Pelottaako?

Lastensuojelu pelottaa

Yhä useampi ihminen, jonka kanssa olen yhteyksissä sanoo nuo sanat.

Mistä se sitten johtuu heidän mukaansa? Johtuuko se viimeaikaisista uutisoinneista, joista suuri osa koskee kuitenkin lastensuojelun epäkohtia? Ei. Heillä on ollut se pelko jo pitkään. Se pelko toki on lisääntynyt suuresti, kun näitä epäkohtia tuodaan nyt urakalla julkisuuteen. Samaan aikaan he ovat hyvillään, että ihmisillä on viimein rohkeutta niin tehdä, sillä tämä on ainoa keino saada muutos. Ainoa keino huutaa apua, sillä apua huudetaan, kun jotain pelätään.

Se, että lastensuojelua pelätään on asia, joka ei missään tapauksessa saisi kellään olla päällimmäisenä tunteena. Lastensuojelunhan kuuluisi "suojella" ja auttaa. Eihän auttavaa tahoa pitäisi pelätä? Eihän?

Tämä pelko johtuu mielestäni lastensuojelun toiminnasta itsestään. Ihmiset tiedostavat, että sijoituksia ja huostaanottoja tehdään vailla laillisia perusteita tai muutoin syistä, jotka olisivat hoidettavissa toisilla keinoin. 

Lisäksi sellaisia huostaanottoja joihin on alunperin ollut hyväkin syy ei pureta, vaikka syytä ei enää olisi ollut aikoihin. Lakia siis rikotaan.

Ihmisiä ei voi syyttää tästä pelkotilasta. Jos sinä kokisit vääryyttä ja menettäisit lapsesi, niin pelkäisitkö? Jos sinun läheisesi, tai vaikka kaukainen tuttusi kokisi tälläistä vääryyttä, niin pelkäisitkö pyytää apua itsellesi?


Lapsen menettämisen pelko.

Se on suurin pelko mitä ihminen voi tuntea. Meidän lintukodossamme se ei tänä päivänä tarkoita enää vain sairautta tai onnettomuutta. Se tarkoittaa myös huostaanottoa. Eihän niitä suoraan kokonaisuudessaan voi rinnastaa asioina toisiinsa, mutta tunteena voi. Tiedän sen itsekkin vallan hyvin.

Tiedän sen tunteen joka kaivertaa sisintä, kun et voi olla enää varma siitä, että saatko kuulua lapsesi elämään. Saatko nähdä lapsesi kasvavan ja pääsetkö osallistumaan vanhemman roolissa oman lapsesi kasvatukseen? Saatko jakaa ne elämän ilot ja surut oman pienokaisesi kanssa? Pystytkö olemaan hänen lähellään, kun hän sinua eniten tarvitsee? Saatko nähdä häntä tai soittaa hänelle aina kun siltä tuntuu?

Samaan aikaan on mielessäsi, että ajatteleeko lapsesi, että hänet on hylätty? Ajatteleeko lapsesi, ettei isä ja äiti enää rakasta häntä? Onko lapsesi sinulle vihainen? Muistaako hän vielä sinut vanhempanaan vaiko vain jonain henkilönä, joka joskus oli osa hänen elämäänsä?

Edelleen haluan korostaa, että lastensuojelussa tehdään myös hyvää työtä. Todellakin. Olen kuullut todellisia sankaritarinoita lastensuojelun ammattilaisista, jotka ovat pelastaneet monta perhettä vaikeuksilta. Ovat oikeasti auttaneet.

Liikaa kuulen silti päinvastaista. Aivan liikaa. Yksikin on liikaa, mutta näitä kertomuksia on paljon. Todella paljon.

Jäävuoren huippu on Oulun tapaus, joka nyt on saanut lisää synkkiä piirteitä. Aikoinaan tehdyn sijoituksen syyt ovat poistuneet, mutta lapsia ei olla palautettu kotiin. Ei vaikka kotona heitä odottaa vanhempien ja läheisten lisäksi 7 sisarusta.

Ei olosuhteet voi olla vaaraksi vain kahdelle lapselle, jos muille ei mitään vaaraa ole. Ei ole lainmukaista, että sosiaalitoimi peruuttaa kaikki tapaamiset vanhempien kanssa. Lopettavat siis yhteistyön. Voitteko kuvitella?

Lapsien ja vanhempien tapaamisia rajoitetaan. Yhteydenpitoa rajoitetaan. Lapsia ei viedä kouluun. Heiltä viedään pois puhelimet ja tabletit. He eivät saa ulkoilla ilman valvontaa. Heitä ollaan sijoittamassa uuteen paikkaan.

Laki sanoo, että sijoituksen ja/tai huostaanoton päätavoite on perheen jälleenyhdistäminen, tukeminen, lasten ja vanhempien välien lähentäminen ja lasten mahdollisimman nopea kotiuttaminen.

Noinko se sitten hoidetaan?

Onko ihme, että lastensuojelua pelätään?

Kyyneleet silmissäni päätän tämän kirjoituksen kysymyksiin:

Miksei kukaan auta näitä pieniä kaksospoikia?

Miksei kukaan auta niitä perheitä, lapsia ja nuoria, jotka sitä kaipaavat?

Me huudamme, kuuletteko te?


Kirjoittaja: Tuomas Pellonperä