haitallisiksi luokiteltujen vanhempiensa luokse. Oikeusjärjestelmässämme vankila on ankarin käytettävissä oleva rangaistus, ja siksi on erikoista, että syyttömiä lapsia voidaan nykyään viedä vanhemmistaan eroon vankilamaisiin oloihin, vaikka he eivät sitä itse haluaisi, ja vaikka todisteet huonosta vanhemmuudesta olisivat niin hataria, että ne eivät mitenkään menisi läpi rikosoikeudenkäynnissä.
Lastensuojeluviranomaisten väite on, että huostaanotolla voidaan turvata lapsen psyykkinen hyvinvointi, mutta huostaanotossa olevien lasten ja nuorten kuolleisuus on noin kolme kertaa niin suuri kuin kotona asuvilla ikätovereillaan (kts Leeni Ikosen kirja "Salassa Pidettävä"), ja tilastojen mukaan heillä menee aikuisena merkittävästi huonommin kuin ikätovereillaan keskimäärin.
Joku voi tietysti väittää, että huostaanotetuilla lapsilla ja nuorilla oli jo ennen huostaanottoa huonot lähtökohdat elämään, ja huostaanoton vaikutuksia lapseen onkin vaikea tutkia. Yhdysvalloissa Illinoisissa on kuitenkin tehty tutkimus, joka osoittaa selvästi, että Yhdysvalloissa tehdään liikaa huostaanottoja.
Huostaanottokiistassa pitää aina lopuksi tehdä päätös siitä, otetaanko lapsi huostaan vai ei. Illinoisin tutkimuksessa seurattiin rajatapauksia, eli lapsia ja nuoria joiden kohdalla tämä päätös oli vaikea tehdä, ja olisi saattanut olla myös päinvastainen. Voidaan tietysti väittää, että tässäkin tutkimuksessa huostaanotetut lapset olivat hieman "huonompia", kuin ne joita ei otettu huostaan. Toisaalta jos huostaanotolla olisi myönteinen vaikutus, sen pitäisi ehtiä 12 vuotta kestäneen seurantajakson aikana kumota "huonojen" vanhempien vaikutus, jolloin huostaanotetuilla nuorilla menisi tutkimusjakson päätyttyä paremmin. Huostaanotetuilla nuorilla meni kuitenkin joka suhteessa huonommin kuin kotiinsa jääneillä. Esimerkiksi 44% huostaanotetuista oli ollut tutkimusjakson päätyttyä pidätettyinä rikoksesta, kun kotiinsa jääneistä pidätetyiksi oli joutunut vain 14%.
Huostaanotto on aiheeton, jos lapselle on siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, ja näin ollen Illinoisin osavaltiossa tapahtuu ainakin jonkin verran aiheettomia huostaanottoja. Maria Syvälä on tutkinut aihetta puolitoista vuotta ja arvioi kirjassaan "Hukassa Huostassa", että aiheettomia huostaanottoja olisi tapahtunut Suomessa useita tuhansia. Arvio ei kuulosta kaukaa haetulta, kun otetaan huomioon se, että Suomessa on kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia noin 2.5 kertaisesti suhteessa väkilukuun Illinoisin osavaltioon (ja Yhdysvaltoihin) verrattuna.
Aiheesta on kirjoitettu kolme kirjaa ja useita lehtijuttuja. Huostaanottoja on tehty esimerkiksi vuosikymmeniä vanhojen psykoterapialausuntojen, koulukiusatuksi joutumisen ja huonosti tehdyn makaronilaatikon perusteella. THL:n raportin mukaan noin kahdessa prosentissa huostaanotoista yhtenä perusteena on mainittu perheen kulttuurinen tausta, ja nämä huostaanotot ovat tietenkin olleet laittomia, koska ketään ei saisi syrjiä kulttuurisen taustan perusteella. Sosiaalityöntekijät ovat viime aikoina valitelleet työtaakkaansa julkisuudessa, ja nähtävästi hallinto-oikeudessakin on kova kiire, kun kaikkia lakejakaan ei ehditä huomioida. Ei ihme, että Suomi on saanut aiheettomista huostaanotoista jo neljä tuomiota Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta.
