Nyt en enää pyydä, vaan mä vaadin, että tämä tarina jaetaan.
Miksi?
Siksi, että tämä tarina on tosi ja kertoo siitä laitosten raadollisesta puolesta ennenkuulumattoman koskettavalla tavalla. Kyyneliltä en itse välttynyt, kun tämän luin.
Herkimmätkin lukekaa, sillä tälläistä se on. Totuus. Onneksi tälläistä ei ole kaikkialla, mutta otatteko riskin, että mahdollisesti tälläistä on teidän lapsellanne, tai tuttunne lapsella?
Tämä tarina ei ole minun kirjoittama. En osaa kirjoittaa näin koskettavasti.
Tässä:
Olipa kerran tyttö. Tyttönen joka lennätettiin nuorisokotiin. Se oli valkoinen kaksikerroksinen rakennus, muttei kylläkään muistuttanut linnaa. Eikä prinsessaa viety kurpitsavaunuilla, vaan meidän omalla punaisella autolla, jossa istui vanhemmat, aikuisten oikein silmin nähty sosiaalialan ammattilainen, sekä hauras itkevä kyynel. Se oli yksi elämäni kamalimmista illoista.
Mitä tein niin väärin, että ne tekee mulle näin? Milloin mä pääsen kotiin? Hei, kuunnelkaa, mä haluan kotiin, äiti ja isä kattokaa mua, älkää jättäkö mua yksin tänne, mua pelottaa! Mä katsoin itkien niitä kaikkia vieraita silmiä, jotka kertoivat, että on jäätävä koska aikuiset haluavat niin, he katsoivat sen parhaaksi. Virhearvio, voisi olla nyt oikea sana ja siksi löydän itseni kuukausia myöhemmin, aamuyöstä kirjoittamasta tekstiä elämäni traumaattisimmasta kokemuksesta.
Mä vihasin sitä rakennusta, sen vanhoja valkoisia seiniä. Niitä lattioita jotka oli aamuisin jääkylmiä, koska mä kävelin ilman sukkia. Ei se ollu mun vika, mä olin tottunu heräämään ilman sukkia, olin tottunut lämpimiin lattioihin ja mattoihin - kun asuin vielä kotona. Joka päivä samaa aamiaista, joka viikko samoja iltapaloja - ja silti meidän täytyi tehdä niistä joka viikolle uusi lista. Kauppapäivinä piti kasata aina samat ruuat kärryyn. Meidän piti toimia kuin robotit, normien ja ohjeiden mukaan sääntöjen maailmassa. Ja niin meitä sanotiin kilteiksi, ammattilaiset kutsuivat sitä edistykseksi, joka kylläkin romuittui täysin niiden silmissä, kun teit yhden väärän liikkeen tai sanoit kaksi rumaa sanaa.Silloin palasimme nollaan.
Palasin nollaan monesti ja lopulta tunsin itseni nollaksi, mitättömäksi ja riesaksi, jota pidettiin suljettujen ovien takana, sen vuoksi mitä se on. Anyway, jokainen päivä oli samaa. Kysyin kerran eräältä ohjaajalta, että miksi se valitsi juuri tämän työn? Se sanoi "koska jokainen päivä tässä työssä on erilainen." Se tuntui kummallisimmalta mahdolliselta vastaukselta, mut nyt käsitän, toki se on erilaista, ethän voi koskaan tietää kuka tänään lähtee turvahuoneeseen tai saa vierihoitoa.
Turvahuone, mitä niin pahaa mä tein, että mut laitettiin samaan tyhjään huoneeseen kahdeksi viikoksi ilman mitään tuttua, turvallista tai omaa? Ja sitten vielä ne samat kuluneet vitsit, toisten kustannuksella naljailu, toimisto, avainten kilinä, lukot, aikataulut, elämäänsä kyllästyneet ja väsyneet naamat, varastettu ja maahanpoljettu ihmisarvo, kuulustelut ja kyttäämiset, hiljaiset huomenet, äänettömät avun pyynnöt, itkut ja viilletyt ranteet.
Kiitos liialle väsyttämiselle jopa mun pakonomainen stressipohjainen oksentelu alkoi uudestaan. Siihen niillä ois kyllä löytyny nappienkin takaa vielä lisää nappeja. Ensin ne ahdistaa ja sitten ahdistunut nuori lamautetaan lääkkeillä, sekö on sitä parempaan viemistä? Ainut tarvittava asia olisi ollu korvat kuulemaan kipua, mutta kylmä fakta oli, että aikuisten korvat kuuli ainoastaan kaltaistensa äänen.
Anteeksi antaminen on mahdollista, mutta muistot eivät anna mun unohtaa vielä vuosiin. Mä kannan niitä, mun on kannettava niitä ja muistettava se kaikki aina uudelleen ja uudelleen, se on kuin katsoisi huonoa loputonta elokuvaa. On mulla toki nykyisin enemmän onnea ja hymyä elämässä, ainakin olen vapaa, mutta joskus muistot ovat pahempia, kuin itse tapahtuma.
Muistot ja arvet ovat tiukassa, ne eivät lopu laskiessasi kellon tuntien muuttumista vuorokausiksi. Ja vaikka mä en ole enää siellä. Vaikka mä olen turvallisesti omassa kodissa istumassa oman sängyn laidalla, silti muhun sattuu. Sattuu yhtä paljon kuin silloin, kun mä vain suljen silmät ja muistelen. Mä melkein tärisen.
Kiitos tyhjästä aikuisille, ammattiauttajille ja kaikille teille, jotka tunsitte tunteeni paremmin, kuin minä itse. Kipu, jota kutsuitte avuksi, teki itkevästä kyyneleestä kylmemmän ihmisen. Ja tajusin, että pahaa ei ole vielä se, että haluat satuttaa itseäsi - pahaa on se, jos haluat satuttaa muita.
Ja minä halusin - teitä.
Kun saitte luettua tämän, niin miettikää itsenne tytön tilalle.
Olisitteko te vielä tässä nyt tätä lukemassa? Täysjärkisenä ja muutoinkin normaalina ihmisenä, kuten tämän kirjoittanut on? Mä en olisi. En oo noin vahva.
Ottakaa kantaa, että apua ja muutosta tarvitaan. Nämä laitokset tarvitsee, niin kauan kuin näitä on, kunnon valvontaa. Yllätyskäyntejä. Miksi? No lue uudelleen, jos ei aukene.
Yksikin on liikaa.
Auta:
http://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721