Tilastoja aiheettomista huostaanotoista ei valitettavasti ole, koska lastensuojelujärjestelmässämme ei ole mitään keinoa niiden tilastointiin. Esimerkiksi Bergströmien perheessä tapahtunutta aiheetonta huostaanottoa ei tilastoitu, koska ainut lähde mistä valtio olisi voinut saada tietoa tapauksesta oli tapausta käsitelleet sosiaalityöntekijät, eikä heillä tietenkään ole mitään syytä vapaaehtoisesti menettää kasvojaan myöntämällä, että huostaanotto oli aiheeton. Koska huostaanottoja voidaan tehdä myös psykologisin perustein, sosiaalityöntekijöiden olisi ollut helppo perustella tätäkin huostaanottoa sillä, että he psykologisesti näkivät, että äidissä oli jotain vialla.
Sosiaalityöntekijän määrittelemät "psykologiset syyt", tai "psykologinen arviointi" olisikin selkeintä rajata kokonaan tahdonvastaisen huostaanoton kriteerien ulkopuolelle, niin kuin sijaisvanhempien kohdalla jo menetelläänkin. Psykologia on ehkä monimutkaisin kaikista tieteistä, eikä kovin monesta asiasta voi useinkaan olla varma. Edes ammattipsykologit eivät osaa diagnosoida mielenterveyden ongelmia kovinkaan luotettavasti, edes silloin kun diagnosoitavana on potilas joka luottaa psykologiin. Huostaanottopäätöksissä psykologialle on annettu "kovalle tieteelle" kuuluva auktoriteetti vaikka psykologia ei ole kova tiede, varsinkaan ilman asiaankuuluvaa koulutusta.
Lastensuojelujärjestelmämme olettaa, että sosiaalityöntekijät osaavat joka tilanteessa arvioida vanhempia paremmin, onko psykologinen kasvuympäristö hyvä, ja tarvittaessa järjestää lapsen pois omasta kodistaan, parempaan ympäristöön. Illinoisin tutkimuksesta kuitenkin nähdään, että silloin, kun huostaanotolle ei ole varmaa perustetta, huostaanotosta aiheutuu keskimäärin selkeästi mitattavia haittoja lapselle. Tämä johtuu siitä, että sosiaalityöntekijät arvioivat yläkanttiin oman psykologisen näkemyksensä, sekä sen kuinka hyvän elämän laitos tai sijaisperhe pystyy lapselle tarjoamaan.
Sosiaalityöntekijät saattavat väittää, että sijaisperheet ovat lähtökohtaisesti keskimäärin "parempia" kuin lasten oikeat perheet, koska ovat jo käyneet läpi arviointiprosessin jolla varmistetaan heidän soveltuvuutensa sijaisperheiksi. Käytännössä kuitenkin sijaisperheissä tapahtuu lasten hyväksikäyttöjä ja pahoinpitelyitä enemmän kuin perheissä keskimäärin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lapsi joutuu huostaanotossa pahoinpitelyn kohteeksi yli kaksi kertaa ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi yli kahdeksan kertaa yhtä todennäköisesti kuin jos asuisi omassa kodissaan. Koska suomesta ei löytynyt tilastoja aiheesta, oletan, että Suomen tilanne ei ole merkittävästi parempi kuin Yhdysvalloissa
Jotta huostaanotto esimerkiksi hyväksikäyttöepäilyjen takia olisi perusteltua, sen pitäisi todennäköisemmin vähentää seksuaalisen hyväksikäytön riskiä kuin lisätä sitä. Näin ollen jotta lapsi kannattaisi ottaa huostaan esimerkiksi hyväksikäyttöepäilyjen takia, viranomaisilla pitäisi olla perusteltu syy uskoa, että lapsi joutuu kahdeksan kertaa todennäköisemmin hyväksikäytetyksi omassa kodissaan kuin huostassa, eli hyväksikäytöstä pitäisi olla käytännössä varmat todisteet. Kuitenkin Suomessa on otettu lapsia huostaan myöhemmin täysin perättömiksi osoittautuneiden hyväksikäyttöepäilyjen takia.
Koska oikeiden vanhempien luona asuminen on lapselle tilastollisesti turvallisempaa kuin sijaisperheessä tai laitoksessa, lapsen oikeilla vanhemmilla pitäisi olla vähintään yhtä hyvä oikeusturva kuin sijaisvanhemmilla. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että huostaanottotapausten käsittely siirrettäisiin hallinto-oikeudesta käräjäoikeuteen. Käräjäoikeudessa työtapoihin kuuluu, että oikeuden päätöksen pitää perustua todisteisiin ja todistustaakka on syyttäjällä. Hallinto-oikeudessa näin ei usein ole. Koska huostaanotolla voidaan aiheuttaa lapselle ja perheelle paljon harmia, huostaanottopäätöksissä pitäisi kuitenkin noudattaa samanlaista huolellisuutta kuin rikosasioita käsiteltäessä.
Jotta vanhemmat (ja lapsi) voitaisiin tuomita ottamalla lapsi tahdonvastaisesti huostaan, oikeuslaitoksen pitäisi voida konkreettisesti todistaa että lasta on kohdeltu huonosti. Tahdonvastaiseen huostaanottoon vaadittavaa näyttöä voisi olla esimerkiksi lääkärintodistus josta selvästi nähdään, että lasta on pahoinpidelty tai käytetty hyväksi tai pidetty nälässä tai aliravitsemuksessa, tai hänen terveydestään ei muuten ole huolehdittu asianmukaisella tavalla.
Nykyisessä järjestelmässä lapsen oikeita vanhempia kohdellaan huonommin kuin sijaisvanhempia ja se on outoa, kun otetaan huomioon että koti on lähtökohtaisesti paras paikka lapselle tilastojenkin valossa. Olisi merkittävä askel parempaan jos lapsen oikeille vanhemmille annettaisiin samat oikeudet kuin sijaisvanhemmille.
Atte Saarela
Tiina Bergström on kirjoittanut kirjan nimeltä 135 päivää jossa hän kertoo, kuinka hänen terveet ja hyvin hoidetut 9- ja 15-vuotiaat lapsensa otettiin kiireellisesti huostaan, koska Bergströmeillä kävi huono tuuri.
Oli vuosi 2009 ja Bergströmin perhe oli valmistautumassa jouluun. Eräs lasten kaveri olisi halunnut, että lapset olisivat päässeet kavereiden luokse yöksi. Äiti ei suostunut, koska seuraavana päivänä olisi koulussa todistusten jako. Lasten kaveri soitti piloillaan tai ajattelemattomuuttaan uskonnonopettajalle ja väitti että lapsia pidetään kotona vankeina. Uskonnonopettaja teki lastensuojeluilmoituksen ja poliisi haki lapset samana iltana huostaan.
Sijaisperheessä lapset joutuivat oikeasti vankilaa muistuttaviin oloihin. Heitä kiellettiin käymästä yöllä vessassa tai ottamasta yöksi vesilasia sängyn viereen. Ovi pidettiin takalukossa, ikkunoissa oli panssarilasit ja talossa oli hälytysjärjestelmä joka valvoi etteivät lapset päässeet karkaamaan yöllä. Usein lapsia pidettiin kotiarestissa ilman syytä tai otettiin kännykät pois jolloin he saaneet pitää yhteyttä äitiinsä tai ystäviinsä. Lapset olisivat alusta asti halunneet takaisin kotiin, mutta heidän mielipidettään ei huomioitu, koska he olivat alaikäisiä. Samaan aikaan kun lapset olivat sijoitettuina sijaisperheessä, samasta sijaisperheestä siirrettiin 17-vuotias tyttö pois, koska sijaisperheen isä oli ahdistellut häntä seksuaalisesti, mutta lastensuojeluviranomaiset kuitenkin antoivat 9-vuotiaan pojan ja 15-vuotiaan tytön olla toistaiseksi samassa sijaisperheessä.
Bergströmiä alettiin syyttää alkoholismista, koska hän oli käynyt vähän aikaa sitten läpi avioeron, jossa psyykkisesti epävakaa ex-aviomies sai lastensuojeluviranomaiset puolelleen ja kertoi hänen olevan alkoholisti. Hän kävi useita kertoja A-klinikalla mittaamassa maksa-arvonsa ja ne olivat aina täysin puhtaat. Mutta eräänä iltana kun lapset olivat ex-aviomiehen luona lomalla sijaisperheestä, Bergström kävi juhlissa ja nautti siellä alkoholia. Sosiaalityöntekijät saivat tietää tästä, ja kun Bergström sairastui juhlien jälkeen flunssaan, he tulkitsivat tämän krapulaksi tai ryyppyputkeksi.
Sosiaalityöntekijät tekivät hakemuksen pysyvästä huostaanotosta, jolloin Bergström olisi menettänyt lapsensa kokonaan ellei olisi taistellut vastaan. Hän palkkasi asianajajan, haki tyttärestään psykologin lausunnon, kirjoitti useita valituksia hallinto-oikeuteen ja sai lapsensa takaisin, 135 päivän jälkeen. Kun Bergströmit jälkeen päin lukivat sosiaalityöntekijöiden kirjoittamia raportteja, mitään todellista syystä huostaanottoon ei löytynyt. Sen sijaan raporteissa oli paljon puolitotuuksia ja suoranaisia valheita. Bergström oli saatu näyttämään siltä kuin hän olisi ollut huono äiti, ja Bergströmin lapset oikeasti huostaanoton tarpeessa.
Bergströmien tarina herättää kysymyksiä, eikä sitä ole välttämättä helppo uskoa. Miten lasten alaikäinen kaveri voi soittaa uskonnonopettajalle ja käynnistää prosessin jossa lapset joutuvat olemaan 135 päivää huostassa, vaikka he alusta asti kertovat, että heillä on kotona kaikki hyvin? Miten on mahdollista, että lapset joutuvat sijaisperheessä vankilamaisiin oloihin sen vuoksi, että lastensuojeluun on tehty perätön ilmoitus siitä että heitä pidetään vankeina oikeiden vanhempiensa luona?
Jos Bergström olisi itse kohdellut lapsiaan yhtä huonosti kuin heitä kohdeltiin sijaisperheessä, lapset olisikin sen seurauksena otettu heti huostaan, ja tällainen kohtelu olisi katsottu niin huonoksi vanhemmuudeksi, että Bergström ei luultavasti koskaan olisi saanut lapsia takaisin. Suomessa sijaisvanhemmat saavat kuitenkin käytännössä kohdella lasta huonommin kuin lapsen oikeat vanhemmat. Lapsen ottaminen pois sijaisvanhemmilta käsitellään käräjäoikeudessa samaan tapaan kuin rikosepäilyt. Tällöin sijaisvanhemmilla on hyvä oikeusturva, eikä lasta voi ottaa heiltä pois ilman todisteita siitä, että he ovat syyllistyneet rikokseen.
Bergströmien sijaisperheessä lasten pitäminen lukkojen takana voitiin katsoa oikeudellisesta näkökulmasta aiheelliseksi, koska lastensuojelujärjestelmämme oli jo aikaisemmin päätellyt, että Bergström oli "huono äiti" ja lasten päästäminen takaisin omaan kotiinsa olisi ollut vaarallista. Sijaisperheessä lapsia hoidettiin huonosti, mutta heitä kohtaan ei kuitenkaan tapahtunut mitään rikosta, joka olisi ollut oikeudellinen peruste heidän ottamiselleen pois sieltä. Ei ole olemassa lakia joka vaatisi vanhempia tai sijaisvanhempiä antamaan lapsille kännykät, päästämään heidät yöllä vessaan, tai ulos silloin kun he itse sitä haluavat.
Lapsen oikeita vanhempia kohdellaan eri tavalla. Esimerkiksi Bergströmistä ilman todisteita esitetty alkoholismiepäily oli nykyisen lainsäädännön näkökulmasta täysin pätevä peruste huostaanotolle, koska sosiaalityöntekijät olivat katsoneet, että heillä oli ollut syytä huoleen.
Toisin kuin sijaisvanhempien kohdalla, lapsen oikeisiin vanhempiin kohdistuva huostaanotto käsitellään hallinto-oikeudessa. Siellä konkreettisia todisteita huonosta vanhemmuudesta ei käytännössä tarvita, vaan sosiaalityöntekijä esittää hallinto-oikeuden tuomarille oman näkemyksensä, jonka hallinto-oikeuden tuomari usein hyväksyy, tilastojen mukaan 93 prosentissa tapauksista.
Hallinto-oikeuden tuomari saa tapauksesta tietoa vain lukemalla sosiaalityöntekijän kirjoittaman raportin, ja sosiaalityöntekijä voi perustella huostaanoton millä tahansa sopivaksi katsomallaan tavalla. Kun hallinto-oikeudessa käsitellään huonoa vanhemmuutta, sosiaalityöntekijät ovat samaan aikaan syyttäjiä ja tapauksen ainoita todistajia. Toisin kuin rikosoikeudenkäynnissä, sosiaalityöntekijöiden ei tarvitse todistaa, että väitteet huonosta vanhemmuudesta pitävät paikkansa, vaan todistustaakka on vanhemmilla, joiden pitäisi pystyä todistamaan olevansa hyviä vanhempia.
Tällainen järjestelmä voi olla oikeudenmukainen vain, jos sosiaalityöntekijät tekevät aina harkittuja ja puolueettomia päätöksiä. Valitettavasti sosiaalityöntekijät ovat usein kiireisiä, ja heidän toimintaansa ohjaa paljon enemmän huoli siitä mitä tapahtuu jos huostaanottoa ei tehdä kuin huoli aiheettomista huostaanotoista. Sosiaalityöntekijän on käytännössä hyvin vaikea joutua syytteeseen siitä että lapsi otetaan aiheetta huostaan, mutta toisaalta sosiaalityöntekijät joutuvat hyvin herkästi syytteeseen, jos perheessä josta on aiemmin tehty lastensuojeluilmoitus tapahtuu myöhemmin jotain pahaa. Siksi sosiaalityöntekijät pyrkivät usein liioittelemaan perheiden ongelmia suojatakseen selustansa, kuten Bergströmeillekin kävi. Sosiaalityöntekijät eivät voineet rajallisessa ajassa tulla täydellisesti vakuuttuneiksi siitä, että Bergström ei ollut huono äiti, joten he mieluummin luokittelivat Bergströmin alkoholistiksi varmuuden vuoksi, ja tekivät hakemuksen pysyvästä huostaanotosta.
Voiko järjestelmämme oikeasti olla näin huono? Mistä voimme tietää, että Bergströmin perheessä ei oikeasti ollut pahoja ongelmia, joista kirjassa ei vain kerrota? Tosiasia kuitenkin on, että Bergströmin kirjassa kuvatun kaltaiset tapaukset ovat täysin mahdollisia, jos oletetaan, että lastensuojeluviranomaisen arvostelukyky voi joskus olla puutteellinen, ja kaikkien ihmisten arvostelukyky on joskus puutteellinen. Juuri tämän vuoksi oikeusjärjestelmässämme on periaate, että ihmisiä ei koskaan saa tuomita syyttömänä. Mielenkiintoista kyllä, tätä periaatetta sovelletaan Suomessa vain huostaanotetun lapsen sijaisvanhempiin, mutta ei lapsen oikeisiin vanhempiin.
Huostaanottoa ajatellaan usein palveluksena, jonka yhteiskunta tekee ongelmissa olevien perheiden lapsille. Järjestelmää rakennettaessa on katsottu, että syyttömien oikeuksia ei tarvitse suojata, ja epävarmatkin tapaukset on parasta ottaa huostaan varmuuden vuoksi. Kuitenkin huostaanotto on usein tuomio vanhempien lisäksi myös lapselle. Kuten näimme Bergströmien tapauksessa, lasten vapautta joudutaan huostaanotossa usein rajoittamaan, jotta he ymmärtäisivät olla palaamatta haitallisiksi luokiteltujen vanhempiensa luokse. Oikeusjärjestelmässämme vankila on ankarin käytettävissä oleva rangaistus, ja siksi on erikoista, että syyttömiä lapsia voidaan nykyään viedä vanhemmistaan eroon vankilamaisiin oloihin, vaikka he eivät sitä itse haluaisi, ja vaikka todisteet huonosta vanhemmuudesta olisivat niin hataria, että ne eivät mitenkään menisi läpi rikosoikeudenkäynnissä.
Lastensuojeluviranomaisten väite on, että huostaanotolla voidaan turvata lapsen psyykkinen hyvinvointi, mutta huostaanotossa olevien lasten ja nuorten kuolleisuus on noin kolme kertaa niin suuri kuin kotona asuvilla ikätovereillaan (kts Leeni Ikosen kirja "Salassa Pidettävä"), ja tilastojen mukaan heillä menee aikuisena merkittävästi huonommin kuin ikätovereillaan keskimäärin.
Joku voi tietysti väittää, että huostaanotetuilla lapsilla ja nuorilla oli jo ennen huostaanottoa huonot lähtökohdat elämään, ja huostaanoton vaikutuksia lapseen onkin vaikea tutkia. Yhdysvalloissa Illinoisissa on kuitenkin tehty tutkimus, joka osoittaa selvästi, että Yhdysvalloissa tehdään liikaa huostaanottoja.
Huostaanottokiistassa pitää aina lopuksi tehdä päätös siitä, otetaanko lapsi huostaan vai ei. Illinoisin tutkimuksessa seurattiin rajatapauksia, eli lapsia ja nuoria joiden kohdalla tämä päätös oli vaikea tehdä, ja olisi saattanut olla myös päinvastainen. Voidaan tietysti väittää, että tässäkin tutkimuksessa huostaanotetut lapset olivat hieman "huonompia", kuin ne joita ei otettu huostaan. Toisaalta jos huostaanotolla olisi myönteinen vaikutus, sen pitäisi ehtiä 12 vuotta kestäneen seurantajakson aikana kumota "huonojen" vanhempien vaikutus, jolloin huostaanotetuilla nuorilla menisi tutkimusjakson päätyttyä paremmin. Huostaanotetuilla nuorilla meni kuitenkin joka suhteessa huonommin kuin kotiinsa jääneillä. Esimerkiksi 44% huostaanotetuista oli ollut tutkimusjakson päätyttyä pidätettyinä rikoksesta, kun kotiinsa jääneistä pidätetyiksi oli joutunut vain 14%.
Huostaanotto on aiheeton, jos lapselle on siitä enemmän haittaa kuin hyötyä, ja näin ollen Illinoisin osavaltiossa tapahtuu ainakin jonkin verran aiheettomia huostaanottoja. Maria Syvälä on tutkinut aihetta puolitoista vuotta ja arvioi kirjassaan "Hukassa Huostassa", että aiheettomia huostaanottoja olisi tapahtunut Suomessa useita tuhansia. Arvio ei kuulosta kaukaa haetulta, kun otetaan huomioon se, että Suomessa on kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia noin 2.5 kertaisesti suhteessa väkilukuun Illinoisin osavaltioon (ja Yhdysvaltoihin) verrattuna.
Aiheesta on kirjoitettu kolme kirjaa ja useita lehtijuttuja. Huostaanottoja on tehty esimerkiksi vuosikymmeniä vanhojen psykoterapialausuntojen, koulukiusatuksi joutumisen ja huonosti tehdyn makaronilaatikon perusteella. THL:n raportin mukaan noin kahdessa prosentissa huostaanotoista yhtenä perusteena on mainittu perheen kulttuurinen tausta, ja nämä huostaanotot ovat tietenkin olleet laittomia, koska ketään ei saisi syrjiä kulttuurisen taustan perusteella. Sosiaalityöntekijät ovat viime aikoina valitelleet työtaakkaansa julkisuudessa, ja nähtävästi hallinto-oikeudessakin on kova kiire, kun kaikkia lakejakaan ei ehditä huomioida. Ei ihme, että Suomi on saanut aiheettomista huostaanotoista jo neljä tuomiota Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta.
Tilastoja aiheettomista huostaanotoista ei valitettavasti ole, koska lastensuojelujärjestelmässämme ei ole mitään keinoa niiden tilastointiin. Esimerkiksi Bergströmien perheessä tapahtunutta aiheetonta huostaanottoa ei tilastoitu, koska ainut lähde mistä valtio olisi voinut saada tietoa tapauksesta oli tapausta käsitelleet sosiaalityöntekijät, eikä heillä tietenkään ole mitään syytä vapaaehtoisesti menettää kasvojaan myöntämällä, että huostaanotto oli aiheeton. Koska huostaanottoja voidaan tehdä myös psykologisin perustein, sosiaalityöntekijöiden olisi ollut helppo perustella tätäkin huostaanottoa sillä, että he psykologisesti näkivät, että äidissä oli jotain vialla.
Sosiaalityöntekijän määrittelemät "psykologiset syyt", tai "psykologinen arviointi" olisikin selkeintä rajata kokonaan tahdonvastaisen huostaanoton kriteerien ulkopuolelle, niin kuin sijaisvanhempien kohdalla jo menetelläänkin. Psykologia on ehkä monimutkaisin kaikista tieteistä, eikä kovin monesta asiasta voi useinkaan olla varma. Edes ammattipsykologit eivät osaa diagnosoida mielenterveyden ongelmia kovinkaan luotettavasti, edes silloin kun diagnosoitavana on potilas joka luottaa psykologiin. Huostaanottopäätöksissä psykologialle on annettu "kovalle tieteelle" kuuluva auktoriteetti vaikka psykologia ei ole kova tiede, varsinkaan ilman asiaankuuluvaa koulutusta.
Lastensuojelujärjestelmämme olettaa, että sosiaalityöntekijät osaavat joka tilanteessa arvioida vanhempia paremmin, onko psykologinen kasvuympäristö hyvä, ja tarvittaessa järjestää lapsen pois omasta kodistaan, parempaan ympäristöön. Illinoisin tutkimuksesta kuitenkin nähdään, että silloin, kun huostaanotolle ei ole varmaa perustetta, huostaanotosta aiheutuu keskimäärin selkeästi mitattavia haittoja lapselle. Tämä johtuu siitä, että sosiaalityöntekijät arvioivat yläkanttiin oman psykologisen näkemyksensä, sekä sen kuinka hyvän elämän laitos tai sijaisperhe pystyy lapselle tarjoamaan.
Sosiaalityöntekijät saattavat väittää, että sijaisperheet ovat lähtökohtaisesti keskimäärin "parempia" kuin lasten oikeat perheet, koska ovat jo käyneet läpi arviointiprosessin jolla varmistetaan heidän soveltuvuutensa sijaisperheiksi. Käytännössä kuitenkin sijaisperheissä tapahtuu lasten hyväksikäyttöjä ja pahoinpitelyitä enemmän kuin perheissä keskimäärin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lapsi joutuu huostaanotossa pahoinpitelyn kohteeksi yli kaksi kertaa ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi yli kahdeksan kertaa yhtä todennäköisesti kuin jos asuisi omassa kodissaan. Koska suomesta ei löytynyt tilastoja aiheesta, oletan, että Suomen tilanne ei ole merkittävästi parempi kuin Yhdysvalloissa
Jotta huostaanotto esimerkiksi hyväksikäyttöepäilyjen takia olisi perusteltua, sen pitäisi todennäköisemmin vähentää seksuaalisen hyväksikäytön riskiä kuin lisätä sitä. Näin ollen jotta lapsi kannattaisi ottaa huostaan esimerkiksi hyväksikäyttöepäilyjen takia, viranomaisilla pitäisi olla perusteltu syy uskoa, että lapsi joutuu kahdeksan kertaa todennäköisemmin hyväksikäytetyksi omassa kodissaan kuin huostassa, eli hyväksikäytöstä pitäisi olla käytännössä varmat todisteet. Kuitenkin Suomessa on otettu lapsia huostaan myöhemmin täysin perättömiksi osoittautuneiden hyväksikäyttöepäilyjen takia.
Koska oikeiden vanhempien luona asuminen on lapselle tilastollisesti turvallisempaa kuin sijaisperheessä tai laitoksessa, lapsen oikeilla vanhemmilla pitäisi olla vähintään yhtä hyvä oikeusturva kuin sijaisvanhemmilla. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että huostaanottotapausten käsittely siirrettäisiin hallinto-oikeudesta käräjäoikeuteen. Käräjäoikeudessa työtapoihin kuuluu, että oikeuden päätöksen pitää perustua todisteisiin ja todistustaakka on syyttäjällä. Hallinto-oikeudessa näin ei usein ole. Koska huostaanotolla voidaan aiheuttaa lapselle ja perheelle paljon harmia, huostaanottopäätöksissä pitäisi kuitenkin noudattaa samanlaista huolellisuutta kuin rikosasioita käsiteltäessä.
Jotta vanhemmat (ja lapsi) voitaisiin tuomita ottamalla lapsi tahdonvastaisesti huostaan, oikeuslaitoksen pitäisi voida konkreettisesti todistaa että lasta on kohdeltu huonosti. Tahdonvastaiseen huostaanottoon vaadittavaa näyttöä voisi olla esimerkiksi lääkärintodistus josta selvästi nähdään, että lasta on pahoinpidelty tai käytetty hyväksi tai pidetty nälässä tai aliravitsemuksessa, tai hänen terveydestään ei muuten ole huolehdittu asianmukaisella tavalla.
Nykyisessä järjestelmässä lapsen oikeita vanhempia kohdellaan huonommin kuin sijaisvanhempia ja se on outoa, kun otetaan huomioon että koti on lähtökohtaisesti paras paikka lapselle tilastojenkin valossa. Olisi merkittävä askel parempaan jos lapsen oikeille vanhemmille annettaisiin samat oikeudet kuin sijaisvanhemmille.
Atte Saarela
RSS Feed
